Dekkariviikko kirjablogeissa 8.–14.6.

Jari Järvelä: Tyttö ja pommi

Jari Järvelä: Tyttö ja pommi. Crime Time 2014. Kansi: Jussi Kaakinen. 261 sivua.

Jari Järvelältä on tänä syksynä ilmestynyt kaksi hyvin kiinnostavaa kirjaa, joista Särkyvää (Tammi) on yöpöydälläni mutta vielä lukematta. Ja tämä Tyttö ja pommi on luettu jonkin aikaa sitten, mutta blogin puolelle kirja ehti vasta nyt. Molemmat kirjat ovat saaneet paljon hyvää palautetta, ja tämän jännäriteoksen kanssa en voi kuin kehuihin yhtyä.

Päähenkilö, 19-vuotias Metro, tekee graffiteja poikaystävänsä Rustin kanssa. Turhantärkeät säännöt eivät heitä kiinnosta, eivätkä he lopeta, vaikka perässä on ilkeämielisiä ja tyhmänkankeita vartijoita, Rottia. Alkukohtaus lataa jo paljon, se on pitkä mutta hyvin sujuvasanainen käynnistys tapahtumasarjalle, joka pyörittää lukijaa mielin määrin mukanaan. Väkivallan kierre alkaa kostosta, pahin vihanpito vahingosta. Metro on mystinen voimanainen, joka vie sympatiat puolelleen vaikkei hänen tekojaan ja ajatuksiaan aina ymmärtäisikään.

Itse asiassa luin kirjan kahdessa otteessa, sillä teos oli aluksi minulla pikalainana ja jouduin palauttamaan sen keskeneräisenä kirjastoon ennen Lapin-lomaani ja sain uudelleen sen vasta parin viikon päästä luettavakseni. Yleensä tämänkaltainen lukutapa on jännitysromaanien lukuinnon surma, mutta Tyttö ja pommi ei latistunut tästä lainkaan. Alku oli edelleen hyvin muistissa ja pääsin heti juonesta ja tunnelmasta kiinni, minkä lasken kirjan ansioksi. Kostonkierre ja siitä seurannut ajojahti koukuttaa ja tarinan sysimusta vire viehättää.

Luin, että kirjasta on suunnitteilla elokuva. Odotan -- paitsi tarinan tuomista valkokankaalle -- millaisia graffiteja Metro ja Rust tekevät elokuvassa.

Kristina Ohlsson: Varjelijat

Kristina Ohlsson: Varjelijat (Änglavakter) Suom. Outi Menna. WSOY 2014, pokkaripainos. 520 s. Lahjaksi saatu kirja.

En ole lukenut Kristina Ohlssonin aiempia kirjoja, mutta onneksi se ei haitannut Varjelijat-romaanin kanssa yhtään. Kirja oli erittäin sujuva ja jännittävän monisyinen, juuri enempää en hyvältä dekkarilta osaa toivoakaan. Ja se koukku, joka kirjassa kantaa lähes loppuun asti, saa minut tarttumaan jatkossakin Ohlssonin kirjoihin. Pokkarin lopussa oli ote seuraavan Fredrika Bergman -jännärin, Paratiisiuhrit, alusta, ja ihan harmittaa, ettei minulla ole jo nyt seuraavaa osaa tässä hollilla.

Varjelijat liittyy nimensämukaisen vuosikymmeniä sitten kokoontuneen filmikerhon jäsenten toimintaan ja seurauksiin. Yksi heistä on vapaaehtoisesti mykkä kirjailija, joka asuu palvelutalossa ja joka muistetaan paitsi erinomaisista lasten- ja nuortenkirjoistaan, myös miehensä taposta. Salamyhkäinen hahmo, jonka poika on ollut kateissa vuosikausia, lähes yhtä kauan on kirjailija ollut hiljaa ja erakoitunut. Yhteys muihin kerhon jäseniin on katkennut – tiettävästi niin ikään vuosikausia sitten.

Fredrika Bergman palailee äitiyslomalta pikku hiljaa töihin, sillä häntä tarvitaan murhatutkinnoissa. Metsästä on löytynyt nuoren naisen paloiteltu ruumis, ja tutkimuksissa Fredrikasta on paljon hyötyä, mutta lopulta arvaamattomasta syystä myös haittaa.

Fredrika on siitä harvinainen naispoliisi, sillä ainakin tämän teoksen perusteella hän tuntui osaavan yhdistää perhe- ja työelämän, vaikka lapsenhoitoon kirjassa ei keskitytäkään, hän ei silti alinomaan pode jotain uranaisen syyllisyyttä. On ihana lukiessa solahtaa murhatutkintoihin mukaan ja luottaa siihen, että vauvakin kotona on tyytyväinen ilman päähenkilön jatkuvaa asian pähkimistä. Hienoa tarinan ja jännitteen kohoamisen kannalta.

Älykäs ja näppärä dekkari – ehdoton suositus muillekin rikoskirjallisuuden ystäville.

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä
Otava, 2014
Sivuja: 348
Mistä: ennakkokappale kustantamosta
Kotimainen dekkari

Yllätyin erittäin positiivisesti tämän uutuusdekkarin kanssa, sillä sen luettuani olisin voinut saman tien jatkaa seuraavaan osaan. Ihan harmitti, etten päässyt etenemään tarinassa tämän enempää, niin oivallinen dekkarisarjan avaus tämä oli. Oikein klassinen murhamysteeri menneessä, 1920-luvun Helsingissä.

Kalle Björk on ministeriön virkamies, mutta töissä hän ei paljon taida viihtyä, sillä rikostutkimus ja poliisien kanssa murhien ratkominen vie suurimman osan päivästä. Ilta-aikaan Kalle pyörittää useampaa naista, mutta kaikkia eri syistä ja melko kunniakkain elkein. Tämä puoli päähenkilöstä on erittäin kiinnostava, sillä hän tavallaan myös vähän ajautuu näihin tilanteisiin naisten kanssa -- osin sukulaissuhteiden velvoittamana, osin rikosten vuoksi ja osin himon ja velvollisuudentunnon sekoituksesta. Nämä tarinanjuonteet antavat osviittaa siitä, että ehkä seuraavissa osissa näillä suhteilla on enemmänkin merkitystä, mutta tämä ensimmäinen osa on kyllä puhtaanmehevä salapolisiiromaani.

Sisällisodan jännitteet tuntuvat joka käänteessä, samoin säätyerot. Kalle kulkee molemmissa rajavedoissa keskellä. Se sopii hänen rauhaa rakastavaan ja ratkaisukeskeiseen luonteensakin hyvin. Tarmonpesä miettii mieluummin, kuka murhasi August Siltalan, kuin keskustelee sodasta, sankaruudesta ja kuka kuuluu pettureihin. Päähenkilö on mielenkiintoinen, hänestä paljastuu tarinan aikana uusia puolia ja voi vain arvailla, miten tuleva häntä muuttaa.

Yön sydän on jäätä -dekkarin lopussa on mielenkiintoinen lista vanhoista ja nykyisistä kadun- ja paikannimistä. Lukiessani olinkin välillä ihan ymmälläni, sillä en ollut aiemmin täällä Helsingissä törmännytkään sen ja sen nimisiin paikkoihin.

Taustatyö on tehty huolella, muttei tarina ja henkilöhahmojen rakentaminen ole onneksi jäänyt historian havinan jalkoihin. Vetävä, jollain sellaisella salakapakkamaisella röyhkeydellä ja viettelevyydellä. Aiemmin en ole Hämeen-Anttilan kirjoista niin paljon perustanut, mutta tämä teos toimi mulle kuin luoti. Onneksi hän on tuottelias kirjailija, ja toivon, että jo keväällä sarja saa jatkoa!

Gillian Flynn: Paha paikka

Gillian Flynn: Paha paikka
Wsoy, 2014
Dark Places, 2009
Suomennos: Maria Lyytinen
Sivuja: 381
Mistä: ennakkokappale
yhdysvaltalainen jännäri

Halusin lukea lomallani jotain oikein nopealukuista, ja kirjapinosta valikoitui Gillian Flynnin jännäri Paha paikka. Flynn on minulle tuttu kirjailija Kiltti tyttö -romaanista, josta tein viime kesänä jutun Olivia-lehteen, mutten koskaan ehtinyt sitten blogiin tehdä omaa juttua. Pidin tästä teoksesta vielä enemmän, vaikka Kiltin tytön juonikäänteet olivat yllätyksellisempiä minulle. Kummankaan loppuratkaisu ei täysin vakuuttanut, mutta muuten pidän kyllä oikein paljon Flynnin tavasta rakentaa koukuttavia käänteitä ja jännitettä tarinaan.

Pidin erityisesti siitä, että valtaosa henkilöistä oli jotenkin nyrjähtäneitä ja epämiellyttäviä.Varsinkin päähenkilö Libby Day, jonka perhe tapettiin raa'asti 25 vuotta aiemmin ja jonka veli istuu linnassa syyllisenä näistä teoista. Libbyn todistus seitsemänvuoden ikäisenä on ollut yksi merkittävä todiste siitä, että Ben on syyllinen. Vuosien kuluttua Libby alkaa tulla kuitenkin toisiin ajatuksiin, sillä hän tapaa Kill Club -nimisen, murhamysteereistä kiinnostuneen salaseuran jäseniä, jotka vakuuttavat, että tutkinnassa on tehty useita virheitä. Mutta voiko Libby luottaa enemmän tuntemattomien ihmisten tutkintoihin kuin itseensä ja muistoihinsa?

Murhamysteerit ovat aina jo omalta osaltaan kiehtovia kirjoissa ja hyvissä tv-sarjoissa, mutta vielä enemmän pidin siitä, mitä kaikkea muuta Flynn oli kehitellyt henkilöiden taustoihin. Kuinka Libby on elänyt vuosikaudet lahjoitusten avulla ja kuinka rahavirrat hupenevat vääjämättä, kun hän ei ole suloinen pieni lapsi, perhetragedian uhri, vaan tympeä ja työtävieroksuva aikuinen nainen. Kuinka Benin nuoruusajan tyttöystävä on rikkaan perheen ainoa lapsi, mutta joka käyttäytyy kuin "roskaväki". Kuinka Benistä on kiinnostunut loputon määrä naisia, jotka haluavat pelastaa murhaajapolon. Norkun lailla pidin synkkyydestä henkilöissä ja tarinassa.

Paha paikka oli loppua lukuun ottamatta erittäin mehevä jännäri, jonka luin nopeasti ja jonka jälkeen jäi oikein vauhtisokeus päälle. Haluan vain lisää lukusukkuloita. Kesällä minulle käy näin usein, mutta oikeastaan nyt haluaisin lukea oikein kunnon perinteisiä arvoitusdekkareita. Flynnin jälkeen luin nimittäin yhden tiiliskiven, joka koukutti yhtä lailla mutta joka oli valtaisa pettymys muuten. Koukuissakin on ansansa. (Tämmöisen latteuksen keksin sitten tähän loppuun, heh)

Ahmaisin kirjan parissa päivässä. Samoin kävi näköjään monille muillekin, ainakin Sonjalle, Kirjasiepolle ja Arjalle.

Sujata Massey: Rei Shimura Havaijilla

Sujata Massey: Rei Shimura Havaijilla
Gummerus, 2010, pokkaripainos
Shimura Trouble, 2008
Suomennos: Paula Korhonen
Sivuja: 349
Kansi: Sami Saramäki
Mistä: oma ostos
Kesäviihdettä rannalle

Olen lukenut ennen blogiaikoja kaikki aiemmat Sujata Masseyn Rei Shimura -sarjan teokset. Pidin niistä erityisen paljon silloin kun aloitin japanin kielen opinnot, ja tunnistin helposti niitä muutamia Masseyn käyttämiä japanilaisia sanoja. Sarjan alussa Rei asui vielä Japanissa, joten sekin toi teoksiin lisäviehätystä. Tämä päätösosa vain oli jäänyt syystä tai toisesta lukematta. Ehkä siksi, että se ei ollut "shimura-ahmintojeni" aikoihin vielä ilmestynyt ja sitten aivan kuin unohdin pitkäksi aikaa koko sarjan. En ole kyllä täysin varma, olenko lukenut tätä edeltävääkään teosta, mutta oletan nyt jostain hyvästä syystä, että olen.

Löysin sunnuntaina Hietsun kirpparilta Rei Shimura Havaijilla -pokkarin eurolla, ja se lähti sitten heti mukaani rannalle. Pokkarit ovat mahtavaa rantaluettavaa, varsinkin nopealukuiset dekkarit sopivalla fontilla. Ei haittaa hiekka ja merivesikään, kunhan vain silmät jaksavat tihrustaa tekstiä auringossa.

Nimensä mukaisesti tässä teoksessa Rei ratkoo pulmia Havaijilla. Hän on matkustanut sinne isänsä, serkkunsa ja setänsä kanssa sukujuhlien vuoksi. He eivät olleet aiemmin edes kuulleet tästä sukuhaarasta, mutta velvollisuudentunto ja uteliaisuus saavat heidät matkustamaan kuukaudeksi Havaijille. He halusivat matkalta sitä samaa, mitä miekin kesäiseltä rantapäivältäni, lepoa ja rentoutumista, mutta sukulaismiehellä on Rein varalle muita suunnitelmia. Ja kuin vahingossa Rei päätyy selvittämään hankalaa maanomistuskiistaa.

Rei Shimura Havaijilla on sujuvajuoninen teos, jonka ahmaisin kirjan melkein yhden päivän aikana. Väkisin silmät lipsuivat kiinni ja jotain jäi vielä seuraavalle päivällekin. Mutta jotain jäi myös tarinasta uupumaan, kuin yö olisi jännittävyyden varastanut, ja seuraavana päivänä kirjan loppuosa tuntui lattealta. Pidän viihdekirjoissani juuri mysteereistä, salaisuuksista, juonikudelmista, murhista ja selvitystöitä, mutta hohhoijaa-romantiikka, liian nopeasti ratkeava mysteeri ja henkilöiden yksiulotteinen kuvaus saavat aina muistamaan, miksi tämänkaltaisia kirjoja – vaikka niissä on selvästi hyvä tarinallinen imu ja lukemiseen oikein uppoaa – ei määräänsä enempää pysty lukemaan.

Rei ei ollut minusta tässä teoksessa niin kiinnostava kuin aiemmin muistin hänen olevan. Koko ajan kuvataan, kuinka hoikka ja hyvännäköinen hän on, kauniit kesämekot oikein hivelevät ja laskeutuvat kauniisti hänen treenatun vartalonsa päälle, Rei syö aina terveellisesti ja usein hänellä ei ole ruokahalua kuin muutamaan haarukalliseen salaattiannoksestaan. Ja maistuvia ruoka-annoksia kuvataan kirjassa usein, mikä haaskuu, että Reille ei ikinä ruoka maistu!

Ja kaikki miehet ihastuvat Reihin, totta kai!

Onneksi hän saa myös jotain aikaiseksi ja tutkimukset etenevät. Vaikka rakkauselämäkuvaus ja sitoutumiskammoinen eestaas-souvaaminen ovat ihan kiinnostaavaa luettavaa paikoin, niin niiden varassa tarina ei kanna. Typerin käänne on vielä, että Rein entinen poikaystävä käy Havajilla ehkä kolmen sivun verran. Ihan turha muistutus tästä juonikuviosta sarjan päätökseen.

Minulla on nyt kesähelteillä ihan mieletön tarinavetoisten kirjojen himo, joten Rei Shimura Havaijilla maistui puutteistaan huolimatta oikein hyvälle.

Liisa Nevalainen: Prinsessa Ruusunen

Liisa Nevalainen: Prinsessa Ruusunen
Crime Time, 2013
Ilmestynyt alun perin 1976
Sivut: 229
Mistä: Elisa Kirjalta saatu sähkökirja
Kotimainen dekkari

Ihastuin kesällä Eeva Tenhusen dekkareihin ja kaipasin sarjan jälkeen jotain itselleni uutta kotimaista rikoskirjailijaa, jonka tuotanto ajoittuu vuosikymmenten päähän. Sain kirjabloggaajakollegalta vinkin tutustua Liisa Nevalaiseen, jonka esikoiskirja Prinsessa Ruusunen on. Valitettavasti tämä teos ei vakuuttanut minua ollenkaan ja näinkin lyhyen teoksen lukemiseen kului miltei viikko. Tietysti joulukiireet veivät muutenkin lukuaikaani, mutta vastoin parempaa uskoani teatterimaailmaan sijoittuva rikosromaani oli niin lapsellinen käänteissään, etten jaksanut edes välittää kuka lopulta nuoren, rikkaan ja kuuluisan näyttelijättären, Lalan, murhasi.

Mutta olipa virkistävä lukea kirjaa, jossa ei hypitä näkökulmasta toiseen ja ajasta sinne tänne. Nykyromaaneja vaivaa tässä mielessä muotokankeus, sillä niin monet dekkarit – tosin niin monet muutkin romaanit! – rakennetaan niin, että juonta kuljetetaan monesta näkökulmasta. Usein aikatasoja myös sekoitetaan, ja jokin menneessä tapahtunut selittyy ja linkittyy nykyaikaan juonikuvioiden valjettua. Kiinnostavaa, jännittävää ja monitasoista. Mutta toisaalta niin tuttua, että suoraviivainen tyyli ja lineaarinen kerronta ja kaikkitietävä kertoja tuntuvat hyvin raikkailta.

Käyn mielelläni teattereissa ja odotin kirjalta aiheensakin puolesta paljon. Pikkuteatterissa tapahtuu murha, ja kaikilla henkilöillä on tietysti jotain salattavaa. Alkujaan kiinnostavia henkilöitä, mutta kun kaikki tuntuvat olevan lopulta toisilleen sukua, karisee uskottavuuden lisäksi henkilöistä karisma. Koko juttu lässähtää, ja luin oikeastaan kirjan loppuun vain siksi, että halusin tietää, voiko enää mennä pahemmaksi. Yksi yllätyssukulainen olisi vielä mennyt, ja pari pikarakastumistakin, mutta kun kaikki oli niin lapsellinen toisteista. Yllätysmonumenteista lämpenee vain myötähäpeän tunne.

Annan kuitenkin vielä toisen mahdollisuuden, sillä kirja oli kuitenkin esikoisromaani. Ehkä seuraavissa teoksissa komisario Karpalo onnistuu perustelemaan myös epäilyksensä paremmin, sillä nyt hän antoi ihan liian paljon painoarvoa sille, kuinka rakastuneita ihmiset parin päivän tutustumisen jälkeen olivat.

Prinsessa Ruusunen ei toiminut juuri missään suhteessa, vaikka yleensä olen arvoitusdekkareiden ystävä.

Lotte & Søren Hammer: Yksinäisten sydänten kerho

Lotte & Søren Hammer: Yksinäisten sydänten kerho
Bazar, 2013
Ensomme hjerters klub, 2011
Suomennos: Sanna Manninen
Kansi: Peter Stoltze Design / Satu Kontinen
Sivuja: 448
Mistä: arvostelukappale

Lisäksi: rikosylikomisario Konrad Simonsen -sarjan kolmas osa
Tanskalainen dekkari

Sisarusparin Lotte & Søren Hammerin aiempia teoksia yhdisti ainakin se, että murhaajat ja motiivit tekojen takana ovat koko ajan lukijan ja rikoksia tutkivien poliisien tiedossa. Saastoissa hämmennettiin lukijan moraalia ja oikeustajua tappamalla pedofiileja, Kaikella on hintansa -romaanissa tekijä on epämiellyttävä vässykkä ja uhrit täysin syyttömiä.

Oletin, että Yksinäisten sydänten kerho on hyvin samantapainen, varsinkin kun heti romaanin alussa koulukiusattu poika menee oppitunnille konekiväärin kanssa ja ampuu sijaisopettajan ja uhkaa koulutovereitaan. Hyvin pian selviää kuitenkin, että pienempi juttu, jonka dekkarisarjan päähenkilö Konrad Simonsen saa sairauslomansa jälkeen tutkittavakseen, on paljon suurempi tapaus kuin mitä ennakolta näyttää. Koulukiusaaminen liittyy myös postinkantajan tapaukseen, joten alkuasetelma on eräänlainen avain ja lukutapa koko teokselle.

Totesin aiempien romaanien kohdalla, että henkilöhahmot todennäköisesti kasvavat sarjan edetessä, ja tässä teoksessa Konrad Simonsenin nuoruusmuistot ja ensirakkaus muodostavat eräänlaisen sivujuonteen tapahtumille ja niistä muodostuu pohja ja motiivi sille, miksi hän kiinnostuu niin intohimoisesti postinkantajan ullakolta löytyneistä nuoren tytön valokuvista. Tämänkin teoksen voi lukea ilman aiempiin osiin tutustumista, mutta minusta oli kiinnostava saada lisätietoa henkilöistä ja useammankin henkilön kohdalla viitattiin aiemman teoksen tapahtumiin.

Onhan se tietysti melko kaavamaista rakentaa sarja tällä tavalla, että henkilöhahmojen oma elämä alkaa viedä yhä enemmän tilaa varsinaisilta rikostapahtumilta tai että niistä tulee yksi pala lisää romaanin tapahtumien ratkomiseen. Tämä ei kuitenkaan haittaa, jos haluaa dekkarilta sujuvasanaisen, koukuttavan lukukokemuksen. Mie ainakin haluan ehdoin tahdoin lukea jotain oikein vetävää, niin että aika ja paikka ympäriltä katoavat. Yksinäisten sydänten kerho oli juuri tällainen; otin kirjan mukaani jopa lenkille ja saunaan, sillä en malttanut jättää lukemista kesken.

Hammereiden dekkarit ovat osoittautuneet erittäin koukuttaviksi, tarinavetoisiksi ja kiinnostaviksi, joten jatkan sarjan parissa niin pitkään kuin he jaksavat kirjoittaa ja pitää tason näin korkealla.

Vinkkaan lisäksi toisesta hyvästä tanskalaisesta rikossarjasta, jonka ensimmäinen osa Poika matkalaukussa on tänä syksynä ilmestynyt. Nina Borg -sarjan takana on kirjoittajakaksikko, Agnete Friis & Lene Kaaberbøll. Tuntuu siltä, että pohjoismaisia rikosromaanisarjoja taituroi usein kaksi kirjoittajaa.
 

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi
Otava, 2003
Sivuja: 352
Kansi: ?
Kotimainen rikosromaani

MISTÄ?: Kirjastosta

MIKSI?: Olen halunnut lukea Joensuun rikosromaaneja vaikka kuinka pitkään. Yliopiston luennoilla kehuttiin useampaan otteeseen hänen teoksiaan erityisen kaunokirjallisiksi.

LYHYESTI: Helsingin metroasemilla sattuu omituisen tiheään kuolemantapauksia. Poliisit ovat ymmällään, onko kyse itsemurha-aallosta vai onko liikkeellä sarjamurhaaja. Rikosylikonstaapeli Harjunpää ei usko sattumiin eikä siihen, että kyseessä on sattuma. Näin pahaa vihollista hän ei kuitenkaan ennen ole kohdannut. .

FIILIS: Kirja tuntui jotenkin todella synkältä. Olen vaikuttunut siitä, kuinka todentuntuinen se oli – erityisesti poliisintyön arki – mutta se toisaalta vain lisäsi ahdistuneisuutta lukiessa. Varsinkin pahan papin puheenvuorot inhottivat, niin taitavasti sekopäisen uskonhullun mielenliikkeitä kuvataan.

Pidin moniäänisyydestä: Pääosin kerronta kulkee vuorotellen Harjunpään, pahan papin, kirjailija Mikko Moision ja tämän Matti-pojan kautta. Samaan asiaan tulee monta näkökulmaa, mutta lukeminen ei tunnu toisteiselta. Tarina täydentyy, kun erilaiset persoonat ja mielipiteet kuljettavat lukijaa sivujuonteiden kautta loppuun. Kirjassa on imua, ja ihan huomaamattaan sivut kääntyvät eteenpäin.

Rikosjuonen ratkaiseminen ei ole kuitenkaan kirjan tärkein ansio, vaan fokus on parhaimmillaan henkilöhahmojen arjen kuvauksessa, pahan kohtaamisessa, perhesuhteissa, vihan, vallan ja alistumisen tehovoiman välittämisessä

Olen Eeva Tenhusen kirjojen jälkeen kaivannut uutta rikoskirjailijaa, jonka tuotannon voisin alusta loppuun lukea. Joensuu on tämän kirjan perusteella selvä valinta, vaikka lukeminen ei missään nimessä mikään mielihyvän huipentuma ollutkaan. Kirjasarja on alkanut 70-luvulla, joten myös kaipaamani vanhempien kotimaisten rikoskirjojen paikko täyttyy.

TOISAALLA:
Sallan lukupäiväkirjassa on kiinnostavaa pohdintaa siitä, kuinka paljon Mikko Moision tyhjän paperin kammossa on yhteneväisyyksiä Joensuun omaan kirjailijuuteen.
Luen ja kirjoitan -blogissa ja Booksyn vanhassa blogissa teos on kuunneltu äänikirjana.
Minnan blogi vaikutti tämänkertaisen arvioni tyyliin.

Eeva Tenhunen: Joka uniinsa uskoo

Eeva Tenhunen: Joka uniinsa uskoo
Alkuperäinen kustantaja: WSOY, 1987
Kirjan julkaisija nyt: Crime Time, 2012
Sivuja yhteensä: 140
Mistä: oma ostos
Luettu: sähkökirjana
Kotimainen jännitysromaani

Kesällä innostuin lukemaan Eeva Tenhusen iki-ihania jännityskirjoja. Juhannuksena luin kolme kirjaa putkeen ja sen jälkeen jatkoin vain kirjojen ostamista. Olen lukenut nyt kaikki Tenhusen kirjat – paitsi 20 kirjeestä koostetun kokoelman Rakas perhe (1982) – mutta arvioimatta blogiini on vielä Kuolema savolaiseen tapaan (huippu!), Hyvän tytön hautajaiset (hyvä!), Viimeinen pari (hyviä hahmoja!) ja Kuolema sukupuussa (kieron kiva lukukokemus!).

Tenhunen ei ole julkaissut sitten vuoden 1987, joten rohkenen pitää tätä viimeisintä hänen viimeisenä teoksenaan. Olisi mahtava, jos häneltä kirja vielä ilmestyisi, mutta toisaalta nämä rikoskirjat ovat kestäneet hyvin aikaa ja näistä voivat vielä monet nauttia. Dekkareiden kenttä on laaja, klassisesta arvoitusdekkarista aina nykydekkareiden lajirajoja rikkoviin teoksiin. Tenhusen kirjat edustavat minulle suomalaista cozy mysteryä parhaimmillaan. Kirjoissa on huumoria, sähläystä, romantiikkaa, ja tarkkasilmäinen rikoskomisario, joka johtolanka kerrallaan selvittää murhaajan motiivin, tekotavan ja henkilöllisyyden.

Joka uniinsa uskoo oli kaikista näistä lyhyellä aikavälillä lukemistani kirjoista hailakoin. En välittänyt niin loppuratkaisusta, ja Liisan hihhulointi toisti vähän liikaa Viimeinen pari -romaanin asetelmaa. Hänen elämästään löytyy taas joku auktoriteettihahmo, jota on lapsesta asti rakastanut ja joka on niin karismaattinen, että saa pyöriteltyä kaikkia ihmisiä mielin määrin tahtonsa mukaan. Viimeisessä parissa tämänkaltainen henkilö oli Liisan entinen rippikoulupappi.

Liisa on kyllä veikeä hahmo, sillä hän on kirja toisensa jälkeen hyvin teräväpäinen aina silloin kuin ei ole. Heh. Hän on todella uskottava, vaikka on niin ristiriitainen. Tässä kirjassa parasta antia oli se, että Tenhunen vaihtaa näkökulmaa ja äänessä on vuoroin Liisa, vuoroin Martti. Kaikkiin tapahtumiin tulee kiinnostava kaksoisvalotus, sillä pariskunta analysoi kertomavuoroillaan sekä tilannetta että toistensa käytöstä.

Kirjan päähenkilönä on myös Kirkkosaaren vanhan pappilan isäntä Tuure Sarho. Hyvin narsistinen hahmo, joka pelaa läheisiään ja nauttii valloittaessaan aina uuden uhrin. Hän on naimisissa Liisan Hanna-tädin kanssa mutta asuu naapurissa avopuolisonsa Hillevin kanssa. Naiset ovat keskenään väleissä, koska eivät osaa elää ilman Tuure-herraa. Eivätkä he ole ainoita Tuuren mielitiettyjä. Melkoinen tapaus, joka viettää vielä vuosittain omaa kuolinpäiväänsä suurieleisesti. Tuure on nähnyt unta 25 vuotta sitten, jossa hänelle on ennalta määrätty kuolinpäivä ilman tarkkaa vuosilukua. Siitä lähtien hän on vuosittain kiivennyt Kaikuvuoren kallioille puhuttelemaan läheisiään ja sen jälkeen järjestänyt isot juhlat. Tänä vuonna kutsun saavat myös Liisa ja Martti.

Kirjassa on kyllä hyvin mielenkiintoinen aihe, eikä Joka uniinsa uskoo ole missään nimessä huono teos, vaikka se muuhun tuotantoon nähden asettuukin häntäpäähän. Uskon sen johtuvan loppuratkaisusta. Lukekaa muutkin tämä kirja ja kertokaa, mitä mieltä lopusta olette! Se vaivaa minua! Kuten myös blogikollegaani Ammaa, jonka arviosta löytyy myös hyvin autenttisia kuvia.

Milla Ollikainen: Veripailakat

Milla Ollikainen: Veripailakat
Like, 2013
Sivuja: 224
Mistä: Arvostelukappale
Luettu: Bussimatkalla välillä Praha–Berliini
Lyhyesti: Ylläkselle sijoittuva rikosromaani, jonka murhamysteeriin sekoittuvat joutilaisuuden ylistys, vanhat sukuvihat, median ylilyönnit, hitaasti tarkentuva motiivi sekä kotiseuturakkaan lukijan innostus.

Olen odottanut kirjaa siitä asti, kun kuulin, että Milla Ollikainen voitti romaanillaan Rikos kannattaa -kirjoituskilpailun. Vaikka juna on kuljettanut minut kotiseudultani Kolarista yli 1000km päähän asumaan, olen erittäin kotiseuturakas ja luen edelleen viikoittain paikallislehden. Juuri Luoteis-Lapin sivuilta Ollikaisen tekstit ovat minulle alun perin tuttuja, sillä hän oli lehden päätoimittaja Kolarissa asuessaan. Hänen miehensä Aki Ollikainen (Nälkävuosi-romani!) muuten kirjoitti ja valokuvasi lehteen myös. Tämä siis kerrottavaksi tähän heti alkuun, sillä lukemiseeni vaikutti erittäin paljon se, että romaani sijoittuu Kolariin.

Minna mainitsee, että romaanin vahvuus on elokuvallisesti rullaava dialogi. Minua viehätti myös tutun kuuloiset, murteella kirjoitetut keskustelut. Ja henkilöidenkin nimet ovat niin kolarilaisia, että tuntuu kuin tietäisin nämä Ylläksellä työskentelevät nuoret henkilökohtaiset. Tosin he kyllä eroavat kaikista tutuistani siinä mielessä, että kirjan henkilöt haaveilet paremmasta elämästä muualla ja maleksivat kaiket vapaa-aikansa tunturibaarissa. Mutta toisaalta en enää tunne niin nuoria kuin kirjan pää- ja sivuhenkilöt ovat.

Tätä kirjoittaessani aloin miettiä, että kuka oikeastaan on kirjan päähenkilö. Onko se Vuontisjärvi-niminen kokenut poliisi, joka tutkii gondolihississä sattunutta nuoren pojan murhaa vai murhapaikan läheisyydessä liikkunut velttomoraalinen Krisse, joka päätyy sattumalta kuvaamaan murhapaikan iltapäivälehdille? Vai onko se nuori ja innokas toimittaja, joka sotkeutuu selvitystyöhön? Vai onko päähenkilö yhtä kuin koko henkilökuntakaarti, sillä he kaikki liittyvät murhatutkimuksiin jollain tapaa.

Henkilöitä on siis paljon, mutta en kokenut tätä yllättäen mitenkään lukukokemusta häiritseväksi. Minulle päähenkilö on kaiken aikaa Ylläs. Pystyin hyvin tarkkaan näkemään tapahtumapaikat, vaikka välillä liikutaan myös tunturialueen ulkopuolella kyläteillä ja kauemmissa metsissä. Yksittäisiin henkilöhahmoihin en kaivannut syvällisempää tutustumista, sillä romaanin sopi tämäntapainen "kollektiivisesti koettu" -tunnelma. Lapsen kuolema on kaikille järkytys, mutta ihmiset reagoivat poliisin läsnä oloon monenkirjavalla tavalla. Kirjan mittaan verrattuna henkilöiden määrä on aika ylärajoilla, mutta yhteisökokemuksen kuvaamiseen tarvitaan monta ääntä.

Murresanojen käytössä välillä haksahdetaan ja hoo taipuu naapuripaikkakunnan murteen mukaisesti, mutta harvaa tämmöinen häiritsee. Eikä minullakaan ole muuta varmuutta kuin tunne siitä, että joku sana on sopimaton kontekstiin. Esimerkiksi kirjassa alinomaa käytetty läppi-sana ei sopinut mitenkään poliisin suuhun, kun hän puhuu kuolleesta, murhatusta lapsesta. Lapsia kyllä läpitellään Kolarissa, mutta minun on vaikea uskoa, että kovinkaan moni paikallinen valitsee tämän sanan puhuessaan uhrista. Se on siihen yhteyteen liian vähättelevä. Murresanat saattavat aluksi myös niihin tottumatonta vaivata, mutta kuten Kirsi kirjoittaa, ne tuovat tarinaan myös kaivattua väriä.

Veripailakat on muutoin oikein autenttisen tuntuinen ja kieli täsmällisen hyvää. Kirjan lukee nopeasti, sillä tarinassa on hyvien suosikkidekkarieni lailla lukuimua ja kuka-sen-todella-teki-salaperäisyyttä. Päätarinan lisäksi välillä sivuilta löytyy pidempiä kursivoituja pätkiä, jotka kuljettavat lukijan ajassa taaksepäin antaen ratkaisunpalasia murhamotiivin ja tekijän selvittämiseksi. Loppu ei varsinaisesti yllättänyt, mutta arvostan, että kaikkea ei selitetä auki. Tietty mystisyys säilyy ja saa palaamaan sivuilla taaksepäin ja tarkistamaan muutama aiemmin annettu johtolanka.

Minulla on kotikenttäetu kirjan likettämiseen, mutta taatusti tarina toimii muillakin. Epätyypillinen rikosmiljöö, loppua kohti kirivä jännitys, hyvä loppuratkaisu ja kiinnostava rikostarina, joka ottaa vähän kantaa niin poliisin työoloihin haja-asutusalueella kuin keltaisen lehdistön toimintatapoihin, innostavat varmasti myös muita hyvän dekkarin ystäviä.

Kirjassa ei raakuuksilla mässäillä eikä kirjassa ole liioitellun pitkiä takaa-ajokohtauksia, jännite rakennetaan näitä paremmin: pikkuhiljaa tiedonjyvä toisensa jälkeen motiivi selviää ja vaikka perinteistä toista murhaa osaa lukiessa odottaa, kohde silti yllättää.

Suosittelen perinteisten arvoitusdekkareiden ystävälle, joka tietää sen, että hiljaisissa vesissä ne pahat kalat ui.

Juhannusdekkarit: Tenhunen, Tenhunen, Tenhunen

Eeva Tenhunen:
Mustat kalat (1964) , Keisari seisoo palatsissaan (1971) , Nuku hyvin, Punahilkka (1973)
Alkuperäinen kustantaja: WSOY
Kirjan julkaisija nyt: Crime Time
Sivuja yhteensä: 587
Mistä minulle: ostettu Elisa Kirjan sivuilta
Luettu: juhannuksena Berliinissä, sähkökirjana
Kotimainen laatudekkari


Juhannuksena halusin lukea jonkun kivan dekkarin ja minulle oli pariinkin otteeseen suositeltu Eeva Tenhusen tuotantoa. En oikeastaan tiennyt kirjoista kauheasti, vaikka olen jopa lukenut arvioita niistä, mutta jostain syystä en ole sen kummemmin painanut hänen nimeään mieleeni. Mutta hyvä ystävä ja työkaveri suositteli niin ponnekkaasti kotimaisia laatudekkareita, joissa on juuri oikeanlainen tunnelma ja kirjassa keskitytään Agatha Christien romaanien tavoin rikosten psykologiseen puoleen ja jotka on vielä hyvin kirjoitettu, joten latasin sähkökirjan iPadiin varsin suurin odotuksin. Enkä pettynyt. Minun ei ollut tarkoitus lukea kuin yksi, sillä harvoin luen peräkkäin samalta kirjailijalta monta teosta, mutta tarinan imu oli niin kova, että halusin ehdottomasti lukea heti lisää.

Mustat kalat on esikoisromaani, jossa murhatapauksia tutkii nuori opiskelijatyttö Liisa Rautasalo ja komisario Martti Halla. Miljöönä toimii salaperäinen Olavinlinna, jossa Liisa työskentelee turistioppaana ystäviensä kanssa. Liisa löytää kesken opaskierroksen juuri kihlautuneen työkaverinsa murhattuna ja joutuu tahtomattaan mukaan murhamysteerin tutkimuksiin. Minua viehätti romaanissa se, että kirja ei ollut ikävuosien kertyessä väljähtänyt, vaikka erityisesti dialogeissa ja ihmistenvälisissä suhteissa näkyi ajan henki. Tittelitietoisuus, kohteliaat puhuttelutavat, nuorten naisten kapina yhteisön odotuksia vastaan. Ja vaikka loppusuoralla arvasin murhaajan, oli se nimenomaan hyvin rakennetun tarinan ansiota, lukija pääsee mukaan tutkimuksiin. Komisarion loppupuheenvuoro muistutti niin Christien tyyliä, että olin pakahtua innostuksestani, sillä tiesin, että vaikka syitä tuntuu löytyvän yhdelle jos toiselle murha-aikeisiin, lopulta silmukka kiertyy juuri sen murhaajan ympärille, jonka uskoinkin teon tehneen.
Muita blogiarvioita: Ja kaikkea muuta, Alice in Bookworld, Kirjojen tomutusta, Illuusioita.

Keisari seisoo palatsissaan latautui lukulaitteeseeni saman tien ja olin iloinen, että tässäkin teoksessa kertojana on Liisa. Myös Martti Halla tutkii murhatapausta, joskin kesälomallaan. Liisa on saapunut poikaystävänsä kotitilalle tekemään tutkimusta tämän isoisästä Erik Bannerista. Tätä (minua!) gradunsa kanssa aikataulutanssia tempovaa kirjallisuudenopiskelijaa viehätti Liisan melko biografinen tutkimusote, hänen tutkiessaan kuuluisan kirjailijan tuotantoa. Mutta ei Liisakaan tutkimustaan ennätä juuri tehdä, kun sukuskandaalien selvittämisessä menee oma aikansa. Kuka murhasi epämiellyttävän Astan? Kaikilla on syy inhota sukuun naitua kirjallisuudentutkijaa, joka ei halunnut kunnioittaa hautarauhaa. Komisario Hallan kanssa Liisa löytää monta yhteistä säveltä ja tällä kertaa murhamysteerin ratkaisu yllätti lukijan. Tai kun se selvisi, tuntui lopputulos päivänselvältä. Olin ehtinyt tosin syyttää jo niin montaa, kerran osuen oikeaankin,sillä menneisyyden luurangot kolisivat monen kaapissa.
Muita blogiarvioita: Hyönteisdokumentti, Illuusioita, Vauhkon kirjat ja kirjaimet.

Nuku, hyvin Punahilkka osoittautui lopulta kolmesta hyvästä parhaaksi. Vaikka suosikkikertojani Liisa ei tässä teoksessa seikkaile edes sivujuonissa. Ja vaikka loppuratkaisu ei minua miellyttänyt, eikä sitä sellaisenaan voisi enää tässä ajassa kirjoittaa. Ehkä kirja oli ilmestymisvuonaan 1970-luvun alussa rohkea ja yllättävä, mutta nyt tietyt sanavalinnat ja murhaajan luonteenpiirteet tuntuivat epäuskottavilta. Mutta silti nämä seikat eivät vähentäneet liiaksi lukunautintoa ja koulumaailman, opettajanhuoneen riitasointuisen työyhteisön ja rehtorin vetovoiman kuvaus olivat niin taiten tehtyjä, että ei voi kuin kiittää. Hehkutukseksihan tämä menee, vaikka kuinka esittelisin myös kritisoitavia kohtia, Tenhusessa on omanlaisensa tenho. Henkilöitä teoksessa on paljon, mutta heitä esiteltiin melko samanarvoisesti kirjassa, joten kaikkien rakastaman rehtorin murhaajaksi olisi voinut sopia kuka tahansa. Herkullista!
Suosittelen Katjan arvion lukemista, sillä se on erittäin hyvä teksti tästä kirjasta.

Mikä koukutti?

Kolme kirjaa putkeen ja neljäs on loppusuoralla ja aion varmasti ladata Tenhusen loputkin kirjat luettavaksi. Harmittelen jo valmiiksi, että hän on kirjoittanut vain kahdeksan kirjaa. Yllä olevista miniarvioista saa ehkä jotain suuntaa siitä, miksi kirjoista pidin, mutta enemmänkin voisin pohtia Tenhus-koukkua.

Jos ihan rehellisiä ollaan, niin eivät kirjat ole kauhean jännittäviä, mutta juoni etenee kyllä sen verran sujuvasti ja pala palaselta mysteeriä avaten, että voi sanoa koko ajan odottavansa mitä tuleman pitää. Väkivaltaisuuksilla ei mässäillä ja ihmissuhteita ei selitellä pelkillä sivulauseilla. Henkilöt ja tapahtumapaikat ovat melko tavanomaisia ja siitä se koukku taitaa syntyäkin. Kirjat ovat niin todentuntuisia ja hyvin rakennettuja, ettei tasapainoisen murhamysteerin rakentamisen tarvita satoja ja satoja sivuja. Tenhusen parisataasivuiset rikosromaanit ahmaisee kerralla, satoi tai paistoi.

Liisa on kertojana mielenkiintoinen, hän on samanaikaisesti melko miellyttävä hahmo mutta myös varsinainen söhlääjä ja kova tyttö pyörtyilemään jännityksestä. Nuku, hyvin Punahilkka -romaanin kertoja, äidinkielenopettaja Ulla, on melko samanlainen kuin Liisa, joten Tenhunen osaa taitavasti kirjoittaa romantiikan nälkäiselle, pökräävälle ja haaveilevalle päähenkilölle myös vastavoimaisia luonteenpiirteitä. Liisa ja Ulla ovat molemmat samalla reippaita ja heillä on murhien selvittämiseen tarpeeksi rohkeutta ja uteliaisuutta. Päähenkilössä on näitä ristiriitaisuuksia ja silti – tai ehkä juuri siitä syystä! – he ovat eheitä ja uskottavia kertojia ja toimijoita.

Voin rehellisesti sanoa viihtyneeni kirjojen parissa ja saaneeni niistä muutakin kuin vain ajatuksia lepuuttavan lukukokemuksen. Juuri suomalaisuus, 70-luku ja valitut miljööt riemastuttivat. Ihmissuhdekuvaukset, whodunnit-jahti, lukijan mukaan ottaminen murhapalapelin kokoamiseen ja kertoja saavat minut lukemaan lisää Tenhusta ja suosittelemaan sitä lämpimästi myös blogini lukijoille.

Vielä huomio sähkökirjakokemusta:

En saata uskoa, että Tenhusen alkuperäiset kirjat ovat näin täynnä virheitä, joten vika täytyy olla digitalisoinnissa ja oikoluvun puutteessa. Miltei joka sivulla oli lyöntivirheitä ja kirjoitusvirheitä: välilyönnin tilalle oli tullut pisteitä, isoja alkukirjaimia oli keskellä virkkeitä, kirjaimia puuttui tai niiden tilalle oli tullut väärä kirjain, tavutus oli päin prinkkalaa ja kaiken kaikkiaan kirjat vilisivät niin paljon virheitä, että poikkeuksellisesti joudun huonoa työnjälkeä tässä arviossa ruotimaan. En puutu pikkuvirheisiin, sillä niitä on kirjassa kuin kirjassa, mutta vaikka kuluttajalle 6 euron hinta hyvästä kirjasta ei ole korkea, pitäisi ehdottomasti skannattu teksti käydä läpi ja oikolukea.

Elisa Kirja kaatui minulla monta kertaa ja sivut jäivät jumiin, mutta kaiken kaikkiaan muuten sähkökirjan lukeminen ja ulkomaille suomalaisen kirjallisuuden ostaminen kävi helposti.

Viveca Sten: Sisäpiirissä

Viveca Sten: Sisäpiriissä
WSOY, 2013
I den innersta kretsen, 2009
Suomennos: Sirkka-Liisa Sjöblom
Kansi: Anna Makkonen
Sivuja: 364
Ruotsi, dekkari

Sisäpiirissä on Viveca Stenin suosittu Sandhamiin, Tukholman ulkosaariistoon, sijoittuva dekkarisarjan toinen osa. Ihmettelin heti tätä, että miksi suomentaminen aloitetaan toisesta osasta. Jääkö ensimmäinen osa sitten kokonaan suomentamatta vai oliko ensimmäinen selvästi niin paljon muita osia huonompi, ettei kannattanut ottaa sen kanssa sitä riskiä, että uuden ruotsalaisen naisdekkaristin esittely suomalaislukijoille epäonnistui. Kilpailua tälläkin saralla on, vaikka itse olen lukenut verrattain vähän. Viimeksi olen tainnut lukea Ann Rosmania. 

Stenin Sanham-sarja on kuitenkin tuttu monille murhanhimoisille suomalaisille Yle Fem -kanavalta. Minua harmittaa, etten itse Morden i Sandham -sarjaa katsonut, mutta jos se esitetään uudelleen, niin täytyy seurata. Voi olla nimittäin, että pitäisin tv-sarjasta enemmän kuin kirjasta. En ollut ihan vakuuttunut tästä Sisäpiirissä-teoksesta ja sen lukemiseenkin käytin yli viikon. Tarina ei ollut niin vetävä kuin mitä olisin toivonut, ja murhaajaehdokkaitakin oli lopulta niin vähän, että pröystäilevän asianajajan ja pursiseuran puheejohtaja Oscar Julianderin murhaaja oli melko helppo tunnistaa kuulustelurivistä. Tietysti koko ajan sai epäillä, että osuvatko arvuuttelut oikeaan, mutta ei siinä ollut tarpeeksi jännitystä koukuttamaan niin, ettei kirjaa olisi malttanut laskea käsistään.

Teoksen päähenkilöt ovat ystävyksiä keskenään: Thomas on poliisi, joka tutkii Julianderin tapausta, ja Nora on asianajaja, joka jostain syystä auttaa poliiseja tutkimuksissa. Ensimmäisessä osassa tämä suhde olisi varmaan auennut paremmin, nyt Noran osallisuus murhatutkintaan ja hänen perhe-elämänsä kuvailut jäivät vähän hataralle motivoinnille. Päähenkilöt ovat kuitenkin keskenään ystäviä, joka käy selväksi välillä hyvin puuduttavan epäolennaisista kohtauksista:

"'Tunsitko sinä hänet?' Thomas kysyi ja pisteli poskeensa maapähkinöitä tarjoilijan tuomasta kulhosta. Hän oli tilannut klubi-voileivän, mutta se ei ollut vielä tullut. Nora söisi illallista perheensä kanssa ja oli siksi ottanut vain oluen. Nora oli kysynyt, tulisiko Thomas heille syömään, mutta Thomas oli kieltäytynyt."

Krooh.

Minun makuuni tämänkaltaisia kohtauksia oli vain liikaa. Ymmärrän, ettei tapauksen ratkaiseminen voi edetä kaiken aikaa kuin luotijuna, mutta tämmöiset hidastukset tuntuivat vain ärsyttäviltä tekstintäytteiltä. Lisäksi Noran perintönä saadun huvilan kaupitteluun käytettiin ihan liikaa tilaa ja aikaa. Aluksi ajattelin, että oli kuitenkin positiivista, että tämä miltei genreen kuuluva pakollinen "toinen tarina" oli kuitenkin näin pienimuotoinen, mutta kun aikaa lukemisesta on kulunut, niin olisin toivonut Noran perhekinasteluosuuksien olevan vielä paljon pienemmässä roolissa, sillä minun teki mieli hypätä joka kerta nämä kohtaukset yli. Ehkä ajattelisin toisin, jos Nora olisi tullut minulle tutummaksi jo ensimmäisessä osassa. Mutta silloin kun hän auttoi Thomasta tutkimuksissa, tuntui hän tarpeelliselta henkilöltä.

Olen ehkä liian ankara, mutta kun lukee paljon, niin sitä saattaa alkaa liiankin kanssa karsastaa turhia rönsyjä. Joidenkin kirjojen kohdalla ne antaa anteeksi, mutta olisin toivonut, että Sisäpiirissä olisi ollut tiukempi paketti. Siinä oli kuitenkin niin moni asia kohdallaan: Mielekäs miljöö, muutaman sadan ihmisen kokoinen saari, joten väistämättä kaikki tuntevat jollain tavalla toisensa. Sopivan kieroja ja häikäilemättömiä yläluokkaisia ihmisiä. Tutkintalinjoja, jotka eivät välttämättä johtaneet sen suurempiin löytöihin, mutta kertovat normaalista polisiityöstä. Ja marmatuksistani huolimatta ihan mielenkiintoisest päähenkilöt.

Sisäpiirissä viihdytti tarpeeksi mutta ei noussut suosikkisarjojen joukkoon. Mutta aina kun jonkun sarjan aloittaa, niin sitä vähän sitoutuu henkilöihin ja luultavasti luen seuraavan Stenin teoksen.

Tarquin Hall: Vish Puri & kadonneen palvelijattaren tapaus

Tarquin Hall: Vish Puri & kadonneen palvelijattaren tapaus
The Case of the Missing Servant, 2009
Gummerus, 2013
Suomennos: Tero Valkonen
Kansi: Tuomo Parikka
Sivuja: 360
Intia, Englanti
Kiva tietää: tämä teos on ensimmäinen osa dekkarisarjaa, jossa seikkaillaan nyky-Intiassa.

Vish Puri & kadonneen palvelijattaren tapaus -teoksen takakansitekstiin on otettu lainaus Alexander McCall Smithin kehuista ja liepeissä on vielä kriitikkiote Financial Times -lehdestä, jossa Vish Puri kytketään myös Mma Ramotsween, Miss Marpleen ja Poirottiin. Joten selvää on jo lukemaan alkaessa, että Tarquin Hallin dekkari edustaa cozy mysterya intialaisittain – tai brittiläisittäin, sillä Hall on englantilainen toimittaja ja kirjailija, joka asuu perheineen nykyisin New Delhissä.

Koska "kodikas mysteeri" on suosikkini dekkarin alagenreistä ja koska olen viime aikoina pitänyt kaikista Intiaan sijoittuvista kirjoista, joita olen sattunut lukemaan, oli Vish Puri -sarjan ensimmäinen teos nappiosuma.

Päähenkilö Vish Puri "Pullukka" on, ainakin omien sanojensa mukaan, Intian paras yksityisetsivä, jota työllistävät lähinnä rikkaiden perheiden avioliittotutkimukset. Hän etsii neuvokkaiden avustajiensa kanssa ennalta niin sanotut luurangot kaapeista, jotta sovitut avioliitot voisivat onnistua, eikä suku joudu myöhemmin häpeän kohteeksi. Tässäkin teoksessa on sivujuonena tämänkaltainen tilanne, vaikka pääjuoni kulkeekin nimensä mukaisesti kadonneen palvelijattaren tapauksen parissa.

Kirja ei ole oikeastaan mitenkään jännittävä tai salaperäinen, mutta sen vetovoimaisuus ei oikeastaan ole pelkästään perinteisessä "kuka teki mitä" -kuviossa, vaan tarinassa, hahmoissa, intialaisen nykykulttuurin, tai lähinnä sen ongelmien, esittelyssä. Sivut ovat tulvillaan intialaisia ruokaan, vaatetukseen, tapoihin ja ihmisiin liittyviä sanoja, jotka voi loppuosan sanastosta kätevästi tarkistaa. Aluksi kävinkin sanoja kurkkimassa, mutta lopulta tarina vei mennessään, eikä enää huvittanut tarkistaa vieraita sanoja. Joskus tuntui, että niitä on liikaa, mutta oman erityislaatuisen mausteensa ne kirjan sivuille toivat ja yllättävän monen sanan tiesin jo muista kirjoista.

Toisinaan taas tuntui, että jokin tapahtuma tai kuvattava asia ei vienyt niinkään tarinaa eteenpäin vaan se oli puhtaasti lisätty teokseen sen edustaman asian takia. Joskus tarina jäi tarkoituksen alle. Mutta se ei oikeastaan haitannut. Tämänkaltainen dekkari on kuitenkin myös oivallinen paikka valistaa lukijaa ja näyttää esimerkiksi intialaisen oikeusjärjestelmän ongelmat, korruption tuhovoima, kastijärjestelmän toimimattomuus, rikkaiden ja köyhien eriarvoinen kohtelu millä tahansa elämänalueella. Silti kirjassa on alati leppoinen tunnelma, nokkela yksityisetsivä ylensyö rasvaisia pakoroita ja vetää teoksen lopuksi kaikkien osallisten keskuudessa loppuyhteenvedon. Kuulostaako vähän tutulta?

Vish Puri toi mieleeni Hercule Poirotin, vaikka hän ei yhtä karismaattinen henkilöhahmo olekaan. Ehkä seuraavissa teoksissa myös itse tapaukset ovat vähän visaisempia, niin Puri pääsee Poirotin tasolle myös tapausten ratkaisijana. Yhtä kaikki, aion ehdottomasti Kirsin tapaan lukea seuraavat osat Hallin dekkarisarjaa. Amma vinkkasi, että kannattaa vilkaista myös teossarjan hienoja kotisivuja.

Antonio Hill: Kuolleiden lelujen kesä

Antonio Hill: Kuolleiden lelujen kesä

Otava, 2012
El verano de los juguetes muertos, 2011

Suomennos: Taina Helkamo

Sivuja: 379

Genre: tupakantuoksuinen espanjalainen dekkari

"- Olen sinulle nyt täysin rehellinen, vaikka saatan vaikuttaa tylyltä: tämä saattaa olla yksi niitä tapauksia, joka ei ratkea koskaan. Kovin montaa ei ole tullut urallani vastaan, mutta kaikissa niissä tapauksissa ilmaan on jäänyt epäilys. Putosiko hän? Hyppäsikö hän tahallaan? Tönäistiinkö hänet? Ilman todistajia ja selviä viittauksia rikokseen tapaukset luokitellaan lopulta "tapaturmaisiksi kuolemiksi", kun muitakaan todisteita ei ole. Ja epäilys jää."

Luin lomallani kaksi dekkaria peräkkäin, joten väistämättä niitä tuli vertailtua keskenään. Tanskalaisen dekkarin Kaikella on hintansa miljöö ja henki tuntuu tutummalle, espanjalaisen psykologi-kirjailija Antonio Hillin esikoisdekkarissa Kuolleiden lelujen kesä liikutaan selvästi vieraimmilla vesillä. En osaa oikein edes paikallistaa, että miksi kirja tuntui niin eteläeurooppalaiselta. Ehkä se oli se ylenmäärätön tupakointi: kaikki henkilöt polttavat kirjan sivut sauhuten joka tilanteessa ja paikassa. Tai sitten se oli se temperamenttisuus: yhtä aikaa salataan asioita ja puhutaan suu puhtaaksi. Tai sitten se johtui vain siitä, että kuvittelin koko ajan komisario Héctor Salgadon kirjailija Antonio Hillin näköiseksi (kuvassa).

Kuolleiden lelujen kesä oli hyvä avaus uudelle dekkarisarjalle. Kustantaja vertaa teosta Stig Larssoniin, Norkku Nenä kirjassa -blogista puolestaan Henning Mankelin Wallander-sarjaan. Mie en osannut hakea lukiessani vertaavuuksia, vain vastakohtia. Olen lukenut lähinnä pohjoismaisia rikoskirjoja, enkä muista että olisin montaa espanjalaista kirjaa lukenut aiemmin, joten oli mielenkiintoista rikkoa maarajoja rikkomatta genrerajoja. Kuolleiden lelujen kesä on aika peruskauraa dekkarintuntijoille, mutta se osaa silti myös yllättää, eikä sitä malta jättää kesken. Tätä ahmismistunnetta haen dekkareista, yhteiskuntakritiikillä maustettua jännitystä. Hill on ammatiltaan psykologi ja kääntäjä, joten Hectorin terapiakäynti saa jo tästä viitekehyksestä uskottavuutta. Lukijana uskoin teoksen psykologisen tason syntyneen vaivatta. Teksti oli sujuvaa, tarina eteni ilman sudenkuoppia eteenpäin.

"Hector sytytti savukkeen ja veti kunnon savut.
- Tarjoatko minullekin yhdet? Ruth mutisi.
Hector naurahti.
- No ota hitto vie... Kun nainen sytytti savukkeen, liekki valaisi hänen kasvonsa.
- Minulla on sinuun huono vaikutus. Hector lisäsi kepeästi."

Mutta se tupakointi. En muista aiemmin kiinnittäneeni missään teoksessa näin paljon huomiota siihen, kuinka monta kertaa jännittävä juonenkuljetus katkaistaan näihin tupakoimista kuvaaviin suvantokohtiin. Tästä voi jo päätellä, etten itse polta tupakkaa, sillä minua ärsytti suunnattomasti se kaiken salliva mentaliteetti, jossa sauhutellaan missä ja milloin vain. Huomioin tämän varmasti siksikin, kun aiemmassa tanskalaisessa dekkarissa koko työryhmä tuki pomonsa terveisiin elämäntapoihin siirtymistä ja muun muassa tupakoinnin lopettamista. Tämä tällainen sivujuonne, kiinnostavaa mihin kaikkeen meillä lukijoilla tarttuukin huomio.

Hill jättää loppuun kiinnostavan cliffhangerin, joka pakottaa tarttumaan seuraavaan kirjaan. Kesä on dekkareiden kuumaa aikaa, joten jos kaipaat perusvarmaa rikosromaania, niin suosittelen suu sauhuten Kuolleiden lelujen kesää.

Lotte & Søren Hammer: Kaikella on hintansa

Lotte & Søren Hammer: Kaikella on hintansa

Bazar, 2012 

Alting har sin pris, 2010 

Suomennos: Sanna Manninen 

Sivuja: 475 

Lisäksi: 

Toinen (itsenäinen) osa Rikosylikomisario Konrad Simonsenin -sarjaan. 

Ministerijoukko, kasa toimittajia ja jäätikkötutkija ovat tulleet Grönlannin jäätikölle näkemään omin silmin, mitä tarkoittaa kun ilmasto lämpenee. Yhtäkkiä heidän silmiinsä osuu naisen ruumis, joka on ilmestynyt sulaneen jäälohkareen sisältä. Lähimpään asutukseen on satoja kilometrejä, paikka on keskellä ei mitään. Kun Konrad Simonsen murharyhmineen ryhtyy selvittämään juttua, on heillä käsissään klassinen suljetun huoneen arvoitus, päinvastoin käännettynä. Murha täysin avoimessa tilassa. Murhaaja on pian kaikkien tiedossa, ja hänen hirveät tekonsa paljastuvat vähitellen, mutta pitäviä todisteita on vaikea löytää. Motiivi, tekotapa ja ajankohta ovat pian selvillä, mutta miten saada kiinni murhaaja, joka on hämmentävällä tavalla etevä?

Lotte & Søren Hammer ovat kirjoittaneet yhteistyössä jälleen jännittävän dekkarin. Vakuutuin jo sisarusten yhteistyöstä ja epämiellyttävän nokkelasta mielikuvituksesta viime vuonna julkaistun Saastojen parissa, eikä tämä jäänyt missään nimessä esikoisen varjoon.

Molempia teoksia yhdistää se, että murhaajat ja motiivit tekojen takana ovat koko ajan lukijankin tiedossa, mutta siinä missä Saastoissa hämmennettiin lukijan moraalia ja oikeustajua tappamalla pedofiileja, Kaikella on hintansa tekijä on epämiellyttävä vässykkä, ja uhrit täysin syyttömiä. Teokset ovat nopeatempoisia palapeliromaaneja ja luvut lyhyitä, joten tarinassa on vahva imu. Tärkeintä ei ole selvittää, kuka teki, vaan miksi ja miten hänet saadaan kiinni. Takaa-ajo ei ole juoksemista rikollisen perässä, vaan tiivistä ajattelu- ja polisiityötä, joskin muutama sooloilija täytyy aina olla mukana ärsyttämässä ja aiheuttamassa ikäviä tilanteita. Ainoa miinus vetävälle dekkarille tuleekin ennalta-arvattavasta miltei-loppuratkaisusta. En sano loppuratkaisu, sillä tietynlainen tunnelman latistuminen tapahtuu hyvissä ajoin ennen loppua, mutta imu palaa oikeastaan juuri tämän aluksi ärsyttävän sankarileikin seurauksesta.

Henkilökuvailuihin ei vieläkään keskitytä liikaa, joten heidän ei tarvitse erityisesti kasvaa ja kehittyä yhden teoksen aikana mittaansa suuremmiksi. Uskon että näin tulee jatkumaan, eikä murharyhmä kulahda heti alkuunsa.Vaikka he päällisin puolin vaikuttavat paperinohuilta muutaman luonteenpiirteen kautta näyttäytyviltä henkilöhahmoilta, on dialogi sujuvaa, uskottavaa ja tarinavetoisuus puolustaa pitkin kirjasarjaa heidän paikkaansa.

Kiipivää jännitystä, alkulause toistuu teoksen viimeisellä rivillä: kaikella on hintansa. Suosittelen selvittämään, mitä kaikkea tämä kaikki sisältää.


P.S. Jos joku ihmettelee kuvaa, niin se on tosiaan otettu lumikasan päältä. Hei toukokuu, mikset sä jo tuu.

Ann Rosman: Noitavasara

Ann Rosman: Noitavasara

Bazar, 2012
Själakistan, 2010

Suomentanut: Anu Koivunen

Kansi: Satu Kontinen

Sivuja: 437

Lyhyesti:

Jälleen vetävä arvoitusdekkari Rosmanilta, jossa sekoitetaan useampaa aikatasoa ja näkökulmaa. Noitavainot näyttäytyvät nyky-Ruotsin pikkukaupungissa yhtä spektaakkelimaisessa ja raa'assa roolissa kuin keskiajalla.

Pieni, nimetön poika elää suljettujen ovien takana. Hän on oman äitinsä hyljeksimä, sisartensa kiusaama, kellarin kasvatti jo kahden vuoden ajan. Lapsi, joka pääsee viimein pakenemaan kiusaajiaan, mutta voiko tällainen lapsuus olla jättämättä jälkiään. Toisessa ajassa, toisessa kohtauksessa, lisää lapsia. Retkellä joukko koululaisia törmää pahaa-aavistamatta päättömään ruumiiseen, joka on puettu vanhoihin vaatteisiin. Kolmas aikataso, se kaikkein vanhin. Isien pahat teot kostetaan jälkipolville, noitavainojen uhrauspaikat kuiskivat herkimmille.

Ihastuin viime keväänä Rosmanin esikoisteokseen Majakkamestarin tytär, sillä pidin sitä toisaalta hyvin tyypillisenä ruotsalaisena dekkarina, mutta myös tarpeeksi omaperäisenä, että odotin kovasti Marstrandin rikostutkija Karin Adlerin tutkimuksille jatkoa. Esikoisteoksen kohdalla kiittelin päähenkilön maltillista kuvaamista ja poliisin työn kliseiden välttämistä. Noitavasarassa Adlerin henkilökohtaiseen elämään keskityttiin aiempaa enemmän ja vaikka se tuo päähenkilöä dekkarisarjassa lukijaa lähemmäs, se myös pakottaa lukijan kesken jännittävimpien kohtausten pysähtymään suvantokohtiin.

Ymmärrettävä ratkaisu kirjailijalta syventää päähenkilöään tässä toisessa teoksessa enemmän ihan koko sarjan kannalta. Fokalisaatiovaihdoksilla näyttäytyy myös muiden jo ensimmäisessä teoksessa esiintyvien henkilöiden sielunmaisema tarkempana. Työuupumuksesta sairaslomalle joutuneen Saran puheenvuoroissa ruoditaan niin työnantajan vastuusta kuin häpeän tunteita.

Sarjan tuskastuttavin hahmo on kuitenkin poliisilaitoksen näsäviisain, kaikkitietävin ja epäpätevin henkilö Folke, joka ei tunnu osaavan mitään, vaikka on aina äänessä. En ymmärrä, miksi tälle henkilöhahmolle annetaan teoksessa niin paljon "peliaikaa", sillä tuntuu hyvin epäloogiselta että poliisivoimissa, suurimpien murhatutkintojen keskellä saisi toimia etsivä, joka ei tule työkavereidensa kanssa toimeen ja joka hermostuttaa kaikki muutkin tutkimuksiin kuuluvat asianomaiset. Noitavasara on kuitenkin todellinen page turner, joten yhden epämiellyttävän henkilön antaa helposti anteeksi.

Tässäkin teoksessa kerronta liikkuu kahdessa aikatasossa sekä kahdessa eri tarinalinjassa, jotka ennen pitkää yhdistyvät loppuratkaisussa. Myönnän, että hoksasin yhteyden jo puolessavälissä ja keksin murhaajankin paljon ennen loppunäytöstä, mutta jännite ei silti tästä purkautunut. Rosman on tehnyt paljon pohjatyötä teokseensa, ja monien eri yksityiskohtien värikylläisyys pitää otteessaan. Noitavasarassa on lopulta niin vähän potentiaalisia murhaajakandidaatteja, joten on päivänselvää, että itse tarina on lopputulosta tärkeämpi.

Lukeminen on sujuvaa, josta voi kiittää koukuttavan tarinan lisäksi myös suomentajan kulkevaa kieltä. Suosittelen dekkarinnälkäisille, joiden sylissä on tilaa vielä yhdelle ruotsalaiselle.

Lotte & Søren Hammer: Saastat

Olen lukenut töissä paljon tekstejä, mutta olen kaivannut myös vapaa-ajalla lukemista ja näiden pienten kirja-arvioiden tekemistä. Tuntuu valitettavasti siltä, kuin olisin pahastikin blogiruosteessa ja kirjoittamisen aloittaminen takkuaa. Kiireiden keskellä rentouden parhaiten lukemalla kirjoja, enkä olisi voinut valita viikonloppuna rentoutumistarkoitukseen viihdyttävämpää rikoskirjaa. Tanskalaisen sisarusparin Lotte ja Søren Hammerin esikoiskirja Saastat (Bazar, 2011) piti koko 445 sivun ajan otteessaan.

Minusta rikoskirja parhaimmillaan saa lukiessa viihtymään sujuvuudellaan ja tietyllä genrerakenteellaan, mutta silti herättää ajatuksia yhteiskuntakriittisellä otteellaan. Saastoissa perusasetelma on tavattoman kiinnostava, vaikka samalla luotaantyöntävä. Kirja alkaa, kun koululapset löytävät liikuntasalista viisi silvottua miestä. Miehet osoittautuvat pedofiileiksi ja tämä raaka joukkomurha saa koko kansakunnan huomion. Saastat näyttää sekä pedofiilimurhaajia jäljittävät poliisit omatunnontuskineen kuin lynkkaysmielialan vallassa vyöryvän kansan. Teos ei arvota, eikä kritisoi, vaan tarjoaa tilanteen lukijalle tarjottimella. Onko oikein vastata pahuuteen pahuudella? Saako pedofiilin murhata? Raa'asti?

Uhreja teoksessa on enemmän kuin syyllisiä, mutta mikä on lopulta oikea tapa toimia syyllisten kanssa. Lain tapa? Moraalinen voitto? Eettinen suopeus?

Pohjoismaisessa rikoskirjassa täytyy olla myös työhönsä uponnut, eronnut, kaiken nähnyt rikosylikomisario, joka ei osaa huolehtia itsestään ja suhtautuu ympäristöön vähän epäluuloisen penseästi. Sellainen on myös Saastojen päähenkilö Konrad Simonsen, joka johtaa ryhmäänsä kovan luokan murhatutkinnassa omavaltaisella tyylillään. Esikoiskirjan tapaan esiin marssitetaan koko joukko henkilöitä, jotka tulevat näyttäytymään myös tulevissa sarjan kirjoissa. Pidin silti siitä, että henkilöiden ulkonäkökuvailuun ja luonteenpiirteiden seikkaperäiseen tulkintaan käytetään sivumäärään nähden hyvin vähän tilaa, ja mielikuvien annetaan syntyä pikkuhiljaa tarinan edetessä.

Ehkä minulle on jäänyt kammo lapsuuden Neiti Etsivä -kirjoista, joissa mysteerien selvittäminen tuntui jäävän melkein toiselle sijalle päähenkilöiden iänikuisen ulkonäkökuvailun ja selittelyn ottaessa kerronnassa vallan. Tiedän. Neiti Etsivät ovat nuortenkirjoja ja niihin pätevät eri taiteenlait kuin aikuisten rikosromaaneihin, mutta arvostan silti tavattomasti sitä, kun kirja on vapaa turhalta selittelyltä ja esittämiseltä. Haluan tuntea, kokea ja eläytyä, en nähdä kaikkea valmiiksi pureskeltuna. En edes henkilöitä. Tessa koki kuitenkin arvionsa perusteella hahmot pinnallisiksi, enkä täysin kiellä tätä. Onhan juuri Simonsen melkoinen rikoskirjojen karikatyyri. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että Saastat aloittaa kirjasarjan, joten henkilöt saavat varmasti myös kuvailun lihallisuutta luidensa päälle matkan varrella. Kiinnostavaa on silti, että mikä toiselle on pintapuolista kuvailua, on toiselle hengittävää vapautta. Tämä tuntuu kiehtovan minua eritysesti dekkareissa, muissa teoksissa pidän tarkkapiirteisimmista luonnehdinnoista.

Jori puhuu arviossaan siitä, kuinka teoksen jakaminen moniin eri lukuihin vaikutti lisäävän lukuhimoa. Tilanteiden vaihtuvuus ja lukujen lyhyys (kaikenkaikkiaan niitä on teoksessa 72 kappaletta) synnyttivät minussa ahmismis-efektin, enkä halunnut millään lopettaa lukemista. Susa lukee paljon psykologisia jännäreitä ja kehaisee, ettei Hammereiden tarvitse nöyristellä pitkän linjan kirjailijoiden edessä, sillä Saastat on tehty hyvin ja taustatyöhön on paneuduttu. Olen täysin samaa mieltä, sillä tarina tuntuu ikävän aiheensa takia  valitettavan todenmukaiselta, ja kirjan toimivuuden ja lukukokemuksen kannalta perehtyneisyys antaa sille kiitettävää uskottavuutta.


************

Lotte & Søren Hammer: Saastat
Bazar, 2011
Sivuja: 445
Suomentanut: Sanna Manninen

Viereinen kuva on otettu Helsingissä keväällä 2011, kun kirjailijat olivat Bazarin kevät-tilaisuudessa puhumassa teoksistaan. He ovat tehneet jo kolme rikoskirjaa yhdessä. Seuraava kirja suomennetaan ensi vuonna.

Vanhan kirjallisuuden päivät II

Lupasin kirjoitella tunnelmista Vanhan kirjallisuuden päiviltä. En ole aiemmin käynyt Vammalassa, mutta aion ehdottomasti mennä ensi vuonnakin vastaavaan tilaisuuteen. Tänä vuonna teemana oli rikos ja junamatkalla sopivasti lueskelinkin mielenkiintoista rikostrilleriä, josta myöhemmin enemmän blogissani. Alunperin meidän piti lähteä heti tilaisuuden päätyttyä takaisin Helsinkiin, mutta Vammalassa oli niin ihastuttava kävellä ja valokuvata. Nostan blogissani muutamia napsauksia esiin, lisää kuvia voi vilkuilla Marja-Leenan blogista. Hän on kuvannut mm. Herra Hakkaraisen taloa sekä Pukstaavia, Kirjan kulttuurihistoriallista museota. Nämä paikat olivat jo kiinni, kun itse eksyin paikalle, joten ensi vuonna täytyy käydä tutustumassa näihinkin kirjallisiin kohteisiin.

Päivä oli aivan tajuttoman kuuma ja ihan sääliksi kävi niitä antikvariaattimyyjiä, jotka joutuivat viettämään koko päivän saunankosteassa ja tunkkaisen kuumassa teltassa. Kirjoja oli valtavasti esillä ja minusta oli ihana selailla kirjapinoja. En vain ollut tajunnut nostaa käteistä mukaan, joten tällä kertaa kirjasaaliini jäi kovin laihanlaiseksi. Ostin ainoastaan yläkerrasta Atena-kustantamon pöydästä Noora Shinglerin Marjoja ja maskaraa. Siitäkin lisää sitten myöhemmin.

Vanhan kirjallisuuden päivien mielenkiintoisin anti oli kuitenkin paneelikeskustelut. Ehdin kuuntelemaan ennakkohaaveistani huolimatta vain kaksi keskustelua, Rikoksia Pohjolassa  ja Rikos kannattaa. Ensimmäisessä Jarmo Papinniemi haastatteli kahta rikoskirjailijaa Åke Edwarssonia ja Marianne Peltomaata ja jälkimmäisessä Paula Arvas (kuvassa pitää mikrofonia) haastatteli mm. Outi Pakkasta ja Harri Nykästä. (kuvassa)

Referoimatta sen enempää näitä paneelikeskusteluja, nousi yksi kiinnostava ajatus suomalaisten rikoskirjalijoiden puheenvuoroista esiin. Moni heistä paheksui sitä, kuinka suosittuja ruotsalaiset dekkarit ovat Suomessa ja kuinka heistä tuntui siltä, että ruotsista käännetään melkein jokaisen rikoskirjailijan tuotanto suomeksi, kun taas naapurimaa ei vedä samassa mittakaavassa suomalaisten kirjoja puoleensa. Outi Pakkanen moitti ruotsalaisia rikoskirjoja turhasta ryppyotsaisuudesta ja maailman tuskasta. Itse olen lukenut vähemmän suomalaisia dekkareita ja tunsin pienen piston sydämessäni, sillä kuulun nimenomaan näihin lukijoihin, jotka dekkarinälässään tarttuvat useammin käännöskirjaan kuin kotimaiseen tuotantoon.

Agatha Christie: Totuus Hallavan hevosen majatalosta

"Rikollinen haluaa olla tärkeä, mutta ei ole koskaan tärkeä, koska hän on aina jotakin vähemmän kuin ihminen."

Luin tänään ihanassa auringonpaisteessa itselleni melko erilaisen Agatha Christien dekkarin Totuus Hallavan hevosen majatalosta (Wsoy, 2010). Erilaisen siinä mielessä, että yleensä luen mieluiten Hercule Poirotin tai Miss Marplen tapauksista, mutta tässä teoksessa ei esiintynyt kumpikaan. Teos oli pikemminkin jännityskirja kuin salapoliisiromaani. Kesän tullessa murhanhimoni vain yltyy ja haluan lukea enemmän dekkareita kuin yleensä. Talvella nautin ruumiini mieluiten tv-sarjojen muodossa. Murha päivässä piristää kummasti. ;)

Olen aiemmin kirjoittanut Agatha Christien juhlavuoden teos-sarjasta ja nyt lukemassani teoksessa on yhtä ihastuttavalla tyylillä tehty kansi kuin Neiti Lemon erehtyy-teoksessa. Pidän väreistä, fonteista ja kannen hahmosta, jolle en löydä kyllä mitään yhteyttä itse teokseen.

Kannen on tehnyt Heikki Ahtiala, ja löysin googlettamalla lisää hänen retrokansiaan mm. Korppi- ja Sapo-sarjoista.




Totuus Hallavan hevosen majatalosta on klassisesta salapoliisiromaanista poikkeava, sillä tähän teokseen Christie on ladannut paukkuja myös voodoo-taioista ja mystiikasta. Voivatko noidat olla palkkamurhaajia?

Ihmisiä kuolee luonnollisiin syihin, eikä heitä tunnu yhdistävän mikään asia. Paitsi siellä täällä liikkuvat huhut majatalosta. Murhasarjaa tutkii teoksen kertoja Mark Easterbrook, mutta hän saa apua mm. Christien alter egolta rikoskirjailija Ariadne Oliverilta. Christie on selvästi kokeillut erilaista tyyliä, mutta en voinut sille mitään, että Poirotin poissaolo häiritsi kovan luokan fania. Tarina oli kelpo, mutta odotin suurempaa herkkuateriaa, mikä lopulta kuvun alta paljastui.

Dekkarin nälkäni vain kasvoi...