Lukumaraton mökillä

Pakko se oli taas tähän ryhtyä, kun tuntui, että tekee mieli lukea monta monituista kirjaa ja nollata niin sanotusti päätä. Minulla on niin mukava olo, että voisin toisaalta katsoa vaikka mitä hömppää telkkarista mutta enemmän tekee mieli silti lukea.

Olen kantanut puut sisällä, käynyt lenkkeilemässä ja saunonut hyvin. Minulla on paljon teetä, poronkäristystä ja salaattitarpeet. Olin koko lokakuun lihattomalla ruokavaliolla ja itse asiassa miltei kokonaan siitä asti, kun palasin Berliinistä Suomeen. Poro on kuitenkin hyvää, eettisempää lihaa ja minut on poronkäristyksellä kasvatettu, sopii siis oikein hyvin näihin maisemiin, tunnelmiin ja maratoniini tämä ruokavalio.

Mökkilomani (ensimmäinen) lukumaraton alkaa siis N-Y-T. Nyt! Kello on nyt 14.15.

Ensimmäisenä lukupinosta valikoitui japanilaista lyyristä proosaa. En ole lukenut aiemmin Yasunari Kawabatan teoksia, vaikka erityisesti Lumen maa on kiinnostanut pitkään. Kirjahyllystä löytyi kuitenkin Kioto, joka vaikuttaa myös hyvältä ja sen vuoksi olen sen itselleni eurolla ostanut (hinta näkyy etusivulla, en muuten tällaisia muistaisi). Kawabata on ensimmäinen japanilainen Nobelin voittanut kirjailija, joten samalla saan luettua myös luettua lisää nobelkirjailijoiden teoksia.

Aah, pakko vielä hihkaista. Ikkunan vieressä lentelee ja pomppii isoja, paksuja kuukkeleita. Oih ja voih, lempilintujani!

16.30

Kawabatan teoksista Lumen maa olisi varmaan sopinut tähän vuoden aikaan paremmin, mutta keväinen Japani 50–60-luvun vaihteessa tuntui lämpimältä ja sopivan etäiseltä. Kawabatan käyttämä kieli on niin maalauksellista, joten välillä tuntui ettei kirjaa edes lukenut – tarinaa katseli. Kirsikankukkien kukoistuksen olen aina halunnut nähdä omin silmin, ja nautin aina siitä, kun löydän kirjasta kunnon kevään, kukkien loiston ja sen juhlavuuden, joka Sakuraan liittyy.

Ihan hyvä, että luin Kioton ensimmäiseksi, sillä se on lukupinoni pisin, 196 sivua, mutta ennen kaikkea siksi, että se vaati aikaa ja keskittymistä. Kuvainnollisuus, vanha Japani, murrosaika yhteiskunnallisissa oloissa ja perhesuhteissa kiinnostavat mutta väsyneenä sivulauseissa näkyvät vivahteet jäisivät varmasti tajuamatta. Tuntui toisaalta, että jäivät vähän nytkin. Tunnen jonkin verran japanilaista kulttuuria, mutta lukemalla kirjoja oppii aina lisää ja aiemmin kuultu vahvistuu. Ehkä jotain ymmärtääkin paremmin, kun sen lukee fiktiomuotoisena.

Silti paljon tuntuu käsittämättömältä, epätodelliselta. Miten löytölapsena kasvaminen voi olla hävettävä asia, samalla tapaa kuin olla kaksonen. Päähenkilö Chieko on näitä molempia, ja hänen kasvattivanhempana kertovat mieluummin ryöstäneensä tytön vauvana kuin hennovat kertoa totuutta. Chieko tapaa kuitenkin sisarensa viimein, ja heidän uutta suhdettaan kuvataan hellästi.

Kiinnostavampaa kirjassa minusta oli kuitenkin se, millainen Japani tuolloin oli ja millä tavalla lapset ja vanhemmat keskustelevat, miten luontokuvaus liittyy tarinaan ja ihmisluonteiden kuvaukseen, millainen suhde sodan jälkeisellä Japanilla on ulkomaailmaan, ihmisillä vaikkapa Amerikan dollariin, mitä raha ja kasvu voisivat tuoda yksilölle, maalle ja mitä ne toisaalta mukanaan vievät.

Vahva, lempeä ja unettavakin kirja lukumaratonin alkuun. Nyt seuraavaksi jotain kotimaista.

19.30

Tuhkat on heitetty pihalle toisesta takasta. Sain pellin kiinni samalla, käytän vain toista takkaa, koska en paljon sen edestä liiku. Mitä nyt välillä tähän kirjoittamaan tätä lukumaraton-päiväkirjaani. En ole kyllä niin hyvä tarinoimaan kuin Kristina Carlson, mutta haluan ehdottomasti lukea lisää hyviä fiktiivisiä päiväkirja- ja kirjemuotoon kirjoitettuja romaaneja. Vinkatkaa kommenttilootan, jos satutte pyyntöni lukemana. Voisin joulukuussa tai marraskuun loppupuolella pitää teemaviikon ja lukea vain kirjeromaaneja.

William N. päiväkirja on ihan mahtava kirja. Sen lukee nopeasti, se on ihanan kokoinen kädessä, taitto on onnistunut. Tarina on kiinnostava, William N. kiehtova historiallinen hahmo, jonka päiväkirja on toki fiktiivinen mutta aivan mielettömän todentuntuinen. Tuli ihan sääli, kun miesriepu kirjoittaa päiväkirjaansa, kuinka viluinen on, kun itselläni oli lukiessa niin lämmin ja mahakin oli täysi kaikesta herkuttelusta.

"2.11.1898 Viimein kirje Eliseltä, mutta hän vähättelee sitä, mitä silmilleni tapahtui, käsittämätöntä, että hän arvelee ilmiön johtuneen minun hermoistani! -- Yksimielisyys! Se lienee "seuraelämän" avainsana! Erilaiset ja eri mieltä olevat jäävät ulkopuolelle, hyvä on, minä jättäydyn ulkopuolelle vapaaehtoisesti, niin olen aina tehnyt. -- Jos tietäisin, miten jäkäliä käytettäisiin polttoaineena, ruoaksi tai kauneudenhoidossa, ack, sinkoaisin "seurapiireihin" kuin ilotulitusraketti!"

Sama päivä kuin tänään, ja miekin haluan olla kaukana seurapiireistä. Silti olen seurallinen, koska on tämä ihana blogistania ja sosiaalinen media, jonka avulla voin olla poissa ja läsnä, ihan miten haluan ja koska vain. On ihana lukea kirjaa, joka herättää näin paljon ajatuksia. Miksi William N. on niin yksinäinen ja kärttyinen, miksi hänelle ei ruoka oikein maistu ja hän elää mieluummin köyhyydessä ja omassa erinomaisuudessaan kuin on osa aktiivista tiedekenttää. Onko hän taiteilijaluonne, kuten hän itse välillä pohtii, ja mikä on edes taiteilijuutta ja taiteilijoiden luonteenpiirteille ominaista? Miksi olen aloittanut kirjan joskus ja pitänyt lukemastani, mutta jättänyt kirjan kesken? Mikä ihme sattui tuolloin, että kirja meni takaisin hyllyyn, jotta voisin aloittaa kaiken alusta ja lukea kirjan nyt osana lukumaratonia? Miksi kirja on niin taitava, vaikka siinä ei tapahdu oikein mitään ja silti siinä sanotaan niin paljon?

Tarkemmin pitäisi kirjasta kirjoittaa, mutta pidän siitä, kuinka näiden lukumaratonien aikana myös oma bloggaus liikahtelee lähemmäs päiväkirjatyyliä. Tajunnanvirtamaista luonnehdintaa omasta lukukokemuksesta ja kaikesta siitä muusta, mitä lukemisen ympärillä ja aikana tapahtuu. Lukemisen flow tarttuu kirjoittamiseen, hyvä, hyvä teos, ja niin kovin kaunis esineenäkin.

Jäkälätutkijan päiväkirjan jälkeen maistuu yksi murhaohjelma. Sen jälkeen luen keltaiseen kirjastoon kuuluvan pienoisromaanin.

22.00  

Sattumalta olen valinnut luettavakseni kirjoja, jotka käsittelevät yksinäisyyttä ja erakoitumista. Kirjan päähenkilö halusi vielä katsoa vuorokauden ajan yksin videoteosta Psykosta, mie mieluummin käytän tuon ajan eri kirjoihin. Yhtäläisyyksiä tilanteeseeni on, kirjat paljastavat lukijansa, ja jättävän niin paljon auki, että välillä ihan huvittaa tämä touhu. Kaikenlaista sitä mielessä pyöriikin niillä hetkillä, kun kirja menee käsittämättömäksi tai tarinan maailmassa tapahtuu tavattoman pitkä hidastus. Silti tai ehkä juuri siksi, lukeminen on kaikkein paras tapa ajatella jotain uutta.

 Don DeLillon Omegapiste ei ollut mikään huikaiseva mestariteos mutta sen verran erityinen ja erikoinen, että annan itselleni luvan olla ymmärtämättä kaikkea. Päähenkilö, nuori elokuvantekijä, on pakkomielteisen kiinnostunut elokuvaideastaan. Hän haluaa tehdä elokuvan Richard Elster -nimisestä henkilöstä, joka on entinen puolustusministeriön neuvonantaja. Hän haluaa tehdä sen yhdellä otolla ja mahdollisimman pelkistetyllä taustalla. Elokuvaa ei kuitenkaan päästä vielä tekemään, mutta miehet viettävät aikaa Elsterin erakkomökissä ja keskustelevat asioista. Elsterin tyttären katoaminen saa lopulta miehet poistumaan mökistä ja palaamaan New Yorkiin. 

Kirjan alussa ja lopussa on kohtaus, jossa mies, todennäköisesti elokuvaohjaaja katselee taidemuseossa Douglas Gordionin videoteosta 24 Hour Psycho. Mies pohtii eri kohtauksia, mutta paljon myös sitä, kuinka hän haluaa tulla uudestaan ja uudestaan katsomaan videon. Koska valitsen kohta neljännen päivän kirjan, tunnistan jotain tuossa pakkomielteessä, vaikka yksinäiseksi en itseäni koekaan.

En ole lukenut aiemmin DeLillon kirjoja, mutta olen tämän antikvariaatista ostanut 12 eurolla juuri sitä varten, että jotain häneltä lukisin. Vielä en ihastunut, täytyy lukea joku parempi häneltä. Ehdotuksia? 

Aamulla 

Nukahdin yöllä kesken Sudenmorsiamen. Aino Kallaksen kieli tuntui unettavalta. Olen lukenut teoksen aiemmin kirjallisuusopintojeni alussa, ja taisin silloin olla tarkkaavaisempi ja innostuneempi, sillä nyt teksti tuntui kauhean takkuavalta. Ei niin mahtipontinen, laulavainen lukukokemus.

Kompastelin sanoihin, esimerkiksi seuraava kohta nauratti minua jostain syystä ihan tavattomasti: "kuin Saatana oli ulosfundeerannut". Mietin myös jostain syystä paljon kirjabloggaajakollega Morrea, jonka gradu liittyy myös vähän Kallaksen ihmissusimaailmaan. Ajattelin, että kirja olisi hyvä luettava ennen nukahtamista, koska tarina on tuttu, mutta tällä kertaa lukemisesta tuli liian koomista ja sitten vain unettavaa.

Mielessä pyöri myös paljon kaikki, mitä tiedän kirjasta, ei niinkään itse teos. Kai Laitisen tutkimus, Eino Leino, muiden arviot. Aamulla loppuun lukiessani luonnonhurmokseen pääsi jo paremmin sisälle.

Seuraavaksi minulla on jo käännöskirja vuorossa, päivitän enemmän, kun saan kirjan luettua loppuun.

Olen maratonin suorittanut jo useamman kerran, joten tällä kertaa ei haittaa, vaikka menee hivenen lönkyttelyksi.

Lukumaraton keskeytyi, koska mökkirauhani rikkoutui. Vanhempani halusivat yllättää ja touhuta myös mökillä. Olen ihan tyytyväinen silti, sain luettua neljä pientä kirjaa.

Yasunari Kawabata: Kioto (Suuri suomalainen kirjakerho, 1972. Suomentanut: Eeva-Liisa Manner. 196 sivua)
Kristina Carlson: William N. päiväkirja (Otava, 2011. 159 sivua)
Don DeLillo: Omegapiste (Tammi, 2011. Suomentanut: Helena Bützow. 124 sivua)
Aino Kallas: Sudenmorsian (Otava, 1979. 141 sivua)

Yhteensä 393 sivua. En siis ehtinyt lukea juuri mitään, mutta se selittyy paljolti sillä, että luin vuorokaudesta oikeastaan vain yhdeksisen tuntia. Olen kokenut lukumaratoonari, enkä tämmöisestä pety. Joskus menee nämä matkat vähän lönkyttelyksi. 1801 sivua on ennätykseni, enkä usko, että sitä koskaan lyön, sillä siihen sai jo aika lailla ahkeroida.

Tänään on ollut rauhallinen päivä, kun olen ottanut hyödyn luonnonvalosta ja kuvannut ulkona kirjankansia tulevia bloggauksia varten. Olen myös kylvänyt pullanpalasia kuukkeleita varten, mutta talitintit taisivat syödä jo kaikki isompien edeltä. Nyt alkaa jo olla niin hämärä, että puhun illasta, vaikka kello on vähän yli kolme. Illemmalla ehdin lukea sitten jo uusia kirjoja.

Kuva silmissä. Näkökulmia Mirkka Rekolan kirjailijantyöhön

"Heinävedellä sinä soitat flyygeliä isossa korkeassa huoneessa jonka ikkuna katsoo järvelle. Sävelet eivät soi nuottiviivaston järjestyksessä, vaan ne irtoavat sinun sormistasi hitaasti ja nopeasti ja surullisesti ja iloisesti. Koirakin kuuntele sinun jalkojesi juuressa. Pilvisen päivän muuri halkeaa, ja valo laskeutuu flyygelin kannelle. Sen päivän silissä sinä olet, joka valaisee yötä"

Olen istunut samaisen flyygelin edessä ja katsonut ikkunasta järvelle, joten luonnollisesti pysähdyin erityisesti miettimään tätä kohtaa Kristina Carlssonin tekstissä. Tämä on yksi hetki, jonka Carlson on valinnut omaan tekstiosuuteensa Mirkka Rekolan kunniaksi kirjoitettuun teokseen Kuva silmissä. Näkökulmia Mirkka Rekolan kirjailijatyöhön.

Teoksen ovat toimittaneet kirjallisuudentutkija Liisa Enwald ja Rekolankin kustannustoimittajana työskennellyt kirjailija Eila Kostamo. He ovat keränneet Rekolan merkkivuoden kunniaksi hänen tuotantoonsa perehtyneitä tutkijoita, kirjailijakolleegoita ja läheisten alojen taiteilijoita kirjoittamaan eri tyyppisiä tekstejä kokoelmaan. Kaunokirjalliset palaset koostuvat esseistä, muisteluista, tutkielmista ja Leena Krohn on jopa valinnut teokseen kuusi kertomusta teoksestaan Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia, sillä niiden keskeinen hahmo on saanut vaikutteita Rekolasta.

Minua kokoelmassa puhuttelivat eniten edellä mainittujen kirjailijoiden tekstit. Carlsson on löytänyt ihania hetkiä Rekolasta ja heti alkuun hän on merkinnyt erittäin kauniin sitaatin "Ilo on hyvä johtaja, se on jo käynyt siellä, minne ollaan menossa." Hänen kielensä ja kertomukset hetkistä tuntuvat sopivan saumattomasti Krohnin muistelmiin ja vuonna 1998 kirjoitettuun, mutta nyt ensi kertaa painettuna julkaistuun esseeseen "Ystäväni Donna Quijote". Lisäksi viimeinen tekstipätkä jäi mieleeni, sillä siinä Kostamo kertoo kustannustoimittajan silmin Rekolasta. (Aihe, joka kiinnostaa minua erityisesti. Tämä kirjailijoiden ja kustannustoimittajien suhde. Minun pitäisi etsiä käsiini lisää tekstejä, joissa tätä kuvaillaan. Puolin ja toisin.)

Mirkka Rekola kiinnostaa minua myös ihmisenä, ei vain taiteilijana, joten koin nyt kiinnostavampina omakohtaiset muistelut, vaikka arvostin myös tutkijoiden tekstejä. Liisa Enwald esimerkiksi analysoi Rekolan runojen varjoon jääneitä maskuja. Vilja-Tuulia Huotarinen puolestaan on tehnyt aikanaan pro-gradu työn Rekolan aikakokemuksesta ja kokoelmassa analysoi mm. runoissa esiintyviä rakkauden kokemuksia ja tekoja.

Mielenkiintoisia, erityyppisiä tekstejä, joiden kautta tutustutaan Rekolaan. Ihmettelin vain saatepuhetta, siinä kun mainittiin, että muitakin kirjoittajia pyydettiin, mutta he eivät noudattaneet kutsua työ- tai muiden esteiden vuoksi. Minusta tätä ei olisi tarvinut mainita, sillä jäin heti miettimään, että kuka olisi kirjoittanut tähän vielä ja mitä hänen teksti olisi tuonut lisää.

Hyvä löytö taas kerran. Aion pistää hyvän kiertämään ja ilahduttaa tällä kirjalla ystävääni, jonka tiedän arvostavan Rekolaa.

Kuva silmissä. Näkökulmia Mirkka Rekolan kirjailijantyöhön
Toimittaneet Liisa Enwald ja Eila Kostamo. Wsoy 2011
Sivuja:150
Kansi: Ulla Rantanen

Lyhytarviot - poimintoja muutamasta kirjasta

Olen lukenut tänä keväänä paljon sellaisiakin kirjoja, joista en ole ehtinyt tehdä blogiini arvioita. Haluan kuitenkin sanoa niistä jotain lyhyesti lukukokemusta kuvaillen.

Petri Tammisen Mitä onni on (Otava, 2008) ei kolahtanut niin hyvin kuin aiemmin lukemani Muita hyviä ominaisuuksia, mutta löysin kyllä tästäkin teoksesta paljon huumoria. Tammisen tyyli kirjoittaa lakonisesti arjesta huumoria viehättää minua. "Kun riita sitten päättyy, on mahdotonta sanoa kumpi oli kohtuuton. Sillä ei ole merkitystä, riittää että saa levätä." Teoksen päähenkilö on masentunut kirjailija, joka aloittaa kuvataiteilijaystävänsä kanssa projektin. He haluavat kirjoittaa kirjan onnesta, mutta työtä jarruttaa koko ajan se tosiasia, ettei päähenkilö itse ole onnellinen. Hän ylenkatsoo vaimoaan ja lapsiaan ja haaveilee löytävänsä onnen Tanskasta, vanhan heilan luota. Miehet ja naiset ovat teoksessa kaukana toisistaan, mutta miesten välistä ystävyyttä kuvataan hauskasti ja lempeästi. Huvittavin teoksessa oli silti takakansi, sillä siinä on kuva Tammisesta ja teksti: "Hän on Petri Tamminen, tämän kirjan kirjoittaja. Hän ei ole kuitenkaan kirjan päähenkilö." Onneksi ei, sillä päähenkilö on varsinainen vätys.



Kristina Carlsonin kieli ilahdutti Herra Darwinin puutarhurissa (Otava, 2009). Pidin myös sen erikoisesta rakenteesta.Se muistutti runokirjaa "säkeen ylityksineen" ja outoine välimerkkiratkaisuineen. Paljon huutomerkkejä, vähän pilkkuja ja pisteitä. Minäkertojien vaihtuvuus ja soljuvuus aluksi hämmensivät, mutta puhujan paikallistamisella ei lopulta ollut mitään merkitystä. Moniäänisyys vahvisti yhteisöllisyyden ja kylän jakaman epäluuloisuuden tematiikkaa. Kyse oli kuitenkin 1870-luvun Kentin kylän asukkaista, ihmisistä Darwinin aikana. Mielenkiintoinen ratkaisu oli pitää itse Darwin melko etäällä, sillä kyläläiset suhtautuivat hänen tutkimuksiinsa ja ajatuksiinsa epäluuloisesti. Saman epäluulon kohteeksi joutuu teoksessa myös puutarhuri, sillä hän uskoo isäntänsä luonnontieteellisiin tutkimuksiin ja on ateisti. Ihastuin teokseen niin, että hankin itselleni myös Carlssonin romaanin Maailman ääriin.


Maria Jotunin yhdenpäivänromaani Arkielämää (SKS, 1994), jossa tapahtumat sijoittuvat ihan tavalliseen päivään. Juhani Aho tiivistää Jotunille kirjoittamassaan kirjeessä 13.12.1909 hyvin myös oman lukukokemukseni:
"Paitsi tyyppeihin nähden on uusi kirjanne minusta mestariteos tekniikkaan nähden. Se on siinä aivan uusi ja rohkea. Ei mitään varsinaista juonta, ei mitään teennäistä kompositsionia, ja kuitenkin tuo kokonaisuus. Monta ihmiselämää, kokonainen yhteiskunta vaan muutamissa kohtauksissa, yhtenä ainoana päivänä, niin kuin sen tarkka silmä voi nähdä yhtä lyhyessä ajassa. Se on aivan omaanne tuo tekniikka /--/"

Jotuni eli aikana, jolloin keskustelu naisen roolista ja seksuaalisuudesta kävi vilkkaana. Pyrittiin rajaamaan ja määrittelemään naisen halua, modernit naiset halusivat etsiä sille tilaa ja toteutumisen mahdollisuuksia.Porvarillinen kasvatus korosti, ettei ihminen voinut saavuttaa todellista onnea hetkellisten nautintojen kautta. Minua kiinnosti erityisesti lukea naishenkilöiden mielipiteitä seksuaalisuudesta ja rakkaudesta.