Karl Ove Knausgård: Taisteluni – Ensimmäinen kirja

Karl Ove Knausgård: Taisteluni 1
Like, 2013
Min Kamp. Første bok, 2009
Suomennos: Katriina Huttunen
Sivuja: 489
Mistä: ystävältä lainassa
Norjalaisen muistelmaromaanisarjan ensimmäinen osa

Nyt oli viimein aikaa, tahtoa ja mahdollisuus tutustua tähän "kaikkien" rakastamaan ja paljon huomiota saaneeseen kirjailijaan. Luin ensin hänen vaimonsa teoksen Helioskatastrofi, joten aloitin "Knasuvillityksen" väärästä päästä. Tuntui oikein mukavalta lukea miltei perään tämä Taisteluni, sillä jäin kuin jäinkin tähän sarjaan koukkuun ja haluaisin pian lukea toisen osan. Minun onnekseni jaksoin pidätellä lukuhaluja tähän asti, sillä mitä todennäköisemmin syksyllä julkaistaan sarjan neljäs osa, joten pääsen tänä vuonna lukemaan vielä kolme "Knasua".

Voihan Karl Ove Knausgård, osaat kirjoittaa kyllä oikeasti maagisen koukuttavaa tekstiä, etten päässyt viime yönä edes unille ajoissa. Luin kuinka nuori Karl Ove yrittää päästä uudenvuoden bileisiin ajoissa, mutta hän joutuu kävelemään nelisen kilometriä tuiskussa kahden kaljakassin kanssa. Aina auton tullessa vastaan hän joutuu piilottamaan kassit ojaan ja jatkamaan matkaansa muina miehinä eteenpäin, ettei autossa olevat näe, että hän kantaa kaljakasseja mukanaan. Sitten hän juoksee taaksepäin noutamaan kassit ja matka jatkuu. Kuulostaa niin pieneltä kohtaukselta, mutta olin aivan lumoutunut. Lapsuuden ja nuoruuden muistelut olivat niin eläväisiä, todellisia ja kirkkaita. Aina välillä palataan nykyhetkeen, tai kirjoitushetkeä lähempänä oleviin vuosiin, ja tuntuu kuin saisi suorana lähetyksenä seurata kirjailijan arkea ja kirjoittamisen tahtia.

Olin oikeastaan ihan varma, että kirja ei ole kuitenkaan ihan makuuni. Uskoin kyllä pitäväni, mutta ajattelin tekstin olevan myös aika tylsää, pikkutarkkaa ja paatoksellista. Lukukokemukseni ei ollut mitään näistä, ja olen vielä ymmärtänyt, että seuraavat osat ovat vielä parempia. Tänä vuonna aion lukea Päätaloakin, siinä riittää ainakin lukemista, kun Knausgårdit loppuvat kesken.

Kuvittelin kirjan olevan myös ihan mielettömän synkkä, ja sitä se olikin, mutta en tuskastunut siihen. Totta kai isän alkoholismi, ja pelon ilmapiiri, joka leimaa kaikkea vuorovaikutusta isän kanssa, on ahdistavaa, mutta onnistuin jotenkin löytämään nuoruuskuvauksista niin paljon huumoriakin, ettei lukeminen ollut masentavaa tykytystä.

Olen ennenkin kertonut, kuinka paljon pidän hyvistä tunnustuskirjallisuuden kotimaisista klassikoista. Enkä välitä tietää, mikä on oikeasti totta ja mikä väritettyä muistelmaa. En lue näitä kirjoja etsiäkseni jotain totuuden valoa, pidän vain niin paljon siitä tyylistä. Puhkirehellisyyden illuusioista. Knausgård vaikuttaa hyvin rehelliseltä, hän tarkkailee itseään armotta ja analysoi arkisia asioita sellaisella kirkkaudella, että ihan ihmetyttää. Tätä lisää!

Karoliina kirjoittaa omassa arviossaan hauskasti, miten synkkä yksinpuhelu vaikutti hänen lukukokemukseensa. Hän esittelee kirjankin kurttuotsaisen muistelmaromaanin genren alla. Kannattaa lukea arvio! Jaana esittelee puolestaan kirjaa erittäin kattavasti, sekin kannattaa lukea! Katja esittelee hyviä rinnastuksia kotimaisiin kirjoihin. Häneltä saan varmaan pian lainaan myös seuraavaan osan. (vinkvink!)

Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi

Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi
Like, 2013
Helioskatastrofen, 2013
Suomennos: Petri Stenman
Sivuja: 138
Mistä: lainakirja ystävältä
Norjalainen pienoisromaani

Kirja, joka voi olla ihan mitä tahansa.
Näin ajattelin luettuani Linda Boström Knausgårdin esikoisteoksen loppuun. En ole ihan varma, mitä siinä oikein tapahtui, mutta täytin aukkokohdat haluamallani tavalla ja "sain aikaiseksi" ihan kiinnostavan tarinan.

Joissakin kirjoissa aukkoisuus etäännyttää liiaksi, ja täytyy kyllä myöntää, että Helioskatastrofin kanssa oltiin hilkulla, että tarina olisi jäänyt ihan nuupoksi. Jos kirjoittaisin juonireferaatteja, niin voisin tarjota muillekin luettavaksi parikin tulkintaa, mutta koska kirjaan mieluummin lukukokemuksia ja -tuntoja ylös, niin tyydyn vain toteamaan, että on kyllä jännä, miten yksittäisellä lauseella on näin paljon valtaa. Ja vaikka lauseen sisältöön ei palattaisi enää koskaan kirjan aikana, niin se ei jätä millään rauhaan. Luulen, että se oli yksi avain ymmärtää päähenkilöä, Annaa, joka joutui lapsena eroon isästään ja ei osannut suhtautua kasvattiperheeseen ja uuteen ympäristöön koskaan luontevalla tavalla.

Olen ehkä nyt liian vaikeaselkoinen, mutta en tunnu pääsevän yli siitä lauseesta. Sillä sen sisältämä tieto on tärkeä, mutta yhtä hyvin sen olisi voinut jättää sanomatta. Enkä voi kirjoittaa sitä lausetta tähän, sillä en halua pilata muilta yllätystä. Ehkä lause ei ole edes niin merkityksellinen, enemmänkin ehkä kummallinen ja ei tuntunut sopivan mitenkään siihen, mitä olin juonesta ja Annasta ajatellut.

Kirja on jaettu kahteen osaan, mutta Annan elämä on jaettu tavallaan kolmeen osaan. Ihan kirjan alussa pieni tyttö löydetään ulkoa, hänen isänsä on saanut pahan skitsofrenisen kohtauksen ja hänet siirretään osastohoitoon. Lapsesta ei ole kenelläkään ollut tietoa aiemmin, hän on kuin tyhjästä ilmestynyt. Tyttö saa nimen Anna, ja hän on yhtäkkiä osa viisihenkistä perhettä, joka peseytyy päivittäin, harrastaa paljon liikuntaa, kuuluu raittiusseuraan ja helluntaiseurakuntaan. Hän on arka, yksityinen, lähes puhumaton ja hämillään oleva nuori. Hänellä on kuitenkin lahja, jonka ansiosta hän enemmän huomiota kuin mitä hän jaksaisi ottaa vastaan. Toisessa osassa Anna on sairaalahoidossa, koska hän haluaisi kadota olemattomiin.

Ensimmäinen osa oli tavallaan vetävämpi, toinen osuus kosketti minua jotenkin hyvin paljon. Ehkä siinä Annan olotilassa oli jotain tuttuutta omiin kasvukipuihin tai sitten vain minäkerronta toi asian läheiseksi. Anna ei ole mikään kauhean luotettava kertoja mutta hänelle kaikki se on turtuus on ainoa totuus. Jonkun verran minua häiritsi se, että minämuotoinen kerronta laveni turhaan kaikkitietäväksi kerrronaksi ja Anna tiesi enemmän kuin hänen olisi pitänyt tietää, mutta annoin sen hänelle anteeksi.

Kirja oli hyvä mutta ei kuitenkaan mikään napakymppi. Ehken osannut sitä mielessäni kasvattaa tarpeeksi isoksi tarinaksi, mutta idea oli kiehtova. Vaikka toinen osuus oli koskettava, se laski valitettavasti tarinan intensiteettiä, tai paremmin sanottuna, muutti kirjan erilaiseksi kuin mihin alun alkaen uskoin.

Kiinnostava teos, ja pohjoisruotsalaisen talven kuvaus sopi oikein hyvin omaan lukumiljööseeni.

Sarianna Vaara: Huomenkellotyttö

Sarianna Vaara: Huomenkellotyttö
Like, 2013
Kansi: ?
Sivuja: 253
Mistä: kirjastosta
Kotimainen esikoiskirja

Minulle tuli Sarianna Vaaran esikoisromaanista päänsärky. Ja vaikka päänsärky on ikävä asia, tällä kertaa se johtui siitä, että kertoja-Annan ääni ja tarinankuljetus liikauttivat jotain minussa. Minulla ei ole edes omakohtaista kokemusta skitsofreenisen tai muuten henkisesti sairaan ihmisen lähiomaisena, mutta kerronta sai minut tuntemaan ahdinkoa, surua, ärtymystä – ja yllättäen iloakin.

Eikä hyvän tarinan tarvitse aina liittyä lukijan omaan kokemuspiiriin, eikä oikeastaan edes millään tavalla koskettaa tai henkilöistä löytää samastumiskohteita. Mutta ei myöskään haittaa, jos kirja herättää ajatuksia ja tunteitakin. Siksi minulle tuli päänsärky. Mutta en voinut lopettaa lukemista tykytyksestä ja pääsirinästä huolimatta.  

Huomenkellotyttö ei ole mikään väkevä kirja. Eikä turhan vakava. Eikä se kikkaile millään. Erikoista, ettei se selvästä autofiktiivisestä otteestaan huolimatta tunnu edes tunnustus- saati paljastuskirjalta. Se on "vain" hyvä tarina tyttärestä, jolla on sairas äiti. Tekstin rehellisyys tekee kirjasta voimakkaan, ja monille samankokeneille myös voimaannuttavan. Näin uskoisin.

Äiti on kirjailija, hermoheikko, joka tarvitsee ja käyttää liikaa lääkkeitä ja on aina aika ajoin osastohoidossa. Tytär on kuuliainen, kiltti ja rakastaa äitinsä kanssa käytyjä hyviä keskusteluja. Lapsuutta varjostaa ainainen pelko siitä, muuttuuko äidin mielentila liikaa ja osaako tytär tarpeeksi hyvin olla tukena ja turvana. Sisar on etääntynyt perheestä jo aikaa. Anna on tavallaan ihan yksin.

Annalla on äidin kaikki kirjat, mutta vasta omien opiskelujensa myötä hän kuulee eräässä kirjallisuuskatsauksessa opiskelijatoverin kertovan, mitä oikeasti yksi äidin kirjoista käsittelee.

"Ei se noin mennyt, ei se ollut tuollaista! Ei minun äitini ole noin sairas, ei hän kuule ääniä eikä kamppaile noin pahojen voimien kanssa. Ei tuo ole totta!"

Sarianna Vaara on Maria Vaaran (1931–1992) tytär. En ole lukenut vielä äidin teoksia, mutta kiinnostuin erityisesti hänen tunnetuimmista teoksistaan Likaiset legendat ja Kuuntele Johannes. Mutta kaikkein eniten haluaisin nyt lukea hänen nuortenkirjansa Annansilmät, joka kertoo 11-vuotiaasta Annasta, perheen vastuunkantajasta, jonka äiti on sairas ja isä alkoholisti. Sarianna on nimennyt omaan kirjaansa päähenkilön myös Annaksi. Hyvin mielenkiintoista!

Lue lisää: Anna minun lukea enemmän, Marjatan kirjaelämyksiä, Kirjasähkökäyrä, Tuijata.

Emmanuel Carrère: Viikset

Emmanuel Carrère: Viikset
Like, 2006 (2.painos. Kirja ilmestyi suomeksi ensimmäisen kerran 2002)
La Moustache, 1986
Suomennos: Kristina Haataja
Sivuja: 154
Mistä: kirjastosta
Ranskalainen pienoisromaani

Muutaman viikon aikana olen törmännyt Emmanuel Carrèren nimeen siellä täällä. Viikset-pienoisromaania on itse asiassa suositeltu vielä kahteen eri otteeseen suoraan, ja olen lukenut kirjasta ja kirjailijasta mainintoja toisten facebook-keskusteluista. Kaikki ihan sattumanvaraista mutta aivan kuin kirja olisi täsmäpommittanut itsensä minun luettavakseni. Siispä eilen riensin kirjastoon juuri ennen sulkemisaikaa ja toivoin, että kirja löytyisi hyllystä. Tämän voisi lisätä yhdeksi ihmeeksi, että lähikirjastoni karsitusta kirjavalikoimasta vielä jotain löysin ilman ennakkovaraamista.

Ennakolta tiesin kirjasta vähän, mutta sen aihe oli alkanut kiehtoa mieltäni. Samainen aihe sitten teki lukemisesta oikeasti hauskaa.

Mies päättää yllättää vaimonsa ja ystävänsä ja ajaa ennen illallista viiksensä pois. Hän ajaa kahdesti päivässä parransängen pois, mutta viiksiinsä hän ei ole koskenut. Häntä huvittaa tämä yhtäkkinen mielitekonsa, vaikka hän näyttääkin omasta mielestään kovin kummalliselta ilman viiksiä. Ruskettuneilla kasvoilla valkoinen, paljas iho nenän alla näyttää naurettavalta. Vaimo ei kuitenkaan sano mitään, eivätkä ystävätkään mainitse miehen muodonmuutosta mitenkään.

"Etkö huomannut mitään? mies kysyi kuitenkin.
En. En ole huomannut mitään, ja nyt saat selittää mitä minun olisi pitänyt huomata?
Tämähän on mieletöntä, mies ajatteli kuullessaan naisen päättäväisen, lähes uhkaavan äänensävyn, aivan kuin tämä olisi päättänyt asiastaan varmana järjestää kunnon kohtauksen."

Onhan se nyt ihan kummallista, ettei kukaan näe muutosta ja mies epäilee vuoroin vaimon tekevän hänestä pilaa tai tulleen hulluksi, vuoroin omaa mielenterveyttään tai että häntä vastaan suunnitellaan jotain. Käänteitä riittää, ja yllättävien havaintojen myötä pyrin miehen mukana ratkaisemaan mysteeriä ja pallottelin eri vaihtoehtoja. Onko kyse muistikatkoksista, mielenterveysongelmista, vainosta, harhasta vai vainoharhasta.

Miehen nimeä ei mainita, mutta lukija on ihan miehen tulkintojen, muistikuvien ja järkeilyjen varassa. Tieto tulee häneltä, mutta hän on samalla myös mahdollisimman epäluotettava tarinaa kertomaan. Onko hänellä ollut edes alun perin viiksiä? Kuinka herkullisen pieni mutta nerokas idea, ja hyvin koukuttavasti Carrère tarinaa kuljettaa.

Wikipedian mukaan kirja luetaan fantasiakirjallisuuteen. Minulle kirjasta tulee kuitenkin mieleen toisen ranskalaissatiirikon, Marie Darrieussecqin Sikatotta. Samalla tavalla yliluonnollinen selittää luonnollista. Tai ainakin huvittaa lukijaa ja saa innostumaan hyvästä kirjallisuudesta.

Viikset on jotain oikein hyvää ja salaperäistä. En ole varmaan koskaan varma, mitä siinä oikein tapahtui, mutta jos asiat jäävät kiinnostavalla tavalla auki ja lukukokemus on niin hyvä, etten olisi millään malttanut nukkua välissä, niin minun kirjoissani kirja on erinomainen.

Luru on katsonut myös filmatisoinnin, Jenni luki viikonlopun aikana kolme Carrèren teosta ja piti tästä kirjasta eniten, Hreathemus kuvaa osuvasti, kuinka tässä kirjassa ei ole yhtä oikeaa tulkintaa.

Milla Ollikainen: Veripailakat

Milla Ollikainen: Veripailakat
Like, 2013
Sivuja: 224
Mistä: Arvostelukappale
Luettu: Bussimatkalla välillä Praha–Berliini
Lyhyesti: Ylläkselle sijoittuva rikosromaani, jonka murhamysteeriin sekoittuvat joutilaisuuden ylistys, vanhat sukuvihat, median ylilyönnit, hitaasti tarkentuva motiivi sekä kotiseuturakkaan lukijan innostus.

Olen odottanut kirjaa siitä asti, kun kuulin, että Milla Ollikainen voitti romaanillaan Rikos kannattaa -kirjoituskilpailun. Vaikka juna on kuljettanut minut kotiseudultani Kolarista yli 1000km päähän asumaan, olen erittäin kotiseuturakas ja luen edelleen viikoittain paikallislehden. Juuri Luoteis-Lapin sivuilta Ollikaisen tekstit ovat minulle alun perin tuttuja, sillä hän oli lehden päätoimittaja Kolarissa asuessaan. Hänen miehensä Aki Ollikainen (Nälkävuosi-romani!) muuten kirjoitti ja valokuvasi lehteen myös. Tämä siis kerrottavaksi tähän heti alkuun, sillä lukemiseeni vaikutti erittäin paljon se, että romaani sijoittuu Kolariin.

Minna mainitsee, että romaanin vahvuus on elokuvallisesti rullaava dialogi. Minua viehätti myös tutun kuuloiset, murteella kirjoitetut keskustelut. Ja henkilöidenkin nimet ovat niin kolarilaisia, että tuntuu kuin tietäisin nämä Ylläksellä työskentelevät nuoret henkilökohtaiset. Tosin he kyllä eroavat kaikista tutuistani siinä mielessä, että kirjan henkilöt haaveilet paremmasta elämästä muualla ja maleksivat kaiket vapaa-aikansa tunturibaarissa. Mutta toisaalta en enää tunne niin nuoria kuin kirjan pää- ja sivuhenkilöt ovat.

Tätä kirjoittaessani aloin miettiä, että kuka oikeastaan on kirjan päähenkilö. Onko se Vuontisjärvi-niminen kokenut poliisi, joka tutkii gondolihississä sattunutta nuoren pojan murhaa vai murhapaikan läheisyydessä liikkunut velttomoraalinen Krisse, joka päätyy sattumalta kuvaamaan murhapaikan iltapäivälehdille? Vai onko se nuori ja innokas toimittaja, joka sotkeutuu selvitystyöhön? Vai onko päähenkilö yhtä kuin koko henkilökuntakaarti, sillä he kaikki liittyvät murhatutkimuksiin jollain tapaa.

Henkilöitä on siis paljon, mutta en kokenut tätä yllättäen mitenkään lukukokemusta häiritseväksi. Minulle päähenkilö on kaiken aikaa Ylläs. Pystyin hyvin tarkkaan näkemään tapahtumapaikat, vaikka välillä liikutaan myös tunturialueen ulkopuolella kyläteillä ja kauemmissa metsissä. Yksittäisiin henkilöhahmoihin en kaivannut syvällisempää tutustumista, sillä romaanin sopi tämäntapainen "kollektiivisesti koettu" -tunnelma. Lapsen kuolema on kaikille järkytys, mutta ihmiset reagoivat poliisin läsnä oloon monenkirjavalla tavalla. Kirjan mittaan verrattuna henkilöiden määrä on aika ylärajoilla, mutta yhteisökokemuksen kuvaamiseen tarvitaan monta ääntä.

Murresanojen käytössä välillä haksahdetaan ja hoo taipuu naapuripaikkakunnan murteen mukaisesti, mutta harvaa tämmöinen häiritsee. Eikä minullakaan ole muuta varmuutta kuin tunne siitä, että joku sana on sopimaton kontekstiin. Esimerkiksi kirjassa alinomaa käytetty läppi-sana ei sopinut mitenkään poliisin suuhun, kun hän puhuu kuolleesta, murhatusta lapsesta. Lapsia kyllä läpitellään Kolarissa, mutta minun on vaikea uskoa, että kovinkaan moni paikallinen valitsee tämän sanan puhuessaan uhrista. Se on siihen yhteyteen liian vähättelevä. Murresanat saattavat aluksi myös niihin tottumatonta vaivata, mutta kuten Kirsi kirjoittaa, ne tuovat tarinaan myös kaivattua väriä.

Veripailakat on muutoin oikein autenttisen tuntuinen ja kieli täsmällisen hyvää. Kirjan lukee nopeasti, sillä tarinassa on hyvien suosikkidekkarieni lailla lukuimua ja kuka-sen-todella-teki-salaperäisyyttä. Päätarinan lisäksi välillä sivuilta löytyy pidempiä kursivoituja pätkiä, jotka kuljettavat lukijan ajassa taaksepäin antaen ratkaisunpalasia murhamotiivin ja tekijän selvittämiseksi. Loppu ei varsinaisesti yllättänyt, mutta arvostan, että kaikkea ei selitetä auki. Tietty mystisyys säilyy ja saa palaamaan sivuilla taaksepäin ja tarkistamaan muutama aiemmin annettu johtolanka.

Minulla on kotikenttäetu kirjan likettämiseen, mutta taatusti tarina toimii muillakin. Epätyypillinen rikosmiljöö, loppua kohti kirivä jännitys, hyvä loppuratkaisu ja kiinnostava rikostarina, joka ottaa vähän kantaa niin poliisin työoloihin haja-asutusalueella kuin keltaisen lehdistön toimintatapoihin, innostavat varmasti myös muita hyvän dekkarin ystäviä.

Kirjassa ei raakuuksilla mässäillä eikä kirjassa ole liioitellun pitkiä takaa-ajokohtauksia, jännite rakennetaan näitä paremmin: pikkuhiljaa tiedonjyvä toisensa jälkeen motiivi selviää ja vaikka perinteistä toista murhaa osaa lukiessa odottaa, kohde silti yllättää.

Suosittelen perinteisten arvoitusdekkareiden ystävälle, joka tietää sen, että hiljaisissa vesissä ne pahat kalat ui.

Hanna Hauru: Paperinarujumala

Hanna Hauru: Paperinarujumala

Like, 2013

Kansi: ?

Sivuja: 95

Kotimainen pienoisromaani

Hanna Haurun uusimman teoksen, Paperinarujumalan, lukee vajaassa tunnissa: sivuja on vähän ja taitto on niin ilmavaa, että pienoisromaaniksikin teos on hyvin lyhyt. Takakanteen oli valittu hyvä sitaaatti Aamulehdestä: "Haurun kirjat toimivat salakavalasti: ne ovat nopeita lukea, mutta niitä on vaikea unohtaa."

Kirjassa on todella hyvä idea ja koska luin kirjan vielä ääneen, niin sain makustella lyhyitä lauseita ja kiinnostavia sanavalintoja. Minkään hurmoshengen valtaan en kuitenkaan lukiessa päässyt, teoksessa oli kyllä kiinnostavaa tiivistystä ja tapahtumien kestolla leikittelyä, takaumia ja ennakointia, mutta aineksia olisi ollut kasvattaa tarinaa vielä vähän. Novellina hyvä, romaanina tuntui vähän torsolta.

Paperinarujumalan tarina perustuu löyhästi heinoslaiseen herätysliikkeeseen, joka toimi Oulussa 60-luvulla ja herätti valtakunnallista huomiota. Kirjan luettuani olikin ihan pakko lukea artikkeleita ja uutisointeja heinoslaisuudesta, sillä kirjassa oli niin paljon tyhjiä aukkoja, ellipsejä, jotka jäivät kaihertamaan mieltä.

"'Oulun profetia' sai alkunsa Laila Heinosen vuonna 1960 saamasta ilmoituksesta. Ellei kahden vuoden kuluessa löytyisi 800 tuhatta käännynnäistä, Jumala antaisi tämän kansan 'vihollisten käsiin'" (Yle, Elävä arkisto). Paperinarujumalassa Jumala puhuttelee Laina-nimistä päähenkilöä puhelimen kautta. Laina ei halua yhteyden loppuvan, joten hän leikkaa työpaikkansa puhelimen paperinarujohdon tyvestä irti ja pakkaa luurin laukkuunsa.

Kirja pohjautuu todellisiin tapahtumiin, kaksi sisarta johtaa rohkeasti uskovaisten joukkoa samalla peläten kadotusta, mutta oikeastaan kaikki aktiivinen herätysliikkeen toiminta tapahtuu lukujen välissä, tyhjissä kohdissa, ja teos keskittyy enemmän päähenkilöiden Lainan ja tämän siskon Lianan sisäisten voimien kuvaukseen. Millaisia muistoja heillä on lapsuudestaan, kun äiti on harras uskovainen ja isä yrittää hakata heistä kaikista uskon pois? Miltä tuntuu piilotella verhon takana, kun toimitsijajoukko saapuu kuin haaskalle? Miltä tuntuu sametti, pellava, puuvilla, pitsi?

Pidin siitä, että lukuja oli nimetty kangasmateriaalien mukaan, se johdatti lukemaan myös henkilön sisäisen puheen ja tapahtumat kyseisen materiaalin tuntemuksen kautta. Sametti tuo kohtaukseen luokkaeroja, frotee lämpöä, turvaa.

Hieno teos, jonka olisin suonut vielä vähän kasvavan.

Kustantamon sivuilla ja Adlibriksessä

Marja Björk: Poika

Marja Björk: Poika

Like, 2013

Sivuja: 215
Kansi: Tommi Tukiainen ja Ville Juurikkala

Kotimainen romaani

Kiva tietää: 

Teos perustuu kirjailijan oman pojan kokemuksiin

Olen lukenut aiemmin Marja Björkin Puuman, ja siinä jo huomasin, että kirjailija kirjoittaa ajankohtaisista aiheista, jotka liittyvät seksuaalisuuteen, sukupuolten rooleihin, yhteiskunnan tabuihin, häpeään, haluun. Uutukainen Poika oli itselleni jännä lukukokemus, sillä en yleensä pidä näin dokumentaarisella tyylillä kirjoitetuista kirjoista, mutta aihe oli mielenkiintoinen, päähenkilö hyvin rehellinen, uskottava ja kirjan luki nopeasti.

Teoksessa seurataan päähenkilön, Marionin "Makken" kasvukipuilua lapsesta aikuisuuteen. Makke on myös teoksen minäkertoja, joten hänen tunteensa ja ajatuksensa tulevat lukijalle hyvin lähelle. Kielellisesti teos ei ole mitenkään erikoinen tai mieleenpainuva, enkä muista yhtään kohtaa, joka olisi sen kummemmin jäänyt mieleeni. Käsittelytapakin on hyvin suorasukainen, muita kertojaääniä ei ole, eikä aikatasoilla kikkailla edestakaisin. Ehkä juuri siksi lukukokemus oli hyvin raikas, sillä lukiessa oli yhden äänen varassa, yhden elämäntarinan pauloissa.

Eikä tämä kuitenkaan ollut niinkään mikään kasvukertomus saati selviytymistarina, vaan pikemminkin näkökulma yhden henkilön elämään: tarina siitä kuinka tyttö on oikeastaan aina ollut poika.
Minusta oli huojentavaa, että samalla tapaa kuin päähenkilössä on aina läsnä kaksi sukupuolta, on hän monella muullakin tapaa ihminen, jonka monet ominaispiirteet täydentävät toisiaan. Hän on vahva, sillä monista vastaväitteistä huolimatta hän on halunnut jo pienestä tytöstä asti näyttää siltä, jonka hän tuntee sisimmässään oikeasti olevan. Hän on hauras, sillä naiseksi kasvava vartalo on kuin auki vuotava haava, jatkuva muistutus vääränlaisesta erilaisuudesta. Makken perhe on aina ollut hänelle myös lähellä etäinen. Koko perhe jakaa saman surun: isä on kuollut lasten ollessa hyvin pieni. Äiti on joutunut pärjäämään surun ja katkeruuden myrkyttämän mielen kanssa, yksinhuoltajana pienen toimeentulon varassa. Isoveli puolustaa Makkea koulussa, mutta kotona hänen on yhtä vaikea kuin kenen tahansa muun hyväksyä sisarensa olemus ja käytös.

Poika on täynnä mielipiteitä, toiveita ja kipuilua. Se pyörittelee myös onnistuneesti mielen ja ruumiin ristiriitaisuuden problematiikkaa mutta yhden ihmisen näköisesti. Ei mitään yleispätevää saarnaamista siitä, miten oikeasti tulisi toimia, elää ja olla. Kirjassa ei ole mitenkään monimutkainen tarina, se on lopulta hyvin yksinkertainen, sopiva.

Sille ei kuitenkaan voi mitään, että tieto siitä, että kirja on niin vahvasti omaelämäkerrallinen, tekee lukukokemusta mielekkäämmän. Marja Björk tiesi varhain, että hänen oma tyttärensä on oikeasti poika. Tämän vuoksi teoksen dokumentaarisen tyylin hyväksyy, ja se tuntuu myös juuri tähän teokseen sopivan. Lukiessa miettii, mikä on keksittyä ja mikä omakohtaista ja kuinka paljon erilaisempi olisi ollut tarina pojasta, joka on oikeasti tyttö, kuin tarina tytöstä, joka on oikeasti poika.

"Jos on tyttö, vaikka on poika, se on sama juttu kuin olisi sairaalassa lääkäreiden ja sukulaisten ja mittareiden mukaan vihannes, vaikka itse tietäisi olevansa elossa ja yrittäisi huutaa, että älkää vetäkö niitä letkuja irti, minä elän."

Jori pohtii blogissaan, miksi kirja koukutti.
Poika kustantamon sivuilla ja Adlibriksessä.

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu

Riikka Ala-Harja: Maininnousu

Like, 2012

Sivuja: 209

Kansi: ??

Kotimaista proosaa

Lisäksi: 

Teos on Finlandia-ehdokas

Emma kävelee sairaalan parkkipaikalla. Kävely on parantunut. 
Emma valittaa, että kolme sen sairaalaan tuoduista merirosvonukeista on hävinnyt. Joku on varastanut ne, Emma väittää itkuisena. 
Ei Emma itke, että sillä on leukemia, ei Emma itke sairaalaelämää, ei Emma itke ahdistusta siitä että isä ja äiti välttelevät toisiaan eivätkä viihdy toistensa seurassa; paria muovilelua Emma suree.
Oletko etsinyt joka paikasta, kysyn.
Olen, Emma vastaa.

Melko pian Riikka Ala-Harjan Maihinnousu-teosta lukiessani se iski. Epävarmuus. Onko minussa jotain vikaa, kun tämä teksti ei kosketa? Luen ahdistuneen ja väsyneen naisen ajatuksia: mies pettää ja ainoa lapsi on sairastunut vakavasti, leukemiaan. Mutta minua teksti ei kosketa ja tunnen salakavalan pettymyksen hiipivän mieleeni ja keskityn tarinan tunnelman kannalta vääriin asioihin. Tai sitten juuri niihin minun kannaltani oikeisiin, niihin piirteisiin, jotka saivat minut etääntymään tarinan maailmasta liiaksi, etten tuntenut sitä, mitä halusin.

Minua häiritsi tekstin yksitoikkoisuus ihan suunnattomasti. Kuinka kertoja toistaa muiden henkilöiden nimiä liiaksi, miten lyhyet lauseet katkaisivat tunnelmaa liiaksi, tuntuu kuin koko kirja olisi vain täynnä pisteitä. Samalla ymmärrän, että tämä on keino vahvistaa sanottua. Nainen on ihan hukassa lapsensa sairauden ja tylyn petturimiehen kanssa, hän tuntuu olevan niin voimaton, että jokaisen asian ajatteleminenkin tuntuu käyvän työstä. Kun hän taas kiihtyy, innostuu ja vihastuu, ketjuttuu teksti sivulauseista ja pilkut rytmittävät lukijankin kiristämään tahtiaan. Tässä on siis varmasti harkintaa mukana, mutta juuri tuo tympeiden päälauseiden toteavuus ja lakonisuus vieraannuttivat minut liiaksi tuntemasta vahvemmin.

Kirja on Finlandia-ehdokas, sitä on kehuttu kansainväliseksi kirjaksi, sen kieltä ja koskettavaa tarinaa on kehuttu kritiikeissä, blogeissa ja kirjakeskusteluissa. Ymmärrän kyllä, mutta Maihinnousun vimma jäi minulta kokematta. Pidin yllättäen siitä, että Julie antoi kuitenkin itsestään niin uhrautuvaisen kuvan ja miehensä näyttäytyi lukijalle suoranaisena hirviönä, tunteettomana pettäjänä, joka ei edes lapsen sairastuessa pysty tukemaan omaa vaimoaan, vaan aina kohdatessa syyttelee ja välttelee.

Pidin siitä siksi, että tämä oli kuitenkin Julien lukijalle antama kuva miehestään, yksi kirje on mukana todisteena siitä, että mies on pikkumainen ja vihainen, mutta lopulta kaikki kerrottu on kuitenkin Julien ja lukijan välinen asia. Onko näin väsynyt nainen tarkkasilmäinen oman avioliittonsa suhteen? Voiko mies olla noin kamala? Harhauduin miettimään lukijan ja kertojan suhdetta, kun pääsin yli kielestä ja siitä, että itse tarina ei minua koskettanut. Jotain herkullista siinä oli, että henkilöt olivat niin kykenemättömiä kohtaamaan toisiaan, tympeitä ja typertyneitä samanaikaisesti.

Joskus kirja vain sytyttää pienemmän liekin, mutta yhtä koska sen ratkaisuja voi kiittää, epäillä ja tutkiskella. Minulle tämä oli nimenomaan lukukokemus, jossa maininnousu, Julien avioliitto ja lapsen sairastaminen olivat toissijaisia. Jäin miettimään rytmitystä, kertojaa, kieltä, kaunista kantta ja selkeää taittoa.

Kirja Adlibriksessä ja kustantamon sivuilla.

Kun kyyhkyset katosivat kirjanjulkistusjuhla

Osallistuin eilen täällä Tallinnassa Nokia-konserttisalissa järjestettyyn suureen kirjajuhlaan. Sofi Oksasella oli uskomaton päivä, hänen Viron lähimenneisyyttä käsittelevän kvartetti-sarjan kolmas osa Kun kyyhkyset katosivat (Like) julkistettiin erittäin juhlallisesti ja samana päivänä oli Puhdistus-elokuvan suomenkielinen maailmanensi-ilta. Päivä oli kyllä erikoislaatuinen myös tämän kirjafanin mielestä, sillä en usko, että koskaan on suomalaisen kirjailijan uutuusteosta juhlittu yhtä näyttävästi, enkä ole myöskään aiemmin ollut mukana elokuvan ensi-illassa.

Aloitin valmistautumisen ostamalla laivamatkalle lehtiä, joiden kantta koristi Sofin kuva. Pidin siitä, että kirjailija ei haastatteluissaan kauheasti paljastanut teoksensa aiheesta tai tapahtumista, eikä julkistamisjuhlassakaan liiemmin teosta luonnehdittu. Hyvä niin, sillä kun kirja saa näin suuren hypetyksen aikaiseksi, olisi kauhea, jos teos tuntuisi jo vanhalta ja puhkikulutetulta ennen kuin sitä on lukenut riviäkään. Nyt tiedän vain jotain yhdestä teoksen päähenkilöistä ja Edgar Meosista, todellisesta historiallisesta henkilöstä, josta on ammennettu esikuvallisia piirteitä päähenkilöön. Sofin tuotantoblogista voi lukea lisää materiaalin keräämisestä ja Meosista.

Nokia-konserttisali oli tupaten täynnä kirjanystäviä, ja kirjapinoille oli pitkä jono. Kaikille kirjoja kuitenkin nähdäkseni riitti, meidänkin talouteen kaksin kappalein. Puhdistus-elokuva oli niin väkevä, että se innosti puolisoni lukemaan myös Oksasen teoksia. Siispä tällä hetkellä kaksi kirjaa on juuri sopiva määrä, niin ei tarvitse lukea samaa kirjaa vuorotellen.

Elokuvan kipeimmät kohdat oli tehty taiten, ja sisuskaluja jäyti katsoa niitä samoja raakuuksia, jotka aiheuttivat nieleskelyä kirjaa lukiessakin. Väkevä kuvaus, huikean hyviä näyttelijöitä, erityisesti Laura Birnin suoritus nuorena Aliidena sai minut vakuuttuneeksi siitä, että kirjana rakkaaksi tullut voi onnistua myös elokuvana vakuuttamaan. Tarina on tuttu, mutta ohjaaja Antti Jokinen oli keskittynyt kuitenkin enemmän kuvaamaan rakkautta, ja ainahan taidemuodosta toiseen siirryttäessä jotain matkalla häviää ja tulee tilalle. Suosittelen myös elokuvaa, mutta kirjablogistina, luonnollisesti, ensisijaisesti kirjaa.

Sofi haastatteli kirjanjulkistusjuhlassa Ruotsin virolaista toimittaja-kirjailijaa Maarja Talgrea ja historioitsija Ivo Juurveeta. Talgre on kirjoittanut teoksen Isäni Leo - virolainen vapaustaistelija (WSOY 1991) nimenmukaisesti isästään, joka joutui propagandakoneiston käsissä Kodunmaa-lehden mustamaalaamaksi. Historioitsija puolestaan kertoi enemmän Edgar Meosin taustoita ja siitä, millainen lehti Kodunmaa oikeastaan oli. Sofi kertoi, kuinka hän muistaa lapsuudestaan erityisesti lehden hajun ja sen kuinka se toi Viron mieleen. Haastattelu oli kiinnostava, sillä se oikeastaan jo valmisteli meitä lukijoita tarttumaan Kun kyyhkyset katosivat -teokseen. Suoraan ei kaikkia teemoja sanottu, mutta mielikuva valheiden, propagandan, minuuden muokkaamisen, katoamattomuuden verkosta kieputti päätäni. Jotain tällaista on siis luvassa.

Ja sitten sitä rakkautta.

Sofi pitää erityisesti rakkauskohtausten kirjoittamisesta, mutta niitä ei kovin montaa yhteen teokseen mahdu. Jotain kuitenkin. Raskaista aiheistaan huolimatta rakkaus tuo pehmeyttä, se pyöristää nurkkia, lämmittää kylmän keskellä. Rakkautta lähden teoksesta etsimään. Ja yritän muistuttaa itselleni, etten vertaisi teosta Puhdistukseen. Kirjailija itse sanoo tämän uudemman olevan edellistä parempi, mutta onko sillä lopulta väliä. Haluan, että se on riittävän hyvä. Ei parempi tai huonompi. Oma itsensä. Se on kuitenkin teos, jota on odotettu. Siinä on riittävästi paineita. Lukemisen keskellä, kirja kädessä, pakko todeta, hyvä se on.

Vaikka moni kuin odottaisi sen floppaavan, kun tätä hypetystä on niin paljon. Mikään teos ei sovi kaikille, mutta on vaikea ymmärtää karkeimpia soraääniä. Koska viimeksi tai koska seuraavaksi kirja on saanut näin paljon huomiota? Koska kansainvälinen media on odottanut suomalaisen kirjailijan teosta? Miten ihmeessä tässä on voinut olla liikaa melua ja melskettä? Onhan se niin, että huomioarvo ei korreloi tasokkuuden kanssa ja maailma on varmasti väärällään parempia teoksia, jotka kaipaisivat nostetta, mutta kyllä kiinnostukseen on hyvä vastata eikä tavan vuoksi hyssytellä ja väheksyä. Hyvänen aika, kulttuurituote Suomesta, yli miljoona myytyä Puhdistusta, vielä enemmän lukijoita, yleismaailmallinen aihe, kiinnostava erityinen kirjailija. Pitää nostaakin vähän viiriä tuulemaan.

Hyvä Sofi ja hyvä kirja!

Sofin perässä Tallinnaan

Nyt se varmistui. 
Minulla on lippu Sofi Oksasen uusimman teoksen Kun kyyhkyset katosivat julkkareihin Tallinnaan.

Vietän pitkän viikonlopun lomaillen Tallinnassa, päähuomio ja kiinnostus ovat kuitenkin "kyyhkysten" parissa. En malta odottaa, että saan teoksen käsiini ja pääsen lukemaan sen. Moni muukin jakaa tämän innostukseni, sillä teoksesta on otettu ennätyksellinen 100 000 kappaleen ensipainos. Jokainen julkkareihin osallistuja saa teoksen Sofin omistuskirjoituksella, joten pääsen viimeistään jo seuraavana aamuna lukemaan.

Tilaisuus on kaikille avoin, Matkavekan kautta ostin oman lippuni kirjabloggaajan unelmamatkalle. En kiellä etteikö minua etukäteen jo kiehdo nähdä, että millainen spektaakkeli tästä tulee.

Teoksen tuotantoblogista löysin vähän ohjelma-aikataulua:

Yleisötilaisuuden juontaa Otava-konsernin viestintäjohtaja Liisa Riekki. Kirjailija Sofi Oksanen kertoo uutuuskirjastaan ja haastattelee innoittajiaan Maarja Tallgrea ja historioitsija Ivo Juurveeta.

Paikalla tulee olemaan myös Suomen ja Viron valtiovallan edustajia, mm. Viron presidentti Toomas Hendrik Ilves, Suomen kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki ja Viron kulttuuriministeri Rein Lang. Tilaisuuden musiikista vastaa trio Lindpriit.

Kuva napattu Sofin facebook-sivuilta

Kirjan julkistuksen yhteydessä järjestetään myös Puhdistus-elokuvan maailmanensi-ilta. Kaksi isoa asiaa Sofi-fanille. Elokuvan aikana en tietenkään valokuvaa, mutta muuten yritän saada hyviä otoksia punaisen maton tunnelmista tänne kirjablogiinikin.

Haluan myös päästä nopeasti takaisin hotelliin lukemaan kirjaa. Minkäs sille luonnolleen voi. :) Arviota tulossa varmaan jo samana viikonloppuna, otan läppärin reissuun mukaan.

Onko kukaan blogini lukijoista ennakkotilannut teosta? Odotatteko jännittyneenä, että millainen tämä uusi teos on? Uskotteko, että se saa yhtä paljon huomiota kuin Puhdistus?

Tämä bloggaus oli pientä ennakkoihastelua, sillä onhan teos yksi syksyn odotetuimmista, mutta itse tilaisuuteen mukaan lähteminen nostattaa fiilistä vielä lisää.

Pentti Otsamo: Kahvitauko

Pentti Otsamo: Kahvitauko

Like, 2012

Sivuja: 61

Kotimainen sarjakuva

Kiva tietää: 

Kahvinsävyinen kuvitus kahdella värillä, tummaa paahtoa ja mokkaa.

Kahvitauko on ensimmäinen Otsamon teos, jonka olen häneltä lukenut. Seepiasävytteinen kuvitus tuntuu ihanan rauhalliselle, kuten kahvitauon pitäisi ollakin. Absurdius rikkoo tarinassa reaalimaailman arkea, niin että lukija liikahtaa nimettömän päähenkilön mukana keittiön kahvipurkin ääreltä kahviviljelmille nuuhkimaan tuoreita papuja.

Minua viehättää kahvitauossa sen hiljainen runsaus. Tekstiä on vähän, värejä on vähän, mutta tarina on silti sävykäs, rosoinen ja elävä. Kun päähenkilö on saanut lapsensa päiväunille, hän saa vihdoin omaa aikaa, virkistävän kahvihetken. Kahvi on kuitenkin lopussa, joten äiti on kahden vaiheilla, joko hän jää huolehtimaan nukkuvasta lapsestaan tai ihan nopeasti käy kaupassa hakemasta lisää puruja. Äiti valitsee syyllisyydentuskissaan sumpinhakureissun. Kassalla viimeistään hän tajuaa, että rahaa ei ole, eikä kerjääminen kaupan edustallakaan oikein onnistu.

Lähimarketin edustalta löytyy maahanmuuttovastaisten koju, jossa tarjotaan aidoille suomalaisille kaukomaiden herkkua, kuumaa kahvia, mutta ilmaiseksi ei tätäkään kahvia saa nauttia. Kahvitauko ei tunnu nautinnolliselta, jos kurkusta kaadetaan alas samalla kritiikkipuheiden kuravelliä.

Kaikki tämä tuntuu tavanomaiselle ja hyvin arkiselle, mutta tarina kulkeutuu yhtäkkiä kahviviljelmille. Unenomainen kohtaus näyttää kahvikullan toisen puolen, mistä kahvi tulee ja millaiset ihmiset papuja keräävät. Pidän tästä kontrastista, sillä niin paljon tunnelmaa näyttäytyy kuvissa, ilman suoraviivaista osoittelemista. Jollekin tämä on pieni tarina kahvista, toiselle tarina väsymyksestä, kolmannelle ystävällisyydestä. Kahvista, joka yhdistää.

Hämmentävän ilmeikäs on Otsamon päähenkilö, pienen pisteet silminä ilmehtivät silti vuoroin väsymyksestä, vihasta ja pelosta. Paljoa ei tarvita hyvään tarinaan, vaan tarpeeksi,
ja se Kahvitauosta löytyy.

Lyhytarviot - lomalukemistoa

Kaikki kuvassa näkyvät kirjat on nautittu vuorokauden sisällä joululomallani. Makoilin sängyssä tai istuin takkatulen ääressä, mutta kirjat vaihtuivat nopeaan tahtiin käsissä. Olo oli levollinen, vaikka niin monta tarinaa tulikin ahmittua lyhyessä ajassa. Näistä kolmesta Hallandin murha oli paksuin, sillä siinä oli jopa 220 sivua. Varsinaisten pienoisromaanien kolmintaistelu ja palkkioksi eräälle joukosta erottuminen.

---

Pia Juulin Hallandin murha (Atena, 2011) kuuluu rikosromaanien genreen, mutta ei ole mielestäni sen tyypillisimpiä edustajia. Tarina alkaa kyllä murhalla, mutta teoksessa ei niinkään keskitytä selvittämään, että kuka on syyllinen, vaan murha tapahtumana ja läheisten reaktio ovat suurennuslasin alla. Murha näyttäytyi tavalla, jota en ennen dekkareita lukiessani ole kokenut.

Kirjan päähenkilö ei ole suinkaan murhaa tutkiva poliisi tai etsivä, vaan murhatun puoliso, jonka kautta tapahtumat lukijalle näyttäytyvät. Bess ei myöskään ole tyypillisimpiä leskiä, sillä hän ei tunnu osoittavan minkäänlaisia sovinnaisia tunteita murhan tapahduttua. Leena Lumi on kuvannut tätä tunteettomuutta omassa arviossaan kiinnostavasti: lukija tuntuu katsovan, kuten leskikin, tapahtumia kuin elokuvaa. Ajatus sopii teokseen, sillä Bess on melko passiivinen päähenkilö. Hän ei pyri mitenkään selvittämään asioita, eikä tunnu olevan kauhean kiinnostanutkaan syy-seuraus-suhteista. Lukija on hänen varassaan, eikä saa kuin puolivahingossa asioita selville. Tämä oli taitavasti toteutettu, mutta vaikka olenkin avoimien loppujen ystävä, myönnän kaivanneeni perinteisempää ratkontatyyliä paikoitellen.

Paljon kysymyksiä ja hienovaraisia vihjeitä, kiinnostavasti lukujen alkuun on upotettu sitaatteja muista teoksista kuin pieniä avaimia. Susan tapaan taisin ansioista huolimatta pitkästyä kesken lukemisen.

Lue, jos haluat hämmentyä ja lukea murhasta toisenlaisen näkökulman.
Älä vaivaudu, jos viimeinen asia, mitä haluat jäädä dekkarin lukemisen jälkeen miettimään on: kuka sen lopulta teki.

---

Elena Damianin kirjeet (Like, 2011) on matka Helsingin Olympiakesään, vuoteen 1952. Dokumentaristi Markus Lind haluaa tallentaa elokuvan ajasta ja tapahtumasta, josta hän jäi itse paitsi. Lapsena hän ei saanut jäädä Helsinkiin kisoista nauttimaan, vaan hänet siirrettiin maalle pois tieltä. Hänen isänsä oli tuolloin kisoissa urheilutoimittaja, joka ehti nauttia hurmoksesta myös kisojen ulkopuolella.

Erään Elena Damianin kirjeet vievät Markuksen konkreettiselle matkalle Italiaan, mutta ennen kaikkea sisimpäänsä. Ne herättävät ajatuksen aviorikosten toistuvuudesta, kuin tahrasta perimässä. Tässäkään romaanissa ei keskitytä Hallandin murhan tapaan tekoon, vaan jälkiseurauksiin. Mitä aviorikoksen jälkeen tapahtuu?

Sinisen linnan kirjastossa Jukka Pakkasen teoksen kuulasta tarinaa verrattiin Joel Haahtelan tuotantoon. Olen vasta toista "haahtelaani" parhaillani lukemassa, mutta en siltikään täysin tunnista tätä vertausta. Maria perustelee kyllä hyvin: "Tarinassa on paljon samaa kuin Joel Haahtelan romaaneissa: mies saa tietää vuosia salattuja asioita vanhemmistaan ja matkaa kirjeiden ja valokuvien avulla menneisyyteen. Kuten Haahtelan henkilöhahmot, myös Pakkalan kuvaamat ihmiset kantavat mukanaan historian rajujen käänteiden jättämiä traumoja."

Katoamispisteen jälkeen olin ihan kananlihalla, ymmyrkäisenä siitä, kuinka niin vähällä sivumäärällä voi saada niin paljon aikaan. Elena Damianin kirjeet oli puolestaan makuuni liian suoraviivainen ja tarinan eteneminen liian helpontuntuista. En kritisoi missään nimessä Pakkasen kieltä, enkä ideaa. Idea on aivan loistava, mutta asiat etenevät itse tarinassa hyvin nopeasti. Miksi lukiessa tuntui enemmän kiireenmaku kuin historian itsestään hitaasti muistuttava havina. Markuksen ja Elenan kohtaaminen ei kosketa, sillä henkilöihin ei ehdi sitoutua. Mutta Mari A. sen sanoi paremmin: "Paljon en voi kirjoittaa tai paljastaa kirjasta, sillä siinä tärkeää ei ollut juoni, vaan tapa kertoa tarina."

Lue, jos haluat tietää enemmän ainoista Suomessa järjestetyistä kesäolympialaisista.
Älä vaivaudu, jos et ymmärrä miksi isä antaisi kuolinvuoteellaan pojalleen entisen rakastajattarensa kirjeet, kuin näyttääksen kuinka tunteeton mies hän lopulta oli. Sillä siitä tarina saa alkunsa.

---

Pasi Lampelan esikoisromaani Kiusaajat (Wsoy, 2011) on vain 123-sivuinen, mutta hyvä esimerkki siitä, kuinka pieni on kaunista. Päädyin ostamaan teoksen Parnassossa olleen erittäin hienon kritiikin tähden. Suosittelen kritiikin lukemista yhtä lämpimästi kuin siinä käsiteltävän romaaninkin. On oikeastaan vaikea kirjoittaa omaa arviota teoksesta, kun mieleen on jäänyt jälki sekä Lampelan teksistä että Tapion kritiikistä.

Teoksen nopealukuisuus hämää, sillä näennäisesti melko yksinkertaiseen tarinaan kirjautuu paljon merkityksiä yksinäisyydestä, kelpaamattomuudesta ja kasvukivuista. Jorin tapaan en malttanut laskea kirjaa lukujen välillä käsistäni.

Päähenkilö, Tuomas, kärsii kiusaamisesta ja itsetuhoisista ajatuksista. Hän saa mahdollisuuden vetäytyä omaan rauhaan kesän ajaksi, kun hänen holtiton enonsa pyytää tätä huvilansa vahdiksi. Muutamien pikkupuuhien ohessa Tuomas tappaa aikaa kiertelemällä ympäriinsä - ja itseensä.

Tuomaksen tunteet etsivät kohdettaan ja seksuaalinen turhautuminen tuntuu kiusaavan häntä siinä missä enonsa tehtaalta poispotkittu raivoisa mies, joka tunkeutuu huvilalle syyttelemään. Kun Tuomas piirtää serkkutyttönsä sängyn patjaan kirkkoveneen ja repii siihen viillon yhtymistarkoituksessa, tuntuu ahdistus kiusalliselta.

Lopussa jännite vähän lässähtää, mutta teos on kuitenkin näistä kolmesta se, joka eniten jäi mielenpäätä vaivaamaan.

Lainaan kriitikkoa: "Kukaan ei ymmärrä, mikä Tuomasta vaivaa, ei äiti, ei eno, ei kertoja, eikä Tuomas itse. Jos romaani alkaa matkalle lähdöstä, päätyy se oivallukseen, että perilläolo on aina illuusio."

Lue, jos aikaa on rajallisesti ja pidät vetävästä tekstistä.
Älä vaivaudu, jos sen ajan käytät mieluummin muuhun kuin nuoren miehen eksistentiaalisen kriisin seuraamiseen.

---

Craig Thompson – joululahjakirjoja

Sain joululahjaksi Jurilta kolme Craig Thompsonin sarjakuvaromaania. Ihastuin jo aiemmin Blanketsiin (2003) ja halusin lukea myös Thompsonin muuta tuotantoa. Joulupaketista paljastui kolme ihanaa sarjakuvateosta.

Blankets pelkästään olisi riittänyt minulle, sillä halusin joka tapauksessa lukea sen uudelleen. Minua viehättää Thompsonin runollinen piirustusjälki. Autobiografinen, 600-sivuinen ja useasti palkittu Blankets on samaan aikaan kaunis ja surumielinen tarina nuoren pojan kasvusta uskonnollisen kodin vaatimusten ja omien tuntemusten ristipainissa. Tarkempi arvio teoksesta löytyy Sallan blogista.

Carnet de Voyage on Thompsonin matkapäiväkirja, kun hän kolmen kuukauden ajan matkusti ympäriinsä tehden tutkimusta ja pohjatyötä tulevaa teostaan Habibia varten. Piirustustyyli ja kerrontatapa tuntuu vaihtelevan enemmän kuin pitkissä sarjakuvaromaaneissa. Kavereitaan ohkaisemi Carnet de Voyage on kiinnostava luettava sen erilaisen tyylin, aiheen ja koon takia.

Blanketsia tai Carnet de Voyagea ei ole suomennettu, mutta uusin teos Habibi (2011) julkaistaan ensi keväänä Like-kustantamon kautta. (Kiitos tästä, toivottavasti myös aiemmat teokset suomennetaan!)

En ole vielä Habibia ehtinyt lukea, mutta se oli toinen järkälemäinen teos paketissani. Thompson aloitti tämän teoksen tekemisen vuonna 2004, joten aikaa on käytetty runsaasti ja uskon sen näkyvän myös lähes 700-sivuisen teoksen jäljessä. Teos keskittyy arabilaiseen kulttuuriin ja islamin uskoon. Molemmissa teoksissa uskonto on siis vahvasti mukana teemoittaimassa tarinaa. Teoksen kansi on aivan upea, mutta koska minulla ei ollut eilen jalustaa mukana, kuva on vähän epätarkka. Silti tulen loimusta kanteen piirtyy jännittävää mystiikkaa.

Näin kauniin kannen tekeminen on kallista, mutta toivon, että suomennetussa versiossa on yhtä upeaa kohokuviointia ja pienen pieniä detaljeja mukana. Tämmöinen nostaa teoksen arvoa vielä entisestään. Upea jo ensivilkaisulta, tarkemmin arvioin kunhan saan teoksen luettua kokonaan.

Sodat sarjakuvissa

Luen mielelläni sarjakuvia, mutta erityisesti pidän yhteiskuntakriittisistä, omaelämäkerrallisista sarjakuvaromaaneista. En lue sotakirjoja, mutta sotakuvaukset sarjakuvissa koskettavat ja herättävät paljon ajatuksia. Sarjakuvan keinoin pystyy kuvaamaan muutamassa ruudussa tiivistetysti niin paljon asioita, joihin pelkkään tekstiin nojaavassa kerronnassa menisi sivutolkulla tilaa. Sarjakuvaromaaneja lukiessa minua kiehtoo, luonnollisesti, kuvan ja tekstin yhdistäminen ja siitä välittyvä tunnelma lukiessa.

Luin viikonloppuna Kirjavan kammarin Karoliinalta lainaamani Mausit. Olen lukenut molemmat kirjat vuosia sitten, mutta vaikka muistin pitäneeni niistä, en löydä nyt edes sanoja sille, kuinka vaikuttunut olin Art Spiegelmanin Pulitzer-palkitusta sarjakuvaromaanista. Tilasin Maus I ja II kirjat tänään myös itselleni, sillä tulen varmasti palaamaan niihin uudelleen ja uudelleen. Ostin myös  Joe Saccon dokumentaarisen teoksen Palestiina ja Mark Stamatyn tositarinan Alia's Mission, jonka päähenkilö, irakilainen kirjastonhoitaja ryhtyy sodan keskellä pelastamaan kirjoja. Näistä enemmän, kun olen saanut ne kotiini ja luettua.

Viikonloppuna oli Helsingissä sarjakuvafestarit, mutta en päässyt nyt osallistumaan niihin, joten nautin kotona sitten vapaapäivästä sarjakuvien parissa. Huomasin, että kaikissa lukemissani sarjakuvissa oli sota tavalla tai toisella läsnä. Maus kuvaa Spiegelmannin vanhempien selviytymistarinan natsi-Saksan keskitysleireiltä. Toinen maailmansota on näkyvillä myös Olipa kerran Rankassa suuri gansterisota ja Berliini -teoksissa. Zahran paratiisi vie lukijan Persepoliksen tavoin Iraniin, mutta ei kuvaa jälkimmäisen tapaan niinkään sotatilannetta, vaan nuoren mielenosoittajan katoamista vuonna 2009 Iranin vaalien jälkimainingeissa. Pääskysen leikki (jonka sain yllätyslahjana ihanalta Järjellä ja tunteella -blogin Susalta, kiitos vain tätäkin kautta ihanasta yllätyksestä) puolestaan näyttää sarjakuvataiteilijan lapsuusmuistoja Libanonin sodan keskeltä. Minulle sarjakuvat ovat toimineet myös eräänlaisena herättäjänä, maailmansotia lukuun ottamatta suurin osa kuvatuista sodista ovat minulle entuudestaan melko outoja. Omaelämäkerrallisen tarinan myötä kiinnostus kasvaa.

Kirjat toimivat usein minulle sivistäjinä, sillä on paljon asioita, joita en ole edes tajunnut ajatella ennen kuin niihin törmää kirjoissa.
Lainaan Marjane Satrapin sanoja:
"Uutiset kätkevät yhteiskunnan monimutkaisuuden. Niissä puhutaan kyllä politiikasta, mutta ei koskaan niistä ihmisistä, jotka kärsivät poliittisten päätösten seurauksista ja joutuvat taistelemaan vapautensa eteen. Einä niistä köyhistä, joilla ei ole mahdollisuutta paeta."

Sarjakuva on kiinnostava väylä näyttää inhimillisiä kohtaloita, kertoa tarinaa, jossa visuaalisuus vahvistaa tekstiä. Samalla kurjuuden keskeltä löyty usein huumoria, lämpöä ja onnea. Minua eivät kiehdo virheettömät sankaritarinat, joissa kaikki paha hyvittyy kerta heitolla, sillä ei oikea elämäkään ole sellaista. Pahan keskelläkin on aina hyvää, mutta valitettavasti täydellistä loppua ei ole. Ei vaikka kuinka paukuttaisi kirjan kansia kiinni.

Spiegelmanin Mausissa on kiinnostava jännite lopussa. Holokaustin tapahtumat kerrotaan isän haastatteluiden ja muistojen perusteella, vääryys ja väkivalta tuntuvat, koskettavat, hirvittävät. Silti Spiegelmann piirtää isänsä vanhuuden päivillään inhimillisenä, äreänä ja epätäydellisenä. Hän suuttuu pojalleen tämän ottaessa tummaihoisen liftaajan kyytiin kauppareissulla. Vaikka vanha mies on kokenut itse nahoissaan syrjintää ja rasismia, hän on täydellisen ymmärtämätön tästä yhteydestä epäluuloissaan. Hän pelkää koko ajan, että tämä ystävällinen liftaaja varastaa heidän ruokaostoksensa. Täydellistä ihmistä ei ole, ei edes selviytyjissä. Tämmöinen rehellisyys koskettaa. Lukijalla on vapaus myös kiusaantua äreän miehen käyttäytymisestä, vaikka on aiemmin sivukaupalla myötäelänyt hänen kohtaloaan sodan kauhujen keskellä.

Omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani on yksi keino viedä sodanvastaista viestiä eteenpäin ja tuoda läheisen ihmisen kohtalo tai oma näkemys julki. Fiktiivisissä sotakuvauksissa huolellinen taustatyö mahdollistaa herkän kuvauksen, enkä halua niitäkään tapahtumia ylenkatsoa. Lukeminen on heräämistä, pohtimista ja viihtymistä hyvän tarinan äärellä. Siksi olen koukuttunut tähän genreen sarjakuvissa.

Persepolis-sarjakuvista olen kirjoittanut aiemmin. Palaan myöhemmin tarkemmin yksittäisiin sarjakuva-arvioihin.

Päin näköä!

Olin tiistaina Kiasmassa juhlistamassa satavuotista suomalaista sarjakuvaa. Ensi keväänä Kiasmassa avataan taidesarjakuvanäyttely ja Liken julkaisema Päin näköä! -teos on tärkeä osa juhlavuotta ja nykytaiteen museon tulevaa näyttelyä. Kirjaan on haastateltu 16 suomalaista aktiivista ja tasokasta taidesarjakuvan tekijää ja osa heistä on mukana luomassa tulevaa näyttelyä. Minua kiinnostaa nähdä, miten toimii sarjakuvan esittäminen kolmiulotteisena tai miten taiteilijoiden työskentelyprosessia on avattu vaiheittain katsojille.

Päin näköä! on kahden asiantuntijan Ville Hännisen ja Harri Römpötin koostama tietopaketti kotimaisen taidesarjakuvan kovista tekijöistä. Mukana ovat Mari Ahokoivu, Terhi Ekebom, Matti Hagelberg, Jyrki Heikkinen, Kati Kovacs, Mika Lietzen, Hanneriina Moisseinen, Tommi Musturi, Pauliina Mäkelä, Ville Ranta, Aapo Rapi, Anna Sailamaa, Ville Tietäväinen, Katja Tukiainen, Marko Turunen ja Amanda Vähämäki.

Harri Römpötti ja Ville Hänninen

Mari Ahokoivu, Marko Turunen, Hanneriina Moisseinen, Ville Tietäväinen ja Katja Tukiainen

Jokainen on piirtänyt teosta varten kolmen sivun sarjakuvatarinan ja lisäksi he piirtävät lukijalle tarinan syntyprosessin esiin. Teos on erittäin kiehtova, sillä olen tutustunut moniin itselleni uusiin sarjakuvataiteilijoihin ja saanut lisää lukuvinkkejä. Haastatteluissa ja teoksessa halutaan tehdä selvä ero strippisarjakuvien ja taidesarjakuvien välille. Niillä on kuulemma yhtä paljon yhteistä kuin kaunokirjallisuudella ja kaskuilla. Tilaisuudessa yksi toimittaja uteli, että tuleeko sarjakuvalla Suomessa toimeen ja toinen tiedusteli, että pelkäävätkö nämä taiteilijat Aku Ankan suosiota. Onneksi keskustelu ei kaikenaikaa liikkunut tällä tasolla, vaan sarjakuvataiteilijat saivat kertoa vähän enemmän töistään. Pidin erityisesti Katja Tukiaisen puheenvuoroista, sillä hän puhui itselle tutuista asioista ymmärrettävästi myös niille kuulijoille, joiden ajatukset kulkivat Ankkalinnassa ja meille, joille sarjakuvakenttä ja -genreymmärrys ovat vielä lapsenkengissä.

Sisareni kerää kotimaisia taidesarjakuvia ja hänelle moni Päin näköä! -teoksen taiteilija on ennestään tuttu. Hän ostaa usein juuri Asema-kustantamon pieniä taideteoksia, sillä haluaa tukea paitsi kotimaisia sarjakuvantekijöitä myös lisäksi Oululaista kustantamoa, koska itse asuu siellä. Minullekin nyt heräsi tätä teosta lukiessa varsinainen kotimaisen sarjakuvan kuume, sillä on ihana lukea taiteilijoiden haastatteluja, heidän työskentelystään, aiemmista töistään ja taustoista, jotka ovat vaikuttaneet sarjakuviin. Yllättävän moni kertoi tekevän nimenomaan omaelämäkerrallisia teoksia.

Hain kirjastosta heti tuolloin samana päivänä Mari Ahokoivun Ennustuksen (Asema, 2010). Tykkään hänen käsialastaan puhekuplissa, niissä on tiettyä söpöä persoonallisuutta. Ahokoivu kertoi Kiasmassa olevansa sarjakuvajärjestöissä aktiivinen ja lisäksi monen muun kollegansa tapaan toimivansa sarjakuvan opettajana.

Daniel Clowes: Wilson

Daniel Clowesin Wilson (Like, 2011) tarttui mukaani kirjastosta, koska pidin paljon hänen Ghost World -teoksestaan. Ghost worldin keskeiset hahmot olivat kipakoita, elämäänsä kyllästyneitä, melko tyypillisiä teinityttöjä. Wilsonissa puolestaan nimihenkilö on katkera, pahantuulinen, misantropisti. Herttaisia hahmoja Clowesin kädessä ja mielessä syntyy, mutta huumori kulminoituukin epämukavien ihmisten karkeissa kommenteissa. Toimii!

Wilsonista ei voi olla pitämättä, vaikka hänestä ei voi pitää.

Wilsonin silmiinpistävin ja kiinnostavin puoli on hahmon piirrostyylin muuttuminen joka sivulla. Välillä hän on karikatyyri itsestään, välillä mahdollisimman tarkkakynäisesti ja realistisesti piirretty hahmo. Kertomus etenee kronologisesti sivuja kääntäen, mutta tyyli, väritys ja tunnelma kuvissa vaihtuvat tiuhaan. Omasta mielestäni en löytänyt yhtään samanlaista Wilsonia eri "stripeistä".

Vuodet vierivät sivujen kääntyessä ja aukkokohdat tuntuvat ihan yhtä mielenkiintoisilta kuin varsinainen kerronta. Kehittyykö Wilson ollenkaan? Miten häneen vaikuttaa isänsä kuolema tai yhteenpaluu entisen vaimonsa kanssa? Entä millaisen tunnekuohun hän kokee tavatessaan tyttärensä, josta hän ei ollut aiemmin kuullutkaan?
Alle olen kerännyt muutamia esimerkkejä teoksen kuvituksesta.Yhdelle sivulle on aina aseteltu pieni tarina sopivan otsikon alle, ja tarinoita voi lukea myös yksittäisinä ilman suurempaa kokonaisuutta. Viihdyin teoksen parissa ja ihastelin Clowesin taituruutta ja uutena sarjakuvakeräilijänä tämä on itselleni pakkohankinta.

Kuvista saa vähän käsitystä myös Wilsonin asenteista ja kielenkäytöstä, mutta en halua osoitella liiaksi hänen parhaita puoliaan. Sivujen vitsit vain syntyvät yleensä siitä, että Wilson tokaisee jotain aggressiivisesti toisille ihmisille tai on tavattoman säälittävä, yksinäinen ja epäsovinnainen muita lähestyessään.

Todella kiinnostava sarjakuvakertomus ja annan tälle neljä ja puoli änkyrää miestä.

Daniel Clowes: Wilson
Like, 2011
Sivuja: 79
Suomentanut: Petri Stenman

Sarjakuvasuosituksia 2

Tein jo aiemmin kootun postauksen sarjakuvasuosituksista ja nyt jatkan samaa sarjaa.

Kuvassa näkyvät Marc-Antoine Mathieun kaksi sarjakuvaa Alkuperä (Like, 1991) ja Prosessi (Like, 1993) kyllä pistivät ajattelemaan kuinka rajallinen oma mielikuvitus onkaan. Aluksi olin hämmentynyt ja mietin, etten oikein pitänyt niistä, mutta luettuani molemmat kiinnostuin kyllä lukemaan loputkin saman sarjan sarjakuvat, Ne ja Lopun alku.



Sarjakuvissa esiintyy Julius Corentin Aqfaq, jonka unien tai tajunnan kautta tarina kehittyy. Sarjakuvissa on vielä lisäksi hienoja teknisiä kikkoja, jotka tukevat sekä sarjakuvan mielikuvituksellisuutta että tarinaa itsessään.

Alkuperässä on tosiaan keskellä tarinaa aukko, jonka läpi näkyy yksi ruutu, joka silti tukee aukottomasti (heh) tarinan juonen kuljetusta. Kun taas sivun kääntää ja sama aukko näyttää takautuvasti yhden ruudun, jälleen se sopii tarinaan kuin villasukat kumisaappaaseen.

Tästä syntyy hauska déjà vu-ilmiö.



Prosessissa puolestaan yhdellä sivulla on spiraali, jonka kanssa on kiva leikkiä kesken lukemisen. Tämä kikka tuo myös tarinaan oman lisänsä, mutta ennen kaikkea lukemisprosessiin. Sarjakuvasta tulee jotain käsinkosketeltavaa, konkreettista ja moniulotteista. Sen kanssa tulee käytyä ihan uudenlaista vuoropuhelua lukiessa.

Olen ymmärtänyt, että yhden albumeista pystyy
lukemaan molemmista suunnista. Toisesta suunnasta tarina on normaali mustavalkoinen, toisesta taas negatiiviväreissä ja tarina kulkee takaperoisesti. Albumin keskellä juonet lopulta kohtaavat.

Tällainen pieni kikkailu tuo sarjakuvaan itselleni uuden ilmiön. Ihastuttavaa, kuinka taidokas sarjakuvantekijä on. Kuinka rajoittunut oma mielikuvitus on, ettei tähän heti pääse kiinni ja sitten lopulta melko omituinen tarina aukeaa ja ihastuttaa.




Uutena sarjakuvakeräilijänä minua harmittaa, ettei näitä enää saa kaupasta. Mukaani nämä tarttuivat sattumalta kirjastosta, sillä ihastuin aiemmin Mathieun uutuuteen Jumala itse (Like, 2011). Tarinallisesti nämä kaksi jäivät Jumala Itse-teoksen jalkoihin, mutta visuaalisuudella ja kekseliäisyydellään pistivät hyvin kampoihin.

Marc-Antoine Mathieu: Jumala itse

"Luodessaan ihmisen Jumala saattoi yliarvioida kykynsä" -Oscar Wilde
"Luodessaan Jumalan ihminen saattoi aliarvioida kykynsä." -Tuntematon

Marc-Antoine Mathieun sarjakuvakertomus Jumala itse (Like, 2011) on aihepiiriltään ja idealtaan todella mielenkiintoinen. Partasuinen mies jonottaa väestönlaskennassa kiltisti omaa vuoroaan ja papereita kysyttäessä, hän tunnustaa olevansa Jumala. Koko kansakunta kohahtaa ja asiaa kommentoivat niin tiedemiehet, sosiologit, toimittajat kuin markkinamiehetkin. Monet ihmiset eivät ole kuitenkaan ihan tyytyväisiä Jumalan tähänastisiin tekoihin ja häntä vastaan nostetaan syytteitä. Oikeudenkäynti on spektaakkeli, missä eri asiantuntijat kommentoivat Jumalan olemusta, elämää maanpäällä ja oikeutusta jumalallisena hahmona. Jumala on samalla suuri julkkis, jonka elämästä ollaan kiinnostuneita ja hänet haluavat tavata kaikki, mutta toisaalta lukematon määrä ihmisiä on pettyneitä Jumalan tekoihin tai tekemättömyyteen.

Onneksi Jumala itse on toteutettu sarjakuvana, sillä kuvien synkkä mustavalkoisuus ja särmikkäästi piirretyt hahmot lisäävät oikeus-sali kohtauksiin draaman tuntua, takaumina kulkevaan kerrontaan kohtalonomaisuutta ja henkilöhahmojen kasvoille yhdistäviä rappiollisia varjoja. Jutun juonesta pääsee nopeasti selville ja on oikeasti aika herkullista lukea, miten ihmiset oikeasti reagoisivat jos Jumalan kohtaisivat. Onko hän sitten kuitenkaan olemassa? Yksi huvittavampia kohtauksia oli pappien kysyessä, että mistä he nyt saarnaavat, jos Jumala on jo maanpäällä. Jumala on myös itse eksyksissä oman identiteettinsä kanssa ja pohtii olemassaoloaan niin psykiatrin vastaanotolla kuin teatterilavalla esittäessään monologia.

Kaikista kiinnostavin oli kuitenkin Jumalan tuominen sarjakuvakentälle, sillä kaikki varmaan muistavat tanskalaisen sarjakuvapiirtäjän Muhammed-pilapiirrosjupakan. Jumala itse -sarjakuvassa vältellään myös Jumalan kasvojen näyttämistä ja sillä jopa leikitellään ja pilaillaan. Alla näkyy muutamia esimerkkejä, miten Marc-Antoine Mathieu esittää Jumalaa näyttämättä tämän kasvoja.

Voin suurella lämmöllä suositella tätä sarjakuvaa ja aion myös lukea muita Mathieun teoksia. Pidin piirrosjäljestä, mutta ennen kaikkea tarinan kuljetuksesta ja sen monipuolisesta pyörittelystä. Eri ammattikuntien edustajien mielipiteet jumaluudesta ja hänen olemassaolostaan oli toteutettu kiinnostavalla tavalla, tuoden teokseen huumoria. Miten Jumalalle kävisi jos hänet haastettaisiin oikeuteen koko ihmiskuntaan vaikuttaneista teoistaan?

Marc-Antoine Mathieu: Jumala itse
Like, 2011
Sivuja: 123
Suomentanut. Ville Keynäs

Ricky Martin: Minun tarinani

"Niin hämmästyttävältä kuin se ehkä kuulostaakin, olen tiennyt aivan pienestä asti, että minut on luotu esiintymään"

Ricky Martinin kirjoittama teos Minun tarinani (Like, 2011) tarttui kirjastosta mukaani sen tähden, että halusin taas lukea omaelämäkerran. Pidin paljon vähän aikaa sitten lukemastani Sokasta ja oli oikein rentouttava tutustua taiteilijan elämänvaiheisiin kirjan myötä. Minulla ei ollut Martinista etukäteen kauheasti tietoa, mutta muistin hänen nopean ja seksikkään lanneliikkeensä Livin' la Vida Loca -musiikkivideossa. Luin kirjan yhdessä hujauksessa, sillä teoksen intiimiys yllätti. Vaikka läpi teoksen kulki Martinin seksuaalisen suuntautumisen pohdinta, mitään shokkiarvoa sillä ei mielestäni tavoiteltu. Intiimi tunnelma syntyi siitä, että Martin kirjoittaa urastaan - musiikista ja näyttelemisestä, perheestään ja hyväntekeväisyystyöstään hyvin sydämellisesti. Teoksen luettua tuntui todellakin siltä, kuin olisin seurannut Ricky Martinin uraa kauan. Varsinkin lapsitähteys ja meno poikabändi Menudossa kiinnostivat, koska en ollut kummastakaan kuullut  aikaisemmin. Espanjankielisissä maissa suuren suosion saavuttanut nuorisobändi ei ollut omiin korviini kantautunut tätä ennen.

Minun tarinani näytti Martinin minulle nöyränä, mutta todella ahkerana taiteilijana. Hän palaa täydellä liekillä ja on palanut kerran työssään loppuunkin. Hän kuvaa sen, miten joka kerta kun hän oli jäämässä lomalle työstään eteen tuli mitä upeimpia tilaisuuksia, mistä ei vain voinut kieltäytyä. Hän esiintyi Ranskassa jalkapallon MM-kisoissa ja teki sinne tunnuskappaleen La Copa De La Vidan. Hän esiintyi Grammy-gaalassa ja tuli tunnetuksi Yhdysvalloissa muillekin kuin espanjankieliselle yleisölle. Hänen myötään alkoi varsinainen latino-buumi. Sitten tuli yhteydenottoja mm.Madonnalta, Pavarotilta ja Stingiltä. Martin ei halunnut saati uskaltanut kieltäytyä mistään tilaisuudesta, vaikka oli lopen uupunut kovatahtiseen keikkailuun ja samanaikaiseen levyttämiseen.

Martin on avoin kertoessaan työuupumuksestaan ja suhteistaan perheeseensä. Hänen uransa on ollut menestyksekäs jo lapsesta lähtien, mutta hän itse kuvaa peittäneensä sisintä kiireellä ja hössötyksellä. Macho-kulttuurin kasvattina hän ei uskaltanut edes ajatella mitä sisimmästä löytyisi, jos hän pysähtyisi kunnolla asioita miettimään.
Hän ei ole ollut kovin onnistunut parisuhteissaan, ei miesten eikä naisten kanssa. Isäksi hän oli halunnut pitkään ja  tämä on myös pieni tarina siitä, miten hän sai itselleen kaksoispojat. Vaikka usein kirja oli makuuni vähän "liian amerikkalainen", teos tuntui silti löytävän paikkansa ja tarkoituksensa Martinin kamppaillessa homoseksuaalisuutensa ja henkilökohtaisten asioiden esiintuomisen kanssa. En voisi silti kuvitella että suomalaisen artistin omaelämäkerrassa löytyisi tämänkaltaisia lauseita: "Muistelin, tunsin ja analysoin paljon. Löysin oman tarinani ja rakastuin siihen.", mutta koska hän jatkaa: "Kenties tärkeintä oli kuitenkin se, että tätä kirjaa kirjoittaessani sain kerättyä tarpeeksi tahdonvoimaa tuodakseni totuuteni julki.", tuntui 38-vuotiaana kirjoitettu omaelämäkerta puolustavan paikkaansa.

Minun tarinani oli sopiva välipalakirja, mutta luettuani piti kyllä etsiä muutama biisi youtubesta. :)

Kirja sopii hyvin aiemmin bloggaamani teemaan: Kaikki muuttuu paremmaksi.

Ricky Martin: Minun tarinani
Like, 2011
Sivuja: 286
Suomentanut: Kirsi Luoma