Viveca Sten: Sisäpiirissä

Viveca Sten: Sisäpiriissä
WSOY, 2013
I den innersta kretsen, 2009
Suomennos: Sirkka-Liisa Sjöblom
Kansi: Anna Makkonen
Sivuja: 364
Ruotsi, dekkari

Sisäpiirissä on Viveca Stenin suosittu Sandhamiin, Tukholman ulkosaariistoon, sijoittuva dekkarisarjan toinen osa. Ihmettelin heti tätä, että miksi suomentaminen aloitetaan toisesta osasta. Jääkö ensimmäinen osa sitten kokonaan suomentamatta vai oliko ensimmäinen selvästi niin paljon muita osia huonompi, ettei kannattanut ottaa sen kanssa sitä riskiä, että uuden ruotsalaisen naisdekkaristin esittely suomalaislukijoille epäonnistui. Kilpailua tälläkin saralla on, vaikka itse olen lukenut verrattain vähän. Viimeksi olen tainnut lukea Ann Rosmania. 

Stenin Sanham-sarja on kuitenkin tuttu monille murhanhimoisille suomalaisille Yle Fem -kanavalta. Minua harmittaa, etten itse Morden i Sandham -sarjaa katsonut, mutta jos se esitetään uudelleen, niin täytyy seurata. Voi olla nimittäin, että pitäisin tv-sarjasta enemmän kuin kirjasta. En ollut ihan vakuuttunut tästä Sisäpiirissä-teoksesta ja sen lukemiseenkin käytin yli viikon. Tarina ei ollut niin vetävä kuin mitä olisin toivonut, ja murhaajaehdokkaitakin oli lopulta niin vähän, että pröystäilevän asianajajan ja pursiseuran puheejohtaja Oscar Julianderin murhaaja oli melko helppo tunnistaa kuulustelurivistä. Tietysti koko ajan sai epäillä, että osuvatko arvuuttelut oikeaan, mutta ei siinä ollut tarpeeksi jännitystä koukuttamaan niin, ettei kirjaa olisi malttanut laskea käsistään.

Teoksen päähenkilöt ovat ystävyksiä keskenään: Thomas on poliisi, joka tutkii Julianderin tapausta, ja Nora on asianajaja, joka jostain syystä auttaa poliiseja tutkimuksissa. Ensimmäisessä osassa tämä suhde olisi varmaan auennut paremmin, nyt Noran osallisuus murhatutkintaan ja hänen perhe-elämänsä kuvailut jäivät vähän hataralle motivoinnille. Päähenkilöt ovat kuitenkin keskenään ystäviä, joka käy selväksi välillä hyvin puuduttavan epäolennaisista kohtauksista:

"'Tunsitko sinä hänet?' Thomas kysyi ja pisteli poskeensa maapähkinöitä tarjoilijan tuomasta kulhosta. Hän oli tilannut klubi-voileivän, mutta se ei ollut vielä tullut. Nora söisi illallista perheensä kanssa ja oli siksi ottanut vain oluen. Nora oli kysynyt, tulisiko Thomas heille syömään, mutta Thomas oli kieltäytynyt."

Krooh.

Minun makuuni tämänkaltaisia kohtauksia oli vain liikaa. Ymmärrän, ettei tapauksen ratkaiseminen voi edetä kaiken aikaa kuin luotijuna, mutta tämmöiset hidastukset tuntuivat vain ärsyttäviltä tekstintäytteiltä. Lisäksi Noran perintönä saadun huvilan kaupitteluun käytettiin ihan liikaa tilaa ja aikaa. Aluksi ajattelin, että oli kuitenkin positiivista, että tämä miltei genreen kuuluva pakollinen "toinen tarina" oli kuitenkin näin pienimuotoinen, mutta kun aikaa lukemisesta on kulunut, niin olisin toivonut Noran perhekinasteluosuuksien olevan vielä paljon pienemmässä roolissa, sillä minun teki mieli hypätä joka kerta nämä kohtaukset yli. Ehkä ajattelisin toisin, jos Nora olisi tullut minulle tutummaksi jo ensimmäisessä osassa. Mutta silloin kun hän auttoi Thomasta tutkimuksissa, tuntui hän tarpeelliselta henkilöltä.

Olen ehkä liian ankara, mutta kun lukee paljon, niin sitä saattaa alkaa liiankin kanssa karsastaa turhia rönsyjä. Joidenkin kirjojen kohdalla ne antaa anteeksi, mutta olisin toivonut, että Sisäpiirissä olisi ollut tiukempi paketti. Siinä oli kuitenkin niin moni asia kohdallaan: Mielekäs miljöö, muutaman sadan ihmisen kokoinen saari, joten väistämättä kaikki tuntevat jollain tavalla toisensa. Sopivan kieroja ja häikäilemättömiä yläluokkaisia ihmisiä. Tutkintalinjoja, jotka eivät välttämättä johtaneet sen suurempiin löytöihin, mutta kertovat normaalista polisiityöstä. Ja marmatuksistani huolimatta ihan mielenkiintoisest päähenkilöt.

Sisäpiirissä viihdytti tarpeeksi mutta ei noussut suosikkisarjojen joukkoon. Mutta aina kun jonkun sarjan aloittaa, niin sitä vähän sitoutuu henkilöihin ja luultavasti luen seuraavan Stenin teoksen.

WSOY:n kirjallinen ensi-ilta

Olin eilen kutsuvieraana WSOY:n uusissa tiloissa korkeavuorenkadulla tutustumassa kevään kirjauutuuksiin. Nyt kaikki Bonnierin kustantamot sijaitsevat samassa rakennuksessa, mutta vielä en päässyt kävelemään yhdyskäytävää pitkin, joka yhdistää Tammen ja WSOY:n tilat toisiinsa. Kustantaja Leena Majander kertoi tilaisuuden alussa muutosta, arkkitehtuurista ja siitä, kuinka olimme ensimmäiset vieraat uusissa tiloissa. Tilat haisivatkin uudelle, vaikka eihän sille mitään mahda, että vielä vähän harmitti, että Sanoma kaappasi hienot tilat bulevardilta.

Mutta se siitä, kaikki on hyvin uusissa tiloissa ja hyvien kirjojen tekeminen on tärkeintä. Taulut ovat silti tallessa, vaikkakin Olavi Paavolaisen muotokuva on lainassa Amos Andersonin taidemuseossa, mutta hänkin palautuu aikanaan takaisin omiensa joukkoon.

Mikko Kuustonen oli illan hyväntuulinen isäntä, pidän hänen itseironiastaan ja siitä, kuinka hyvin hän oli tutustunut kirjoihin ja kirjailijoihin ennen haastatteluja. Jokainen haastattelu oli erilainen, ja vaikka esiintyjiä oli paljon, ei ilta tuntunut pitkäpiimäiseltä pönöttämiseltä. Trio Kolmihenkinen oli valmistellut jokaiseen teokseen sopivan musiikkiesityksen, tämä oli kirjailijoillekin yllätys, sillä he eivät tienneet etukäteen, että minkä kohdan kirjasta ryhmä oli valinnut esitykseensä.

Mikko Kuustonen ja Petra Lampinen esittävät Vilja-Tuulia Huotarisen runon Seitsemän enoa -kokoelmasta

Runoilijat Vilja-Tuulia Huotarinen ja Anja Erämaja esittivät runonsa kevään uutuusteoksista, kirjailijoita puolestaan haastateltiin. Tämä oli ajan säästämiseksi ihan hyvä ratkaisu, vaikka olisin halunnut kuulla iki-ihanan Vilja-Tuulian haastattelun. Erämaja lauloi Petra Lampisen kanssa tilaisuuden lopuksi omia runojaan, he ovat levyttäneet aiemman runokokoelman, ja Mikko Kuustonen veikkasikin, että tämä uusi Töölönlahti toimisi myös hyvin levynä.

Kirja tulee entistä lähemmäksi, kun siitä kuulee etukäteen, jonkun tarinan, joka jollain lailla koskettaa tai liittyy omaan elämänpiiriin. Virpi Pöyhösen esikoisromaani kiinnosti minua etukäteen, sillä minusta on huikeaa, että hän on tehnyt teosta samalla, kun on kirjoittanut väitöskirjaansa. Hän on aikaisemmin julkaissut myös lastenkirjan.

Mutta erityisesti kiinnostuin, kun kuulin, että kirja sijoittuu osin Japaniin ja Virpi on tutkinut hikikomori-ilmiötä kirjaansa varten. Kun vielä opiskelin japania pääaineenani, olin erittäin kiinnostunut näistä – yleensä nuoria miehiä – ihmisistä, jotka sulkeutuvat kotiinsa erinäisistä syistä. Usein heidän vanhempansa mahdollistavat eristäytymisen, kun tuovat ruokaa oven taakse. Osa voi viettää vuosiakin kotinsa suojissa, aktiivista passiivisuuttaa yhteiskunnan vaatimuksia vastaan. Hän rakastaa minua on siis ehdoton kevään tärppikirja minulle.

Mikko Kuustonen esittelee Virpi Pöyhösen. Anna-Riikka Carlson haastatteli.

Mooses Mentulan Isän kanssa kahden sijoittuu Lappiin, Sodankylään. Mentula on itse ollut paikkakunnalla opettajana, ja hän vähän vihjaisi, että kirjassa voi ehkä ollakin jotain yhteyttä hänen elämäänsä. Kirjassa on useampi päähenkilö, mutta hän samaistui kuitenkin eniten 8-vuotiaaseen Lenne-poikaan, jonka kerronnan kautta näytetään lapsen ajatukset vanhempien riitojen keskellä.

Olen kirjan lukenut ennalta, sillä kirjoitin arvion siitä nyt helmikuussa ilmestyvään Olivia-lehteen, ja en voi kuin suositella teosta. Olen yleensä aika kriitinen lapsikertojien suhteen, mutta Lenne on uskottava ja todentuntuinen kertoja. Pidin myös siitä, että murre on uskottavaa ja Lappia kuvataan muutenkin kuin räkäkännisten kautta. Kunnon arvion julkaisen maaliskuussa, kun kirja ilmestyy.

Nyt odotellessa kannattaa katsoa kirjasta tehty traileri, se näytettiin myös tilaisuudessa yleisölle.


 

Miina Supisen Orvokki Leukaluun urakirjan olisin ostanut samantien, jos se olisi jo ilmestynyt, sillä olen pitänyt Miinan aiemmista teoksista ja hän on mielestäni Suomen hauskimpia naiskirjailijoita, kuin Tuomas Kyrön ja Sinikka Nopolan sekoitus (jos sallitte tämmöisen lemmenlapsen).

Kirjan uraohjeista puolet on kuultu aiemmin radiokuunnelmina Miitta Sorvalin lukemina, mutta kirjan yhteydessä julkaistaan myös äänikirja, joten kaikki uraneuvot saa nautti Miitan kertomina. Lyhyitä uraneuvoja ehtii lukaista lyhyemmissäkin pätkissä, joten toivon, että mielensäpahoittajat nauravat keväällä Orvokin parissa bussimatkoilla.

Katja Ketulta ilmestyy keväällä novellikokoelma Jäänsärkijä, hän on kyllä tuottelias kirjoittaja, sillä vastahan Kätilö hurmasi Suomen. Vaikka moni novellin hahmo esiintyi jo Kätilössä, painotti Kettu, ettei kyse ole mistään jämäpaloista, jotka on sellaisenaan siirretty novellikokoelmaan, kun ne eivät romaaniin mahtuneet.

Muita illan esiintyjiä olivat Panu Rajala, ruotsalainen dekkaristi Viveca Sten, luontokuvaaja Pekka Tuuri ja hauskan kuuloisen Pätkärunoilija-teoksen kirjoittanut Sami Rajakylä.

Mukava kirjallinen ilta, sillä kirjailijoilla oli kuitenkin ihan hyvin aikaa puhua ja vaihteleva ohjelma elävöitti tilaisuutta.