"Mies sytytti takkaan tulen. Mies ja nainen rakastelivat lampaantaljalla, joka oli tuota kuusi vuotta aiemmin Himalajan huipulta. He todistivat toisilleen, että heillä molemmilla oli jonkin verran kokemusta rakkaudesta, mutta he suosivat perinteisiä asentoja, jotta eivät olisi näyttäneet toisen silmissä irstailijoilta."
Kuplissa on hienosta ideastaan ja raikkaudestaan huolimatta minun makuuni sopiva välipalakirja, sillä se ei mielestäni sovellu kerralla luettavaksi. Monet muutkin bloggaajat ovat maininneet tämän saman asian: novellit ovat kuitenkin liian samankaltaisia, ne on nimetty tekstissä keskiössä olevan henkilön mukaan, joten nimetkään eivät riitä erottamaan tarinoita tarpeeksi toisistaan. Jos malttaisi lukea novellin sieltä täältä eri kirjojen välissä, teos toimisi olettamukseni mukaan silloin parhaiten.
"Kun mieheni ja sisareni saivat sisarenpoikani, he palauttivat minulle loputkin tavarani. Katsoin pussin pohjalle, josko he olisivat sujauttaneet sinne ohimennen pikku viestin, jossa ilmoitettaisiin, että minä olen lapsen äiti."
Katjan lisäksi teoksen ovat lukeneet ainakin Susa (joka muistuttaa, että näitä erilaisia kuplia lukiessa saattaa kokea hämmentäviä kurkistuksia johonkin tuttuun ja tunnistaa tarinoista heijastumia omista läheisistä), Morre (jonka mieleen ei jäänyt novelleista jälkikäteen mitään ja kehottaa lukemaan myös lyhytnovellit pieninä annoksina), Jenni (joka moittii sitä, että kokoelmasta puuttuu samankaltaisen iskevyyden takia rytmi), Kaisa (joka oli lukemisen jälkeen sekä surullinen että ärtynyt, mutta myös vaikuttunut), Noora (joka kuvaa tekstejä osuvasti: "[ne] ovat kuin sammakoita, jotka pompsahtavat ilmoille puhujan huulilta ennen kuin ajatus on ehtinyt kunnolla mukaan"), Erja (jonka mielestä novelleissa on jotain periranskalaista, että pohjoismainen nainen voi nauraa niille vapautuneesti), Sonja (joka kokee, että novelleissa on jotain sellaista, joka pitää itse lukemalla todeta, joista ei toisten tekstien kautta saa kunnon kuvaa), Päkä (joka koki, että novellit ovat riemustattavan ilkeitä luettavaksi), Aamunkajo (joka kuvaa kokoelmaa näin: "älykästä, mutta silti hyvin maanläheistä luettavaa"), Minna (kuvaa teosta pieneksi helmeksi), Rva Kepponen (jonka mielestä kirjailijan aiempi teos Äidin pikku pyöveli oli tätä teosta parempi), Maija (joka kehuu vielä erikseen kirjan hienoa kantta), Marissa (joka piti kokoelmasta, mutta kaipasi vaihtelua ja variaatiota monologeihin).
Kuten listasta huomaa, teos on ollut hyvin esillä blogeissa, useimpien kanssa lukukokemukseni oli hyvin samankaltainen. Pirullisuus viehätti, vinksahtuneisuus ja tiivis kerronta ovat teoksen parhainta antia, mutta monologien samankaltaisuus tylsistytti terävyyden ja se, mistä aluksi lukiessa kiittelee kääntyy loppua kohden kokoelmaa vastaan.
Toinen ranskalainen, jonka luin tänä keväänä (tiedän, nyt on jo kesä) ja jonka lukaisi nopeasti paksumpien romskujen välissä on Jean-Louis Fournierin Isi, mihin mennään? (Siltala, 2009. Suomennos: Ville Keynäs ja Anu Partanen.) Kirjoittaja käy monia tunteita läpi kirjoittaessaan eräänlaisia tunnustuskirjeitä kahdelle kehitysvammaiselle pojalleen. Kirjeitä hän ei kuitenkaan pojilleen anna, vaan hän kirjoittaa niitä kuin terapiana itselleen ja noh, meille tuhansille lukijoille.
Ei ole mikään ihme, että isä on hyvin pettynyt ja katkera kun selviää, että hänen esikoispoikansa on kehitysvammainen, ja kun hänen toinen poikansakin todetaan myöskin sairaaksi: se on koko perheen maailmanloppu.
"Käsi pystyyn kaikki, jotka eivät ole koskaan pelänneet saavansa epänormaalia lasta.
Kenenkään käsi ei nouse. Kaikki ajattelevat sitä niin kuin ajatellaan maanjäristystä tai maailmanloppua, jotakin sellaista, mikä sattuu vain kerran.
Minulla on ollut kaksi maailmanloppua."
Se, mikä tekee kirjasta erityisen, on isän rehellisyys. Hän moittii ja haukkuu poikiensa käytöstä, älykkyyttä ja ulkonäköä, mutta kaikissa sanoissa kuultaa silti rakkaus läpi. Hän sanoo jotain sellaista, mikä tuntuu rikkovan sovinnaisuuden sääntöjä, mutta tyylin antaa hänelle anteeksi. Mutta kuten Castillonin kirjan kohdalla, niin myös tämän kirjan paras puoli kääntyy lopulta sitä vastaan. Kirjassa on valtavasti toisteisuutta, mutta jo tämän sanominen kaduttaa, sillä se on kuitenkin omaelämäkerrallinen teos yhden perheen arjesta. Totta kai siinä on silloin toistoa, mutta jos ajattelen teosta puhtaasti vain lukukokemuksen kannalta, niin jokin jää puuttumaan, että tämä nousisi erinomaiseksi. Mieleenpainuva se kyllä on, varsinkin kun en ymmärtänyt kuinka rehellinen Fournier sanavalinnoissa onkaan. Mutta sopiva välipalakirja, joka herättää ajatuksia. En mie ainakaan jaksa lukea vain lukemisen vuoksi, haluan tulla herätetyksi monenlaisin keinoin. Fournierin kirja pisti kyllä miettimään myös omaa suhtautumista kehitysvammaisiin lapsiin.
"Teidän ansiostanne sain tiettyjä etuja, joita normaalien lasten vanhemmilla ei ole. Minun ei tarvinnut huolehtia opiskelustanne tai ammatinvalinnastanne. Meidän ei tarvinnut valita luonnontieteellisen ja humanistisen uran välillä. Meidän ei tarvinnut pohtia, mitä te tekisitte myöhemmin, sillä me tiesimme sen jo: ette mitään. Ja ennen kaikkea sain monen vuoden ajan nauttia autoveron puuttumisesta. Teidän ansiostanne olen voinut ajaa isoilla amerikkalaisilla autoilla."
Musta huumori on Fournierin selviytymiskeino, mutta hän myös esittää hyviä kysymyksiä: Miksi kehitysvammaiselle lapselle ei saa nauraa tilanteissa, jotka terveemmän lapsen kohdalla aiheuttaisivat suun nykimistä? Mikä on oikea tapa selvitä yksinhuoltajana kahden kehitysvammaisen pojan kanssa, eikö jokainen tee omanlaisia ratkaisuja, jotta arjessa jaksaa? Saako olla välillä itsekäs ja miettiä vain omia tarpeitaan?
Hreathmus olisi halunnut lukea kirjaa vielä toiset sata sivua lisää. Erja muistuttaa, että vaikka huumori on mustaa, se ei ole halventavaa.
"En pidä ranskankielen vammaista tarkoittavasta sanasta handicapé. Se tulee englannista ja kuulotsaa siltä kuin se tarkoittaisi 'käsi hatussa'. En myöskään pidä sanasta epänormaali, varsinkaan lapsista puhuttessa. -- Kun puhun lapsistani sanon, että he 'eivät ole kuten toiset'. Se jättää sijaa epäilykselle."
