Jari Järvelä: Särkyvää

Jari Järvelä: Särkyvää. Tammi 2014. Kansi: Markko Taina. 221 sivua.

Tyttö ja pommi oli todella päräyttävä jännäri, ja minulla oli valmiiksi paljon odotuksia tämän Jari Järvelän seuraavan, joskin tyyliltään ja tarinaltaan täysin erilaisen, romaanin suhteen. Kirjasta olin ennalta lukenut myös kiittäviä arvioita, siksipä teoksen joululoman lukupinooni mukaan valitsin.

Esimerkiksi Katjan todella hieno bloggaus loppukiteytyksineen vakuutti:
"Teemun ja Agnesin on the road -kertomus on tragikomediaa parhaimmillaan. Se on samalla kertaa hullu, absurdi ja lähestulkoon runollinen. Kokonaisuus naurattaa ja hirvittää, loppu saa täydellisyydessään miltei kyyneliin. Jos oppisin joskus jotain kiteyttämään, sanoisin että Särkyvää on ihan helkkarin hieno romaani."

Tiedän. Tuntuu aika typerryttävälle puhua joululomalla luetuista kirjoista maaliskuun puolivälissä, mutta näin vain olin kiireinen alkuvuoden, että pitkällä hännällä näitä blogijuttuja kirjoitetaan. En halunnut jättää kirjaa blogissani pimentoon,  sillä haluan lukea myös muutkin Järvelän teokset, joten mukava kerätä koko suora aikojen saatossa blogini historiaan. Heh.

Särkyvää on siis oiva kertomus onnesta ja sen puutteesta, mutta en voi silti väittää aivan täysin lumoutuneeni siitä. Varmasti pitkälti senkin vuoksi, että kirja vertautui mielessäni Petri Tammisen Mitä onni on -romaaniin. Lisäksi tarinan liftarityttö Agnes toi mieleen Tytön ja pommin tytön, mutta jotenkin valjumpana versiona.

Liikaa vertailua siis ja liian vähän itse tarinaan solahtamista.

Kirja koostuu osittain myös otsikoiduista tekstipätkistä, jotka on päähenkilö Teemu kirjoittanut omaan blogiinsa. En välittänyt näistä osioista niin paljon, vaikka tietysti bloggausten kautta saatiin kuvattua syitä siihen, miksi Teemu on niin hajalla. Ja miksi hän päätyy ajamaan ladallaan kohti Espanjaa aikomuksenaan päättää päivänsä mahdollisimman miehekkäällä tavalla: sonnilauman seivästämänä.

Lukukokemus jäi kuitenkin positiivisen puolelle, vaikka kirja ei täysin minua mukaansa saanut. Aihe oli mainio ja vähän hulvaton. Tekstissä oli myös hienoja kohtia, joita pysähdyin lukemaan tarkemmin. Niinkin pienistä asioista kuin vaikka, millä tapaa omena leikataan kahtia – mikä oivallus: vaakasuora leikkaus paljastaa omenan sisään kätketyn tähden.

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa. Tammi, 2015. Le Liseur du 6h27, 2014. Suomennos: Kira Poutanen. Kansi: Sanna-Reeta Meilahti. 189 sivua.

Olen tällä viikolla julkaissut jo kaksi bloggausta. Doris Lessing ja Joyce Carol Oates kuuluvat lempikirjailijoihini, kummankaan kirjoista en saa tarpeekseni ja iloitsen sitä, kuinka paljon minulla on vielä molemmilta lukematta. Hutejakin saa tulla, sillä sekä Putous että Ruoho laulaa olivat hienoja teoksia.

Jean-Paul Didierlaurentin Lukija aamujunassa oli minulle vähän kuin "heräteostos" kirjaston verkkosivujen uutuushyllystä. Varasin kirjan, sillä ajattelin sen olevan samankaltainen hieno lukemisen ylistys hyvällä tarinalla, kuten esimerkiksi Alan Bennettin Epätavallinen lukija tai Carlos María Domínguezin Paperitalo, mutta harmi kyllä "viehättävä aikuisten satu lukemisen taikavoimasta" ei kyllä sopinut minulle. Kirja on saanut kyllä jo valtavasti kehuja, mutten vain virittynyt tarinan ja kerronnan kanssa yhtään samalle taajuudelle.

Lukija aamujunassa on aiheeltaan kiinnostava mutta makuuni kerronta oli turhan lapsekasta ja suoraviivaista. Päähenkilö Guylain käy töissä kirjojen kierrätyslaitoksessa, jossa päivittäin makulointikone tuhoaa myymättä jääneitä kirjoja. Aamuisin hän lukee junassa ääneen näitä koneen sisuksista tuhoamatta jääneitä irtosivuja, ja kanssamatkustajat osaavat jo odottaa näitä lukuhetkiä. Yhden junamatkan aikana hänelle tarjoutuu kuitenkin tilaisuus päästä lukemaan toisen ihmisen päiväkirjamerkintöjä, ja niistä teksteistä hän todella lumoutuu.

Minulla on aina sama ongelma näiden ranskalaisten pinnalta kevyiden, syvältä syvien -romaanien kanssa. Pitkästyn ennen kuin jaksan lukea syvempiä merkityksiä. Luin kirjasta kuitenkin Ompun hyvän bloggauksen, ja vaikka oma lukukokemukseni jää enemmän seitinohuen puolelle, oli hyvä huomata, että elämänpainoa kirjassa myös on. Ompun luonnehdinta kirjan lopusta saa minut vähän harmittelemaan, että oman bussi- ja metromatkani aikana harpoin nopeiden silmien kanssa teoksen viimeiset sivut.

Doris Lessing: Ruoho laulaa

Doris Lessing: Ruoho laulaa. Tammi 2007. The Grass is singing, 1950. Suomennos: Eva Siikarla. Kansi: Markko Taina. 281 sivua.

Päällimäisin tunteeni kirjan luettuani oli varmasti tiivistetysti jotakuinkin: vau. Lukemisesta on tosin kulunut jo yli kuukausi, joten on vähän hölmöä puhua enää päällimmäisistä tunteista, mutta eipä tuo kokemus ole ajan kuluessa haperoitunut. Doris Lessingin Ruoho laulaa on yksi parhaista lukukokemuksista sitten Doris Lessingin Viides lapsi -romaanin.

Ruoho laulaa on Lessingin esikoisromaani, ilmestynyt 50-luvulla, ja romaani sijoittuu kirjailijan lapsuudenmaisemiin Rhodesiaan (nykyisin Zimbabwe). Kirja käsittelee rohkeasti rotujen välisiä jännitteitä, orjuuttamista, miehen ja naisen epäsuhtaista avioliittoa, mielen järkkymistä, rasismia, ennakkoluuloja ja ihmisen elämän arvoa.

Jotain kirjan rakentumisesta ja taidokkuudesta kertoo sekin, että heti luettuani viimeisen sivun, aloitin kirjan alusta ja luin noin nelisenkymmentä sivua uudelleen. Innostuin alun perin kirjasta Suketuksen bloggauksen jälkeen, mutta en silti voinut uskoa, kuinka hieno kirja onkaan kyseessä. Lessingin taito kuvata epämiellyttäviä tunteita ja luonnotonta vihaa ja pelkoa tuli tutuksi jo Viides lapsi -kirjan kohdalla, mutta silti sitä aina häkeltyy hyvän tekstin parissa.

Kirja alkaa tapolla, käynnistyy salakavalasti vähän toisella tapaa kuin kirjaa lukiessa muistinkaan (siinä myös yksi syy lisää, miksi halusin lukea alun uudelleen), ja kerronnan keskiössä on alun alkaen vaatimattoman oloinen Mary, jota kaikki ystävät pitävät hauskana ja miellyttävänä ihmisenä. Mary ei myöskään uhkaa kenenkään rakkaussuhteita, sillä harva uskoo, että Mary koskaan menee naimisiin.

Kun Mary kuitenkin yhteen kosintaan suostuu, päätyy hän tilanteeseen ja ympäristöön, joka rampauttaa hänet tavalla, joka tekee hänestä kaikkea muuta kuin miellyttävän henkilön. Hänen kauttaan peilautuu tekstiin niin paljon ikäviä sävyjä, että on vaikea edes kirjoittaa lukukokemuksesta ja kirjan vaikuttavuudesta niin, että tekee oikeutta kaikille näille psykologisille kerroksille ja sävyille. Hänen mielensä rinnastuu sivu sivulta taloon, jossa hän asuu miehensä kanssa.

Lessingin Kultaista muistikirjaa luonnehditaan usein feministien raamatuksi. Olen sen pari kertaa aloittanut, mutta jättänyt melko pian kesken. Tuntuu kuitenkin nyt näiden kahden vavahduttavan lukukokemuksen jälkeen, että olen Kultaisellekin valmis. Mutta kirjailijalta on näiden lisäksi suomennettu todella paljon muutakin, kun vain tietäisi tarkkaan, mikä olisi sopiva kirja seuraavaksi.

Marko Hautala: Kuokkamummo

Marko Hautala: Kuokkamummo, Tammi 2014. Ennakkokappale. Kansi: Mika Tuominen. 328 sivua.

Pyhäinpäivänkirjaksi valikoitui minulle hyvin epätavallinen kirja, sillä kauhua en juurikaan lue. En pysty katsomaan edes kauhuelokuvia, sillä sain lapsena niistä jonkinlaisen yliannostuksen – vieläkin kammottaa nuket ja perjantaikolmannettoistat sun muut. Varasin kuitenkin mökkilomalle Marko Hautalan uutuusteoksen, sillä Katja ja Sari ovat myös lukeneet ihan läpipäivinä Kuokkamummon tarinan ja päätimme julkaista kaikki bloggauksemme yhtä aikaa.

Alku käynnistyy aika tahmeasti, teksti tuntuu epätasaiselta ja huomaan kiinnittäväni koko ajan siihen huomiota, mistä en pidä ja huomaan pitkästyväni. Mutta muutamien kymmenien sivujen jälkeen teksti alkaa kuin kiitää. Sivut kääntyvät rivakasti ja tarina pitää paikoin hyvinkin vahvasti otteessaan. Ilta-aika pimeässä illassa takkatulen ääressä on kuin omiaan lapsia nappaavan pahuuden tarinan lukemiseen. Tunnelma on hyvä, ja kirjan paikoin vaihtuvat rivot ja vistot, pelottavat ja jännittävät kohtaukset luovat aika hyytävän lukutunnelman.

Kaupunkilegenda Kuokkamummosta, joka tappaa lapsia – joka suorastaan kyttää ja vainoaa heitä – on taitavasti pohjustettu. Monta päähenkilöä ja kahdessa aikatasossa kulkeva kerronta tuovat kirjaan vaihtelevuutta ja pidin siitä, että kaikkea ei silti selitetty auki. Loppua kohden tämä kuitenkin kääntyi vähän tarinaa vastaan, sillä huomasin kaipaavani jotain miltei puhkiselittävää lopetusta. Yöunien jälkeen aamunvalossa kirja ei enää niin kammota, enkä ole ihan varma, ymmärsinkö lopulta täysin kaiken. En kaipaa kirjoilta lopullista totuutta ja usein pidän hämmentävästä olotilasta, mutta tällä kertaa loppuosa jää turhan etäiseksi. Tai hämäräksi.

Kukaan ei puhu. Ikinä.

Ja tämä on aina niin hyytävää. Puhumattomuus ja salaisuuden paljastaminen, pahat seuraamukset ja lukijan alati kasvava uteliaisuus.

Kirjassa on todella mielenkiintoisia hahmoja, ja erityisesti nuoren Samuelin ja Amerikasta Suomeen muuttaneen Julian tarinalinja viehätti ja kiinnosti minua eniten. Rakkaus ja himo kammottavan tarinan lomassa kääntää lukukokemuksen positiivisen puolelle, vaikka aivan täysin kirja ei vakuuta.

Erilainen ja jännittävä lukukokemus, mutta epätasaisuus tekstissä ja tarinassa latistavat. Mutta kauhukirjana siinä mielessä onnistunut, sain todellakin pyhäinpäivän iltaan toivomaani pelkoa. Puiden inahdukset takassa ja lampun heilahtaminen ikkunassa saivat minut monta kertaa sätkähtämään.

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta 
Tammi, 2014
Suomennos: Anna-Maija Viitanen
Sivuja: 809
Mistä: arvostelukappale

Luin Dickerin mahtiteoksen jo alkukesästä, mutta en ole ehtinyt blogata siitä aiemmin. Lukukokemus ei siis ole ihan tuoreena mielessä tätä kirjoittaessani, mutta toisaalta aika ei ole kullannut muistoja vaan olen ihan yhtä pettynyt kirjaan nyt kuin heti sen luettuani. Monet ovat ihmetelleet kirjan ilmestymistä nimenomaan Keltaisen kirjaston -laatusarjassa, ja kyllä se itseäkin vähän askarrutti, kun kääntelin alkuosassa sivuja eteenpäin ja epäröin jopa omaa makuani, sillä teksti oli melko kökköä -- näin terävän luonnehdinnan sitten keksin, pata kattilaa soimaa! -- ja tarina on aika puolivillainen dekkari. Mutta toisaalta iloitsen siitä, että sarja elää rohkeasti, vaikka tämän kirjan kohdalla mennäänkin mielestäni riman ali.

Totuus Harry Quebertin tapauksesta on ollut kuitenkin kirjakeskustelujeni kantava voima tänä kesänä, sillä niin monen eri ihmisen kanssa olen siitä jutellut ja olen saanut todella monipuolisesti puhua tarinan aukkoisuudesta, tasapaksusta kielestä, liian ilmiselvistä juonenkäänteistä, epäonnistuneesta intertekstuaalisuudesta, väärästä markkinoinnista, tarinavetoisuudesta ja vielä yksi sivu -ilmiöstä aina heitän kirjan nurkkaan -vihaisuuteen asti. Osa on omia fiiliksiäni, osa ystävieni.

Tällainen kirja tekee silti hyvää, vaikken pitänytkään siitä juuri yhtään -- ihan siitä syystä, että siitä on todella kiinnostava keskustella. Sivumäärä on kunnioitettava, ja vaikka tiivistämisen varaa olisi ollut rutkasti, tarinassa on silti senkaltaista imua, että ei tehnyt ollenkaan tiukkaa lukea teos loppuun hyvinkin nopeassa tahdissa. Suosittelisin kirjaa lukupiireihin, sillä oman kokemukseni mukaan vastaanotto on todella ristiriitainen ja keskustelut hersyviä.

Pakko vielä mainita yksi kirjan ärsyttävin piirre: Päähenkilön oppi-isä Harry Quebert on kirjailija, jonka bestseller-teoksen otteita on tässä kirjassa siellä täällä. Ne ovat niin kivualiaan vaivaannuttavan huonosti kirjoitettuja, etten voinut mitenkään ottaa tosissani sitä, että tämä kirja kirjan sisällä olisi ollut amerikkalaisten lukijoiden suosikki vuosikymmenten ajan. Tarinan kannalta sillä ei sinällään ollut merkitystä, mutta minulle lukijana tämä vain lisäsi epäuskoa Dickerin kykyyn kirjoittaa erilaisia tekstilajeja -- jota hän siis selvästi yritti.

Jotain Lolitaa, jotain Twin peaksia, jotain mysteeriä, jotain hukattuja mahdollisuuksia.

Françoise Sagan: Tervetuloa, ikävä

Françoise Sagan: Tervetuloa, ikävä
Tammi, 2001 (ensimmäinen painos 1955)
Bonjour tristesse, 1954
Suomennos: Lea Karvonen
Sivuja: 131
Ranska, aikansa kohuteos

Tämä teos valikoitui luettavakseni kaikkein kummallisimmasta syystä kuin mikään kirja aiemmin. Huomasin, että sosiaalisessa mediassa eräs ystäväni jakoi vanhan naistenlehtikuvan kirjailijasta (Me Naiset, 1968), johon alle oli kirjoitettu ihan käsittämätön kuvateksti: "Francoise Sagan on ruma, mutta jostain käsittämättömästä syystä hän nauttii rumuudestaan eikä meikkaa kasvojaan." Olin ihan äimänä, että tällaista on voinut lehteen laittaa, mutta kiinnostuin kyllä myös lukemaan Sagania. Ja onneksi näin kävi, sillä pidin hänen esikoisteoksestaan paljon.

Tervetuloa, ikävä aiheutti ilmestyessään kohun. Sagan oli tuolloin 18-vuotias, ja hän kuvaa nuoren päähenkilön 17-vuotiaan Cécilen seksielämää ja uhkamakasta elämänasennetta raikkaasti ja ilman moralisointia. Cécile nauttii elämästä ja joutilaisuudesta leskeksi jääneen isänsä kanssa kesähuvilalla, isä on pikemminkin tyttärensä ystävä kuin kasvattaja. Hän on keskittynyt naisystäviinsä ja juhliin, eikä paheksu Cécilen suhdetta tai sitä, että tytär elää hetkessä eikä mieti opintoja ja tulevaisuutta.

Kirjassa onkin hyvin virkistävä asetelma. Vaikka tytär harrastaa seksiä, juonikäänteisiin ei ole pakkoliitoksena aseteltu vahinkoraskautta. Isäkin on omien viettiensä ja erinomaisuutensa vietävissä, sopivalla tavalla nuhjuinen ja huikentelevainen. Ja isän uusi naisystävä Anne on niin ikään hieno hahmo. Hän tahtoo tuoda perheeseen kuria ja järjestystä, tolkkua haahuiluun, vaikka on itsekin pikarakastunut ja tehnyt jotain itselleen epätyypillistä.

Suhdesopassa on myös isän entinen tyttöystävä ja Cécilen rakastaja, samanikäinen poika kuin tyttö itse. Henkilöiden väliset suhteet on hienosti kuvattu, ja Cécile minäkertojana villi ja valloittava. Tarina ei ollut kuitenkaan minulle tärkein, vaan se tunnelma, joka välittyi tästä kaikesta.

Kirja sopii kesään. Se ei tunnu enää nykylukijasta mitenkään riettaalta, mutta tarinassa on semmoista hehkua, että tuntee olevansa auringonlämmössä. Luru osuvasti yhdistää teoksen Fitzgeraldin Kultahattuun ja kesäcocktaileihin. Mia kertoo puolestaan arvioissaan myös siitä, mitä mieltä Sagan itse oli kohusta.

Kirjaan liittyy myös vielä yksi kiinnostava seikka, jonka opin googlettamalla suomentajan nimeä. Lähteenä siis wikipedia:  

"Lea Karvonen on yhteinen salanimi, jota useat kustannusosakeyhtiö Tammelle työskennelleet kääntäjät käyttivät erityisesti 1950–1960-luvuilla. Salanimeä käytettiin pääasiassa naisille suunnatun viihteen sekä lasten- ja nuortenkirjallisuuden suomennoksissa. Nimen käyttöön voitiin päätyä esimerkiksi siinä tapauksessa, että kääntäjä – joista monet loivat pääasiallista uraansa kirjailijoina – ei halunnut omaa nimeään yhdistettävän alempiarvoiseksi koettuun viihdekirjallisuuteen. 

Aina salanimen käyttämisen syynä ei ollut kirjan viihteellisyys. Esimerkiksi syksyllä 1955 Tammi halusi julkaista mahdollisimman nopeasti käännöksen Françoise Saganin kohuromaanista Bonjour tristesse (Tervetuloa ikävä). Pätevää ranskantaitoista kääntäjää ei kuitenkaan ollut juuri silloin tarjolla, joten Eeva Joenpelto suostui suomentamaan teoksen ruotsinnoksen pohjalta. Ruotsin käyttämistä välikielenä ei kuitenkaan haluttu paljastaa, eikä Joenpelto tunnetusti osannut ranskaa, joten suomentajan henkilöllisyys salattiin Lea Karvosen nimimerkillä."

Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta

Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta
Tammi, 1986
Suomennos: Raija Mattila
Mistä: kirjastosta
novellikokoelma

Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta on juuri sellainen novellikokolma, josta pidän. Se on tasapainoinen, eheä, vahvasti tarinallinen ja tematiikka toistuu yllättävälläkin tavalla novellista toiseen, loput ovat avoimia ja tarinoissa riittää tasoja. Yllätyin kuitenkin, että tämä suomennettu teos ei olekaan ilmestynyt tällaisenaan alun perin, vaan Keltaisessa kirjastossa ilmestynyt painos on kasattu kolmen Raymond Carverin teoksen teksteistä. Eli oikeastaan tässä pitää kiittää hyvästä kokonaisuudesta myös sitä henkilöä, joka on valinnut tekstit tähän teokseen.

Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta on nimensä mukaisesti kokoelma novelleja, jotka liittyvät rakkauteen. Romantiikkaa, vanhemman ja lapsen suhdetta, eroja, ystävyyttä. Yksi kiinnostavimpia tarinoita on niminovelli "Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta", jossa aviopari kuvaa ystävilleen vaimon entisen miehen käytöstä ja hurjaa tekoa. Vaimon mielestä tämä on osoitus suuresta rakkaudesta, miehen mielestä kyse on vain hulluudesta, jopa pahuudesta. Tälla tavalla asiaa pyöritellään ja on kiinnostava lukea kahdenlaista näkökulmaa, seurata keskustelua kuin oikeasti olisi huoneessa mukana.

Novelleissa on hypnoosia. Niitä tekee mieli lukea, ne ottaa omakseen ja silti suru ja ahdistus tarinoiden taustalla pakottaa laskemaan kirjan välillä käsistä ja antamaan sille aikaa. Luin kirjaa monta viikkoa. Ja loppua kohden novellit vain paranevat.

Alun perin nappasin kirjastosta mukaani sen siksi, että hyvä ystäväni kertoi luetuttavansa "Miksi, kulta?" -novellia oppilailleen. Halusin tietää, miksi se on oivallinen novelli nuorten lukea ja analysoida. Huikean hyvä se on. Ihan tekisi mieli lukea niitä oppilaiden mietteitä siitä, millainen suhde on novellin äidillä ja pojalla heidän mielestään. Ja mitä pitävä kirjetyylisestä novellista.

Erilaiset tyylit viehättivät tässä kokoelmassa. Yllä mainitussa kirjeen muotoon kirjoitetussa novellissa pidin minäkerronnasta, toisissa kesti hetken tottua siihen. Kolmannen persoonan kautta kerrotut novellit toimivat sen sijaan alusti asti.

Välillä on ihana lukea novelleja, joihin mahtuu muutamiin sivuihin koko ihmiselo. Monien kohdalla ihailin, miten Carver osaa kuljettaa muutamilla lauseilla elämää ja vuosia eteenpäin, tarkkaan ja silti uuvuttamatta. Monen tarinan keskiössä oli hyvin lyhyt hetki elämässä, mutta "pohjustuksella" menneisyyteen henkilöt tulivat tutuksi ja kyseinen lyhyt hetki tuntui todella käänteentekevältä. Uskoin ja vaikutuin. Ja tunsin lukiessa surua, vaikken osaa paikantaa mistä syystä. Pidin novelleista vain niin paljon.

Minun lisäkseni Carverista ovat nauttineet ainakin: Leena, Linnea, Suketus, Jenni.

Lukumaratonin jälkipuinti

Lukumaraton sujui oikein hyvin, vaikka olin sen jälkeen sen verran väsähtänyt, että jaksoin palata blogin pariin vasta nyt viikon alusta. Tänään on ihan toisenlainen intensiivinen lukupäivä, joten onkin oikein mainio aloittaa päivä purkamalla ajatuksia edellisestä lukumaratonista.

Luin keltaisen vuorokauteni aikana viisi kirjaa:

• Kim Echlin: Kadonneet, 2009 (Suomentanut Sirkka Aulanko)
• Heinrich Böll: Ei sanonut sanaakaan, 1972 (Kristiina Kivivuori)
• Saul Bellow: Ainoa oikea, 1997 (Kristiina Rikman)
• Italo Calvino: Halkaistu varakreivi, 1970 (Jorma Kapari)
• Jhumpa Lahiri: Tuore maa, 2008 (Kersti Juva)

Yhteensä luin 1309 sivua. Tauotin aika paljon ja nukuin yöunet ja olisin voinut tiristää sieltä täältä, jotta olisin päässyt lähemmäs ennätystahtiani, mutta olen oikein tyytyväinen kirjamäärään. Aika erilaisia näin äkkiseltään, vaikka maratonin aikana löytyikin yhteistä tematiikkaa lukemiston välillä.

Italialaista, intialaista, saksalaista, yhdysvaltalaista, kanadalaista. Tarinatkin sijoittuvat sinne tänne. Tyylilajeiltaan hyvin erilaista. Pienoisromaaneja, novelleja, romaaneja. Mies- ja naiskirjailijoita 1970-luvulta ihan lähelle 2010-lukua.

Ennen kaikkea oli mukava olla mukana lukijoiden yhteismaratonilla. Samalla seurasin muiden suorituksia -- lähinnä facebookista ja twitteristä. Myöhemmin sitten myös blogeista. Tämmöinen sosiaalisuus ja yhteistoiminta sopii hyvin lukemisen extreme-lajiin. Kaikki maratoonarit tarvitsevat kannustusta ja ilakointia. Eihän tällaista muuten jaksaisi, vaikka yllättävän koukuttava tapa lukea kirjoja. Näköjään toteutan tämän muutaman kerran vuodessa. Saa nähdä, ehdinkö Blogistanian seuraavaan lukumaratoniin mukaan, joka on nähtävästi heinäkuussa. Ainakin tekisi kovasti mieli osallistua taas.

Parhaat kirjat olivat Tuore maa ja Halkaistu varakreivi. Lahiria minulla ei ole enää yhtään luettavana, mutta onneksi Calvinoa löytyy hyllystä vielä useampi teos!

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty
Tammi, 2014
The Lowland, 2013
Suomennos: Sari Karhulahti
Sivuja: 438
Kansi: Timo Mänttäri
Mistä: oma ostos

Keltainen kirjasto täyttää tänä vuonna 60 vuotta, ja olin mukana kirjasarjan hienossa juhlassa, jossa Jhumpa Lahiri luki uutuuskirjastaan tekstikatkelman ja suomentaja Sari Karhulahti saman kohdan suomeksi. Maria on kirjoittanut juhlasta lisää, kannattaa käydä lukemassa bloggaus.

Ostin kirjan, sillä halusin päästä pian lukemaan sen kokonaan ja samalla sain kirjailijan omistuskirjoituksen. Jännitti, vaikka kohtaamisemme oli hyvin lyhyt ja rutiininomaisen asiallinen. Lahiri on silti yksi suosikeistani, kolme neljästä teoksesta on luettu ja Tuoremaa – kuulemma se kaikkein paras – odottaa jo hyllyssäni. Kaiman luin nyt yhtä aikaa Tulvaniityn kanssa, mutta siitä lisää myöhemmin.

Takakannessa on hieno lyhyt luonnehdinta: "Tulvaniitty on tarina veljeksistä, jotka maailma loitontaa toisistaan ja rakastavaisista, jotka kuolema erottaa." Subhash ja Udaya ovat kirjan alussa lapsia, he viihtyvät toistensa seurassa, ovat hyviä koulussa ja kiinnostuneita ympäristöstään. He ovat parhaat ystävät. Aika nopealla leikkauksella siirrytään aikuisuuteen ja niihin eroihin, minkä tähden toinen veljeksistä lähti Yhdysvaltoihin opiskelemaan ja toinen halusi jäädä Intiaan. Muuttaa Intian poliittisten ääritoimien avulla, hyvää tarkoittaen, keinoja kaihtamatta.

Alku on aika hidas, oikeastaan vasta joskus 150 sivun kohdalla tarina lähtee vetämään. Tämä varoituksena! Oli kiinnostava lukea Intiasta 60–70-luvuilla, mutta silti se kaikkein mielenkiintoisin tapahtuu Yhdysvalloissa, minne Subhash jäi asumaan. Hän ei pysty palaamaan lopullisesti kotiinsa Intiaan, vaikka niin oli ollut puhe alun alkaen perheen kesken. Elämä uudessa maassa on helpompaa ja sillä tavoin hän samalla saa etäisyyttä veljeensä ja kunnioittaa parhaalla mahdollisella tavalla tätä. En aio paljastaa, miksi ja miten hän sen tekee, sillä se on oikeastaan koko asetelman juju.

Kulttuurierojen ja perhesuhteiden kuvaajana Lahiri on kiitelty ja arvostettu, ja hän on erittäin taitava myös tässä kirjassa kuvaamaan sitä, miten lamauttava voi pienikin salaisuus olla. Lukiessa oli mielekästä pohtia, kuinka tarpeen näitä salaisuuksia oli kasata. Ja kuinka paljon kannattaa odottaa perheenjäseniltä ymmärrystä ja rakkautta, joka perustuu valheeseen.

Takakansi jatkaa vielä: "Vuosikymmenien ja maanosien läpi kulkeva vaikuttava romaani kuvaa, kuinka perhesiteet lopulta määrittelevät, keitä olemme." Aikajänne on tosiaan kirjassa pitkä, mutta päähenkilöiden kehittyminen tarinan aikana hämmentävän olematonta. Pidin siitä, että heidän valintoihinsa ja käytökseensä sai tuskastua. Itse en olisi toiminut samalla tavalla, mutta en haluakaan lukea kirjoja vain samankaltaisista ihmisistä kuin mitä itse olen. Hieno teos!

Jo Baker: Longbournin talossa

Jo Baker: Longbournin talossa
Tammi, 2014
Suomennos: Helene Bützow
Sivuja: 448
Mistä: luettu sähköisinä vedoksina lehtijuttua varten

Ylpeys ja ennakkoluulo on minulle kovin tärkeä ja tuttu teos – kuten varmasti niin monille muillekin kirjanystäville – ja ennakolta vähän arvellutti tarttua Jo Bakerin teokseen. En varmaan olisi sitä muuten edes lukenut, ellei se olisi sopinut niin hyvin yhteen Olivian juttutyyppiin. Ylpeydestä ja ennakkoluulosta on ilmestynyt viime vuoden loppupuolella uusi suomennos (Kersti Juva), mikä on erittäin hyvä syy lukea suosikkiklassikko pian uudelleen. 

Longbournin talossa ei onneksi imitoi Jane Austenin iki-ihanaa klassikkoa tai tee pilaa tai vääryyttä sille. Vaikka kirja ei ole mikään kaunokirjallinen elämys, on se erittäin puoleensavetävä ja viihdyttävä. Tuttuun tarinaan tulee kerrottua kuin toinen puoli. Aivan kuten Downton Abbeyssa ja monissa muissa laadukkaissa historiallisissa brittisarjoissa, joissa kuvataan yläluokkalaisen elämää, minua yhtä lailla kiinnostaa se, mitä tapahtuu alakerrassa. Ja vielä eniten se, mitä tapahtuu kahden kerroksen välissä.

Longbournin talossa -teoksen alaotsikkokin sen paljastaa, kyseessä on palvelusväen Ylpeys ja ennakkoluulo. Yleensä palvelusväki on sivuosassa, tässä kirjassa he ovat kertojia ja kokijoita; palvelustyttö Sarah on samanlainen haaveilija kuin yläkerran täydellisestä rakkaudesta unelmoivat sisarukset. Mutta tietysti päivät täyttyvät arjen pyörittämisestä: siivoamisesta, ruuanlaittamisesta ja Bennettien elämänlaatua parantavien asioiden hoitamisesta. Jostain syystä esimerkiksi kuukautisveren putsaaminen alusvaatteista jäi erityisen hyvin mieleeni, sillä harvoin tämmöistä asiaa tulee lukeneeksi kirjoista.

Kaikkein mielekkäintä oli myös yhdistää Longbournin talossa -teoksen tapahtumat jo niihin tuttuihin asetelmiin, alkuosa kirjasta sijoittuu aikaan vähän ennen kuin Austen aloittaa omansa, loppuosa taas pidemmälle. Bennettien elämän uhkat koskettavat myös palvelusväkeä, sillä talon tulevan perijän aikeet jännittävät heitä. Aikooko hän korvata palvelijat uusilla, säilyykö työ ja oma koti, miten työt jatkossa hoidetaan uuden komennon alla? Kirjan jokainen luku alkaa lainauksella Ylpeydestä ja ennakkoluulosta, joten lukija voi peilata tapahtumia kaiken aikaa kahden kirjan välillä.

Kirjassa on rakkautta, jännitystä ja sellaista yllätyksellisyyttä, jonka kyllä tietää muttei ole tullut aiemmin ajatelleeksi. Esimerkiksi, kun Sarah ihastuu, joutuu hän miettimään oman sosiaalisen ryhmänsä etikettiä ja muun palvelusväen reaktioita.

Yhteiskunnallisen tilanteen kehitystä, sotia, työttömyyttä, työväen liikkumista, arjen ja työn kuvausta, sosiaalista luokkaretkeä Bakerin kirja kuvaa paljon juonenkuljetuksensa lomassa. Teos antaa tarkan – tai ainakin uskottavan! – kuvan 1700–1800-luvun vaihteen Englannista. Pääsääntöisesti nautin lukemisesta, mutta yhdessä kohtaa etsiydyttiin liian pitkäksi aikaa pois itse talon tapahtumista, että vähän jännite hetkeksi lopahti.

Yhtä koska suosittelen kyllä kirjaa, tarina on sen verran kiehtova. Tai oikeastaan lähtöasetelma, idea ja se, että kirjaa lukee koko ajan myötä sekä vasten tuttua klassikkoa.

Christer Kihlman: Ihminen joka järkkyi

Christer Kihlman: Ihminen joka järkkyi
Tammi, 1971, 5. painos vuodelta 2000
Suomennos: Pentti Saaritsa
Sivuja: 216
Kansi: Timo Mänttäri
Mistä: oma ostos
Kotimainen tunnustuskirjallisuuden klassikko

"En usko että henkilökohtaisten ja "häpeällisten" salaisuuksien salassa pitäminen olisi jotenkin rakentavaa tai merkityksellistä. Minä uskon päinvastoin että henkilökohtaisten ja "häpeällisten" salaisuuksien salassa pitäminen on repivää ja merkityksetöntä. Jokainen ihminen on mitä hän on tai luulee olevansa, mutta salailemalla salaisuuksiaan, oman itsensä osia, käy tarpeettoman suureksi ero sen välillä mitä hän on itselleen ja mitä hän teeskentelee olevansa muille."

Itsenäisyyspäivän kirjaksi valitsin Christer Kihlmanin omakohtaisen teoksen Ihminen joka järkkyi. Harmittelin vähän aikaa sitten, etten omista kirjaa, mutta onnekseni löysin sen kolmella eurolla divarista. Minulla on selvästi suomenruotsalaisen kirjallisuuden himo, sillä ostin samalla reissulla myös Tove Janssonin Kunniallisen petkuttajan ja Märta Tikkasen runoteoksen Pimeys ilon syvyys.

Itsenäisyyspäiväni täyttyi siis tarinoista alkoholismista, irtosuhteista, seksuaalisen identiteetin pohdinnoista ja avioliittoelon kivikoista. Itsenäisyyspäiväjuhlissa esitettiin otteita kirjallisuushistoriamme merkkiteoksista, ja samalla myös lukemistossani oli yksi kotimaisen kirjallisuuden klassikko. Ihminen joka järkkyi mainitaan useissa kirjallisuuden yleisopuksissa, ja siitä puhutaan usein Märta ja Henrik Tikkasten ja Jörn Donnerin teosten yhteydessä ja tunnustuskirjallisuutta käsittelevissä osioissa. Olen lukenut kirjan aiemminkin tenttiä varten, mutta jotenkin se oli mielessäni sekoittunut erityisesti Henrik Tikkasen juopottelutarinoihin.

Kihlman ei kirjoita yhtä lennokkaasti kuin Tikkanen, mutta hän on jotenkin rehellisempi kertoja. Muistelisin, ettei hän edes pitänyt itseään niinkään tunnustajana vaan paljastana – kaiken kertojana. Tikkasen kirjoissa on enemmän tarinallista imua, mutta hän leikittelee paljon totuudella, kuten kirjoitin vähän aikaa sitten Kulosaarentie 8 -romaania arvioidessani.

Kihlman kirjoittaa onneksi enemmän itsestään kuin toisten luurangoista. Vuosikymmenien kuluessa monien ihmisten paljastustarinoista on kadonnutkin eräänlainen shokkiarvo, enkä valitettavasti tunnista moniakaan henkilöistä, joita nimeltä mainitaan. Parempi siis, ettei kirja keskity liiaksi repimään auki toisten ihmisten haavoja. Kiinnostavampi on Kihlmanin yksityinen tai hänen huomionsa yhteisöstä, ajasta, yhteiskunnasta.

Kirja on jaettu neljään osaan: Johdannoksi, Alholisti, Homoseksualisti ja Eräs avioliitto. Aiheella ei oikeastaan ollut minulle niin suurta väliä, sillä eniten nautin lukiessani siitä, miten kirjailija tunnustaa kokemansa, oppimansa, erheensä, kaipaamansa. Miten hän pukee sanoiksi kaikki ne ajatukset, jotka myöhemmin muisteltuna tai vaikka viimeisimpiä vedoksia lukiessaan on halunnut vielä tekstin sekaan lisätä.

Naisten ja miesten homoseksuaaliset teot kriminalisoiva laki astui Suomessa voimaan vuonna 1894, ja se kumottiin 1971, samana vuonna kuin Ihminen joka järkkyi ilmestyi. Kaivelin Parnasso-arkistojani, mutta harmikseni en löytänyt numeroa, jossa olisi arvioitu Kihlmanin teos. En myöskään onnistunut löytämään muita vanhoja arvioita, sillä minua jäi kiinnostamaan, miten homoseksuaaliset tunnustukset on otettu vastaan aikana, jolloin kirjan aihe oli hyvinkin tulenarka. Nyt toivon, että minulla olisi Helsingin Sanomien verkkolehtien tunnukset, jotta pääsisin lukemaan muutaman vuoden vanhan jutun kirjailijasta, joka on otsikoitu "Tunnustuskirjailija vasten tahtoaan". Ylioppilaslehden juttu sen sijaan on kaikkien luettavana.

Lukukokemus on vähän pirstaleinen, ja kaikkea lämmittää tirkistelynhaluni yhdistettynä siihen, että nautin siitä, kun joku arkinen asia on erittäin hyvin sanottu. Näistä tietysti kuuluu kiitos myös Pentti Saaritsan suomennokselle, sillä en lukenut kirjaa ruotsiksi. Avioliitto-osuus muistutti Tikkasten vuoropuhelua, vaikka vaimolle ei tässä annettu omaa suunvuoroa, käy Kihlman itsensä kanssa dialogia, syyttää välillä itseään kuin kuvittelisi vaimon hänestä nyt ja ennen näin ajatelleen. Takakannessa puhutaan epäonnistuneesta avioliitosta, mutta pari oli kuitenkin yhdessä 51 vuotta, vaimon kuolemaan saakka.

"Niin että kun minä tulin takaisin ja sinä epäröit ottaa minua vastaan, sinun epäröintisi ei ollut vakuuttavaa. Sillä meille molemmille avioliitto oli jotain mikä oli vielä kesken. Se oli liitto joka oli täynnä tuskaa mutta ei välinpitämättömyyttä. Ja molemminpuolisessa itsepäisyydessämme ei kumpikaan meistä halunnut vapaaehtoisesti luopua siitä mikä oli vielä kesken."

Riitta Jalonen: Todistaja Brigitin talossa

Riitta Jalonen: Todistaja Brigitin talossa
Tammi, 1998
Kansi: Saku Heinänen
Sivuja: 205
Mistä: kirjastosta
Kotimaista proosaa

"Kun ihminen syntyy hän ei tiedä mitä on tulossa, ja kuollessa on samalla lailla tuntemattoman edessä. Salaisuus kantaa ihmistä tästä hetkestä toiseen, sekunnista sekuntiin, minuutista minuuttiin, tunnista tuntiin, päivästä päivään, viikosta viikkoon, kuukaudesta kuukauteen, vuodesta vuoteen. Jäljet kulkevat eteenpäin ja peittyvät uusiin jälkiin, mutta ne ensimmäiset eivät lakkaa olemasta vain sen tähden että uusia tulee päälle."

Suosittelisin lukemaan Riitta Jalosen Todistaja Britigin talossa -teoksen jo pelkästään viimeisten sivujen takia, jotta niiden ilmavan syvät sanat ymmärtää oikein kunnolla.

Kirja oli matkalukemisenani marraskuussa, kun käväisin Kuopiossa, ja voi kuinka seesteinen ja lempeä seuralainen se oli junassa. En matkannut Irlantiin, kuten kirjan päähenkilö Iiris, enkä vuokrannut huonettani Brigitiltä, mutta silti pieni maisemavaihdos ja lainavuoteessa uinuminen sopivat tämän kirjan lukutunnelmiin oivallisesti.

Kirjan idea on viehättävä. Toimittajan töitä tekevä Iiris matkustaa vuodeksi Irlantiin, ja hänen vuokraemäntänsä Brigit asettaa vain yhden ehdon vuokralaiselleen: jokaisena sunnuntaina Iiriksen täytyy osallistua teehetkeen, johon saapuu myös seurakunnan katolinen pappi.

Papin tarinat pyhistä hahmoista ja tarinoista, erityisesti Pyhästä Brigitistä sävyttävät teeseremonian tunnelmaa, tai oikeastan sähköistävät sitä entisestään. Jotain hyvin kaunista on siinä varovaisessa rakkaudessa, joka ei koskaan voi vapaasti kukoistaa. Iiris on tarkkailija, esiliina ja lukijan silminnäkijä. Ja hänen myöhemmän avioeronsa kautta valottuu vielä kerran tämä erityinen seremoniallisuus, joka sitoi heidät kaikki kolme yhteen joka sunnuntai.

Valitsin kirjan kirjastosta siitä syystä, että pidin niin paljon Kuka sinut omistaa -pienoisromaanista ja sanoin tuolloin, että haluan lukea kirjan, koska viehätyin tästä Marian arviosta. Marialla on sana hallussa, ja hänen arvioistaan löydän usein hyviä, itselleni sopivia kirjavinkkejä, ja tämä kohta hänen tekstissään on jäänyt erityisen hyvin mieleeni, vaikka se on kirjoitettu jo jokin aika sitten:

"Todistaja Brigitin talossa on hyväätekevän hidas ja lempeä romaani. Se ei ole kuitenkaan siloiteltu ja makea, vaan pikemminkin yksinkertainen ja harmaa kuin pellavaliina. Jokainen sana on tarkkaan harkittu, ja kirjan ajatukset ovat pieniä helmiä. Pinnalta katsoen rauhallinen kerronta vie kipupisteisiin."

Olisinpa sanonut tuon itse, sillä juuri tällainen kirja on. Se johtuu tuosta pellavaliinavertauksesta, koska se kuvaa niin osuvasti oikeanlaista arkisuutta ja harmautta. Kirja ei ole junnaava ja typerryttävä, vaikka se on hidas ja siinä tapahtuu lopulta melko vähän.
 
Ilselän Minna puolestaan kirjoittaa hyvin kirjan kaksijakoisesta rakenteesta. Minuakin se aluksi hämmensi, vaikka se tulee tosiaan perustelluksi. Irlantiin olen halunnut pitkään, mutta olen päässyt vasta kirjojen myötä sinne. Jalosen kirja on mieleeni enemmän kuin Hanna Tuurin Orapihlajapiiri, joka sijoittuu myös Irlantiin. Kirjojen ja matkajuttujen avulla pääsee tutustumaan kuitenkin itselle uusiin alueisiin. Sara puhuu omassa arviossaan myös tästä matkakaipuusta. Mutta tosin kuin minä, hän tosiaan toteutti haaveensa.
 

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori
Tammi, 2013
Kansi: Timo Mänttäri
Sivuja: 267
Mistä: oma ostos
Kotimainen rakkausromaani, esikoisteos

Veera Niemisen esikoisteos on siinä mielessä raikas kotimainen chick lit -kirja, että päähenkilö, Aino, ei haaveile maailman merille ja muotiromeoiden perään, vaan hän on rakastunut todelliseen suomalaiseen maajussiin, Jussiin, joka haluaa toteuttaa kaikki nuorikkonsa haaveet, ponitallista puutarhaan. He ovat salamarakastuneet, ja Aino on saapunut Jussin kotitilalle tutustumaan perheen muihin miesjäseniin. Jussin äiti on kuollut jo vuosia sitten, mutta perhe ei ole toipunut surusta kovin hyvin. Kaikki hoidetaan kodissa, kuten on aina tehty ja ristiriitojahan siitä syntyy, kun suorasukainen Aino ottaa talon heti haltuunsa.

Teoksessa leikitellään myös sillä, miten erilaiset luonteet itäsuomalaisella tehopakkauksella Ainolla ja Varsinais-Suomen hiljaisella hurmurilla on. Hyväksi onneksi tarina kasvaa eroavaisuuksian päivittelystä perhe- ja rakkauromaaniksi. Nuoripari on tuntenut muutaman viikon, mutta sielujen yhteys varmistaa sen, että yhteistä tulevaisuutta suunnitellaan. Pahantahtoisia ihmisiä kirjassa ei ole, joka on aika virkistävä ratkaisu. Helpostihan tähän olisi voitu kirjoittaa pari paskapäätä liittoa kyseenalaistamaan, koska nuoret niin nopeasti sanelevat tulevaisuutensa yhteen. Monella tapaa omaperäisiä ratkaisuja Nieminen on keksinyt.

Kommelluksia, rakkautta, huumoria, kepeän eloisasti kulkeva juoni. Kaikki toimivat hyvin, mutta en voi väittää kauhean paljon kirjasta pitäneeni. Klaukkalan kohdalla jo kirjoitin tästä, että taidan olla vääränlainen lukija näille rakkauskirjoille, sillä minua ei jaksa mitenkään huvittaa tämä sähläily ja kepeällä tyylillä syvien tunteiden tulkitseminen.

Aino on kyllä huvittava hahmo, koska on niin toimelias ja vilkas ja on silti tietoinen siitä, että voisi joskus miettiä myös toisenlaisia tapoja olla. Hän alkaa juurtua enemmän jöröjukkien kotiin samalla peläten, että kadottaa sitten jotain omasta luonteestaan. Jussi on minusta tässä rakkauskertomuksessa vähän statisti, eikä tunnu osaavan haastaa tulevaa vaimoaan muuten kuin hiljenemällä ja myötäilemällä. Pikkuveli on paljon kiinnostavampi hahmo ja petyin kun selvisi, että hän on niin paljon Ainoa nuorempi. Ehdin jo toivoa kolmiodraaman koukkua, minä kamala ilonpilaaja.

Kirjasta on pidetty hyvin paljon, joten olen tämän "tunnevammani" kanssa vähän yksin. Mari A. kertoi teoksen piristäneen työmatkaansa kympillä, Mai kuvaa, että kirja on rakkauskertomus isolla Ärrällä, Maijasta kirja oli hurmaavan hassu ja piristävä, Annelille jäi kirjasta hykerryttävän hyvä olo, Jonna antoi kirjalle täydet pisteet, Pirjoliisa aikoo antaa Avioliittosimulaattoreita joululahjaksi, Elegia toivoo lisää kirjoja Niemiseltä. Minnan blogista löytyy myös kirjailijan haastattelu.

Koska kirja selvästi kiinnostaa (ostinhan itsekin teoksen innostuneena muiden arvioista), haluan antaa sen eteenpäin. Ensimmäinen, joka kirjan haluaa, hihkaisee kommenttikentässä, niin lähetän kirjan mielelläni seuraavalle lukijalle.

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina
Tammi, 1978
Århundradets kärlekssaga
Suomentanut: Eila Pennanen
Kansi ja piirrokset: Henrik Tikkanen
Mistä: oma ostos
Luettu: yhtenä yönä heti Kansallisteatterin huikean Vuosisadan rakkaustarinat -näytelmän jälkeen.
Kotimainen klassikkorunokirja

Onhan tämä aivan mieletön teos! Olen lukenut aiemmin ainakin kahdesti, silti mikään ei tuntunut nahistuneelta ja kuluneelta. Päinvastoin. Vuosisadan rakkaustarina on teos, joka kuuluukin lukea useamman kerran elämän aikana. Tämänkaltaisia kirjoja on paljon, vielä enemmän kuitenkin kirjoja, jotka luetaan ja nautitaan kerran ja siirrytään seuraavaan. Monenkaltaisia kirjoja tarvitaan, sillä jos lukisi vain mahtavia kirjoja kaiket päivät ja yöt, tukahtuisi siihenkin.

Ja nyt kirjassa kolahti sekin, että olin juuri samana iltana nähnyt upean Kansallisteatterin esityksen. Ei näytelmä vain tästä teoksesta ollut, vaan monista muistakin kirjoista. Siksipä luin tämän heti yöllä ja aloitin heti perään Emman ja Unon.

Tikkanen humahtaa päähän, niin Märtä kuin Henrik.

Olen huono runonlukija, haluaisin lukea ja ymmärtää runoutta enemmän. Oikeasti häpeän tätä, etten niitä juurikaan lue. Olen lukijana siten vähän rampa. Monta kertaa olen myös todennut, ettei pelkkä runojen lukeminen anna minulle mitään, niihin täytyy keskittyä ihan erilaisella intensiteetillä. Täytyy olla sopivassa vireystilassa tai löytää sellainen kokoelma, jonka kanssa resonoi oikein.  

Vuosisadan rakkaustarina on senkaltainen lukukokemus, että sen välittämän voiman ja tunteen ymmärtää, vaikkei omasta elämästä kaikupohjaa sanoille löytyisi.

Näin käy minulle joka kerta.

"Kysyt minulta
mitä sinä merkitset minulle
ja äkkiä
minusta tuntuu vaikelta
vastata --"

Vaikea on myös osata sanoiksi pukea, miksi lukukokemus on niin vahva.

Mietin vielä, että jatkaisin bloggausta, mutta jotenkin kaikki tuntuu nyt niin kovin lattealta. Tai liian pateettiselta. Joskus on oikeasti vain hyvä saada olla hiljaa ja nauttia ilman selityksiä. Luen kirjan vielä vuosienkin päästä uudelleen, ja jos minulla on tuolloin vielä tämä blogi, niin kirjoitan silloin, miksi luen kirjan aina uudelleen.

Minua paremmin ovat onnistuneet: Liisa, Karoliina, Sanna, Jaana, Kaisa.

Judith Schalansky: Kirahvin kaula

Open suosikit
Darwin, se vanha Saksa
ja yks oppilas.

Raskas alku palkitaan,
kun kolkotar kehittyy.

Riitta Jalonen: Kuka sinut omistaa

Riitta Jalonen: Kuka sinut omistaa
Tammi, 2013
Sivuja: 159
Kansi: Laura Lyytinen
Mistä: arvostelukappale
Kaunein sitaatti: "Jean on syntynyt kaksi kertaa, ensimmäisen kerran Mamille ja toisen kerran äidille".
Kotimainen romaani

Minusta tuntuu, että olen lukijana kypsynyt arvostamaan tämänkaltaisia kirjoja. Olen lukenut aiemmin Riitta Jaloselta Kuvittele itsellesi mies ja Hyvää yötä Irma Noora, mutta kumpikaan ei muistini mukaan ja noiden vanhojen arvioiden mukaan ollut mieleeni.

Tästä uusimmasta pidin valtavasti. Varmasti se on aiempia vanhempi kirja, mutta uskon myös, että lukeminen on jalostanut minua Jalosen tyyliin. Kirja on salaperäinen, ja vaikka tarina avautuu lukiessa eikä se ole yhtään vaikeaselkoinen, silti sen tiheä ilmaisu vaatii tarkkaavaisuutta. Jokaisella lauseella on painoarvoa, eikä lukijaa missään nimessä aliarvioida.

Ja se suru, joka tarinaan on imeytynyt. Se ei ole samantekevää sanahelinää, vaan kirja koskettaa, koska se on niin rehellinen.

Kirja kysyy jo otsikossaan, kuka sinut omistaa, ja koko teos vastaa tähän. Kuka omistaa lapsen? Kuka saa eniten rakastaa? Ja kenen lapsi on? Biologisen äidin vai kasvattiäidin? Kirjan nimi viittaa fiktiiviseen mutta todellisuuspohjaiseen Jean-nimiseen poikaan, joka on Heidin, kertojan, veli ja ei ole sitä kuitenkaan. Jean on sijaisperheessä kotonaan, kuin heidän oma poika. Heidin kautta välittyy, mitä tapahtuu, kun Mami käy turkki päällä vierailemassa ja katsomassa poikaansa, mitä tapahtuu, kun Mami on poissa ja kotona ollaan normaalisti, mitä keskustellaan yläkerrassa pikkumummin kanssa ja mitä naapurin Marja tekee autiotalossa.

Kaikki henkilöt ovat todentuntuisia, eikä kukaan ole ylimääräinen kirjassa. Heidi on hyvä tyttö, ja lempeästi hän kuvaakin läheisiä ihmisiä. Kirjassa on paljon lämpöä, ymmärrystä, rakkautta. Heidi havannoi, kuinka isä ei enää laula kuten ennen ja miten asioista ei puhuta enää samalla tavalla, kun Jean on poissa. Tunteista ei ääneen juuri puhuta.

Kahden lapsen kiintymys on kuvattu kirjassa sellaisella herkkyydellä, että tuntuu pahalle molempien puolesta, kun yhteydenpitoon ei ole enää mahdollisuuksia. Nämä henkilöt, sanat ja tarinapätkät ottaa omakseen, eikä kirjan soisi loppuvan, vaikka ratkaisu on selvä kaiken aikaa.

Kuka sinut omistaa on tärkeä kirja. Siinä on onnistuttu kertomaan ajatuksia herättävä, aina ajankohtainen tarina, tyylillä, jota voi vain ihailla. Lapsen mielenliikkeiden kuvaajana Jalonen on erityisen taitava. Haluan pian lukea Jalosen Todistaja Brigitin talossa -teoksen, johon Maria viittaa omassa arviossaan.

Kirjan ovat lukeneet lisäksi Katja, Marjatta, Minna.

Yiyun Li: Kulkurit

Yiyun Li: Kulkurit
Tammi, 2013
The Vagrants, 2009

Suomennos: Seppo Lopponen
Kansi: Tuija Kuusela
Sivuja: 431
Kiina, Keltainen kirjasto

Kiinassa syntyneen ja sittemmin Amerikkaan muuttaneen Yiyun Lin esikoisromaani Kulkurit on kyllä hyvin mielenkiintoinen teos. Se on samanaikaisesti kaunis kertomus suhteista, jotka kestävät ja vahvistuvat kovan paineen alla, ja rankka tarina kyläyhteisöstä, jota järjestelmän brutaali ote kuristaa.

Kirjassa on myös sellaisia kohtauksia, jotka jäävät kyllä mieleeni hyvässä ja pahassa pitkäksi aikaa, mutta joiden vuoksi en kirjaa voi sen vaikuttavuudesta huolimatta suositella ihan kaikille. Lapsiin ja eläimiin liittyvät kohtaukset pysäyttävät, vaikka niitä ei mitenkään erityisen raa'asti ole kirjoitettu, kirjan tunnelma ja sen todenmukaisuus vaan saa hetkittäin nieleskelemään. Mutta jopa nämä syyt vetävät kirjassa puoleensa, niin oudolta kuin se kuulostaakin.

Kirja sijoittuu kuitenkin niin toisenlaiseen aikaan ja aate- ja arvoympäristöön, että on kiinnostava peilata lukemaansa omaan aikaan ja siihen, miten itse toimisi yhteiskunnassa, jossa ei ole juurikaan sananvapautta.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1979, Kurajoki-nimiseen kylään, jossa nuori nainen, Shan Gu, teloitetaan vastavallankumouksellisen toimintansa vuoksi. Työläiset, koululaiset ja monet muut kyläläiset pakotetaan paikalle, jotta he näkisivät, mitä tapahtuu niille, jotka vastustavat yhteiskuntajärjestelmää ja lakeja. Edes Shan Gun vanhemmat eivät saa julkisesti surra tyttärensä kohtaloa, heidät jopa käsketään maksaa teloitusta varten tarvittavat patruunat.

Pinnan alla kuitenkin kuohuu, vaikka ääneen järjestelmänvastaisia mielipiteitä harva uskaltaa lausua.

Kulkurit on rakennettu erittäin taidokkaasti: se ei sisällä vaan yhtä kertomusta vaan useita rinnakkaisia tarinoita, jotka piirtävät mielenkiintoisella tavalla Kiinan lähimenneisyyden lukijan eteen. Moniäänisyys auttaa myös ymmärtämään tätä aatteen värittämää punaista arkea ja päähenkilöiden yritystä selviytyä tässä sääntöjen ja kieltojen viidakossa. Näissä kohdin sitä tulee huomanneeksi ristiriitaisuuksia oman arvomaailmansa ja henkilöiden tekoihin kohdistuneen ymmärryksen välillä. Miten voin sympatiseerata jotain niin väärää, vaikka pelkkä sen lukeminenkin värisyttää?

Teoksen päähenkilöt ovat kiinnostavan eriskummallisia. Teloitus sähköistää koko kylän, ja jokaisella on kuitenkin siitä oma mielipiteensä, vaikka sen pitäisi pysyä visusti omana. Kuoleman tuhovoimaisuutta tarkastellaan niin ramman pikkutytön, irstaan haudankaivajan, nuoren kylähullun, vakaumuksellisen uutistenlukijan, teloitetun erimielisten vanhempien kuin hylättyjä tyttövauvoja adoptoineen kerjäläisparin kautta.

Kiinan (kommunistinen) historia on kiinnostava, vaikka sitä on niin kovin vaikea ymmärtää. Lukemalla pääsee kuitenkin jonkin verran lähemmäksi historiaa – vaikka tarina onkin lähtökohtaisesti fiktiivinen.

Kirja, jonka luin liian väsyneenä

Joskus tuntuu, että luen ihan liikaa.

Luen rentoutuakseni, luen viihtyäkseni, luen milloin mistäkin syystä. Usein kuitenkin siksi, että se on niin luontevaa, että yhden kirjan loputtua tartun uuteen – tai minulla on koko ajan monta kirjaa kesken. Olen kirjastosta lainannut nyt ohuempia Tammen Keltaisen kirjaston kirjoja, sillä välillä on ihana lukea kirja alusta loppuun kerralla ja samalla tutustua arvostettujen kirjailijoiden tuotantoon.

Muutama yö sitten valitsin yökirjaksi Antonio Tabucchin Taivaanrannan ja jostain syystä, en muista juuri mitään lukemisestani. Tiedän, että luin kirjan loppuun asti, käänsin kaikki sivut (noin sata väljästi taitettua sivua). Minulla oli varmaan lukiessa jo sellainen tunne, etten ihan kaikkea ymmärrä, mutta eiköhän se tässä matkan varrella selviä. En tiedä, en muista oikeastaan mitään muuta kuin sen, että tiedän aloittaneeni kirjan ja sulkeneeni sen lopulta, jonka jälkeen nukahdin saman tien.

Mietin aluksi, etten voi tällaisesta kirjasta edes blogata, kun minulla ei ole siitä paljon mitään sanomista, mutta toisaalta minua huvitti tämä muistamattomuuteni ja tarpeeni lukea kirjoja, vaikka silmät ristissä. Ei kukaan pakottanut minua lukemaan tätä teosta, jostain syystä yöllä kuvittelin kaiken selviävän, vaikka olen lukenut mielestäni melko vaikeaselkoista teosta puolinukuksissa. Ja on hauska kirjata blogiin myös vähän epäonnistuneimpia tai eriskummallisempia lukukokemuksia, jotka johtuvat oikeasti olosuhteista. Enhän lopulta osaa edes sanoa, että oliko kirja mielestäni hyvä vai ei.

Muistan etsivän, muistan, että joku oli kuollut, muistan ruumishuoneen ja selvitystyön, muistan, että jossakin vaiheessa etsivä haastatteli pappia. Muistan fontin.

En muista, että selvisikö lopulta kuolleen henkilöllisyys ja se, että kuka hänet oli murhannut. En edes muista, että oliko kirjassa edes tarkoitustakaan selvittää henkilöllisyyttä vai haahuilla vain syyllisyyden ja syyttömyyden välimaastossa.

Seuraavana päivänä etsin muita bloggauksia ja arvioita kirjasta, mutta löysin vain Kirjavinkkien arvostelun, jossa sanotaan näin: "Antonio Tabucchi on mielenkiintoinen kirjailija, jonka tiivis ilmaisu imee mukaansa. Tämäkin kirja — vain sata väljää sivua — olisi saattanut jonkun toisen kirjailijan käsissä paisua sivumäärältään moninkertaiseksi tiiliskiveksi asiasisällön ja sanottavan olennaisesti muuttumatta. Kun Taivaanrannan kerran käsiinsä saa, sen lukee saman tien loppuun. Suosittelen."
Minua vähän naurattaa, sillä minäkin luin kirjan alusta loppuun yhtä kyytiä, mutta en tiedä, kelle teosta suosittelisin, kun en siitä juuri mitään muista.

En osaa sanoa myöskään Tabucchista mitään, sillä tämä oli ensimmäinen kirja, jonka kirjailijalta "luin". Mietin, että lukisinko sen uudestaan paremmilla silmillä vai jättäisinkö Taivaanrannan painumaan muististani kokonaan ja lukisin tuoreeltaan jonkun ihan muun Tabucchin kirjan. Luin wikipediasta, että Intialainen yösoitto on hänen tunnetuimpia teoksiaan, joten pitäisi varmaan lukea se.

Tunnetko Tabucchia? Oletko lukenut Taivaanrannan? Ja ennen kaikkea luetko joskus kirjoja ihan liian väsyneenä?

 

Antoni Tabucchi: Taivaanranta
Tammi, 1995
 Il filo dell'orizzonte, 1986
Suomennos: Liisa Ryömä
Sivuja: 112
Italia, Keltainen kirjasto

TTT – bloggaamattomat luetut (eli kymmenen kirjan arvio viime vuoden luetuista)

Bloggaamattomien kirjojen pinoista ei pääse minnekään, vaikka kuinka pyhästi aikoisi heti lukemisen jälkeen kirjoittaa edes muutama sana tänne. Osan olen näistä viime vuoden puolella luetuista jo kirjastoon aikapäiviä sitten palauttanut, mutta halusin niistäkin jonkun lyhytarvion kirjoittaa. Varsinkin kun perjantaina valitaan Blogistanian Globalia ja tässäkin pinossa on muutama erittäin hyvä käännöskirja.

Tiistainen blogirutistus – Top Ten Tuesday – on kätevä tapa listata kymmenen luettua kirjaa, joista aion kirjoittaa joskus kokonaisen arvion, mutta aikapulan vuoksi yritän tiivistää teoksista "timantin kirkkaan analyysin"* muutamaan riviin.

1. Sergei Dovlatov: Matkalaukku (Idiootti, 2012) 

Kiitos kustantamolle Dovlatovin kirjojen suomennoksesta, sillä niin tämä kyseinen Matkalaukku kuin aiemmin keväällä lukemani Meikäläiset ovat kirjavuoteni parhaimmistoa. Ilahduin huomatessani myös, että Akateemisen kirjakaupan älykkäät kirjanostajat olivat löytäneet teoksen myös, sillä se oli viimeksi kaupassa vieraillessani päässyt neljänneksi myydyimmäksi käännöskirjaksi.

Matkalaukku muistuttaa rakenteeltaan Meikäläisiä, molemmat ovat eräänlaisia muistelmateoksia (joskin lukijalle ei ole koskaan varmaa tietoa siitä, mikä on totta ja mikä valhetta) ja teos koostuu pienistä kertomuksista. Aiemmassa kerrotaan Dovlatov-nimisen henkilön sukulaisista ja muutosta Amerikkaan, tässä puolestaan avataan kaappiin unohtuneen matkalaukun sisältöä ja jokaisen laukusta löytyneen tavaran myötä kerrotaan hauska, absurdi ja vetävä tarina. Teos on siis otollinen kiireisiin hetkiin, jos vain oikeasti malttaa lukea vain yhden tarinan kerralla.

Molemmat teokset ovat lisäksi upean näköisiä kannesta taittoon.

"Komppaan" Kurt Vonnegutin sanoja: "Hyvä Sergei Dovlatov! Myös minä rakastan sinua."

2. Sarah Winman: Kani nimeltä jumala (Tammi, 2012)

Teoksen nimi on mielenkiintoinen, ja aloin heti arvuutella, miksi jumala on kirjoitettu pienellä ja millainen maaginen maailma lukiessa mahtaakaan paljastua. Kirja oli sinällään hyvin viihdyttävä, joskin siihen oli minusta sulautettu mukaan ihan liikaa rankkoja aiheita, jotka veivät toisiltaan tilaa ja syvyyttä.

Erityisesti kiitän teoksen alkuosan lapsikertojan viehättävää ääntä. Yleensä vierastan lapsikertojia, mutta nyt olen onnistunut lukemaan useamman teoksen, jossa kertojavalinta toimii, joten olen pikkuhiljaa luopunut vastarinnastani.

Oletin, että olisin uppoutunut kirjaan, mutta lopulta se jätti aika haalean jälkimaun.

Kirjaa on kiitelty blogeissa runsaasti, mutta vastarannankiiskejäkin löytyy
(klikkaa sanoja, löydät muita arvioita)

3. Marina Lewycka: Traktorien lyhyt historia ukrainaksi (Sammakko,2008)

Valitsin kirjan alun perin siksi, että se sopi viime vuoden Ikkunat auki Eurooppaan -lukuhaasteeseen. En ole lukenut aiemmin ukrainalaista kirjallisuutta, joskin Lewycka on ukrainalaista alkuperää oleva brittiläinen kirjailija. Harmi, että kiireiden vuoksi lopullinen kirjakatsaus vuoden aikana luettuihin eurooppalaisiin teoksiin jäi tekemättä, sillä haasteen myötä luin melko ennakkoluulottomasti teoksia, joihin en olisi muuten ehkä tarttunut. Tämäkin hauska teos olisi jäänyt todennäköisesti kokematta ilman haastetta.

Kirjan olisi voinut lukea myös vakavasti, sillä yksi päähenkilöistä – hivenen höppänä isäukko, joka rakastuu palavasti itseään noin 50 vuotta nuorempaan ukrainalaisnaiseen – kirjoittaa teoksen nimen mukaisesti ukrainalaisten traktoreiden historiikkia ja tulee samalla luodanneeksi Ukrainan yhteiskuntahistoriaa tekniikan ja yksilön kautta. Mie en silti malttanut niin kauheasti näihin kohtiin keskittyä, sillä juuri tuo kummallinen avioliitto ja tyttärien syvä paheksunta ikämiesisänsä villikkovuosia kohtaan kiinnosti enemmän. Silti näitä suvantokohtia kaivattiin, sillä muuten kirja olisi jäänyt hyvin yksiulotteiseksi ja yhden vitsin pyörittelyksi.

Tälläkin teoksella on erityisen hyvä ja mieleenpainuva nimi. Katja on kirjoittanut kirjasta oikein hyvän arvion.

4. Markus Nummi: Karkkipäivä (Otava, 2010)

Karkkipäivä on yksi parhaista viime vuonna lukemistani kirjoista, ja se on siitä harvinainen teos, että olen nähnyt siitä version myös teatterissa. Hyvä aikeeni oli kirjoittaa juttu myös KOM-teatterin versiosta ja koko illasta, sillä sain esityksen jälkeen tilaisuuden myös jutella Nummen kanssa, mutta joistakin asioista on vain vaikea kirjoittaa niin että tekstiin olisi tyytyväinen ja sen voisi luovuttaa "maailmalle". Olin niin vaikuttunut, etten vain löytänyt sanoja. Upea teatteriesitys ja hieno hetki kaiken kaikkiaan.

Teoksen tunnelma on ahdistava, mutta silti siinä on paljon toivoa mukana. Luen harvoin kirjoja uudelleen, mutta tiedän, että tähän teokseen palaan vielä. Tarina on myös ollut nyt Suomessa valitettavan ajankohtainen, mikä tuo lukemiseen oudon lisävivahteen.

Tälle teokselle painava suositus!

Teatteriesityksestä ovat bloganneet ainakin Linnea ja Suketus. Molemmat kirjoittajat ovat eräänlaisia kulttuuriblogisteja, sillä he kirjoittavat myös muista kuin kirjoista.

5. Linn Ullmann: Aarteemme kallis (WSOY, 2012)

Tälle toinen erittäin painava suositus. Kirja oli niin hyvä, että päätin lukea ehdottomasti muutkin Ullmanin suomennokset mitä pikimmiten.

Kirja on jännittävä, sillä yksi tarinalinja kohdistuu lapsenvahdin outoon kuolemaan ja tapahtumiin ennen ja jälkeen ruumiin löytymisen. Toinen tarinalinja syventyy perheen isän ja äidin avioliiton tarkasteluun, kirjailijamiehen kriisiin, kun seuraava kirja ei ota luonnistuakseen ja vaimon ristiriitoihin epävakaan tyttären, pettävän aviomiehen ja vanhentuneen äitinsä edesottamusten keskellä. Lapsenvahdin kuolemaa ennen on tapahtunut toinen epäonninen kuolintapaus, joka varjostaa koko perheen elämää.

Aarteemme kallis on samalla ahdistavan synkkä, sillä se on parempi ja väkevämpi kuin vain jännityskirja tai dekkari. Siinä on myös jotain hyväntahtoista ja hauskaa, varsinkin kun eri näkökulmien myötä outoon perhedynamiikkaan syntyy ristivalotusta. Se on täynnä salaisuuksia, mutta ennen kaikkea ilmaa lukijan omille tulkinnoille. Siinä on niin monet palaset kohdallaan, tapahtumapaikoista ihmiskuvauksiin, että uskallan suositella kirjaa varauksetta. Yksi parhaista viime vuoden käännöskirjoista, ehdottomasti.

Leena on lisännyt arvioonsa mielenkiintoisia otteita kirjailijan haastattelusta. Karoliinan arvioon on puolestaan liitetty mukaan myös muiden maiden kansikuvataidetta.

6. Anne Swärd: Kesällä kerran (Otava, 2012)

Lisää ahdistavia kirjoja, joiden lukemisesta nautin. Selvästi pohjoismaiset perhetarinat kaikkine outoine twisteineen ovat mieleeni.

Mutta pidän oikeasti myös sellaisista perhekuvauksista, joissa kaikilla ei ole asiat huonosti, vaikka nyt näistä suosituksista saa ehkä päinvastaisen kuvan. Tietysti kirjan jännite rakentuu paljolti myös tapahtumille, eikä sellainen hymistely ja perheidyllin kuvaus ole kauhean mielekästä luettavaa, ellei pinnan alla kuohu tai jokin edes värähtele.

Kesällä kerran on "visvaisen ihana" kirja. Siinäkin tapahtuu paljon, mutta moni asia jäänee myös paljastumatta. Riippuu lukijasta, miten hän haluaa tulkita. Arvostan kirjoissa sitä, että kaikkea ei kirjoiteta auki, mutta ei tehdä tarinasta kuitenkaan niin monitulkintaista ja vaikeaselkoista, että siihen ei pääse uppoamaan. En haluaisi lukea kirjaa, jonka toivon jo pian loppuvan, että pääsen seuraavan teoksen pariin. Kesällä kerran oli kuitenkin vähän sellainen kirja, että toivoin sen pian päättyvän, mutta aivan toisista syistä. Siinä oli niin painostava tunnelma, ja se koetteli mieltä ja hermoja. Siinä on semmoista inhottavaa tuhovoimaa, kun joitakin kohtauksia ei haluaisi lukea, mutta ei malta lopettaakaan. Ummehtuneita hajuja, linnun siipisulkia, tunkkainen ilmapiiri, kieroutunut seksuaalinen värähtely, väkivalta. Silti kirja on kaunis. Niin kummallinen on lukijan mieli.

Erjan arviosta löytyy hyviä otteita kirjasta. Minnan arviossa teosta on peilattu myös kirjailijan esikoiseen. Liisa kuvaa hyvin, miten kirjan maailma voi kiehtoa, vaikkei sen parissa viihdy.

7. Torgny Lindgren: Muistissa (Tammi, 2012) 

Muistissa on ihana autofiktiivinen teos, joka on lähtenyt siitä, kun kirjailija ryhtyy vahingossa miettimään menneitä. Kustantaja ehdottaa muistelmateoksen kirjoittamista, mutta kirjailija ei ole niinkään kovin innostunut toteuttamaan sellaista kirjaa. Mutta eräänlainen muistelmateos silti syntyi, tai ennen kaikkea teos, joka pohtii muistoja ja muistamisen problematiikkaa. Ihana, että kirjailija on luonut teoksen, joka on lukijalle kuitenkin täydellisimmillään fiktiivisenä teoksena. Tosi ja kuviteltu sekoittuvat tarinan ehtojen mukaisesti, eikä varmuutta oikeasta tai väärästä ole. Herkistävä huumori, rapsakka synkkämielisyys, alati vaihteleva tunnelma, muistojen pirstaleisuus ovat tärkeämpiä kuin kaiken kertominen juuri niin kuin se tapahtui.

Maria on tiivistänyt kirjan ytimen todella hyvin: "[t]uloksena ei ole ehyt ja kronologinen kertomus, vaan moneen suuntaan versova, ilkikurinen ja salaviisas tarinoiden rypäs." Anna Elina nostaa arviossaan esiin myös eläintarinat, minuakin ilahdutti että kirja oli myös kokoelma "elämäni eläimistä". Marissa kertoo Lindgrenin olevan hänen mielestään paras ruotsalainen elossa oleva kirjailija ja hän on arviossaan pohtinut myös muistin problematiikkaa.

8. Alice Hoffman: Punainen puutarha (Gummerus, 2012)

Luin teoksen syksyllä pitkän junamatkan aikana. Erittäin hyvää matkalukemista, lyhyet kertomukset sopivat muihinkin katkonaisiin hetkiin, kunhan vain pitää mielessä, ettei lukuväli kasva liian pitkäksi. Jokainen tarina liittyy tavallaan toiseen: kertomus kertomuksella kuljetaan yhdessä amerikkalaisessa kaupungissa ajassa eteenpäin, 1700-luvun lopulta nykyaikaan.

Aloitin kirjan aluksi väärällä ajankohdalla, enkä päässyt oikein tarinan lumoon. Onneksi varasin sille paremman hetken myöhemmin, sillä kirja oli juuri oikeanlaista viihdettä paikkakuntien vilahtaessa junan ikkunoista ja olotilan ollessa vähän haikea. Kun haluaisi olla kaikkialla yhtä aikaa, elää monta elämää samanaikaisesti, yhden siellä pohjoisessa ja yhden täällä etelässä. Sitten luen kirjaa, jossa sekoittuu monen ihmisen tarina. Kuinka eräälle paikkakunnalle muuttaa yhteisö, josta vuosien mittaan kasvaa kaupunki. Ja tarinat solmiutuvat keskenään ja ihmiselämän lainalaisuudet toistuvat kertomus kertomukselta, vaikka jokainen on silti tarpeeksi uniikki ja mielekäs. Enkä enää muista henkilöiden nimiä, enkä kunnolla edes tapahtumia, mutta tunnelman muistan.
Se oli hyvä kirja, sen muistan pitkään.

Sonja vertaa teosta aikuisten tyttökirjoihin. En ole koskaan oikein lukenut tyttökirjoja, joten en tiedä, kuinka hyvin tämä pitää paikkansa, mutta pidän luonnehdinnasta. Elma Ilona kuvaa kirjan lumovoimasta ja on haltioitunut kirjasta. Norkku kuvaa kirjaa puolestaan näin. "Hoffmanin teksti on kaunista ja kirjan tunnelmat mystisia ja haikeita ja vähän katkeransuloisiakin. Minusta Punaisen puutarhan lukeminen sopikin hyvin syksyyn, hetkeen jossa hyvästellään kesä."

9. Carol Shields: Ruohonvihreää (Otava, 2012)+ Pikkuseikkoja (Otava, 2011)

Kaksi kertaa Shields, ensimmäiset Shieldisini. Lainasin kirjastosta Ruohonvihreää-teoksen, joka oli niin pikkutarkan koukuttava että ostaa päräytin heti perään Pikkuseikkoja, sillä ne ovat keskenään sisarteoksia (tämän tiedon opin muista blogeista). Minulle on jäänyt mieleen hauska mielikuva Shieldistä, sillä hänen kirjojaa on luonnehdittu "silkkipuserokirjallisuudeksi" ja tavallaan ymmärrän, että mistä syystä. Shields on näppärä kertomaan keskiluokkaisesta perhearjesta kuin kahvikupposten ääressä lukijan kanssa rupatellen. Kirjat eivät ole "räkärealismia" nähneetkään, mutta ei jännitettä silti millän pääntaputtelulla luoda.

Ruohonvihreää oli muistini mukaan jännityskirjamaisempi, mutta molemmissa oli perhekuvaus, erityisesti avioliittokuvaus, kohdillaan. Välillä pikkutarkkaan kuvailuun arjen toiminnoissa saattaa kyllästyä, mutta jos lukijan mieli antaa myöten, löytyy niistä myös paljon kiinnekohtia ajankuvaukseen.

Jenni kirjoittaa Ruohonvihreäästä ja pidemmin vielä suhteestaan Shieldin tuotantoon (huom: täältä löytyy myös silkkipuseron alkulähde!). Arja ihastelee perhekuvausta Pikkuseikkoja-teoksessa.

10. Äänikirjat

Olen kuunnellut nyt töiden vuoksi enemmän äänikirjoja kuin yleensä. En ole niistä kuitenkaan blogiini aiemmin arvioita kirjoittanut, koska oikokuuntelen niitä työn puolesta. Haluan kuitenkin tässä postauksessa antaa äänikirjoille suosituksen, sillä nyt niiden kuuntelu on paljon luontevampaa ja nautin kirjoista myös tässä muodossa.

Oikokuunnellessa täytyy olla koko ajan tietokoneella, mutta minusta äänikirjojen parhaat puolet pääsevät esiin juuri liikkuessa tai yöllä, jos ei saa unta. Olen kuullut monen nauttivan äänikirjoista esimerkiksi kokatessaan tai käsitöitä tehdessään.

Salla bloggaa useamminkin äänikirjoista, suosittelen etsimään hänen blogistaan hyviä vinkkejä.

*Huomaa itseironia!

Lyhytarviot – Lähelle on pitkä matka

Aina aika ajoin on aika lyhytarvioille. Silloin tällöin jokunen kirja jää bloggaamatta, ja se jää vaivaamaan pääkoppaan kuukausiksi. Nimenomaan kuukausiksi, sillä osan näiden kirjojen lukemisesta on aikaa jo yksi kirjakausi. mutta en koskaan ehtinyt kirjoittaa niistä blogiini. Mutta olen aiemminkin turvautunut lyhytarvioihin, kun kirjoista olen halunnut kuitenkin jotain sanoa ja itselleni blogiin lukukokemuksia ylöskirjata, mutta syystä tai toisesta kokonaisen bloggauksen kirjoittaminen ei ole onnistunut. Leikkimielisesti tein myös kerran haikuarvioita.

1. Tiina Laitila Kälvemarkin esikoisteos Kadonnut ranta (WSOY, 2012) on huikaisevan hyvä novellikokoelma, joka on jäänyt mieltäni kutkuttamaan, vaikka lukemisesta on jo yli puoli vuotta aikaa. Muistan erityisesti sen, miten kirjailija kuvaa kaipuuta. Melkein jokainen henkilöistä kaipaa jonnekin: maata josta on lähdetty, maata jonne mieli halajaa, lämpöä ja tuttuutta muissa ihmisissä ja itsessä, mennyttä. Kertomusten päähenkilöt ovat kaikki vähän juurettomia, vaikka he eivät olisikaan vaihtaneet maata. Osa on jäänyt kaipauksensa vangiksi, sillä tunteminen on tärkeämpää kuin päämäärän saavuttaminen. Monilla ulkoinen lähteminen heijastuu sisäiseen paikoilleen jäämiseen.

Lukija löytää myös vihjeitä novellien väliltä, osa liittyy toisiinsa muutenkin kuin teeman kautta. Niminovelli avaa kokoelman ja vetää täysin lukijan mukaansa. Kirjailijan ratkaisu jättää paljon herkullisia kysymyksiä lukijan mieltä askarruttamaan. Timanttiset tarinat, eheä kokonaisuus, yllättävä lukukokemus.

Kansi: Martti Ruokonen
Sivuja: 218
Kotimainen esikoiskirja
Lisäksi: Kirja on ehdolla Runeberg-palkinnon saajaksi.
Ensimmäinen lause: "Milloin Ane katosi?"

---

2. Johan Bargumin Syyspurjehdus (Tammi, 2012) on teos, jonka tulen varmasti lukemaan uudelleen ja uudelleen. Se on sopivan lyhyt tällaiseen mutta ennen kaikkea riittävän mystinen kiehtoakseen useamman lukukerran ajan. Siinä on kitkattoman hyvä vire ja erityisen hyvä tarina, joten lukeminen on yhtä nautintoa. Vaikka tarina on se tavanomainen: Kaksi miestä ja nainen, jotka kaikki jakavat paljon samankaltaisia tunteita, mutta hyvin vähän oikeanlaisia sanoja. Lähelle on pitkä matka.

Tapahtumat liittyvät purjehtimiseen ja mereen, joka tuo lukukokemukseeni jotain raikkaan kuulasta. Kahden miehen vuorottelevilla näkökulmilla myös se kaunishiuksinen nainen pääsee esiin, mutta hän on kuitenkin ainoa, jonka mielipidettä kolmiodraamaan ei kuulla. Kerronta leikkaa välillä menneisyyteen ja kutoo vihje kerrallaan erään rikoksen motiiveja esiin. Mutta arvoituksia ei paljasteta täysin, eikä kaikkea tarvikaan selittää auki, tällöin jää ainainen nälkä lukea teos uudelleen ja löytää lisää vihjeitä.

Kansi: Helena Kajander
Suomennos: Marja Kyrö
Sivuja: 119
Suomenruotsalainen helmi
Lisäksi: Hyllystäni löytyy lisää Bargumia!!
Ensimmäinen lause: "Sinä päivänä, jolloin me, Harald ja minä, päätimme lähteä purjehtimaan, puhalsi sopiva lounainen".

---

3. Riku Korhosen Nuku lähelläni (WSOY, 2012) on raastava tarina rakkaudesta ja rahasta. Teos jakautuu kolmeen osaan, jotka on nimetty romaanin teeman mukaisesti: I Pääoma on halu, II Tuotto on toivo ja III Riski on suru. Kaikki nämä kertovat jotain ihmissuhteista ja talousongelmista; Korhonen vie päähenkilönsä eurooppalaisen finanssikeskukseen, jossa tämä rakastuu arvoitukselliseen naiseen.

Kirjan nimi on kuin toive ja pyyntö, sillä oikeastaan minusta tuntui, etteivät henkilöt uskaltaudu heittäytymään ja kohtaamaan aidosti toisiaan, rakkaudestakin he tekevät keskenään sopimuksen. Kirja on samalla niin kovin kaunis mutta hyvin raskas. Halusin, että ihmiset oikeasti löytäisivät onnen ja kohtaisivat toisensa aidosti. Kaikkia näitä lukemiani kirjoja tuntuu yhdistävän se ihmissuhteiden kohtaamattomuus, mutta Nuku lähelläni -romaania lukiessa ristiriitaisen rakkauden kuvaus oli ahdistavin. Miksi suhteeseen ja lähelle on niin kiire, vaikka se läheisyys on niin vaivalloista?

Kansi: Pietari Posti
Sivuja: 287
Talousromantiikkaa, tunneproosaa
Lisäksi: Kirjan voi lukea myös yhteiskuntaromaanina
Ensimmäinen lause: "Sinä vuonna menetin veljen ja löysin toivon."