Kristina Ohlsson: Varjelijat

Kristina Ohlsson: Varjelijat (Änglavakter) Suom. Outi Menna. WSOY 2014, pokkaripainos. 520 s. Lahjaksi saatu kirja.

En ole lukenut Kristina Ohlssonin aiempia kirjoja, mutta onneksi se ei haitannut Varjelijat-romaanin kanssa yhtään. Kirja oli erittäin sujuva ja jännittävän monisyinen, juuri enempää en hyvältä dekkarilta osaa toivoakaan. Ja se koukku, joka kirjassa kantaa lähes loppuun asti, saa minut tarttumaan jatkossakin Ohlssonin kirjoihin. Pokkarin lopussa oli ote seuraavan Fredrika Bergman -jännärin, Paratiisiuhrit, alusta, ja ihan harmittaa, ettei minulla ole jo nyt seuraavaa osaa tässä hollilla.

Varjelijat liittyy nimensämukaisen vuosikymmeniä sitten kokoontuneen filmikerhon jäsenten toimintaan ja seurauksiin. Yksi heistä on vapaaehtoisesti mykkä kirjailija, joka asuu palvelutalossa ja joka muistetaan paitsi erinomaisista lasten- ja nuortenkirjoistaan, myös miehensä taposta. Salamyhkäinen hahmo, jonka poika on ollut kateissa vuosikausia, lähes yhtä kauan on kirjailija ollut hiljaa ja erakoitunut. Yhteys muihin kerhon jäseniin on katkennut – tiettävästi niin ikään vuosikausia sitten.

Fredrika Bergman palailee äitiyslomalta pikku hiljaa töihin, sillä häntä tarvitaan murhatutkinnoissa. Metsästä on löytynyt nuoren naisen paloiteltu ruumis, ja tutkimuksissa Fredrikasta on paljon hyötyä, mutta lopulta arvaamattomasta syystä myös haittaa.

Fredrika on siitä harvinainen naispoliisi, sillä ainakin tämän teoksen perusteella hän tuntui osaavan yhdistää perhe- ja työelämän, vaikka lapsenhoitoon kirjassa ei keskitytäkään, hän ei silti alinomaan pode jotain uranaisen syyllisyyttä. On ihana lukiessa solahtaa murhatutkintoihin mukaan ja luottaa siihen, että vauvakin kotona on tyytyväinen ilman päähenkilön jatkuvaa asian pähkimistä. Hienoa tarinan ja jännitteen kohoamisen kannalta.

Älykäs ja näppärä dekkari – ehdoton suositus muillekin rikoskirjallisuuden ystäville.

Susanna Alakoski: Köyhän lokakuu

Susanna Alakoski: Köyhän lokakuu. Päiväkirja
Schildts & Söderströms, 2013
Oktober i Fattigsverige. Dagbok, 2012
Suomennos: Katriina Huttunen
Kansi: Emma Strömberg
Sivuja: 329
Mistä: kirjastosta
Ruotsinsuomalainen tunnustuskirja

Susanna Alakosken Köyhän lokakuu kiinnosti alun alkaen aiheensa ja rakenteensa vuoksi. En ole lukenut häneltä aiemmin mitään, vaikka kovin kehuttu ja palkittu esikoiskirja Sikalat löytyy pokkaripainoksena hyllystäni. Se pitäisi kyllä pian lukea, niin paljon pidin tästä Alakosken esseen ja päiväkirjan tyylejä sekoittavasta teoksesta. Rakenne viehätti koko teoksen ajan, vaikka pakko myöntää, että ihan alussa kesti hetken päästä tekstin rytmiin mukaan. Keskittyminen kannatti, sillä aihe on hurja, omakohtaisuudessaan erityisen koskettava ja sain tietää ilman tirkistelyntunnetta asioita, jotka jäävät varmasti mietityttämään pitkäksi aikaa.

Ensin kuitenkin rakenne: Teksti kulkee kuin tajunnanvirta, lyhyet kappaleet pirstaloivat kerrottua, mutta vaikka samassa luvussa on sitaattilainoja muista teoksista, muistoja lapsuudesta, nykyhetkessä piipahtamista, otteita vanhempien potilaskertomuksista, sosiaalitoimiston raportteja Alakosken perheestä, runoja, aforismintapaisia lyhyitä lauseita, ei kokonaisuus ole kuitenkaan mitenkään sekava. Yllättävänkin luontevasti pääsee mukaan taas kulloiseenkin kertomukseen, vaikka välissä on sivukaupalla muunlaista pohdintaa. Kirja on taidokas, intensiivinen ja ryöppyävä kokonaisuus.

Siinä on myös toistoa. Hokemia, joita Alakoski on varmasti lapsesta asti miettinyt. Köyhän sieluntilan sanallistamista, joka vaivaa ja hapottaa myös hyväosaisen mutta alati syyllisyyttä potevan lukijan mieltä.

Ja sitten aihe: Susanna Alakosken vanhemmat muuttivat Ruotsiin Ystadiin Fridshemin alueelle 1960-luvun puolivälissä. Teostaan varten kirjailija on käynyt läpi satoja sosiaalitoimen, sairaalan ja poliisin kirjaamia dokumentteja hänen lapsuusaikansa tapahtumista ja perheestään. Niitä lukiessa ihan tyrmistyy. Miten asioita on voitu kirjata näin tarkasti, muttei lapsia ole otettu huostaan. En ole tarpeeksi ammattilainen tietääkseni, olisiko heidät pitänyt ottaa huostaan tai mitä oikeasti olisi pitänyt tilanteelle tehdä, mutta kyllä kylmää lukea otteita siitä, kuinka pienet lapset käyvät kertomassa viranomaisille, että isä kuristaa äitiä ja molemmat vanhemmat ovat humalassa kotona. Toiset viranomaiset vievät vaikka pölynimurin, koska perheellä ei ole varaa maksaa laskuja.

”Minä tiedän jotakin köyhyydestä. Vanhempani kävivät töissä. Olimme silti köyhiä. Olimme maahanmuuttajia, elimme minimipalkalla. Molemmat vanhempani tekivät pimeästi töitä saadakseen rahat riittämään. Aina väsyneitä. Aina kipeitä.
Silti emme koskaan käyneet lomalla.”

Rahaa tulee siis myös työn kautta, mutta köyhyydestä ei pääse eroon millään. Köyhän lokakuu käsittelee myös vierautta, kieliasioita, maahanmuuttajuutta, suomalaisuutta Ruotsissa. Ja vaikka tapahtumat sijoittuvat Ruotsiin, yhtä hyvin Alakosken kirja voisi kertoa Suomesta. Koruton totuus länsimaisen hyvinvointivaltion toisesta puolesta, joka on helppo kuitata paheksumalla ja vähättelemällä. Kuitenkaan kukaan ei ole köyhä vapaaehtoisesti.

Alakoski kirjoittaa myös siitä, miten hänestä tuli kirjailija ja miten hänet on otettu kirjailijana vastaan. Kuinka hänet aina halutaan kuvata mahdollisimman rumaa taustaa vasten ja korostaa jotain lähiötunnelmaa. Hän myös miettii, kuinka kirjailijat kirjoittavat yleensä useamman teoksen samasta aiheesta, ja niin hänkin on tehnyt. Sikalat ja Hyvää vangkilaa toivoo Jenna näkyvät myös tässä teoksesssa otteina tai Alakoski kertoo, miten joku tapahtuma tai ajankohta on vaikuttanut niihin teoksiin. Näiden teosten lisäksi minua kiinnostaa lukea Mathias Rosenlundin Vaskivuorentie 20, kunhan kirjaston pitkääkin pidempi jono antaa myöten.

Kirjasta ovat vaikuttuneet myös Karoliina, Omppu ja Alma Kalma.

Astrid Lindgren: Melukylän lapset

Astrid Lindgren: Melukylän lapset
Wsoy, 1973, 6.painos
Alla vi barn i Bullerbyn, 1947
Kuvitus: Ingrid Nyman
Suomentanut: Laila Järvinen
Sivuja: 96
Mistä: äidin kirjahyllystä
Ruotsalainen klassikko

Olipa oikein mukava lukea Astrid Lindgreniä pitkästä aikaa. Löysin Melukylän lapset kotoa kirjahyllystä, ja se tuntui oikein sopivalta välipalalukemiselta muiden kiireiden keskellä. Luin Goodreadsista jonkun pettyneen kirjaan siksi, että lapsilla on niin tylsä elämä, kun mitään ei oikein tapahdu. Minua viehätti kirjassa puolestaan se, kuinka hyväntahtoisesti lasten elämää kuvataan ja kuinka reippaita he ovat. Lyhyet lauseet ja sivulauseiden vähäisyys sen sijaan pidätyttivät intoani. Tietysti kyseessä on vanha lastenkirja, eikä tätä voi samalla tavalla arvioida kuin muuta lukemistoani.

Liisa on teoksen kertoja, ja kertoo heti kirjan alkuun täyttävänsä pian kahdeksan vuotta. Hänellä on kaksi veljeä, Saku ja Naku, ja kun he nukkuivat samassa huoneessa, määräsivät pojat aina, koska sai lukea yövalossa ja koska kerrottiin kummitusjuttuja. Koko perhe asuu Välitalossa. Pienessä Melukylässä on vähän taloja ja lapsia, oikeastaan vain kolme taloa ja yhteensä kuusi lasta. Ylätalossa asuvat Liisan parhaat leikkikaverit, Anna ja Riitta. Alatalossa puolestaan Olli, joka on erittäin hyvä juoksija.

Jotain hyvin suloista Melukylän arjessa on, ongelmat ovat pieniä, leikkejä keksitään joulukorien askartelusta aidan päällä kulkemiseen. Aikuisten arjesta kerrotaan vähän, sillä Liisa puhuu mieluummin lasten leikeistä. Silti säröjä ja murheita on, vaikka lyhyinä mainintoina. Kiltti-niminen suutari ei ole nimensä veroinen, eikä saa koskaan töitään luvattuna ajankohtana valmiiksi. Liisalle on mainittu, että se johtuu siitä, että Kiltti juo liian paljon ja siksi hän käyttäytyy myös aggressiviisesti lapsia ja koiraansa Mustia kohtaan. Koiran tarina on hyvä esimerkki siitä, miten lapsen rohkeudella ja päättäväisyydellä asiat hoituvat paremmin. Ollin hyvällä hoidolla huonosti käyttäytyvä koira muuttuu, kun alkoholisoitunut Kiltti parantaa nyrjähtänyttä jalkaansa.

Melukylän lapset on oikeastan tarinakokoelma, harmi, etten muista, mitä lapsena kirjasta ajattelin. Luulisin, että kirjaa on mukava lukea lapsille, koska tarinat eivät ole niin pitkiä. Olisi myös mukava kuulla, ovatko tapahtumat nykyisin lapsilukijoista liian vanhanaikaisia. Minulle tämä menneen kuvaus oli kaikkein miellyttävintä kirjassa. Ingrid Nymanin kuvitus oli oikein herttaista, varsinkin eläimiä on piirretty paljon.

Tällaisena nostalgialukemistona Melukylän lapset toimi hyvin, mutta en olisi oikeastaan tämän enempää jaksanut yhdellä kertaa lukea. Kirja on täynnä lempeää arkea, ja se antoi sen, mitä vailla olin. Mukavan, kevyen ja rauhallisen lukuhetken.

Viveca Sten: Sisäpiirissä

Viveca Sten: Sisäpiriissä
WSOY, 2013
I den innersta kretsen, 2009
Suomennos: Sirkka-Liisa Sjöblom
Kansi: Anna Makkonen
Sivuja: 364
Ruotsi, dekkari

Sisäpiirissä on Viveca Stenin suosittu Sandhamiin, Tukholman ulkosaariistoon, sijoittuva dekkarisarjan toinen osa. Ihmettelin heti tätä, että miksi suomentaminen aloitetaan toisesta osasta. Jääkö ensimmäinen osa sitten kokonaan suomentamatta vai oliko ensimmäinen selvästi niin paljon muita osia huonompi, ettei kannattanut ottaa sen kanssa sitä riskiä, että uuden ruotsalaisen naisdekkaristin esittely suomalaislukijoille epäonnistui. Kilpailua tälläkin saralla on, vaikka itse olen lukenut verrattain vähän. Viimeksi olen tainnut lukea Ann Rosmania. 

Stenin Sanham-sarja on kuitenkin tuttu monille murhanhimoisille suomalaisille Yle Fem -kanavalta. Minua harmittaa, etten itse Morden i Sandham -sarjaa katsonut, mutta jos se esitetään uudelleen, niin täytyy seurata. Voi olla nimittäin, että pitäisin tv-sarjasta enemmän kuin kirjasta. En ollut ihan vakuuttunut tästä Sisäpiirissä-teoksesta ja sen lukemiseenkin käytin yli viikon. Tarina ei ollut niin vetävä kuin mitä olisin toivonut, ja murhaajaehdokkaitakin oli lopulta niin vähän, että pröystäilevän asianajajan ja pursiseuran puheejohtaja Oscar Julianderin murhaaja oli melko helppo tunnistaa kuulustelurivistä. Tietysti koko ajan sai epäillä, että osuvatko arvuuttelut oikeaan, mutta ei siinä ollut tarpeeksi jännitystä koukuttamaan niin, ettei kirjaa olisi malttanut laskea käsistään.

Teoksen päähenkilöt ovat ystävyksiä keskenään: Thomas on poliisi, joka tutkii Julianderin tapausta, ja Nora on asianajaja, joka jostain syystä auttaa poliiseja tutkimuksissa. Ensimmäisessä osassa tämä suhde olisi varmaan auennut paremmin, nyt Noran osallisuus murhatutkintaan ja hänen perhe-elämänsä kuvailut jäivät vähän hataralle motivoinnille. Päähenkilöt ovat kuitenkin keskenään ystäviä, joka käy selväksi välillä hyvin puuduttavan epäolennaisista kohtauksista:

"'Tunsitko sinä hänet?' Thomas kysyi ja pisteli poskeensa maapähkinöitä tarjoilijan tuomasta kulhosta. Hän oli tilannut klubi-voileivän, mutta se ei ollut vielä tullut. Nora söisi illallista perheensä kanssa ja oli siksi ottanut vain oluen. Nora oli kysynyt, tulisiko Thomas heille syömään, mutta Thomas oli kieltäytynyt."

Krooh.

Minun makuuni tämänkaltaisia kohtauksia oli vain liikaa. Ymmärrän, ettei tapauksen ratkaiseminen voi edetä kaiken aikaa kuin luotijuna, mutta tämmöiset hidastukset tuntuivat vain ärsyttäviltä tekstintäytteiltä. Lisäksi Noran perintönä saadun huvilan kaupitteluun käytettiin ihan liikaa tilaa ja aikaa. Aluksi ajattelin, että oli kuitenkin positiivista, että tämä miltei genreen kuuluva pakollinen "toinen tarina" oli kuitenkin näin pienimuotoinen, mutta kun aikaa lukemisesta on kulunut, niin olisin toivonut Noran perhekinasteluosuuksien olevan vielä paljon pienemmässä roolissa, sillä minun teki mieli hypätä joka kerta nämä kohtaukset yli. Ehkä ajattelisin toisin, jos Nora olisi tullut minulle tutummaksi jo ensimmäisessä osassa. Mutta silloin kun hän auttoi Thomasta tutkimuksissa, tuntui hän tarpeelliselta henkilöltä.

Olen ehkä liian ankara, mutta kun lukee paljon, niin sitä saattaa alkaa liiankin kanssa karsastaa turhia rönsyjä. Joidenkin kirjojen kohdalla ne antaa anteeksi, mutta olisin toivonut, että Sisäpiirissä olisi ollut tiukempi paketti. Siinä oli kuitenkin niin moni asia kohdallaan: Mielekäs miljöö, muutaman sadan ihmisen kokoinen saari, joten väistämättä kaikki tuntevat jollain tavalla toisensa. Sopivan kieroja ja häikäilemättömiä yläluokkaisia ihmisiä. Tutkintalinjoja, jotka eivät välttämättä johtaneet sen suurempiin löytöihin, mutta kertovat normaalista polisiityöstä. Ja marmatuksistani huolimatta ihan mielenkiintoisest päähenkilöt.

Sisäpiirissä viihdytti tarpeeksi mutta ei noussut suosikkisarjojen joukkoon. Mutta aina kun jonkun sarjan aloittaa, niin sitä vähän sitoutuu henkilöihin ja luultavasti luen seuraavan Stenin teoksen.

Ingmar Bergman: Kohtauksia eräästä avioliitosta

Ingmar Bergman: Kohtauksia eräästä avioliitosta
Gummerus, 2007 (1.painos 1974)

Scener ut ett äktenskap, 1973

Suomennos: Risto Hannula
Kansi: Kirjan kuvat tv-sarjasta
Sivuja: 208
Ruotsi

Lyhyesti: 

Kuusi dialogikohtausta rakkaudesta

En ole katsonut teoksesta tehtyä tv-sarjaa enkä elokuvaa. En oikeastaan tiennyt kirjastakaan kauheasti etukäteen, mutta Karoliinan bloggauksen luettuani päätin lukea kirjan heti, sillä se oli valmiina hyllyssäni. Minulla on myös samalta divarireissulta ostettu Yksityisiä keskusteluja odottamassa lukuvuoroaan.

Kohtauksia eräästä avioliitosta on elokuvajaohjaajana tunnetun Ingmar Bergmanin ensimmäinen kirja. Mutta oikeastaan tämäkin on paremminkin näytelmä tai elokuvan käsikirjoitus, sillä teos rakentuu kuuden kohtauksen varaan ja se on kirjoitettu lähes kokonaan dialogimuotoon. Henkilöiden tunnetiloja kuvataan yhdellä kahdella sanalla ennen kyseisen repliikin alkua. (Hämmentyneesti.) (Vihaisesti.) (Hiljaa.) (Kiihkoissaan.) Ja niin monessa eri tunnetilassa vuorosanoja toistetaankin, sillä Johan ja Marianne eivät jätä oikein mitään sanomatta, mutta toisaalta he valehtelevat ja vaikenevat niin monesta asiasta, jonka takia heidän avioliittonsa on vaikeuksissa.

Heidän avioliittonsa on kuin painekattila, joka pihisee, sihisee, natisee liitoksistaan, pomppii ja kolisee. Ensimmäisessä kohtauksessa he monta kertaa toistavat, kuinka heillä menee hyvin ja kaikki on niin mukavaa, mutta kaiken aikaa se tuntuu harjoitellulta näytelmältä. He ovat tottuneet toistamaan näitä sanoja toisilleen, mutta niin valheellisesti, että tarkkailijan rooliin pakotettu lukija pihisee, sihisee ja natisee liitoksistaan taustalla.

Kohtauksia eräästä avioliitosta on loistava teos, sillä se pakottaa seuraamaan typeriä kohtauksia, kiinnostavia keskusteluja, epätoivoa ja onnea, suurta kiihkoa ja niin ahdistavan tyyntä käyttäytymistä ennen suuren myrskyn puhkeamista. Mutta koska Kohtauksia eräästä avioliitosta on kirja tai elokuva tai tv-sarja, ei sivullisella ole mahdollisuutta päästä vaikuttamaan keskusteluun. Ei ole mahdollisuutta huutaa tyynelle Mariannelle, että mitä ihmettä sinä nyt nöyristelet siinä, kun miehesi on kertonut lähtevänsä puolta nuoremman naisen perässä Pariisiin. Ei ole mahdollisuutta pyytää Johania ryhdistäytymään ja olemaan vähemmän hemmoteltu ja kroonisesti elämäänsä kyllästynyt riitapukari. Ei ole mahdollisuutta sanoa heille, että ottaisivat toisistaan taukoa tai että heidän kuuluu olla yhdessä, sillä eihän kukaan muu tuollaista huopaamista ja soutamista jaksaisi.

Sitä vain lukee, kääntää vimmaisesti sivuja ja nauttii ihan kaikesta.

Karoliina kuvaa tuntojani omassa arviossaan hyvin: "Se on kuin ruotsalaista Woody Allenia – vaikka oikeasti se menee niin päin, että Allen on ottanut vaikutteita Bergmanilta. Sarjassa piehtaroidaan aivan mahtavasti siinä porvarillisessa ahdistuksessa, jonka kuvailua rakastan niin kirjoissa, näytelmissä, elokuvissa kuin tv-sarjoissa."
Kirjassa tosiaan piehtaroidaan, ja sen vuoksi se onkin niin mielekästä luettavaa. Marianne ja Johan ovat molemmat todella sanavalmiita, mutta heillä on molemmilla sama ongelma: kumpikin on mieluummin oikeassa kuin onnellinen.

"Marianne (raivoissaan): -- Kun ajattelenkin, mitä olet minulle viime vuosina tehnyt, tulen melkein sairaaksi raivosta. Katso sinä vain. Kestän tuon katseen aivan mainiosti. Olen paaduttanut mieleni. Kunpa tietäisit, kuinka monta kertaa olen unelmoinut siitä, että iskisin sinut hengiltä, murhaisin sinut, pistäisin sinuun veitsen, pahoinpitelisin sinua. Kunpa tietäisit, kuinka helvetin ihanalta tuntuu päästä lopultakin sanomaan sinulle tämä kaikki.
Johan (äkkiä hymyillen): Sinä olet kyllä hurjan kaunis, kun suutut tuuolla tavoin."

TTT – bloggaamattomat luetut (eli kymmenen kirjan arvio viime vuoden luetuista)

Bloggaamattomien kirjojen pinoista ei pääse minnekään, vaikka kuinka pyhästi aikoisi heti lukemisen jälkeen kirjoittaa edes muutama sana tänne. Osan olen näistä viime vuoden puolella luetuista jo kirjastoon aikapäiviä sitten palauttanut, mutta halusin niistäkin jonkun lyhytarvion kirjoittaa. Varsinkin kun perjantaina valitaan Blogistanian Globalia ja tässäkin pinossa on muutama erittäin hyvä käännöskirja.

Tiistainen blogirutistus – Top Ten Tuesday – on kätevä tapa listata kymmenen luettua kirjaa, joista aion kirjoittaa joskus kokonaisen arvion, mutta aikapulan vuoksi yritän tiivistää teoksista "timantin kirkkaan analyysin"* muutamaan riviin.

1. Sergei Dovlatov: Matkalaukku (Idiootti, 2012) 

Kiitos kustantamolle Dovlatovin kirjojen suomennoksesta, sillä niin tämä kyseinen Matkalaukku kuin aiemmin keväällä lukemani Meikäläiset ovat kirjavuoteni parhaimmistoa. Ilahduin huomatessani myös, että Akateemisen kirjakaupan älykkäät kirjanostajat olivat löytäneet teoksen myös, sillä se oli viimeksi kaupassa vieraillessani päässyt neljänneksi myydyimmäksi käännöskirjaksi.

Matkalaukku muistuttaa rakenteeltaan Meikäläisiä, molemmat ovat eräänlaisia muistelmateoksia (joskin lukijalle ei ole koskaan varmaa tietoa siitä, mikä on totta ja mikä valhetta) ja teos koostuu pienistä kertomuksista. Aiemmassa kerrotaan Dovlatov-nimisen henkilön sukulaisista ja muutosta Amerikkaan, tässä puolestaan avataan kaappiin unohtuneen matkalaukun sisältöä ja jokaisen laukusta löytyneen tavaran myötä kerrotaan hauska, absurdi ja vetävä tarina. Teos on siis otollinen kiireisiin hetkiin, jos vain oikeasti malttaa lukea vain yhden tarinan kerralla.

Molemmat teokset ovat lisäksi upean näköisiä kannesta taittoon.

"Komppaan" Kurt Vonnegutin sanoja: "Hyvä Sergei Dovlatov! Myös minä rakastan sinua."

2. Sarah Winman: Kani nimeltä jumala (Tammi, 2012)

Teoksen nimi on mielenkiintoinen, ja aloin heti arvuutella, miksi jumala on kirjoitettu pienellä ja millainen maaginen maailma lukiessa mahtaakaan paljastua. Kirja oli sinällään hyvin viihdyttävä, joskin siihen oli minusta sulautettu mukaan ihan liikaa rankkoja aiheita, jotka veivät toisiltaan tilaa ja syvyyttä.

Erityisesti kiitän teoksen alkuosan lapsikertojan viehättävää ääntä. Yleensä vierastan lapsikertojia, mutta nyt olen onnistunut lukemaan useamman teoksen, jossa kertojavalinta toimii, joten olen pikkuhiljaa luopunut vastarinnastani.

Oletin, että olisin uppoutunut kirjaan, mutta lopulta se jätti aika haalean jälkimaun.

Kirjaa on kiitelty blogeissa runsaasti, mutta vastarannankiiskejäkin löytyy
(klikkaa sanoja, löydät muita arvioita)

3. Marina Lewycka: Traktorien lyhyt historia ukrainaksi (Sammakko,2008)

Valitsin kirjan alun perin siksi, että se sopi viime vuoden Ikkunat auki Eurooppaan -lukuhaasteeseen. En ole lukenut aiemmin ukrainalaista kirjallisuutta, joskin Lewycka on ukrainalaista alkuperää oleva brittiläinen kirjailija. Harmi, että kiireiden vuoksi lopullinen kirjakatsaus vuoden aikana luettuihin eurooppalaisiin teoksiin jäi tekemättä, sillä haasteen myötä luin melko ennakkoluulottomasti teoksia, joihin en olisi muuten ehkä tarttunut. Tämäkin hauska teos olisi jäänyt todennäköisesti kokematta ilman haastetta.

Kirjan olisi voinut lukea myös vakavasti, sillä yksi päähenkilöistä – hivenen höppänä isäukko, joka rakastuu palavasti itseään noin 50 vuotta nuorempaan ukrainalaisnaiseen – kirjoittaa teoksen nimen mukaisesti ukrainalaisten traktoreiden historiikkia ja tulee samalla luodanneeksi Ukrainan yhteiskuntahistoriaa tekniikan ja yksilön kautta. Mie en silti malttanut niin kauheasti näihin kohtiin keskittyä, sillä juuri tuo kummallinen avioliitto ja tyttärien syvä paheksunta ikämiesisänsä villikkovuosia kohtaan kiinnosti enemmän. Silti näitä suvantokohtia kaivattiin, sillä muuten kirja olisi jäänyt hyvin yksiulotteiseksi ja yhden vitsin pyörittelyksi.

Tälläkin teoksella on erityisen hyvä ja mieleenpainuva nimi. Katja on kirjoittanut kirjasta oikein hyvän arvion.

4. Markus Nummi: Karkkipäivä (Otava, 2010)

Karkkipäivä on yksi parhaista viime vuonna lukemistani kirjoista, ja se on siitä harvinainen teos, että olen nähnyt siitä version myös teatterissa. Hyvä aikeeni oli kirjoittaa juttu myös KOM-teatterin versiosta ja koko illasta, sillä sain esityksen jälkeen tilaisuuden myös jutella Nummen kanssa, mutta joistakin asioista on vain vaikea kirjoittaa niin että tekstiin olisi tyytyväinen ja sen voisi luovuttaa "maailmalle". Olin niin vaikuttunut, etten vain löytänyt sanoja. Upea teatteriesitys ja hieno hetki kaiken kaikkiaan.

Teoksen tunnelma on ahdistava, mutta silti siinä on paljon toivoa mukana. Luen harvoin kirjoja uudelleen, mutta tiedän, että tähän teokseen palaan vielä. Tarina on myös ollut nyt Suomessa valitettavan ajankohtainen, mikä tuo lukemiseen oudon lisävivahteen.

Tälle teokselle painava suositus!

Teatteriesityksestä ovat bloganneet ainakin Linnea ja Suketus. Molemmat kirjoittajat ovat eräänlaisia kulttuuriblogisteja, sillä he kirjoittavat myös muista kuin kirjoista.

5. Linn Ullmann: Aarteemme kallis (WSOY, 2012)

Tälle toinen erittäin painava suositus. Kirja oli niin hyvä, että päätin lukea ehdottomasti muutkin Ullmanin suomennokset mitä pikimmiten.

Kirja on jännittävä, sillä yksi tarinalinja kohdistuu lapsenvahdin outoon kuolemaan ja tapahtumiin ennen ja jälkeen ruumiin löytymisen. Toinen tarinalinja syventyy perheen isän ja äidin avioliiton tarkasteluun, kirjailijamiehen kriisiin, kun seuraava kirja ei ota luonnistuakseen ja vaimon ristiriitoihin epävakaan tyttären, pettävän aviomiehen ja vanhentuneen äitinsä edesottamusten keskellä. Lapsenvahdin kuolemaa ennen on tapahtunut toinen epäonninen kuolintapaus, joka varjostaa koko perheen elämää.

Aarteemme kallis on samalla ahdistavan synkkä, sillä se on parempi ja väkevämpi kuin vain jännityskirja tai dekkari. Siinä on myös jotain hyväntahtoista ja hauskaa, varsinkin kun eri näkökulmien myötä outoon perhedynamiikkaan syntyy ristivalotusta. Se on täynnä salaisuuksia, mutta ennen kaikkea ilmaa lukijan omille tulkinnoille. Siinä on niin monet palaset kohdallaan, tapahtumapaikoista ihmiskuvauksiin, että uskallan suositella kirjaa varauksetta. Yksi parhaista viime vuoden käännöskirjoista, ehdottomasti.

Leena on lisännyt arvioonsa mielenkiintoisia otteita kirjailijan haastattelusta. Karoliinan arvioon on puolestaan liitetty mukaan myös muiden maiden kansikuvataidetta.

6. Anne Swärd: Kesällä kerran (Otava, 2012)

Lisää ahdistavia kirjoja, joiden lukemisesta nautin. Selvästi pohjoismaiset perhetarinat kaikkine outoine twisteineen ovat mieleeni.

Mutta pidän oikeasti myös sellaisista perhekuvauksista, joissa kaikilla ei ole asiat huonosti, vaikka nyt näistä suosituksista saa ehkä päinvastaisen kuvan. Tietysti kirjan jännite rakentuu paljolti myös tapahtumille, eikä sellainen hymistely ja perheidyllin kuvaus ole kauhean mielekästä luettavaa, ellei pinnan alla kuohu tai jokin edes värähtele.

Kesällä kerran on "visvaisen ihana" kirja. Siinäkin tapahtuu paljon, mutta moni asia jäänee myös paljastumatta. Riippuu lukijasta, miten hän haluaa tulkita. Arvostan kirjoissa sitä, että kaikkea ei kirjoiteta auki, mutta ei tehdä tarinasta kuitenkaan niin monitulkintaista ja vaikeaselkoista, että siihen ei pääse uppoamaan. En haluaisi lukea kirjaa, jonka toivon jo pian loppuvan, että pääsen seuraavan teoksen pariin. Kesällä kerran oli kuitenkin vähän sellainen kirja, että toivoin sen pian päättyvän, mutta aivan toisista syistä. Siinä oli niin painostava tunnelma, ja se koetteli mieltä ja hermoja. Siinä on semmoista inhottavaa tuhovoimaa, kun joitakin kohtauksia ei haluaisi lukea, mutta ei malta lopettaakaan. Ummehtuneita hajuja, linnun siipisulkia, tunkkainen ilmapiiri, kieroutunut seksuaalinen värähtely, väkivalta. Silti kirja on kaunis. Niin kummallinen on lukijan mieli.

Erjan arviosta löytyy hyviä otteita kirjasta. Minnan arviossa teosta on peilattu myös kirjailijan esikoiseen. Liisa kuvaa hyvin, miten kirjan maailma voi kiehtoa, vaikkei sen parissa viihdy.

7. Torgny Lindgren: Muistissa (Tammi, 2012) 

Muistissa on ihana autofiktiivinen teos, joka on lähtenyt siitä, kun kirjailija ryhtyy vahingossa miettimään menneitä. Kustantaja ehdottaa muistelmateoksen kirjoittamista, mutta kirjailija ei ole niinkään kovin innostunut toteuttamaan sellaista kirjaa. Mutta eräänlainen muistelmateos silti syntyi, tai ennen kaikkea teos, joka pohtii muistoja ja muistamisen problematiikkaa. Ihana, että kirjailija on luonut teoksen, joka on lukijalle kuitenkin täydellisimmillään fiktiivisenä teoksena. Tosi ja kuviteltu sekoittuvat tarinan ehtojen mukaisesti, eikä varmuutta oikeasta tai väärästä ole. Herkistävä huumori, rapsakka synkkämielisyys, alati vaihteleva tunnelma, muistojen pirstaleisuus ovat tärkeämpiä kuin kaiken kertominen juuri niin kuin se tapahtui.

Maria on tiivistänyt kirjan ytimen todella hyvin: "[t]uloksena ei ole ehyt ja kronologinen kertomus, vaan moneen suuntaan versova, ilkikurinen ja salaviisas tarinoiden rypäs." Anna Elina nostaa arviossaan esiin myös eläintarinat, minuakin ilahdutti että kirja oli myös kokoelma "elämäni eläimistä". Marissa kertoo Lindgrenin olevan hänen mielestään paras ruotsalainen elossa oleva kirjailija ja hän on arviossaan pohtinut myös muistin problematiikkaa.

8. Alice Hoffman: Punainen puutarha (Gummerus, 2012)

Luin teoksen syksyllä pitkän junamatkan aikana. Erittäin hyvää matkalukemista, lyhyet kertomukset sopivat muihinkin katkonaisiin hetkiin, kunhan vain pitää mielessä, ettei lukuväli kasva liian pitkäksi. Jokainen tarina liittyy tavallaan toiseen: kertomus kertomuksella kuljetaan yhdessä amerikkalaisessa kaupungissa ajassa eteenpäin, 1700-luvun lopulta nykyaikaan.

Aloitin kirjan aluksi väärällä ajankohdalla, enkä päässyt oikein tarinan lumoon. Onneksi varasin sille paremman hetken myöhemmin, sillä kirja oli juuri oikeanlaista viihdettä paikkakuntien vilahtaessa junan ikkunoista ja olotilan ollessa vähän haikea. Kun haluaisi olla kaikkialla yhtä aikaa, elää monta elämää samanaikaisesti, yhden siellä pohjoisessa ja yhden täällä etelässä. Sitten luen kirjaa, jossa sekoittuu monen ihmisen tarina. Kuinka eräälle paikkakunnalle muuttaa yhteisö, josta vuosien mittaan kasvaa kaupunki. Ja tarinat solmiutuvat keskenään ja ihmiselämän lainalaisuudet toistuvat kertomus kertomukselta, vaikka jokainen on silti tarpeeksi uniikki ja mielekäs. Enkä enää muista henkilöiden nimiä, enkä kunnolla edes tapahtumia, mutta tunnelman muistan.
Se oli hyvä kirja, sen muistan pitkään.

Sonja vertaa teosta aikuisten tyttökirjoihin. En ole koskaan oikein lukenut tyttökirjoja, joten en tiedä, kuinka hyvin tämä pitää paikkansa, mutta pidän luonnehdinnasta. Elma Ilona kuvaa kirjan lumovoimasta ja on haltioitunut kirjasta. Norkku kuvaa kirjaa puolestaan näin. "Hoffmanin teksti on kaunista ja kirjan tunnelmat mystisia ja haikeita ja vähän katkeransuloisiakin. Minusta Punaisen puutarhan lukeminen sopikin hyvin syksyyn, hetkeen jossa hyvästellään kesä."

9. Carol Shields: Ruohonvihreää (Otava, 2012)+ Pikkuseikkoja (Otava, 2011)

Kaksi kertaa Shields, ensimmäiset Shieldisini. Lainasin kirjastosta Ruohonvihreää-teoksen, joka oli niin pikkutarkan koukuttava että ostaa päräytin heti perään Pikkuseikkoja, sillä ne ovat keskenään sisarteoksia (tämän tiedon opin muista blogeista). Minulle on jäänyt mieleen hauska mielikuva Shieldistä, sillä hänen kirjojaa on luonnehdittu "silkkipuserokirjallisuudeksi" ja tavallaan ymmärrän, että mistä syystä. Shields on näppärä kertomaan keskiluokkaisesta perhearjesta kuin kahvikupposten ääressä lukijan kanssa rupatellen. Kirjat eivät ole "räkärealismia" nähneetkään, mutta ei jännitettä silti millän pääntaputtelulla luoda.

Ruohonvihreää oli muistini mukaan jännityskirjamaisempi, mutta molemmissa oli perhekuvaus, erityisesti avioliittokuvaus, kohdillaan. Välillä pikkutarkkaan kuvailuun arjen toiminnoissa saattaa kyllästyä, mutta jos lukijan mieli antaa myöten, löytyy niistä myös paljon kiinnekohtia ajankuvaukseen.

Jenni kirjoittaa Ruohonvihreäästä ja pidemmin vielä suhteestaan Shieldin tuotantoon (huom: täältä löytyy myös silkkipuseron alkulähde!). Arja ihastelee perhekuvausta Pikkuseikkoja-teoksessa.

10. Äänikirjat

Olen kuunnellut nyt töiden vuoksi enemmän äänikirjoja kuin yleensä. En ole niistä kuitenkaan blogiini aiemmin arvioita kirjoittanut, koska oikokuuntelen niitä työn puolesta. Haluan kuitenkin tässä postauksessa antaa äänikirjoille suosituksen, sillä nyt niiden kuuntelu on paljon luontevampaa ja nautin kirjoista myös tässä muodossa.

Oikokuunnellessa täytyy olla koko ajan tietokoneella, mutta minusta äänikirjojen parhaat puolet pääsevät esiin juuri liikkuessa tai yöllä, jos ei saa unta. Olen kuullut monen nauttivan äänikirjoista esimerkiksi kokatessaan tai käsitöitä tehdessään.

Salla bloggaa useamminkin äänikirjoista, suosittelen etsimään hänen blogistaan hyviä vinkkejä.

*Huomaa itseironia!

Mikael Bergstrand: Delhin kauneimmat kädet

Mikael Bergstrand: Delhin kauneimmat kädet
Bazar, 2012

Delhis vackraste händer, 2011

Suomennos: Sanna Manninen
Kansi: Susanna Appel
Sivuja: 390

Ruotsalainen viihdekirja

Lukemisessa on se ihana puoli, että aina nämä kirjat jaksavat yllättää. Koskaan ei tunne itseään lukijana ihan täysin ja mitä erilaisemmat kirjat jaksavat ihastuttaa ja viihdyttää. Viimeksi kirjoitin, että ei ole kirjan vika, jos lukija on väärä. Tänään kirjaan uuden yhtä "kuolemattoman" lauseen: on kirjan ansiota, että lukija ei jämähdä. Ruotsalainen viihdekirja laiskasta ja elämäänsä tympääntyneestä keski-ikäisestä miehestä, joka löytää uuden elämän Intiasta, kuulostaa näin ennakkoon aika tylsältä kirjalta, mutta Mikael Bergsrandin Delhin kauneimmat kädet on rivakka luettava ja hauskasti kerrottu tarina. Minua vetosi kirjan kaunis kansi ja nimi ja takakansitekstin luettuani päätin kokeilla, että miten katkera mies saa uutta potkua intialaisista mausteista. Hyvin viihdyttävä tarina voitti keskinkertaisen idean.

Päähenkilö Göran saa potkut töistään, koska hän on menettänyt avioeronsa jälkeen työintonsa ja hän kuluttaa kaikki päivät paikallisen jalkapalloseuran kotisivujen keskustelufoorumilla. Hän on niin tympääntynyt, ettei vaivaudu edes osallistumaan keskusteluihin, mutta hän lukee kaiken, mitä muut fanit sinne kirjoittavat. Bergstrand on onnistunut kirjoittamaan oikeasti melkoisen pitkästyttävän hahmon, jotta kontrasti Intian lämmössä heränneeseen mieheen on mahdollisimman suuri.

Intiaan hän lähtee sattumalta, matkanjärjestäjäystävänsä houkuttelemana. Ensikosketus Intiaan on häkeltynyt. Luotaantyöntäviä puolet, korvissa soiva metakka, sinnetänne säntäilevät kauppiaat, lika ja painostava kuumuus lyövät kasvoille heti lentokoneesta laskeutumisen jälkeen. Niin erilainen on taaksejäänyt Ruotsi, ja teoksen kahtiajakoisuus korostuu entisestään. Tylsä mies Ruotsissa versus rakastunut ja rohkea seikkailija Intiassa. Mutta ennalta-arvattavuus ei käänny teosta vastaan, vaan tekee tarinasta lempeän.

Kirja on myös ennen kaikkea rakkautarina. Intiaan Göranin saa jäämään monella tapaa vaikea suhde intialaisnaiseen, mutta oikeastaan tämä on myös kertomus miesten välisestä ystävyydestä. Teoksen kiinnostavin henkilö on yhä äitinsä luona asuva vaatekauppias Yogi, joka etsii yhtälailla rakkautta, mutta ei ole katkeruuteen kangistunut. Parempituloisena ja elämänohjeita jakelevana hän on Göranille oiva peilauskohde. Ennakko-odotuksista huolimatta ero kotimaan ja uuden maan välillä eivät sysää muutosta liikkeelle, eikä edes pakollinen rakkauskuvio, vaan uudenlainen miehen malli.

Tarinavetoisuus imaisi mukaansa, viihdytti ja hauskutti. Ei tässä pyörää keksitty uudelleen, mutta teos oli hyvä muistutus siitä, kuinka erilaisia kirjoja kaipaan elämääni. Se on myös ihmeellistä, miksi eteenpäin kiitävä ennalta-arvattavuus pitkästyttää joissain kirjoissa, ja sitten hyvän tarinan imussa kaikki käänteet kelpaavat. Bergsrand on työskennellyt matkaoppaana ja tuntuukin, että moni kirjan kansiin päätynyt tarinanpätkä on napattu mukaan omilta matkoilta. Kirjassa on selkeä ja teemaan sopiva taitto, joka entisestään tekee lukemisesta miellyttävää.

Lukuhaaste: 24 h lukemista

Kansainvälinen Read-a-Thon-haaste starttasi huhtikuussa, mutta silloin vietin omia synttäreitäni, enkä voinut saati halunnut osallistua lukuhaasteeseen. Päätin kuitenkin, että seuraavan vapaan aikoihin voisin kokeilla tätä lukumaratonia henkilökohtaisena haasteena. Kirjantila-blogissa osallistuttiin haasteeseen silloin ja tästä sain vain lisäpontta ryhtyä tähän. Jaakko luki seitsemän kirjaa ja yhteensä 1775 sivua. Mie en ole vielä valinnut tarkkaan kirjoja, mutta minulla on iso kasa hyviä ehdokkaita odottamassa.

Silloin tällöin joku mainitsee, että luen varmaan aika nopeasti, koska ehdin lukea muutaman kirjan viikossa. Minulla ei ole oikeastaan kunnon tuntumaa, että olenko oikeastaan nopea lukija, vai luenko vain sopivasti pitkin päivää eri hetkinä, jolloin saan kirjan luettua melko pian sen aloittamisesta. Eräs anonyymi kävi kommentoimassa edellisen kuun luettuihin, että taidan "suorittaa lukemista", ja tästä samasta aiheesta eilen Morre avasikin sanaisen arkkunsa. En mie lukemista suorita, pidän vain lukemisesta, se on olennainen osa työtäni ja myös vapaa-aikaani. Mutta tästä haasteesta nyt konkreettisesti suoriudun, koska en normaalisti käytä vapaapäivääni vain lukemiseen (tuskin teen sitä nytkään, mutta kokeilen ainakin).

Lukuhaasteeni tarkoitus on lukea mahdollisimman paljon yhden vuorokauden aikana. En aio luopua yöunista, sillä minulla on huomenna rästitöitä ja maanantaina koittaa arki taas, joten en halua pitkin viikkoa katua, että lukuhaasteen vuoksi olen kuolemanväsynyt.

Haaste ei ole missään nimessä vakavamielinen, se on hauska koe, joten ei huolta että täällä pää pimahtaa ja elämässäni ei olisi muuta sisältöä. Tiedän monia, jotka katsovat monta elokuvaa putkeen, tai viettävät anime allnighter -tapahtumia. Osa saattaa juhliakin vuorokauden putkeen. Samaa aion kokeilla nyt itse, mutta kirjojen äärellä. Etukäteen en sen kummemin pohdi, että onnistuukohan tämä ja menevätkö kirjat sekaisin, kärsiikö lukukokemus jne. Senhän on tarkoitus minulle haasteen aikana selvitä, jos saan luettua vain kaksi kolme kirjaa ja vietän loppuillan tehden muita asioita, niin sitten se on sen haasteen tulos, eli en aio tunkea tulitikkuja silmiin, että pystyn väkisin lukemaan vielä yhden kirjan (tai niin sanon nyt, kun alkuverryttelyt on vasta tehty ;)).

Minua kiinnostaa selvittää, että mitä tapahtuu lukiessa, kun useampi tarina, kertoja, tapahtuma, kieli, kirjailija, maa ottaa vallan. Miehän olen aina kauhean kiinnostus lukukokemuksista ja lukemiseen liittyvistä asioista, siksi toisinaan kyselen niitä myös muilta lukijoilta Miten luet -keskustelusarjan kautta. Tuleeko lukuhaasteen myötä saavutettua jonkinlainen kirjatranssi tai flow-tila? Kyllästyykö lukemiseen useamman kirjan jälkeen? Menevätkö kirjat sekaisin?

Sanoin alussa, etten ole valinnut tarkkaan kirjoja, mutta on minulla jotain suunitelmaa päivän varalle. En aio lukea kahta paksukaista, sillä vaikka niistä sivuja saa samalla tavalla kuin ohukaisisista, ei niitä pysty lukemaan määräänsä niin montaa, että kirjojen vaihtelevuuden kokemus haasteessa säilyisi. Lähdetään siis novellikokoelmilla, pienoisromaaneilla jne. On siellä muutama "kunnon" romaanikin, joista sivuja on yli 300, mutta en valinnut seitsemää keltaisen kirjaston kirjaa, vaan yritin pitää silmällä myös vaihtelevuutta lajeissa, tyyleissä jne. En halunnut lukea vain raskaita, maailmaajärisyttäviä kirjoja (tosin näistähän ei tiedä etukäteen), vaan myös "kevyempää" kamaa on mukana. Vaikka olen sarjakuvien ystävä, niin tähän haasteeseen ne eivät kuulu.

Haaste alkaa tänään klo 10.00 ja päättyy huomenna samaan aikaan. Enkä vielä tiedä, millä kirjalla aloitan.

Tähän samaan postaukseen päivitän väliaikatietoja.

---

10.00-12.30 Ensimmäinen kirja luettu. Taina Latvalan Paljastuskirja (324 sivua).

Kepeä kirja keltaisen lehdistön kirjailija-toimittajasta, jolla on salasuhde ulkoministerin kanssa. Kirja muistutti aiheeltaan juuri lukemiani Anja Snellmannin Ivana B.:tä ja Venla Hiidensalon Mediahuoraa. Latvalan kirja on kirjoitettu vain kolme vuotta aiemmin. Teos vilisi oikeita suomalaisia julkisuuden henkilöitä ja paljon viittauksia klassikkokirjoihin sekä Marilyn Monroen elämään. Etuliitteet "sala-", "shokki-", "kohu-" tai "yllätys-" vilahtelivat keskittyjen lööppien otsikoissa, mutta toisaalta ne olisivat ihan hyvin voineet olla totta. Susan Kurosen ja Matti Vanhasen romanssi tuntui nyt jo kulahtaneelta, vaikka sen esiin ottaminen oli tuolloin ajankohtaista, kuin myös viittaukset tekstiviestikohuihin jne. Mielenkiintoisinta kirjassa oli toimittajan pohdinnat siitä, että hän metsästää juttuja, joita hän itse tekee ja haluaa pitää salassa.

Lukeminen sujui nopeasti, enkä malta odottaa, että pääsen seuraavan kirjan pariin.

---

13:45

"Lopeta lukeminen, kirjat ovat vaarallisia" varoittaa päähenkilön isoäiti Carlos María Domínguezin pienoisromaanissa Paperitalo (134 sivua).

Lyhyen kirjan lukeminen vei yllättävän paljon aikaa, niin mukava oli makustella ajatuksia kirjahulluudesta. Merkkasin monta kohtaa, joihin aion palata joskus myöhemmin, sain sormeeni paperihaavan kirjasta, joka varoittaa lukemisen vaaroista, sain välähdyksen siitä, miksi kerään kirjoja:

"Keräämme hyllyihin kirjoja, jotka tuntuvat muodostavan kokonaisuuden, mutta luvalla sanoen se on pelkkää harhaa. Kiinnostumme tietyistä aiheista, ja jossakin vaiheessa alamme määritellä maailmoja; tai hahmottaa kulkemaamme taivalta, ja vielä niin, että siitä jää jälkiä. Se on yksinkertaista. Se on prosessi, jonka kuluessa täydennämme elämäkertoja, joissa kaiketi harmiksi viitataan johonkin kokoelmastamme puuttuvaan teokseen, jonka sitten hankimme ja se puolestaan johdattaa meidän uuden kirjan pariin."

Kirjassa kirjoista paperitalon rakentanut mies haluaa luokitella kirjansa tunnetekijöiden mukaan. Shakespearea hän ei voinut panna Marlowen viereen miesten suhteita kalvaneiden plagiointisyytösten takia, eikä liioin Martin Amisia ja Julian Barnesia vierekkäin, koska kirjailijoilla oli toraisat välit.

Suosittelen muillekin kirjankerääjille, kiinnostava pieni romaani kirjahulluudesta.

Pidän taukoja kirjojen välissä, nyt vähän pidempi ruokatauko. Sitten lukaisen Murakamin.

---

15:32

Haruki Murakamin Mistä puhun kun puhun juoksemista -muistelmateosta luettu 70 sivua. Ihan mielettömän kiinnostava kirja, enkä voi mitään, että lähtisin nyt mieluummin ulos lenkille, kun lukisin sisällä kirjaa. Aurinko alkoi paistamaan, kirja on huikaisevan inspiroiva. Luen kuitenkin loppuun ennen ulkoilua.

16:58

Murakamin kirja on vain 175 sivuinen, mutta olen käyttänyt siihen enemmän aikaa kun kuvittelin. En taida ollakaan niin nopea lukija, kun olen kuvitellut. Mutta mikä kirja!! Jos olet joskus suunnitellut lukevasi tämän kirjan, niin älä aikaile, lue se pian! Tajusin myös, että tässä haasteessa on tavallaan kyse samasta asiasta kuin mistä Murakami puhuu kirjassaan. Itsensä voittamisesta asiassa, mistä nauttii. Mie haluan nähdä, että miltä tuntuu lukea paljon ja tunnustella eri mielialoja ja tunnetiloja lukiessa. Nyt on ihan mieletön flow päällä, huikeaa että maailma on täynnä upeita kirjoja. Tekisi mieli halailla kaikkia ja käskeä ihmisten lukea tämän kirjan. Tämän kirjan jälkeen voi oikeasti olla vaikea tarttua toiseen kirjaan, ehkä se oli siksi väärä valinta tähän haasteeseen, mutta toisaalta se sopi henkilökohtaisena muistelmana aika hyvin lukutunnelmien keräämiseen, haasteeseen, jossa haluankin lukea hyvin erilaisia kirjoja.

Aion kirjoittaa itse kirjasta myöhemmin kunnon bloggauksen, sillä nyt keskityin vain lukufiilisten ikuistamiseen.

Nyt täytyy syödä jotain, nepalilainen ateria on valmistunut tässä lukiessa. Hienoa, kun kotijoukot tsemppaavat suoritusta. Lisäksi: olen juonut kirjaa lukiessa yli kaksi litraa vihreää teetä.

---

18:15

Tuomas Kyrön Miniä tuntui sopivalle Murakamin juoksukirjan jälkeen, sen luki nopeasti, se oli hauska, mutta tuntui kyllä kieltämättä vähän välipalakirjalta. Mielensäpahoittajat (1 ja 2) olivat niin huvittavia ja sopivan sarkastisia kirjoja, ettei Miniä vain mitenkään voinut päästä samaan. Näkökulmanvaihdos teki kuitenkin terää, sillä vanhan ukon jekut ja hokemat oli kuitenkin jo minun osaltani siinä muodossa nähty. Varsinaista veijarointia ja kohellusta, ja sen verta nopeatempoinen että kirja luki kuin itse itsensä.

Nyt taitaa olla taas käännöskirjan vuoro. Eurooppahaastetta silmällä pitäen taidan matkata seuraavaksi Islantiin.

---

20:00

Kristín Steinsdótterin Omaa tietä (191 sivua) oli samaan aikaan maaginen ja koruton. Islantilaisten nimien lukeminen tuotti vaikeuksia, enkä tiedä johtuuko se tästä lukuputkesta vai tottumattomuudesta. Aikatasot vaihtelivat, eikä tällainen yleensä vaikeuta lukemisen ymmärtämistä, mutta nyt olin vähän hukassa. Hyvä lukuflow on vaihtunut pienimuotoiseen kyllästymiseen.

Kirja oli surumielinen kertomus vanhasta naisesta, jolla toisen käden paikalla on evä. Hän varttui kasvattiäitinsä luona, ja vaikka heidän suhteensa oli hyvä, kaipasi tarinan päähenkilö (jonka nimeä en osaa kirjoittaa) kuitenkin aina yhteyttä juuriinsa. Hänellä oli lähes pakkomielteinen tarve tietää, oliko hänen isoisoisänsä ranskalainen. Kirja tuntui hyvin islantilaiselta, joka on aika kummallisesti sanottu, sillä en ole muita islantilaisia kirjoja muistaakseni koskaan lukenut.

Nyt on pakko pitää pari tuntia taukoa lukemisesta, sillä viiden kirjan ja 946 sivun jälkeen koko homman mielekkyys tuntuu olevan hetkellisesti kadoksissa. Ennen nukahtamista yritän lukaista vielä yhden kirjan, että saisin tuon tuhannen sivun rajan rikki, mutta tähän väliin sopii jakso Midsomerin murhia.

---

23:45

Vähän yli 10 tuntia haastetta jäljellä, tosin aion nukkua niistä osan. Ehdin vielä ennen yöunia lukea Maritta Lintusen Sydänrajan (233 sivua).

Rakenteellisesti haastava, kun monet minäkertojat ja aikatasot vaihtelivat, mutta suurimman osan aikaa vaihtelevuus toimi taiten. Surumielinen tarina nuoresta tytöstä, joka liittyy kiihkoisänmaallisiin, koska on itse kiinnostunut selvittämään isoenonsa kohtalonsolmuja sota-aikana. Nyt on kuitenkin vaikea sanoa, että pitkästyttikö tarina vai lukeminen, sillä en oikeastaan päässyt tarinan imuun. Henkilöt olivat karikatyyrimaisia, mutta toisaalta pidin jälleen Lintusen lauseista, kuvailevasta tarkasta kielestä. Henkilöiden mielenliikkeitä kuvataan aidosti, mutta minua ei ehkä tarpeeksi liikuttanut sodanaikaiset tapahtumat, tappomielinen isoeno, armeijahullu-Ronja ja muut radikaalit tarpeeksi.

Nyt tarvitsisin jonkun oikein vetävän tarinan ennen nukahtamista.

---

07:04

Sanna Eevan Olot (s.238) tuli luettua miltei kokonaan ennen nukahtamista. Aamuvalossa viimeiset 40 sivua taittui nopeasti. Enää kolme tuntia haastetta jäljellä ja unien jälkeen jaksaa taas lukea.

Ella on äiti, Elsa mummo, Emilia pieni lapsi, joka osaa pidättää hengitystään vaarallisen pitkään. Kolme kertojääntä ovat kiitettävän erilaiset, joten kolmesta näkökulmasta kerrottu tarina valottuu monipuolisesti. Tarina on vain niin tuttu ennestään, perhe täynnä salaisuuksia ja vaikeus rakastaa toisiaan.

Lukukokemuksena kiinnostava, sillä sivut oikeastaan ihan liitivät eteenpäin, kertojat puhuivat lyhyesti ja puheenvuorojen nopea vaihtuvuus siivittivät myös lukemista, lukeminen ei väsyttänyt ja luulin että ehtisin yöllä vielä hyvin tarttua yhteen kirjaan. Lopulta viimeisen kolmannes pysäytti lukijan. Kirja oli lopulta siirrettävä syrjään, valo sammutettava ja kokeiltava unta. Unia en muista nähneeni, kirjoissa taisi olla yhdellä päivällä päänliikettä, joten alitajuntakin pimessä, ärsykkeettä, halusi levätä.

---

09:15

Simon Lelicin Katkeamispiste (296 sivua) oli intensiivinen, hätkähdyttävä ja mieltä ärsyttävä rikoskirja koulusurmista. Jouduin jättämään sen yöllä kesken ja lukemaan tuon edellisen kirjan Olot sen sijaan, nyt aamulla tarina ei tuntunut enää niin synkälle, vaikka kiusaaminen, väkivalta ja välinpitämättömyys ei jäänyt vain koulun seinien sisäpuolelle.

En taida ehtiä enää 45minuutissa ehtiä lukea kokonaista kirjaa, mutta pakko vielä yrittää. Palaan pian!

---

10:15

Myöhästyin vartilla tämän viimeisen kirjan kanssa, mutta en malttanut jättää kesken. Merkkasin kuitenkin, että luin 88 sivua määräaikaan mennessä, vaikka Kerstin Johansson I Backen Näkymättömässä Elinassa on 124 sivua.

Mielenkiintoinen yhdistelmä lukea ensin oppilaista, jotka kiusaavat opettajia ja sitten opettajista, jotka kiusaavat oppilaita. Näkymättömän Elinan nappasin nopeasti mukaan vielä luettaviin, vaikka tiesin, että tuskin saan sitäkään täysin luettua haasteen aikapuitteissa. Kisavietti vei voiton, sillä en malttanut lopettaa kuitenkaan liian aikaisinkaan.

Luin 24 tunnin aikana 1801 sivua  (plus viimeinen kirja loppuun, mutta sitä en enää laske) ja 9 kirjaa.

Taina Latvala: Paljastuskirja (Wsoy, 2009) 324 s.
Carlos María Domínguez: Paperitalo (Basam Books, 2006) 134 s.
Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta (Tammi, 2011) 175 s.
Tuomas Kyrö: Miniä (Kirjakauppaliitto, 2012) 122 s.
Kristín Steinsdóttir: Omaa tietä (Lurra Editions, 2010) 191 s.
Maritta Lintunen: Sydänraja (Wsoy, 2012) 233 s.
Sanna Eeva: Olot (Karisto, 2012) 238 s.
Simon Lelic: Katkeamispiste (Like, 2011) 296 s.
Kerstin Johansson i Backe: Näkymätön Elina (Seven-pokkari, alk. Otava, 2003) 124 s.

---

Luin kotimaisia kirjoja enemmän kuin alun perin kuvittelin, mutta oikeastaan luin aina sen, joka käteen tarttui. Vain kerran vaihdoin suunnitelmaa, viime yönä Lelicin Katkeamispiste sai väistyä Sanna Eevan Olojen tieltä, koska olin liian väsynyt silloin seuratakseni rikosromaanin juonta. Mutta Lelicin kirjassa oli hyvä kohta, joka sopi hyvin tähän lukuteemaan:

"Oli harmillista, että Lucia oli lukenut liian monta sivua luovuttaakseen, mutta ei tarpeeksi monta voidakseen alkaa laskea sivuja kohti loppua."

Huomasin, että haasteen kiiriessä loppua kohti, sananmukaisesti suoritin sen loppuun. Mietin, että teinkö väärän valinnan jonkun kohdalla, sillä typografia oli niin tiivistä, että sivut olivat ihan täynnä. Väljemmällä taitolla olisin selvinnyt tästä jo aikaa sitten.. Mutta tulipahan tämäkin kokeiltua, kirjat olivat keskenään hyvin erilaisia, vaikka huomasin kyllä myös toisteisuutta aiheissa. Useammassa kirjassa käsiteltiin kirjoittamista, kirjailijuutta ja lukemista. Loppuviimeksi kirjat muuttuivat surullisemmiksi, henkilöt olivat kadoksissa, kiusattuja, väärinymmärrettyjä, yksinäisiä.

Kävin kirjamatkalla Suomen lisäksi Islannissa, Ruotsissa, Englannissa, Japanissa ja Argentiinassa.

En ole koskaan elämässäni lukenut yhden vuorokauden aikana näin paljon, enkä usko, että ihan hetkeen olen tekemässä samanlaista tempausta. Ymmärrän nyt oikeasti mitä tarkoittaa kun puhutaan kirjan osalta paperinmakuisuudesta, heh, vaikka pääosin fiilikset olivat onneksi huikeat, sain toivomani lukuflown päälle ja valitsemani kirjat olivat keskenään niin erilaiset, jotta saatoin melko vaivatta hypätä tarinasta toiseen. Jos tämä olisi oikeasti ollut epämiellyttävää, niin olisin jättänyt sen siihen. Mutta eihän kukaan voi moittia, jos yhdeksän kirjan kanssa välillä vähän pitkästyttää.

Murakamin juoksukirja nousi porukasta ehdottomaksi ykköseksi, myös Paperitaloon voisin tarttua uudemman kerran.

Kiitos kaikille tsemppaajille niin fb-sivuillani kuin täällä blogissa. Jos tänään luen vielä jotain, niin olen virallisesti vinksahtanut.

Ann Rosman: Noitavasara

Ann Rosman: Noitavasara

Bazar, 2012
Själakistan, 2010

Suomentanut: Anu Koivunen

Kansi: Satu Kontinen

Sivuja: 437

Lyhyesti:

Jälleen vetävä arvoitusdekkari Rosmanilta, jossa sekoitetaan useampaa aikatasoa ja näkökulmaa. Noitavainot näyttäytyvät nyky-Ruotsin pikkukaupungissa yhtä spektaakkelimaisessa ja raa'assa roolissa kuin keskiajalla.

Pieni, nimetön poika elää suljettujen ovien takana. Hän on oman äitinsä hyljeksimä, sisartensa kiusaama, kellarin kasvatti jo kahden vuoden ajan. Lapsi, joka pääsee viimein pakenemaan kiusaajiaan, mutta voiko tällainen lapsuus olla jättämättä jälkiään. Toisessa ajassa, toisessa kohtauksessa, lisää lapsia. Retkellä joukko koululaisia törmää pahaa-aavistamatta päättömään ruumiiseen, joka on puettu vanhoihin vaatteisiin. Kolmas aikataso, se kaikkein vanhin. Isien pahat teot kostetaan jälkipolville, noitavainojen uhrauspaikat kuiskivat herkimmille.

Ihastuin viime keväänä Rosmanin esikoisteokseen Majakkamestarin tytär, sillä pidin sitä toisaalta hyvin tyypillisenä ruotsalaisena dekkarina, mutta myös tarpeeksi omaperäisenä, että odotin kovasti Marstrandin rikostutkija Karin Adlerin tutkimuksille jatkoa. Esikoisteoksen kohdalla kiittelin päähenkilön maltillista kuvaamista ja poliisin työn kliseiden välttämistä. Noitavasarassa Adlerin henkilökohtaiseen elämään keskityttiin aiempaa enemmän ja vaikka se tuo päähenkilöä dekkarisarjassa lukijaa lähemmäs, se myös pakottaa lukijan kesken jännittävimpien kohtausten pysähtymään suvantokohtiin.

Ymmärrettävä ratkaisu kirjailijalta syventää päähenkilöään tässä toisessa teoksessa enemmän ihan koko sarjan kannalta. Fokalisaatiovaihdoksilla näyttäytyy myös muiden jo ensimmäisessä teoksessa esiintyvien henkilöiden sielunmaisema tarkempana. Työuupumuksesta sairaslomalle joutuneen Saran puheenvuoroissa ruoditaan niin työnantajan vastuusta kuin häpeän tunteita.

Sarjan tuskastuttavin hahmo on kuitenkin poliisilaitoksen näsäviisain, kaikkitietävin ja epäpätevin henkilö Folke, joka ei tunnu osaavan mitään, vaikka on aina äänessä. En ymmärrä, miksi tälle henkilöhahmolle annetaan teoksessa niin paljon "peliaikaa", sillä tuntuu hyvin epäloogiselta että poliisivoimissa, suurimpien murhatutkintojen keskellä saisi toimia etsivä, joka ei tule työkavereidensa kanssa toimeen ja joka hermostuttaa kaikki muutkin tutkimuksiin kuuluvat asianomaiset. Noitavasara on kuitenkin todellinen page turner, joten yhden epämiellyttävän henkilön antaa helposti anteeksi.

Tässäkin teoksessa kerronta liikkuu kahdessa aikatasossa sekä kahdessa eri tarinalinjassa, jotka ennen pitkää yhdistyvät loppuratkaisussa. Myönnän, että hoksasin yhteyden jo puolessavälissä ja keksin murhaajankin paljon ennen loppunäytöstä, mutta jännite ei silti tästä purkautunut. Rosman on tehnyt paljon pohjatyötä teokseensa, ja monien eri yksityiskohtien värikylläisyys pitää otteessaan. Noitavasarassa on lopulta niin vähän potentiaalisia murhaajakandidaatteja, joten on päivänselvää, että itse tarina on lopputulosta tärkeämpi.

Lukeminen on sujuvaa, josta voi kiittää koukuttavan tarinan lisäksi myös suomentajan kulkevaa kieltä. Suosittelen dekkarinnälkäisille, joiden sylissä on tilaa vielä yhdelle ruotsalaiselle.

Ann Heberlein: Pieni kirja pahuudesta

Ann Heberlein: Pieni kirja pahuudesta (En liten bok om ondska).
Atena 2011. Sivuja: 300. Suomentanut: Ulla Lempinen

Ostin Ann Heberleinin Pienen kirjan pahuudesta, koska a) aihe kiinnosti, b) sain kirjan edulliseen hintaan, c) K-blogissa oli mielenkiintoinen keskustelu siitä, että mikä kauheassa kiinnostaa meitä lukijoita. (Kannattaa käydä vilkaisemassa keskustelua täältä.) d) Ann Heberlein on kiinnostava kirjailija, vaikken olekaan lukenut hänen aiempaa teostaan En tahdo kuolla, en vain jaksa elää (Atena, 2010). e) pidän rikostarinoista, dekkareista ja television murha-sarjoista, mutta en silti lakkaa ikinä hämmästymästä, että miksi haluan viihtyä kauheuksien äärellä. f) no niin nyt riitti, kirja oli kiinnostava ja ostoperusteluni riittävät.

Miksi haluamme kohdata taiteessa pahaa?
Heberlein pyörittelee erilaisia tosielämän rikostapauksia koulusurmaajista pedofiileihin. Uutisista saa päivittäin lukea, kuinka paljon ikäviä asioita tapahtuu meille ja muille. Usein tuntuu, etten pysty edes lukemaan uutisointeja, koska en halua tietää sitä kaikkea. Silti voin nauttia, viihtyä, samantapaisten asioiden äärellä, kun se tulee esiin kirjallisuudessa. Heberlein pohtii pahuuden kokemusta taiteessa ihmisen tarpeena työstää pelkojaan. Sama pahuus kirjojen kansien välissä on kuitenkin hallitumpaa ja ikäviä tunteita pystyy työstämään taidekokemuksen äärellä. On se sitten populaari- tai korkeakulttuuria. Teos ei arvota ihmisten kokemuksia, eikä taideteoksia keskenään ja on kiinnostava löytää tuttuja kirjoja ja niiden pahuuden analysointia pienen mustan kirjan kansien välistä. 

Lionel Shriverin Poikani Kevin on ahdistava teos koulusurmaajasta. Shriver leikittelee filosofisilla, teologisilla ja biologisilla mielikuvilla myötäsyntyisestä pahasta, mutta Heberlein haastaa kirjailjan ratkaisun. Minusta teoksen kiinnostavimpia kohtia olivat juuri nämä lyhyet pohdinnat pahuudesta kirjallisuudessa ja niiden pyörittely eri teemojen valossa. Heberlein yhdistää Poikani Kevinin, Doris Lessingin Viides lapsi -teoksen ja monen muun "paha lapsi" -genren alle. Pohdinnan rinnalle Heberlein tuo koko ajan tapauksia oikeasta elämästä.

Traagisen kohtalon rakentaminen lehdistössä
Pahuutta ei tosiaan käsitellä vain kirjallisuuden kautta, vaikka näin alunperin ajattelin. Teos on monipuolisempi. Vaikka kiinnostukseni onkin pahuuden kuvauksessa taiteessa, niin luin silti innokkaasti myös pohdintoja siitä, miksi juuri pahat asiat myyvät lehdissä. Miksi iltapäivälehdet, jotka kirkuvat kuolemaa, katastrofeja ja raakuuksia ovat myyntimenestyksiä? Missä pahoissa olosuhteissa pääsee syntymään hirviöitä, jotka terrorisoivat lähiympäristöään ja lopulta heille täysin tuntemattomia ihmisiä. Mielenkiintoisimpia ovat ne tapaukset joissa saman teon tehnyt rikollinen voi saada lehdistössä ihan erilaisen kohtelun, jolloin tapaus herättää myös lukijoissa täysin ristiriitaisia tunteita. Näistäkin tapauksista teoksessa on esimerkkejä.

Moni Heberleinin käsittelemä tapaus on Ruotsissa tapahtunut tai ruotsalaisen lehdistön uutisoima, mutta kyllä näistä voi yhtäsuuruus merkin vetää suomalaiseenkin mediakulttuuriin. Haluamme tietää, millainen on paha ihminen. Onko teko harkittu ja onko tekijä nauttinut sen tekemisestä? Vai onko hän traagisten olosuhteiden uhri, jolloin hän on lukijakunnan silmissä lähes syyntakeeton pahoihin tekoihin. Heberlein nostaa esiin erään ruotsalaisen naisen, joka vangittiin Yhdysvalloissa surmista ja muista pahoista teoista, ja kuinka tapausta käsiteltiin lopulta Ruotsissa. Yleisö meni lopulta surmaajan puolelle, sillä taitava toimittaja rakensi todellisen mutta erittäin tunteisiin vetoavan jutun surmaajan taustoista, jolloin hänen tekonsa tuntuivat melkein järkeenkäyviltä ja hänen uhriensa kohtalo jäi toissijaiseksi. Kaikkien näiden tapausten läpikäyminen on teoksessa kiinnostavaa, sillä usein minulla itsellänikään ei ole mitään tuntumaa siihen, että miksi me kaikki toimimme näin. Miksi pahuus kiehtoo niin, että se on suurin myyntivaltti ja jopa monen rakkauskirjeen yllyke. (Viittaan tällä vankiloihin tulviviin kirjemäärin, kun massamurhaajiin rakastuneet naiset lähettelevät rakkaudentunnuksiaan)

Käsittämätöntä, mutta Pieni kirja pahuudesta analysoi pahuuden eri puolia hyvin, vaikkei mitään ratkaisuja tarjoakaan. Teos esittelee erilaisia teorioita ja filosofointeja pahuudesta, eri puolia ja toisiaan tukevia väitteitä. Demonisoinnin, lapsien tekemien pahuuden ja sukupuolijaottuneen pahuuden lisäksi Heberlein kirjoittajaa pahuuden edellytyksistä ja pahuuden suhteesta hyvyyteen. Vaikka luin teoksen kerralla, suosittelisin sen pilkkomista pienempiin lukupaloihin. Moni hyvä ajatus meni nopeasti luettuna ohi ja keskittyminen oli parhaimmillaan niissä teemoissa, joita oli jo ennalta osannut odottaa ja niitä on etukäteen ehkä miettinyt.

Suosittelen niille, joiden mielestä pahuudesta pitää puhua kiihkottomasti.

Karin Brunk Holmqvist: Pieni potenssipuoti

Karin Brunk Holmqvist
Pieni Potenssipuoti
Bazar, 2011
Sivuja: 245
Lyhyesti: Leppoisa ja ennalta-arvattava mummotarina potenssilääkkeen postimyynnistä
Mainoslause: Älä koskaan aliarvioi iäkkäitä naisihmisiä!


Siirryin ruotsalaiselta mukavuusalueeltani (dekkarit) toiseen suuntaan ja luin Karin Brunk Holmqvistin huumoristaan kehutun teoksen Pieni potenssipuoti. En olisi voinut mennä odotusteni kanssa enemmän vikaan, sillä luulin saavani jonkinlaista hersyvää tulitusta, absurdia ilottelua – aihe olisi antanut näille myöten. Sen sijaan teos toimi kuin päähenkilöt Tilda ja Elida elämän ehtoopuolella, jotain kekseliästä on yritetty kehitellä arjen piristykseksi, mutta enemmänkin kuumia aaltoja olisi tarvittu. Teos oli minun makuuni liian leppoisa. Kaipasin kerrontaan kunnon potenssipotkua!

Tilda ja Elida ovat miltei kahdeksankymppiset vanhapiikasisarukset, jotka asuvat pienessä ruotsalaisessa kylässä päivien toistaessa toisiaan. He heräävät, nukahtavat, syövät ja käyvät kaupassa päivittäin aina samaan kellon aikaan. Heillä ei ole juurikaan toisilleen mitään uutta sanottavaa, ja suurimmat keskustelut heille syntyvät postimiehen pistäytyessä kertomassa kylän juoruja. Heidän veljensä Rutger soittaa silloin tällöin, mutta lähinnä yrittäessään taivutella ikäneidot palvelukotiin asumaan, sillä hänellä on omia suunnitelmia talon varalle. Suutari-isältä peritystä talosta puuttuvat kaikki arkea helpottavat mukavuudet, kuten esimerkiksi sisävessa, sillä sisaret ovat oppineet erittäin säästävisiksi. He usein muistelevat isäänsä ja tämän oppeja. Nämä toisteiset hokemat isän paheksunnasta uuvuttavat, koska ne alleviivavat liiaksi sitä, kuinka hurja muutos neitsytsisarten elämässä onkaan, kun he molemmat ihastuvat naapuriin muuttaneeseen Alvariin.

Teoksen ennalta-arvattavuus ja päivänselvien asioiden osoitteleminen tekevät tarinan leppoisuuden vireestä hidastempoisen luettavan. Älkää ymmärtäkö väärin, en olisi halunnutkaan mitään grannies gone wild -käänteitä, mutta suloisuuden keskelle olisi kaivattu jotain yllättävää, odotuksenvastaista.

Teoksen nimi Pieni potenssipuoti tulee Tildan ja Elidan kotiinsa perustamasta myyntifirmasta. Sisarukset keksivät yllättäen keinustaan pihapiirin eläimiä tarkkailemalla potenssilääkkeen reseptin. Alvarin huomiosta sulassa sovussa kisaillessaan he heittäytyvät uhkarohkeiksi. Ostavat uuden mekon. Ehkä valvovat vähän tavallista pidempään. Rohkaistuvat sisävessa mielessään yhteistuumin lähteä, edesmenneen isänsä kauhuksi, hyväntuulen makuukammaribisnekseen mukaan. Äidin säästämät sadat lasipurkit pääsevät viimein käyttöön ja matkaavat ympäri Ruotsia potenssipotku sisällään.

En yrittänyt silkkipaperiin kääriä moitettani, teos oli liian hajuton, väritön ja mauton. Mummojen kommelluksista olisi voinut tahkoa vähän enemmänkin tilannekomiikkaa, mutta ei tämän ollut tarkoitus ollakaan sellainen kirja. Ehkä muutaman grogin jälkeen.

Ihastuttavan lämminhenkinen, varmasti. Kaikissa ruotsalaisissa kylissä ei tarvitse tapahtua murhia.
Lapsenmielinen ja yllätyksetön, kuin päähäntaputteleva höperöitynyt mummo.

Ann Rosman: Majakkamestarin tytär

"Aivan kuin muurauslaasti ei olisi enää jaksanut kantaa sitä raskasta salaisuutta, jonka kivitalo oli niin kauan säilyttänyt"

Ann Rosman, vastaan "sinulle" blogini välityksellä. Voi kuinka pidinkään tästä tarinastasi. Kirjanmerkkinä toimiva tervanaru tuoksui sivuja kääntäessä ja edesauttoi jännästi uppoutumista merellisiin maisemiin.

En ole aikoihin lukenut muita dekkareita kuin Agathan Christien Hercule Poirot-tarinoita, mutta tavattuani Ann Rosmanin Bazarin kevät-tilaisuudessa kiinnostuin hänen esikoisestaan Majakkamestarin tytär (Bazar, 2011). Ruotsalaisen kirjallisuuden tuntemukseni rajoittuu aika pitkälti juuri dekkareihin ja pidän erityisesti ruotsalaisista "murhaelokuvista". Majakkamestarin tytärtä lukiessa mietin koko ajan, että tästä saisi todella hyvän elokuvan. Kirjan poliisit ja miljöö saivat lukiessa vastineensa mm.Beck- ja Wallander-elokuvista. Ei kuitenkaan häiritsevästi, sillä päähenkilöt heräsivät henkiin ihan kirjan oman kerronnan turvin, eikä niille tarvinnut etsiä kasvoja elokuvamaailmasta.

Kirjan päähenkilö, rikostutkija Karin Adler ei ole mikään tyypillinen naispoliisi, joka yrittää ylikompensoida sukupuoltaan miehisellä alalla. Hän ei ainakaan tämän ensimmäisen kirjan perusteella ärsyttänyt minua lainkaan. Hän on ihan tavallinen poliisi, eikä sukupuoli noussut teoksessa juurikaan tapetille. Pakkohan aiheesta on silti vähän lypsää konfliktia työpaikan vanhempien patujen kanssa, mutta se tehtiin teoksessa lopulta maltillisesti.

Vaikka Karinin ihmissuhteet ovat retuperällä, syy ei kerrankin ole poliisin raskas työ. Monta pientä poliisiromaanin kliseetä vältetään sillä, että ei yritetä olla liian ovelia piilottamalla niitä, vaan ne käsitellään maltillisemmin, arkisemmin ja vähemmällä tohinalla kuin yleensä. Keskustarina saa hengittää vapaammin ja kulkea jännittävässä ilmapiirissä eteenpäin, eikä juoni katkea liialliseen päähenkilön kehittelyyn. Minusta on mukava oppia dekkarisarjoissa päähenkilöstä asioita pitkin matkaa, eikä kyllästyä häneen jo ensimmäisessä kirjassa.

Majakkamestarin tytär alkaa sillä, että kesken Pater Noster -majakkasaaren täysremontin hylätystä asuinrakennuksesta löytyy ruumis. Kuten Karin Adlerille myös kirjailijalle itselleen tämän murhan selvittäminen on ensimmäinen kerta tutkimuksen johdossa. Miljöö, jossa teoksessa liikutaan on kirjailijalle itselleen tuttu, sillä hän on sijoittanut jännittävän tarinansa omalle kotipaikkakunnalleen Marstrandiin.

Teoksessa liikutaan kahdessa aikatasossa, Karin Adlerin murhatutkimuksissa ja 1960-luvulla, murhatun miehen elämänvaiheita kerros kerrokselta paljastaen. Pistin pienet harmaat aivosoluni töihin yrittäessäni pitkin matkaa löytää linkkejä menneen ja nykyisyyden välillä. Mikä ilahduttava asia, että lukijalle tarjotaan oikeasti mahdollisuus pysyä murhatutkinnassa mukana ja etsiä läpi teoksen murhaajaa ja tämän motiiveja.

Majakkamestarin tytär pitää sisällään paljon aineksia, purjehduksesta kätkettyihin aarteisiin. "Paatti" ei silti uppoa liiasta painosta, vaan tarinassa on mielestäni sopivassa suhteessa maustetta. Kirja oli kaikkea mitä odotan hyvältä dekkarilta: psykologiaa ja draamaa sopivina annoksina, hyvää juonenkuljetusta, uskottavat henkilöhahmot yhdistettynä hituseen epätodennäköisyyttä, tarinan ankkurointia historiaan ja lopulta jälkimakuna nopeasti luettava paksu jännäri ilman väkivallalla mässäilyä. Keitos on valmis.


Bazarin sivuilta löytyy teoksesta lukunäyte.
Leena Lumi ja Lumikko ovat tehneet teoksesta kattavat arviot blogiinsa.

Ann Rosman: Majakkamestarin tytär
Bazar, 2011
Sivuja: 335
Suomentanut: Anu Koivunen

Bazarin kirjakevät 2011

Olin torstaina Bazar-kustantamon järjestämässä kevätpressissä Seurahuoneella, edustamassa Kirjapedon kanssa kirjabloggaajia. (Kiitos vain taas mukavasta seurasta!) Pöydässämme istui myös mm. kirjailija Geert Kimpen ja hän oli aivan ihastuttava keskustelukumppani. Kerroin hänelle kirjablogeista ja hän oli kiinnostunut kirjallisuuden opinnoistani ja suomalaisesta kirjamaailmasta, eritoten millaisia kustantamoita Suomessa on ja lukevatko suomalaiset mielestäni paljon kirjoja. Kirjailija oli myös kiinnostunut suomalaisesta talvesta ja häntä ihmetytti kuinka pitkä Suomi onkaan, kun kerroin kuinka kaukaa tulen ja kuinka pitkän aikaa kestää matkustaa junalla kotiseudulleni. Minusta oli todella mukava tavata kirjailija ja jutustella hänen kanssaan ennen kuin aloitin lukemaan hänen suosittua käännöstään Kabbalistia. Kimpen oli hirvittävän iloinen voidessaan osallistua tällaisiin kirjatapahtumiin, sillä Hollannissa kustantamot eivät järjestä samankaltaisia tilaisuuksia. Sain häneltä mukavan omistuskirjoituksen ja ihmettelenkin, miten he jaksavat kirjoittaa näin pitkiä omistuskirjoituksia kirjafaneille. :)

Geert Kimpenin ja Ann Rosmanin omistuskirjoitukset. Sain Rosmanilta myös savuntuoksuisen kirjamerkin.

Minua ilahduttaa Bazarin kevään kirjatarjonta jo senkin takia, että kansikuvat ovat niin kauniita. Osasta tulee mieleen hyvänmakuinen karkki ja nappaisin kirjan tarkasteluun kirjaston/kirjakaupan hyllyiltä. Myös mitä enemmän kirjailijat kirjoistaan tai elämästään kertovat, sen kiinnostuneempi olen kirjoja kohtaan. Tämän olen huomannut näitä tilaisuuksia kierrellessäni. Kirjoista tulee jotenkin läheisempiä, kun kuulee kirjailijoiden puhuvan niistä. Toivon mukaan en ala kuitenkaan lukemaan näitä kirjoja liian omaelämänkerrallisina, vaan pääsen sukeltamaan soljuen sinne fiktion maailmaan.

Ensimmäisenä meille puhui Cecilia Samartin videoterveisten muodossa esikoiskirjastaan Nora&Alicia. 
Hän ei valitettavasti itse ollut päässyt paikalle, mutta on vieraillut Suomessa Helsingin kirjamessujen aikoihin. Hänen esikoiskirjansa olen tosiaan jo lukenut ja oli mielenkiintoista kuulla kirjan syntyprosessista jne.

Kuvassa näkyy Jean Kwok, jonka teos Käännöksiä ilmestyy 24.5.
Odotan tuota esikoista kovasti, sillä kirja vaikuttaa hyvin mielenkiintoiselta ja on vahvasti omaelämänkerrallinen. Päähenkilö hongkongilainen Kimberly muuttaa äitinsä kanssa New Yorkiin paremman elämän toivossa, mutta he päätyvät raatamaan tehdastyössä ja asuvat erittäin alkeellisissa ja kurjissa olossa. He ovat kielitaidottomia ja kiinnostavin piirre kirjassa, joka nousi Kwokin puhuessa esiin on erikoinen tapa käyttää ensimmäisen persoonan kertojaa. Hän haluaa sillä näyttää, kuinka ulkomaalainen voi vaikuttaa typerälle, kun hän yrittää puhua vieraalla kielellä, mutta kuinka älykkääksi hän muuttuu hänen puhuessaan omaa äidinkieltään. Sitä mukaa kun Kimberly oppii englantia, sitä mukaa lukijakin pääsee selvyyteen, mitä hänen ympärillään olevat ihmiset puhuvat. Kirjailijan tarkoitus on saada lukija sisäistämään vahvasti Kimberlyn kokemukset ja kasvutarina kielen avulla.

Geert Kimpenin kuva on valitettavasti melko rakeinen, mutta tämä on niitä harvoja otoksia, joka hänestä onnistui edes tyydyttävällä tavalla. Kirjailija oli esiintyessään niin innostunut ja jatkuvassa liikkeessä, etten meinannut ehtiä kamerani kanssa mukaan. :)

Kabbalisti on ilmestynyt jo ja se on minulla nyt luettavana, joten tarkemmin käsittelen kirjaa omassa arviossani.

Kabbalisti on tarina nuoresta miehestä Hajim Vitalista ja hänen opettajastaan Jitshak Luriasta, jotka tutkivat Kabbalan oppien mukaan vastauksia elämän ja maailmankaikkeuden kysymyksiin. Tarinan keskiössä on heidän suhteensa ja lopullinen petturuus. Vaikka kirja liikkuu 1500-luvun maisemissa, löytyy sieltä yhteneväinen tarina myös Kimpenin omaan elämään. Myös hänet petti opettajansa, joka yritti omia Kimpenin kirjan omiin nimiinsä


Ann Rosmanin teoksen Majakkamestarin tyttären kansitaidetta voi ihailla ensimmäisessä otoksessa. Kirja ilmestyy 22.2 ja silloin kirjoitan enemmän itse kirjasta. Majakoilla on Rosmanin omassa sydämessä erityinen paikka, sillä hän kertoi harrastaneensa purjehdusta pienestä pitäen ja hänen isänsä on kasvanut rannikoilla ja kertonut usein lapsilleen tarinoita paikan historiasta. Rosmanin kanssa keskustelin esityksen jälkeen ja hän kertoi jännittäneensä puhumista taitavien esiintyjien Kwokin ja Kimpenin jälkeen, mutta hän halusi silti kertoa kirjan historiasta ja erityisesti paikasta, mihin hän on romaaninsa tarinan sijoittanut. "Kirjan voitte kaikki itse lukea, mutta haluan puhua siitä historiasta, joka kiehtoi kirjaa tehdessä."

Rosman halusi teoksessaan herättää henkiin Marstrandin historian ja saada lukijat huomaamaan, kuinka kiinnostavia vanhat tarinat ovat ja kuunnella seuduillamme asuneiden ja työskennelleiden ihmisten tarinoita. Hän itse tutustui Marstandin alueeseen työnantajan kautta, sillä he olivat kunnostamassa saarella vanhaa majakkaa. Projektin edetessä Rosman tutustui Bertiliin, viimeisen majakkamestarin poikaan, joka esitteli paikkoja kertoi elämästä saarella. Kun hän kertoi majakkamestarin asunnon ruokakellarista, Rosman ajatteli sen olevan täydellinen paikka piilottaa ruumis. Näin teos lähti kehkeytymään murhamysteeriksi.


Viimeisenä meille esiintyivät Lotte ja Søren Hammer ja he esittelivät kirjaansa Saastat, joka ilmestyy 19.4. 

Saastat on sisarusten ensimmäinen yhteinen romaani ja he ehtivät tehdä kolme kirjaa ennen kuin ensimmäinen julkaistiin. Teos on ensimmäinen osa dekkarisarjasta, jonka aiheet pyörivät koston ja pedofilian ympärillä. Kirjailijat ovat halunneet rakentaa mehevän rikostarinan, joka käsittelisi silti rinnakkain kansalaisten omankädenoikeutta ja lain puitteissa toimivaa yhteiskuntaa.

Kirja alkaa, kun koululapset löytävät liikuntasalista viisi silvottua miestä. Miehet osoittautuvat pedofiileiksi ja tämä raaka joukkomurha saa koko kansakunnan huomion. Teos on saanut kiitosta todellisilta pedofilian uhreilta.



Muita kiinnostavia kevään uutuuskirjoja:

- Kader Abdolah: Talo Moskeijan vieressä. Ilmestyy 15.3
- Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät. Ilmestyy 27.4
- Kate Morton: Paluu Rivertoniin. Ilmestyy 22.3
Tätä teosta suomentaja kiitteli vuolaasti. Hän sanoi että se on 600-sivuinen romaani, joka ei sisällä yhtään kuollutta lausetta.


Mielettömän hyvä kirjakevät tulossa Bazarilta!!

Pernilla Stalfelt: Kakkakirja & Karvakirja

"Jos piereskelee veden alla, syntyy kuplia"

Pernilla Stalfeltin Kakkakirja ja Karvakirja (Minerva) on suunnattu pääsääntöisesti päiväkoti-ikäisille lapsille, mutta tunnuin olevan myös kohderyhmää, sillä nämä olivat mielestäni ihastuttavan rohkeita ja hyväntuulisia kirjoja.

Kakkakirja kertoo hauskasti pääasiat kakasta, mutta groteskin puolelle ei päädytä. Kuvien avulla näytetään, miten monella tapaa kakka on luonnollinen asia ja liittyy ihmisen elämään, silti unohtamatta huumoria. Kuvissa näytetään esimerkiksi, miten kukat syövät kakkaa. Sitten se toki kumotaan ja kerrotaan, että "kukat eivät oikeasti syö suulla, vaan juurilla. Juuret ovat maan alla. Sateen mukana kakka ja vesi päätyvät maan alle." . Kirjassa puhutaan myös pieruista käyttämättä mitään kiertoilmaisuja. "Leikkipieruja voi päästellä suulla", "Mutta oikeat pierut tulevat pyllystä. Piereskely on hauskaa, mutta joskus se haisee inhottavalta."

Karvakirjassa tarkastelun ja tietokatsauksen kohteena ovat nimensä mukaisesti erilaiset karvat. Aluksi esitellään ihmisten erilaisia karvapeitteitä ja mistä kaikkialta meidän kehoistamme löytyy karvoja ja kuinka karvoitus poikkeaa eläimistä. Kuvitettuna on sekä eläinten valkeat talviturkit kuin myös ihmisten ikääntymisestä johtuva karvojen värien muuttuminen. Lapsille näytetään myös, miksi joillakin ihmisillä ei ole ollenkaan karvoja ja mitä tapahtuu kun on hilsettä tai sähköiset hiukset.

Molemmat kirjat ovat ihanan havainnollistavia ja yllättäviä tarkastelunäkökulmia löytyy, joista uskon lasten nauttivan. Ainakin itseä nauratti. :) Kiehtovinta oli juuri se, että monet aiheista voivat olla sellaisia, joita ei tule käytyä lapselle läpi tai niitä välttelee luonnostaan. Kaikki olennainen tuntui olevan mukana ja sitähän sanotaan, että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Minun silmääni piirustusjälki miellytti. Erityistä plussaa takakannen runoista, mutta muuten kirjoja ei oltu kirjoitettu runomuotoon.

Minervan sivuilta kirjailijaesittely:
Pernilla Stalfelt on palkittu ruotsalainen lastenkirjailija, joka mielellään paneutuu sellaisiin lasta askarruttavin aiheisiin, joita aikuiset usein haluaisivat väistellä. Oivaltavasti ja huumorilla hän on lastenkirjoissaan käsitellyt mm. kuolemaa ja rakkautta. Hänen kirjojaan käytetään mm. päiväkodeissa ja muualla lastenhoidon ammattilaisten keskuudessa.