Joyce Carol Oates: Putous. Otava 2006. The Falls, 2004. Suomennos: Kaijamari Sivill. 566 sivua.
Olen aiemmin kiireisinä aikoina suosinut pienoisromaaneja, novellikokoelmia ja muita lyhyempiä kirjoja. On tuntunut siltä, että on mielekkäin lukea paljon ja aloittaa kirjan, jonka saa lähiaikoina luettua loppuun. Mutta kun aloitin Joyce Carol Oatesin Putous-tiiliskiviromaanin, tajusin, että on oikeastaan nyt paljon ihanampi palata joka ilta tutun tarinan pariin kuin aloittaa aina uusia ja uusia kirjoja. Varsinkin kun koko päivä on ollut lukemista, niin ennen nukahtamista on ollut miellyttävämpi paneutua tuttuun maailmaan, joka kylläkin laajeni henkilöiden ja ajankulumisen myötä suureksi perhekertomukseksi.
Putous oli paikoin vähän junnaava, mutta sekään ei minua suuremmin haitannut, sillä se tarjosi upean lukuelämyksen ja tarinan, jota mietin myös silloin kun en kirjaa päässyt lukemaan. Lisäksi päähenkilö Ariah, jonka ensimmäinen mies hyppää hääyötä seuraavana aamuna Niagaran putoukseen, aloitti haahuilevien ja mieleltään herkkien naishenkilöiden sarjan. Näistä lisää myöhemmin, mutta oli vain mielenkiintoinen huomata, miten luettujen kirjojen välissä usein kulkee kuin jokin maaginen silta tarinasta toiseen, linkki, jonka huomaa joko saman tien tai sitten vasta myöhemmin. Nyt minulla on selvästi hauraan itsekkäiden ja yksinoloon pyrkivien naisten sarja meneillään.
Ja lisäksi huomaamattaan linkki voi olla lukijoiden välillä, sillä Lumiomena-blogin Katja luki kirjaa minun kanssani samanaikaisesti, mutta hän bloggasi kirjasta jo tuoreeltaan.
Tarinasta voi kertoa paljonkin, mutta tiivistetysti Putous on pitkä kertomus erään perheen elämästä Niagaran putousten läheisyydessä. Ariahin toinen avioliitto on ensimmäistä onnellisempi, mutta onnea varjostaa Ariahin jatkuva epäilys siitä, että tämäkään onni ei voi kestää. Hänen lapsensa sietävät hyvin eri tavoin äidin omalaatuista käytöstä, asianajajaisän uran tärkein juttu jättää erilaisen mutta yhtä lailla haavoittavan jäljen heidän elämäänsä myös aikuisina.
Jokainen perheenjäsen saa äänenpainon kirjassa, silti minulle kirja oli vahvimmin Ariahin tarina. Juuri alku 50-luvun yhdysvaltalaisine perhearvoineen ja ongelmallisine ihmissuhteineen koukuttaa ja sitten taas kirjan puolivälin jälkeen kahden pojan kerronnat nostavat uudelleen kierroksia. Kuten jo sanoin, välillä vähän junnataan, mutta hidasta lukijaa ja paksunkirjan lumoamaa se ei juurikaan haitannut.
Oates on huippuhyvä tarinankertoja, vaikka olen vasta kaksi hänen kirjaansa lukenut. Haudankaivajan tytär löytyi kirjaston poistohyllystä viime viikolla. Jälleen siis yksi ihastuttava linkki tai ehkä pikemminkin kehotus lukea lisää hyvää kirjallisuutta.
