Lontoon kirjaostokset

Minulla on tapana aina matkojen jälkeen blogissa esitellä kaikki kirjaostokseni. Rakastan kuljailla vieraiden kaupunkien ja maiden kirjakaupoissa ja miettiä, mitkä ostan kotiini luettavakseni – vaikken olisi edellisiäkään vielä lukenut.

Aion julkaista pian ihan kunnollisen Lontoo-postauksen, sillä kiertelimme kirjallisia kohteita ja kuvasin satoja, satoja kuvia ympäriinsä. Mutta ensin nämä varsinaiset kirjakohteet. "Tuotekuvat" on kuvattu kuninkaaallista punaista vasten (en oikeasti ymmärrä, mistä edes keksin tämmöistä höpsötystä), jotta ihanaiset kirjavalinnat pääsevät kunnolla oikeuksiinsa.

Agatha Christien kirja oli pakko ostaa, sillä halusin kuvata sen eräässä kirjallisessa kohteessa. Mies onkin sen nyt melkein kokonaan lukenut. Miekin taidan lukea sen, vaikka muistan tarinan. Minulle tuli oikeastaan halu lukea kaikki Hercule Poirot -romaanit uudelleen, mutta englanniksi. Ehkä kerään tämän pokkarisarjan itselleni. Shirley Jackson on itselleni vieras kirjailija, mutta olin aivan ihanassa kirjakaupassa käymässä ja siellä leputtelin jalkoja ja aloin vain lukea vieressä olevaa kirjaa. Tässä teoksessa oli niin mahtava esipuhe, että päätin ostaa kirjan ja "riskeerata" hyvän romaaninkin toivossa. Francesca Segalin kirjan sain itse asiassa serkkuni tyttöystävältä lainaan (Kiitos vain Minttu!), sillä hän arveli minun pitävän siitä. En tiedä kirjasta mitään, mutta aion sen ehdottomasti lukea.

Alan Bennettin todella hieno pienoisromaani Epätavallinen lukija sai minut valitsemaan kirjailijalta lisää luettavaa. Lähtökohtaisesti ostin muutenkin vain ohkaisia ja kevyitä kirjoja, jotta saan ne mahtumaan matkalaukkuunkin. Alice Munron yksi novelli oli suloinen heräteostos. Se löytyi samasta pöydästä kuin Bennettin teos. Kunhan esittelen kirjakauppakuvat, niin näette, miten koukuttavasti siellä oli aseteltu kirjoja.

Omistan kaksi lukematonta Colm Toibinín romaania jo, mutten voinut silti vastustaa tätä Booker-ehdokasta. Luottobloggaajani pitävät kirjailijan teoksista, joten pelkästään sillä syyllä olen ostanut näitä hyllyyni. On hyvä pitää sellaista toimivaa kirjahyllyä, jossa on odottamassa monta hyvää ystävää.  

Sophie Divryn kirjastoon sijoittuva romaani viehätti minua takakannen perusteella:
"One morning a librarian finds a reader who has been locked in overnight." Olisipa mukava viettää yö kirjastossa, varsinkin jos on paljon teetä! Siitäpä oiva aasinsilta (kjeh) näihin viimeisiin kuviin, sillä en voinut vastustaa myöskään teekauppoja. Harrodsista en muuta piknik-eväiden lisäksi raskinut ostaa kuin teetä. Alin teepurkki on ostettu aivan ihanasta kirjakaupasta, jossa vietimme useamman tunnin kahtena eri päivänä. Kiitos vain Karoliinalle vinkistä! Itse asiassa tämä Earl Grey on aika mieto, mutta maistuu maidon kanssa silti oivalliselle. Varsinkin kun voin fiilistellä, että vietän kotona omaa "afternoon tea" -tuokiotani. Ilman skonsseja tosin!

Tässäpä näitä tämänkertaisia ostoksia. Palaan pian blogiin muiden Lontoo-juttujen kera!

Copycat-kirjankansi

Amman lukuhetkessä heitettiin vähän aikaa sitten haaste ilmoille. Leikkimielinen kansikisa vei katseen kirjahyllyyni ja mietin, että mikä olisi hyvä ja toteuttamisen arvoinen idea. Ideaa en keksinyt lopulta itse, koska keskityin lähinnä ihailemaan kaikkia upeita kansia ja tuskailemaan, etten pysty toteuttamaan näistä mitään. Onneksi apu ja tuki ja turva tähänkin haasteeseen löytyi kotoa. :)

Halusin toteuttaa haasten kuitenkin ja tavoitella enemmän huumoriarvoa kuin kaunista kantta. Amma toivoi kisaan leikkimielisyyttä, joten pilke silmäkulmassa tarjoilen lukijoilleni Agatha Christien Esiripun kertaa kaksi.

Kiitän Ammaa ihan mahtavasta ideasta, sillä oli hauska askarrella sopivia Poirot-viiksiä haasteen siivittämissä fiiliksissä.

Muita haasteeseen osallistuneita kansia voitte vilkuilla ainakin Lumiomenan, Leena Lumin, Järjellä ja tuntella, Silkkiä samettia ja Vielä yksi rivi -blogeista.

Rikokset sarjakuvissa

Olen nyt innostunut lukemaan rikossarjakuvia, joissa rötöksiä, murhia, kaappauksia ja petoksia ratkovat sympaattiset yksinäiset sudet. Agatha Christien dekkarit ovat suosikkejani, joten innolla tartuin kirjastosta myös hänen teoksistaan tehtyihin sarjakuva-adaptaatioihin. Yhtä paljon en kuitenkaan näistä innostunut, sillä jotain mystiikkaa ja luonteikkuutta tuntui sarjakuvaversioista katoavan. Yleensä koen, että kuva antaa moneen tarinaan niin paljon lisäpontta ja -merkitystä, ettei sitä ihan helposti voisi pelkästään sanoilla kertoa, mutta selvästi nautin Christien dekkarit mieluummin kirjoina kuin kuvina. Upeasti kuvitettuja, kauniisti väritettyjä, mutta liian nopeatahtisia ja suoraviivaisia makuuni.

Sen sijaan Ankardot yllättivät. Alkoholisoituneeseen, trenssitakkiseen ankkarähjään törmäsin sekä Sallan että Linnea blogeissa. Benôit Sokalin luoma tarkastaja Ankardo ei ole mikään "köyhän miehen aku ankka", vaikka näin aluksi luulin kun kirjastosta teoksia selailin. Lukiessa huomaa, että näitä sarjakuvamaailman ankkoja yhdistää, noh, pelkästään se, että he ovat molemmat ankkoja. Ankka kuin ankka, mutta Ankkalinna on näistä kujista kaukana.

Kaikki Tarkastaja Ankardon tutkimuksia -sarjan henkilöt ovat eläinhahmoisia ihmisiä. Kaikki naiset näyttävät vartaloltaan samalta, mutta heidän kasvojaan koristaa joko turpa, nokka tai kuono. Miehet tuntuvat näyttävän kokonaisvaltaisemmin eläimiltä. Ei tässä mitään söpöläisiä ja karvakuonoja kuvata, vaan meno on kuin villissä lännessä kaikkine bordelleineen, pyssytaisteluineen ja yksinäisine ratsastajineen. Tarkastaja Ankardo on tarinoiden konna ja sankari. Kiehtovan yksioloitteinen aluksi, mutta aika ajoin hänestä paljastuu muutakin kuin sama tympeä ilme, joka koristaa lähestulkoon jokaisen albumin kantta.

Lukaisin melkein koko sarjan kerralla. Taidan olla ahmimisiässä, mitä tulee näihin sarjakuva-albumien jatkosarjoihin. Hyvä puoli tässä tavassa on se, että pääsee kunnolla tarinoiden imuun ja on jotenkin kiehtovaa sulkea yksi tarina ja aloittaa heti perään uusi. Huono puoli on luonnollisesti se, että kiireessä laatu tuntuu kärsivän ja monet tarinat muistuttavat liikaa toisiaan ja mössöytyvät yhdeksi ja samaksi. Taisin tilata. Eipä sillä, en olisi pystynyt lopettamaan, kun kerralla lainasin, niin paljon pidin tästä nihilistisestä Ankardosta ja hänen ympärilleen rakentuvista rikostarinoista.

Ankardon jälkeen siirryin samaisten bloggaajakollegoiden johdattelemana Blacksadin pariin. Canales & Guarnido kaksikon tarinankerronta ja piirrosjälki miellyttivät heti. Kissaetsivä on sharmikas, nyreä ja niin ikään trenssitakkinen etsivä. Piirrosjälki on niin upeaa, että se kannattalee paikoin melko tavanomaista rikostarinaa hellästi sylissään. Näitäkin lukiessa kiinnitin huomion nais- ja mieshahmojen epätasapainoiseen kuvittamiseen. Miehet tuntuvat miespiirtäjien käsissä olevan rohkeammin eläimellisiä ja naiset ovat aina isotissisiä ja hyvin ihmismäisesti kuvattuja - vartaloltaan. Mikäs siinä, mutta olisi oikeastaan aika mielenkiintoista lukea naispiirtäjien pitkiä rikossarjakuvia ja tarkkailla, miten sukupuolierot näkyvät hahmojen kuvaamisessa.

Blacksad sijoittuu 1940-50-luvun New Yorkiin. Rotusyrjintä näkyy erityisesti toisessa albumissa Valkoinen valtakunta, mutta myös ensimmäisessä Kissa varjoisilta kujilta-albumissa löytyy baareja, joihin karvaisilla eläimillä ei ole asiaa. Liskot pitävät siellä puotiaan, eivätkä suvaitse erilaisuutta. Valkoinen valtakunta kuuluu taas kokonaan valkoisille eläimille, eikä musta Blacksad herätä ihastusta, vaikka kissaetsivämme turpa onkin valkoinen.

Rikossarjakuvat eivät tyydy vain vetävään, verenmakuiseen tarinaan, vaan teoksissa on myös paljon yhteiskuntakritiikkiä, terävää satiiria, lajikonventioilla leikittelyä, ihmisten inhimillisten heikkouksien esittämistä ja ensivilkaisulta moniulotteisempia henkilöhahmoja. Väkivalta viihtellistyy myös sarjakuvissa, mutta mitä sitten. Aikuisten sarjakuvissa ei paha saa aina palkkaansa, mutta senkaltaista lukukokemusta en odotakaan. Välillä hyvät voittavat, välillä hyvä tarina.

Sarjakuvien ystävät, olisiko teillä vinkata muita hyviä rikossarjoja?

Agatha Christie: Totuus Hallavan hevosen majatalosta

"Rikollinen haluaa olla tärkeä, mutta ei ole koskaan tärkeä, koska hän on aina jotakin vähemmän kuin ihminen."

Luin tänään ihanassa auringonpaisteessa itselleni melko erilaisen Agatha Christien dekkarin Totuus Hallavan hevosen majatalosta (Wsoy, 2010). Erilaisen siinä mielessä, että yleensä luen mieluiten Hercule Poirotin tai Miss Marplen tapauksista, mutta tässä teoksessa ei esiintynyt kumpikaan. Teos oli pikemminkin jännityskirja kuin salapoliisiromaani. Kesän tullessa murhanhimoni vain yltyy ja haluan lukea enemmän dekkareita kuin yleensä. Talvella nautin ruumiini mieluiten tv-sarjojen muodossa. Murha päivässä piristää kummasti. ;)

Olen aiemmin kirjoittanut Agatha Christien juhlavuoden teos-sarjasta ja nyt lukemassani teoksessa on yhtä ihastuttavalla tyylillä tehty kansi kuin Neiti Lemon erehtyy-teoksessa. Pidän väreistä, fonteista ja kannen hahmosta, jolle en löydä kyllä mitään yhteyttä itse teokseen.

Kannen on tehnyt Heikki Ahtiala, ja löysin googlettamalla lisää hänen retrokansiaan mm. Korppi- ja Sapo-sarjoista.




Totuus Hallavan hevosen majatalosta on klassisesta salapoliisiromaanista poikkeava, sillä tähän teokseen Christie on ladannut paukkuja myös voodoo-taioista ja mystiikasta. Voivatko noidat olla palkkamurhaajia?

Ihmisiä kuolee luonnollisiin syihin, eikä heitä tunnu yhdistävän mikään asia. Paitsi siellä täällä liikkuvat huhut majatalosta. Murhasarjaa tutkii teoksen kertoja Mark Easterbrook, mutta hän saa apua mm. Christien alter egolta rikoskirjailija Ariadne Oliverilta. Christie on selvästi kokeillut erilaista tyyliä, mutta en voinut sille mitään, että Poirotin poissaolo häiritsi kovan luokan fania. Tarina oli kelpo, mutta odotin suurempaa herkkuateriaa, mikä lopulta kuvun alta paljastui.

Dekkarin nälkäni vain kasvoi...

Agatha Christie: Neiti Lemon erehtyy

"Luultavasti joka ainoa heistä on mahdollinen murhaaja"

Tänä vuonna tulee 120 vuotta kuluneeksi lempidekkaristini Agatha Christien syntymästä. En lue kauheasti dekkareita, mutta Christien kirjoja olen lukenut nuoresta tytöstä, lähes lapsesta asti. Minun yksi mukavimpia televisiomuistojani liittyy Hercule Poirottiin, sillä meillä oli aina tapana katsoa koko perhe yhdessä niitä. En varmasti edes ymmärtänyt kunnolla, että mitä niissä tapahtui, mutta minusta oli niin mukava katsoa vanhempieni kanssa aikuisten ohjelmia. Sarja sopi myös meille lapsille, koska niissä ei näytetä raakuuksia. Meidän koko perhe sisartani lukuun ottamatta on Christie-faneja.

WSOY julkaisee juhlavuonna uusintapainokset dekkareista Askel tyhjyyteen, Murha Mesopotamiassa, Neiti Lemon erehtyy, Syyttävä sormi, Totuus Hallavan hevosen majatalosta ja Vaarallinen talo sekä kirjailijan omaelämäkerran Vanha hyvä aikani.  
Olen aivan ihastunut näihin kansiin ja siksi valitsin pääkuvaksenikin ihan vain kirjan kannen. Ensimmäinen, jonka tästä sarjasta hankin ja luin on juuri kuvassa näkyvä Neiti Lemon erehtyy.


Takakannesta löytyi viehättävä pätkä kirja-arviosta vuodelta 1957, se on julkaistu Uudessa Suomessa ja sen on tehnyt nimimerkki P.A.K. Tämä pieni arvio toimii hyvänä johtolankana omassakin luennassani ja miksi pidän Christien tyylistä. "... mitä huvittavin salapoliisiromaani -- Christien eräänä suurena valttina onkin, että hän sinänsä julmista aiheistaan, murhista, kykenee kirjoittamaan niin viehättävästi ja näppärästi - toisin sanoen kodikkaastikin."

Kirjan miljöönä toimii Lontoolainen opiskelija-asuntola, jossa ei henkilöhahmoista ole pulaa. Ainoana miinuksena kirjaa lukiessani koinkin pienen epäselvyyden ja muistamattomuuden rotkon, jonne putosin, yrittäessäni pysyä selvillä, kuka milloinkin on äänessä ja mitä tiedän hänestä ennalta. Aloin lukiessani kaivata vähän tv-sarjan äärelle, sillä olisin pysynyt paremmin perillä hahmoista, jos olisin oikeasti nähnyt heidät.

Neiti Lemonin sisar on töissä opiskelija-asuntolassa ja pyytää sisartaan ja Poirottia tulemaan luokseen selvittämään asuntolassa tapahtunutta kleptomania-aaltoa. Kleptomaani kuitenkin murhataan ja poliisi alkaa tutkimaan asuntolan asioita Poirotin toimiessa kulisseissa apurina. Itseasiassa Poirot ei edes ole kirjassa kovinkaan usein äänessä, sillä poliisi hoitaa joukkion kuulustelun, mutta loppujen lopuksi ratkaisevat siirrot tekee Poirot. Jäin kuitenkin kaipaamaan mestarietsivän esiintymistä enemmän ja häkellyin onnellisena, kun yllättävän lopun kutoi Poirot kasaan.

Agatha Christie: Neiti Lemon erehtyy, alkuperäinen nimi: Hickory Dickory Dock (1955)
Wsoy 2010, sivuja: 246