Amélie Nothomb: Vaitelias naapuri
Otava, 1997
Les Catillinaires, 1995
Suomennos: Annikki Suni
Sivuja: 205
Belgia
Lyhyesti:
Huumorintäytteinen kertomus epämiellyttävästä naapurista, joka koputtaa ovelle joka päivä kello neljä.
Amélie Nothombin Vaitelias naapuri on juuri sitä, mitä lääkäri meille kaikille määräisi. Kirjassa on niin sukkelasti liikkuvat sivut, etten tajunnut edes katsoa kelloa tai miettiä nukahtamista ennen kuin sain kirjan luettua alusta loppuun kerralla. Vaikka pystyn keskittymään kirjaan kuin kirjaan melko vaivatta, niin olen huomannut, että vaelteleva mieleni on saanut osansa nopeasti liikkuvasta nettimaailmasta ja välillä hyvänkin kirjan ääreltä karkaan facebookkiin tarkistamaan, että miten jokin keskustelu on edennyt. Vaitelias naapuri on kuitenkin niin hauska, kieroutunut ja outo, että ihastuin siihen ikihyvikseni. Kirja auttaa levottomuuteen ja pirstaleisiin ajatuksiin, mutta välillä kunnon nauru riittää, eikä muu maailma pysty tarjoamaan sillä kertaa sen parempaa.
Teoksessa yhdistyy yhden lempielokuvani Päiväni murmelina asetelma aiemmin lukemani Norhombin teoksen Nöyrin palvelijanne purevaan huumoriin ja Marie Darrieussecqin Sikatotta-teoksen groteskisuuteen.
Klassisten kielten opettaja, eläkkeelle jäänyt, Émile Hazel on muuttanut vaimonsa Julietten kanssa idylliseen maalaiskylään, kaukana kaikesta. He eivät tarvitse televisiota, heillä ei ole lapsia, eivätkä he halua tutustua juurikaan muihin ihmisiin. Heille riittävät rauha, kaunis koti, toisensa, hyvät kirjat ja keskustelut. He ovat tunteneet toisensa kymmenvuotiaasta, he ovat kuukauden ikäerolla syntyneet ja viettäneet lähes koko elämänsä yhdessä.
Mutta pian muuton jälkeen naapuri herra Bernardin tulee ensimmäiselle visiitille tasan kello neljä, viipyy olohuoneen nojatuolissa kaksi tuntia kahvia juoden ja muutaman sanan murahdellen. Tästä alkaa päivittäin toistuva kehä, josta ei noin vain paeta.
"- Émile, onko meidän oikeastaan pakko avata hänelle?
Huokaisi ja ajattelin, että totuus tulee aina lapsenmielisten suusta.
- Hyvä kysymys.
- Sinä et vastannut.
- Laki ei pakota meitä avaamaan hänelle ovea. Kohteliaisuus velvottaa.
- Onko meidän pakko olla kohteliaita?
Juliette osui arkaan kohtaan.
- Kenenkään ei ole pakko olla kohtelias.
- Eli?
- Ongelma ei ole velvollisuudessa vaan pystymisessä.
- En ymmärrä.
- Kun takana on kuusikymmentäviisi vuotta kohteliaisuutta, pystyykö sille viittaamaan kintaalla?"
Ei kai sille voi, vaikka juuri tässä kohdin tekee mieli ravistella kirjan kertojaa. Vapauta itsestäsi tylsyyden kehästä! Kirjan asetelma on sellainen, että tilanteen ahdistavuuden ymmärtää täysin, mutta sitä ei puolestaan voi ymmärtää, miksi ovi on pakko avata ja tylsämielisen ukon kanssa keskustella. Mutta sellaisesta ei saataisi kovin hyvää kirjaa aikaiseksi. Nothombin ratkaisu onkin paljon herkullisempi, upean absurdi, ja naapurin suurikokoisen ja vajaamielisen vaimon kera tarinaan tulee myös kukkurallinen groteskiutta.
Kirja alkaa ja loppuu samankaltaisen ajatukseen: "Itsestään ei tiedä mitään". Naapuri tuo tilaan epämukavan hiljaisuuden, jonka Émile vaimonsa kanssa täyttää puheelle. Moni unohtunut muisto tulee mieleen, ja he myös huomaavat että heidän oma elämänsäkin on alkanut kulkea kehää. Pariskunnan pitkäkestoisen suhteen symbioottisessa siteessä on samalla jotain kaunista, kestävää sekä insestisen häiritsevää. Toisen umpimielisen elämää moittiessa myös oman elämän kehä näkyy paljaana. Ainakin lukijalle.
