Joel Haahtela: Elena

Joel Haahtela: Elena
Otava, 2003
Kansi: Päivi Puustinen
Sivuja: 126 (2 cd-levyä)
Mistä: kirjastosta ja oma ostos
Kotimainen pienoisromaani

Joel Haahtelan Elena on sopivan pituinen äänikirja kävelyretkille, sillä pitkälle lenkillä sen kuuntelee kokonaan. Äänikirjakävelyissä on hyvää se, että mielellään haluaa ulkoilla pitkään ja pysyä tarinan maailmassa samalla kun nauttii keväisistä päivistä. Mutta toisaalta ajatus lähtee helposti harhailemaan, ja lempeä-ääninen kerronta rentouttaa niin, ettei luetulla tarinalla ole niin väliä. Mieleen jää kauniita kohtauksia, fragmentteja, jotka yhdistyvät siihen hyvään oloon, kun on oikein tyytyväinen itseensä, päivään, hyvään säähän ja elämään.

Siispä Elena alkoi minulle äänikirjana mutta loppui kirjana, minulla kun sattui olemaan teos omassa kirjahyllyssänikin. Ihan hyvä näin, sillä kirjan kanssa pystyy paremmin pysähtymään niihin kohtiin, jotka syystä tai toisesta oikein paljon viehättävät.

"Tiedän ihmisiä, jotka rakkaus on tuhonnut. Heidän epätoivollaan ei ole rajoja ja lopulta he ovat hukkuneet siihen. Maailma on täynnä sellaisen rakkauden tunnusmerkkejä. Tunsin kerran miehen, joka sanoi: rakkaus on kaikki."

"Tämä kaupunki on lavastettu kesää varten."

En kehdannut tänään lenkillä aloittaa kuitenkaan uutta äänikirjaa, kun tästä oli vielä bloggaamatta, joten aloitin jälleen uudelleen jostain sieltä keskeltä – hyvin toimi vieläkin.

Teoksen minäkertoja on mies, joka on kuukausien ajan lähes obsessoitunut tummahiuksisesta ja kalpeaihoisesta naisesta, jonka nimen hän saa selville naisen omistamasta kirjasta. Huomaamattaan nainen unohtaa Dostojevksin Idiootti-romaaninsa, ja häntä alati tarkkaileva mies lukee alkusivuilta nimen Elena. Mies kuvailee kaikkea niin kauniisti, mutta samalla tilanteessa on jotain pahaenteistä. Kuin hän olisi vähän huteramielinen tai hauras. Kirja ei lopulta ole sillä tavalla säröinen kuin tarinan alussa luulin, mutta pidin siitä, että tämä mahdollisuus obsession ylivaltaan oli kaiken aikaa läsnä.

Äänikirjana tuntuma siihen, mitä mies ajattelee ja kokee, tulee hyvin lähelle ja sekoittuvat omiin ajatuksiin, kun tarinaan lopulta pääsee mukaan. Mies on tarkkailija, minusta tuli kuuntelijana samankaltainen. Seurasin kaupungilla käveleviä ihmisiä ja heidän tekemisiään, kuulin kertojan äänen tämän kuvaillessa hyvin tarkkaan Elenan eleitä ja liikkeitä, sitä, miten laukku osuu naisen lanteille, millainen on ympäristö, puisto, sää ja miten vanhukset istuivat kuumalla säällä puiston penkeillä, eivätkä liikkuneet mihinkään. Ja millaisia tauluja, aivan liian isoja, miehen ystävän tekee. Entä millainen on saari, jonne mies matkaa Elenan perässä.

Loppu on juuri sellainen hyvä, vähän yllättäväkin, sellaista osasin odottaa, koska Elena on niin kovin pidetty kirja. Teos oli Finlandia-ehdokas, ja se on saanut monelta ystävältäni kehuja osakseen. Pidin kyllä Elenasta, mutta se ei ollut niin hyvä kuin Katoamispiste (joka minun pitäisi lukea ja arvioida uudelleen!).

Tunnistan kuitenkin pitämäni haahtelaismin tästäkin kirjasta. Elenassa on semmoista eleganssia, rauhallista kerrontaa, päähenkilön mielenliikkeiden vihjailevaa kuvausta, joka on kuitenkin niin tarkkaa ja osuvaa, että semmoisen yksinäisyyden ja alakulon ottaa hänestä omakseen, ja moni asia on sillä tavalla hyvin sanottu.

Haikuarviot – Haahtela, Hautala, Hotakainen

Poika kuuntelee

yhden päivän aikana

isän koettua

Taas se haahuaa:

mies, kertoja Haahtelan.

Lukijan tuttu.

 Nuori mies kertoo 
miltä näyttää Suomi nyt 
kuin pieni vitsi!

Lyhytarviot - lomalukemistoa

Kaikki kuvassa näkyvät kirjat on nautittu vuorokauden sisällä joululomallani. Makoilin sängyssä tai istuin takkatulen ääressä, mutta kirjat vaihtuivat nopeaan tahtiin käsissä. Olo oli levollinen, vaikka niin monta tarinaa tulikin ahmittua lyhyessä ajassa. Näistä kolmesta Hallandin murha oli paksuin, sillä siinä oli jopa 220 sivua. Varsinaisten pienoisromaanien kolmintaistelu ja palkkioksi eräälle joukosta erottuminen.

---

Pia Juulin Hallandin murha (Atena, 2011) kuuluu rikosromaanien genreen, mutta ei ole mielestäni sen tyypillisimpiä edustajia. Tarina alkaa kyllä murhalla, mutta teoksessa ei niinkään keskitytä selvittämään, että kuka on syyllinen, vaan murha tapahtumana ja läheisten reaktio ovat suurennuslasin alla. Murha näyttäytyi tavalla, jota en ennen dekkareita lukiessani ole kokenut.

Kirjan päähenkilö ei ole suinkaan murhaa tutkiva poliisi tai etsivä, vaan murhatun puoliso, jonka kautta tapahtumat lukijalle näyttäytyvät. Bess ei myöskään ole tyypillisimpiä leskiä, sillä hän ei tunnu osoittavan minkäänlaisia sovinnaisia tunteita murhan tapahduttua. Leena Lumi on kuvannut tätä tunteettomuutta omassa arviossaan kiinnostavasti: lukija tuntuu katsovan, kuten leskikin, tapahtumia kuin elokuvaa. Ajatus sopii teokseen, sillä Bess on melko passiivinen päähenkilö. Hän ei pyri mitenkään selvittämään asioita, eikä tunnu olevan kauhean kiinnostanutkaan syy-seuraus-suhteista. Lukija on hänen varassaan, eikä saa kuin puolivahingossa asioita selville. Tämä oli taitavasti toteutettu, mutta vaikka olenkin avoimien loppujen ystävä, myönnän kaivanneeni perinteisempää ratkontatyyliä paikoitellen.

Paljon kysymyksiä ja hienovaraisia vihjeitä, kiinnostavasti lukujen alkuun on upotettu sitaatteja muista teoksista kuin pieniä avaimia. Susan tapaan taisin ansioista huolimatta pitkästyä kesken lukemisen.

Lue, jos haluat hämmentyä ja lukea murhasta toisenlaisen näkökulman.
Älä vaivaudu, jos viimeinen asia, mitä haluat jäädä dekkarin lukemisen jälkeen miettimään on: kuka sen lopulta teki.

---

Elena Damianin kirjeet (Like, 2011) on matka Helsingin Olympiakesään, vuoteen 1952. Dokumentaristi Markus Lind haluaa tallentaa elokuvan ajasta ja tapahtumasta, josta hän jäi itse paitsi. Lapsena hän ei saanut jäädä Helsinkiin kisoista nauttimaan, vaan hänet siirrettiin maalle pois tieltä. Hänen isänsä oli tuolloin kisoissa urheilutoimittaja, joka ehti nauttia hurmoksesta myös kisojen ulkopuolella.

Erään Elena Damianin kirjeet vievät Markuksen konkreettiselle matkalle Italiaan, mutta ennen kaikkea sisimpäänsä. Ne herättävät ajatuksen aviorikosten toistuvuudesta, kuin tahrasta perimässä. Tässäkään romaanissa ei keskitytä Hallandin murhan tapaan tekoon, vaan jälkiseurauksiin. Mitä aviorikoksen jälkeen tapahtuu?

Sinisen linnan kirjastossa Jukka Pakkasen teoksen kuulasta tarinaa verrattiin Joel Haahtelan tuotantoon. Olen vasta toista "haahtelaani" parhaillani lukemassa, mutta en siltikään täysin tunnista tätä vertausta. Maria perustelee kyllä hyvin: "Tarinassa on paljon samaa kuin Joel Haahtelan romaaneissa: mies saa tietää vuosia salattuja asioita vanhemmistaan ja matkaa kirjeiden ja valokuvien avulla menneisyyteen. Kuten Haahtelan henkilöhahmot, myös Pakkalan kuvaamat ihmiset kantavat mukanaan historian rajujen käänteiden jättämiä traumoja."

Katoamispisteen jälkeen olin ihan kananlihalla, ymmyrkäisenä siitä, kuinka niin vähällä sivumäärällä voi saada niin paljon aikaan. Elena Damianin kirjeet oli puolestaan makuuni liian suoraviivainen ja tarinan eteneminen liian helpontuntuista. En kritisoi missään nimessä Pakkasen kieltä, enkä ideaa. Idea on aivan loistava, mutta asiat etenevät itse tarinassa hyvin nopeasti. Miksi lukiessa tuntui enemmän kiireenmaku kuin historian itsestään hitaasti muistuttava havina. Markuksen ja Elenan kohtaaminen ei kosketa, sillä henkilöihin ei ehdi sitoutua. Mutta Mari A. sen sanoi paremmin: "Paljon en voi kirjoittaa tai paljastaa kirjasta, sillä siinä tärkeää ei ollut juoni, vaan tapa kertoa tarina."

Lue, jos haluat tietää enemmän ainoista Suomessa järjestetyistä kesäolympialaisista.
Älä vaivaudu, jos et ymmärrä miksi isä antaisi kuolinvuoteellaan pojalleen entisen rakastajattarensa kirjeet, kuin näyttääksen kuinka tunteeton mies hän lopulta oli. Sillä siitä tarina saa alkunsa.

---

Pasi Lampelan esikoisromaani Kiusaajat (Wsoy, 2011) on vain 123-sivuinen, mutta hyvä esimerkki siitä, kuinka pieni on kaunista. Päädyin ostamaan teoksen Parnassossa olleen erittäin hienon kritiikin tähden. Suosittelen kritiikin lukemista yhtä lämpimästi kuin siinä käsiteltävän romaaninkin. On oikeastaan vaikea kirjoittaa omaa arviota teoksesta, kun mieleen on jäänyt jälki sekä Lampelan teksistä että Tapion kritiikistä.

Teoksen nopealukuisuus hämää, sillä näennäisesti melko yksinkertaiseen tarinaan kirjautuu paljon merkityksiä yksinäisyydestä, kelpaamattomuudesta ja kasvukivuista. Jorin tapaan en malttanut laskea kirjaa lukujen välillä käsistäni.

Päähenkilö, Tuomas, kärsii kiusaamisesta ja itsetuhoisista ajatuksista. Hän saa mahdollisuuden vetäytyä omaan rauhaan kesän ajaksi, kun hänen holtiton enonsa pyytää tätä huvilansa vahdiksi. Muutamien pikkupuuhien ohessa Tuomas tappaa aikaa kiertelemällä ympäriinsä - ja itseensä.

Tuomaksen tunteet etsivät kohdettaan ja seksuaalinen turhautuminen tuntuu kiusaavan häntä siinä missä enonsa tehtaalta poispotkittu raivoisa mies, joka tunkeutuu huvilalle syyttelemään. Kun Tuomas piirtää serkkutyttönsä sängyn patjaan kirkkoveneen ja repii siihen viillon yhtymistarkoituksessa, tuntuu ahdistus kiusalliselta.

Lopussa jännite vähän lässähtää, mutta teos on kuitenkin näistä kolmesta se, joka eniten jäi mielenpäätä vaivaamaan.

Lainaan kriitikkoa: "Kukaan ei ymmärrä, mikä Tuomasta vaivaa, ei äiti, ei eno, ei kertoja, eikä Tuomas itse. Jos romaani alkaa matkalle lähdöstä, päätyy se oivallukseen, että perilläolo on aina illuusio."

Lue, jos aikaa on rajallisesti ja pidät vetävästä tekstistä.
Älä vaivaudu, jos sen ajan käytät mieluummin muuhun kuin nuoren miehen eksistentiaalisen kriisin seuraamiseen.

---

Joel Haahtela: Katoamispiste

"En edes tiennyt ketä enää etsin, Paul Roux'ta vai Raija Siekkistä. Toivoinko vain, että jos etsisin tarpeeksi kauan toista, löytäisin ennen pitkää myös toisen"

Katoamispisteestä (Otava, 2010) on vaikea tehdä arviota, sillä en osaa tarkalleen eritellä, mistä siinä pidin niin valtavasti. Kirjan jälkeen jäi sellainen kokonaisvaltaisen hyvä olotila ja kirjan monitahoisuus yllätti. Teoksen maailmaa pyörittää pakkovaeltamisen ja itsensä etsimisen vimma. Kertojaminä on ammatiltaan kirjailija ja psykiatri. Hän kertoo teoksen aikana kahdesta potilastapauksestaan, jossa kyseinen henkilö on trauman seurauksena unohtanut itsensä ja lähtee matkalle joko luoden uuden identiteetin tai hakemaan omaa itseään. Tämä etsiminen ja kulkeminen toistuu kaikissa kirjan henkilöissä; kertojaminässä, miestään Paul Roux'ia Suomesta etsimään tulleessa ranskattaressa Magdassa, Paul Roux'ssa ja viimein Raija Siekkisessä, edesmenneessä kirjailijassa, jolle Joel Haahtela on kirjansa myös omistanut.

On jotenkin typerryttävää kuvata kieltä aina kauniiksi, mutta Haahtela haastaa lukijan kepeällä kerronnalla, joka pitää sisällään paljon asiaa. Lukeminen on vaivatonta, mutta tunnelma on hyvin latautunut. Katoamispiste on lisäksi jännäri- ja mysteerikirja, koska kertojaminä uppoutuu Magdan tarinaan ja lähtee etsimään Paul Roux'ia ja Raija Siekkistä. Teoksessa on kuitenkin niin paljon tasoja, ettei sitä voi pitää pelkästään jännärinä.

Olin otettu siitä, että kirja vaati huomiotani. Pysyttelin mukana ja kepeän, helpon kielen alta paljastui monta muuta kerrosta. Kirjan henkilöiden elämät alkoivat sivujen edetessä lomittua toisiinsa ja aloin itsekin kiinnostumaan erityisesti Raija Siekkisestä. Mutta ennen kaikkea Haahtelan muusta tuotannosta. Upea kirja!

Joel Haahtelan Katoamispiste oli viime vuonna Finlandia-ehdokkaana.

Joel Haahtela: Katoamispiste
Otava, 2010
Sivuja: 160