Rivien välissä

Minun ja Lumiomena-blogin Katjan yhteisesti kirjoittama Kirjablogikirja Rivien välissä (Avain, 2013) on ilmestynyt yli viikko sitten, mutta tänne Berliiniin kirja ehti juuri juhannukseksi ja pääsi ensi töikseen tutustumaan nähtävyyksiin.

Kirjasta on ilmestynyt jo aika tavalla blogiarvioita ja aika moni on miettinyt omaa "kirjablogiuraansa" tai pohtinut ylipäänsä kentän muuttumista parin viime vuoden aikana.

Luutii-blogissa pohditaan bloggaamisen ääriviivoja ja arviossa nostetaan esiin hyviä näkökulmia aiheeseen. Kirjamme on aika pitkälti johdatus aiheeseen ja on ollut hienoa lukea arvioita ja jatkokeskusteluja näissä arvioissa. Lisäksi ainakin Morre, Leena Lumi, Kirsi, Penjami, Salla, Maria, Laura ovat ehtineet kirjoittaa ajatuksiaan kirjasta, bloggaamisesta ja kirjablogikentän ajankohtaisista keskusteluista.

Jollain tapaa on ollut erilaista seurata keskusteluja siellä täällä, sillä niihin on jo eräänlaisen alustuksen tehnyt tällä kirjalla ja kaiken aikaa sitä kirjoittaessa tiesin, että mitään lopullisen tyhjentävää emme pysty kirjassa sanomaan. Koko ajan kirjablogikenttä elää ja uusia tempauksia keksitään. Kirja olisi jo nyt kesäkuun lopulla erilainen kuin mitä se oli toukokuun alussa, mutta ne olisivat olleet lisäyksiä käsiteltyihin aiheisiin.

Nyt-liitteen juttu käynnisti myös hyviä pohdintoja bloggaamisen etiikasta, mutta myös vähän vähemmän mairittelevia katsantoja siihen, mitä bloggaajat saavat lukea ja tehdä, yksittäin tai osana tätä ryhmää, johon he tavalla tai toisella bloginsa myötä kuuluvat. Nämä medianostot jäivät kirjasta pois ja moni muu tärkeä näkökanta, koska jotenkin kirja piti rajata ja aikaraamien aikana saada valmiiksi. Mutta kuten näistä arvoista ja kommenteista voi lukea, pohdinnat jatkuvat blogeissa ja kirjablogien monimuotoisuus ja moniäänisyys kasvavat kirjan ulkopuolella kaiken aikaa.

Olen kustannustoimittajana mukana kirjojen tekemisessä ja niiden valmiiksi saattamisessa, mutta vasta tämän oman kirjan myötä tajuan kunnolla myös sitä henkistä puolta, mikä on kirjailijan ammatissa "vierasta arkipäivää". Tällä tarkoitan sitä, että vaikka monelle kirjailijalle tilanne on hyvin tuttu, eivät he silti ole liian tottuneita lukijoiden mielipiteiden odottamiseen ja samanaikaisesti niiden jännittämiseen. Minua on suoraan sanottuna pelottanut, enkä aluksi uskaltanut lukea edes arvioita kirjasta. Pikkuhiljaa alan tottua siihen, että tuo kaunis kirja on nyt myös muiden käsissä.

Olen ollut kirjoittamassa kirjaa harrastuksesta, johdantoa aiheeseen, mutta yhtä koska lähestynyt tätä kirjabloggaamista itselle uudella, vieraalla tavalla. Olen kyllä puhunut bloggaamisesta ja kustannustoimittajan työstä paneelikeskusteluissa, koulu- ja kirjastovierailuilla, jopa Akateemisen näyteikkunassa, mutta Rivien välissä on kuitenkin pysyvä jälki siitä, mikä kirjabloggaamisessa viehättää ja mikä siinä on monelle kirjanystävälle samanaikaisesti tuttua ja uutta.

Tämäkin bloggaus merkitsee sitä, etteivät pohdinnat aiheesta jää vain kirjaan. Sen ymmärsimme jo kirjan runkoa tehdessämme, mutta on yhtä tärkeä avata peli kuin viedä koko potti.

Kiitokseni lukijoille!

Kirjajuttujani uusimmassa Oliviassa

Olipa jännittävää avata tänään uusin Olivia ja löytää sieltä ensimmäiset lehteen kirjoittamat kirjajuttuni. Olen tottunut blogikirjoittamiseen ja -tyyliin ja tilaa on täällä Kirjainten virrassa mielin määrin, joten oli ihana haaste miettiä merkkimääriä. Olivian kirjasivulle onneksi mahtuu kuitenkin vähän pidempiäkin kirjajuttuja kuin usein lehdissä näkee, joten ihan haikuarvioita ei tarvinnut tehdä. Lopputulosta joudutaan kuitenkin vielä tiivistämään, että teksti taittuu nätisti.

Mielenkiintoista siis nähdä tämäkin puoli kirjoittamisessa ja kirjallisuudessa.

Ja on erittäin kiinnostavaa lukea nyt kirjoja sillä ajatuksella, että jos jollakin toisella hyvän kirjallisuuden ystävällä on kuitenkin aikaa vain yhteen hyvään kirjaan kuukaudessa, niin mitä hänelle suosittelisin.

Ensi viikolla voisin kirjoittaa enemmänkin lehtien kirjajutuista, sillä pakkasin mukaani matkalle Parnasson, Nuoren Voiman, Lumoojan, Sarjisinfon ja Kirjailijalehden Olivioiden ja Annojen kaveriksi.

Kuukauden juttu Avaimessa ja kirjoittamisesta..

Tein jonkin aikaa sitten pienen kuvareportaasin Claudie Gallaysta ja lupasin, että myöhemmin on luvassa sanoja. Sanani löytyvät Avain-kustantamon sivuilta ja tässä on sinne linkki, jos lukijoitani kiinnostaa vilkaista. En ole toimittaja, enkä ole julkaissut ikinä missään muualla tekstejäni kuin täällä blogissa, joten ilahduin siitä, että sain mahdollisuuden kirjoittaa Avaimeen kuukauden jutun.

Tein myös eilen yhden kritiikin ainejärjestömme lehteen ja sain päätoimittajalta todella mukavan vastauksen jutusta. Helpotti suuresti, sillä olin pääsiäiskuumeen takia ihan vähän aikataulusta myöhässä ja en ehtinyt hioa sitä kunnolla.

Kirjoittamiseen latautuu ihan hirvittävän paljon tunteita, varsinkin jos siihen käyttää paljon aikaa. Välillä tuntuukin nurinkuriselta arvioida kirjoja blogissa, koska jokaisen niiden takana on lukematon määrä tunteja takana ja se on varmasti kirjailijalle kuin lapsi. Lohduttaudun sillä, etten koskaan täysin teilaa mitään/ketään, sillä enhän huutele äideillekään kaduilla, että onpas lapsesi ruma. Enkä kyllä ikinä ajattelekaan, että jokin teos olisi susiruma tai vauva huonosti tehty. ;) Parhaimmillaan lukiessa vain tuntee sen, kuinka taidokas kirja ja sen teksti on. Teksti koskettaa jotain omassa sisimmässä ja tämän takia haluan kirjoittaa blogiini kirjoista. Samalla sitä tulee kuitenkin kirjoittaneeksi aina jotain itsestään.

Ihailen ihmisiä, jotka uskaltavat tarjota juttujaan lehdille tai jotka kirjoittavat ammatikseen, pistävät itsensä likoon ja näyttävät omat "lapsensa". Olen hirmuisen epävarma kirjoittaja ja aloitin blogini nimenomaan siksi, että pakottaisin itseni mukavuusalueen ulkopuolelle. Blogi on oivallinen alusta harjoitella, mutta samalla koko ajan julkaista, saada kommentteja ja keskustella. Siksi uskon, että niin monet ihmiset haluavat pitää blogia, on aihealue sitten ihan mikä tahansa. Monelle blogi jää myös parin kirjoituksen jälkeen unholaan tai sitten siitä tulee kutsumus, intohimo tai jopa "mania". Silti jokin syy saa monet ihmiset aloittamaan blogikirjoittamisen, vaikkei sitten innostuisikaan enempää kirjoittamaan. Minulle on mm. eräs ystävä sanonut, että haluaisi kirjoittaa blogia, muttei keksi sopivaa aihetta. Ymmärrän hyvin tuon tunteen ja siksi pidänkin kirjablogia.

On ihana tunne huomata, että vaikka en koskaan jaksanut kunnolla kirjoittaa päiväkirjoja, olen onnistunut pitämään blogia. Kirjoittamisesta tulee rakas harrastus, koska se liittyy toiseen rakkaaseen toimintaan, lukemiseen.

Kritiikin kuolema?

Kuva

Kirsi Piha esitti Helsingin Sanomien blogissaan 23.11.2010 kysymyksen kriitikon kuolemasta. Tarvitaanko kritiikin ammattilaisia tässä ”mielipiteiden kakofoniassa” ja onko edes mielekästä asettaa kriitikoiden työ vastakkain tavallisten lukijoiden mielipiteiden kanssa? Kritiikin kasvot -kokoelmassa monet eri taidealojen ammattilaiskriitikot pohtivat tätä samaa asia: onko kriitikoiden työ käynyt turhaksi yhteiskunnan viihteellistyessä, lehtikritiikkien muodollisten rakenteiden tiivistyessä ja lukijoiden kadottua sosiaaliseen mediaan.                               

Kritiikin kasvot on julkaistu SARVin, Suomen arvostelijain liiton 60-vuotisjuhlan kunniaksi. Kirja on suunnattu järjestön jäsenille eli ammattikriitikoille, mutta kirjoittajien persoonallinen tapa käsitellä kritiikkiä kiinnostaa myös ammattikunnan ulkopuolista lukijaa. Soraääniä lukutottumusten ja tiedotusvälineiden muutosta kohtaan ei tarvitse etsiä rivien välistä ja vain harva kirjoittajista uskaltaa tunnustaa, että nettikirjoituksetkin voivat olla ihan yhtä iskeviä ja älykkäitä kuin aiemmin lehdissä julkaistut pitkät esseet. Teos pitää sisällään hyvin erityyppisiä artikkeleita: henkilöhistoriaan keskittyviä kirjoituksia, populaarikulttuuriin kuuluvien taidelajien ja kriitikoiden suhdetta esitteleviä esseitä sekä historiikkitekstin Kritiikin kannuspalkinnosta. Artikkelit on jaettu väljästi kolmeen osioon: Kriitikon kysymyksiä, Kritiikin monet kentät ja Työstä ja taistelusta. Paikoin artikkelit olisivat kaivanneet kriittisempää silmää, sillä niiden sisällä on toisteisuutta ja pitkää tajunnanvirtamaista pohdintaa omasta eksistenssistä.                                                     

Muutama pitkän linjan kriitikko muistelee omassa artikkeleissaan työuraansa ja siinä samalla kritiikin aseman muuttumista kulttuurikentällä ja päivälehdissä. Näissä pohdinnoissa maalataan kritiikin näkyvyydelle kokoa ajan kapenevampaa polkua. Toiset kirjoittajista eivät kuitenkaan ole uponneet liian syvälle kyynisyyden suohon ja jaksavat muistuttaa kritiikkien tarpeellisuudesta. Siinä missä Kirsi Piha väittää tavallisen lukijan kokemuksen ammattikritiikistä olevan kuin teatteriesitys, joka vaatii jatkuvaa keskittymistä ja vastaanottavan mielentilan, ajattelevat nämä kriitikot lukijan tarvitsevan ammattilaisen silmää ja suhteellisuudentajua. Mainonnan ylisanojen ja kissankorkuisten otsikoiden seasta kriitikoiden on osattava nostaa esiin ne taidekokemukset, joista kannattaa keskustella. Heidän arvomaailmassaan kaupallinen menestys ja taiteelliset arvot eivät automaattisesti kulje rinnakkain. Elokuvakriitikko Antti Selkokari tähdentääkin artikkelissaan, että kriitikon tehtävä ei ole lisätä yhtä ääntä lisää samanmielisten joukkoon, vaan aloittaa taideteosta koskeva julkinen keskustelu.                                                                                  

Onko kritiikki sitten kuolemassa pois? Taidekriitikko Otso Kantokorpi esittää artikkelissaan, että koska useimmat taiteenlajit näivettyivät viimeistään 80-luvulla, ei kritiikkiäkään tarvitse pitää elossa. Hän myöntää silti, että parhaimmillaan kritiikki keskustelee elinvoimaisesti taiteen kanssa, eikä kumpikaan niistä ole silloin lähelläkään kuolemaa. Kritiikin kasvot kertoo silti, että kritiikkien julkaisumäärät ovat laskeneet ja sanomalehdet kierrättävät samoja arvosteluja säästötoimien osuessa niin taiteeseen kuin taidekritiikkiinkin. Osa kriitikoista sopeutuu, sillä vaikka kritiikkiä ei arvostettaisi entiseen malliin, on se silti parhaimmillaan yhtä luovaa kuin taiteen tekeminen – ja tarpeellinen osa koko taiteen prosessia.

Ostin teoksen kirjallisuuskritiikkikurssia varten, mutta jos saan suuret haukut kurssilla, niin ehkä sitten poistan tämän tekstin nolona. Marjista kiitän avusta!!

Kriitikon kasvoihin oli mielenkiintoista tutustua, sillä itse nautin sekä ammattikriitikoiden kirja-arvioista kuin blogiteksteistä. Molempia mielestäni tarvitaan, eikä vastakkainasettelua kannata edes ajatella.

Heikki Jokinen (toim.): 

Kritiikin kasvot

Juhlakirja, 119 s.

Suomen arvostelijain liitto ry. 2010

Harmikseni kirjan kansi oli niin kiiltävä, ettei siitä saanut mitenkään edustavaa valokuvaa. En myöskään löytänyt netistä yhtään kuvaa.

Makoisaa joulua!

Haluan toivottaa kaikille vielä oikein hyvää joulua.

Minulle tämä bloggaaminen on ollut todella miellyttävä ja ihana uusi harrastus kirjojen parissa ja olen ollut onnellinen, kun olen blogini kautta saanut myös muita uusia asioita elämääni. Kiitos kutsuista blogistitapaamisiin, kustantajien järjestämiin kirjatilaisuuksiin ja kiitos vielä uusille ystäville mukavista hetkistä.

Minusta on ihana lukea muiden blogeja ja kirja-arvioita niin itselle tutuista kuin myös ihan erilaisistakin kirjoista. Ja niistä kirjoista, joihin en olisi tarttunut muuten, ellei siitä olisi niin taitavasti blogattu. Ihana on löytää myös arvioita itselle tärkeistä kirjoista. Luen myös arvioita niistä kirjoista, jotka eivät lähtökohtaisesti kiinnosta minua ollenkaan, koska on mielenkiintoista nähdä taitavien kanssabloggaajien ajatuksien lentoa.

Minulla on ihanan jouluinen tunnelma ja toivon, että kaikilla teillä lukijoillani on miellyttävä joulu.

Kiitos, että olette seuranneet blogiani tämän pienen hetken.. :)

http://sweettidings.blogspot.com/2008/12/dreaming-of-chocolate-christmas.html

Pitkän linjan kirjailija kertoo..

En päässyt tällä viikolla seuraamaan dekkarikirjailijoiden luentoa, josta olen viikoittain kirjoittanut blogiini muistiinpanoja. Sen sijaan kävin kuuntelemassa Antti Tuuria hänen puhuessaan omasta tuotannostaan väljällä otsikolla "Lukemiseen pakottava näkemys". Tuurin tuotanto on niin laaja, että hän ei sen vajaan kahden tunnin aikana päässyt kuin pintaraapaisemaan kirjojaan, mutta hän oli mitä valloittavin esiintyjä. Hän oli todella hauska ja kertoi aika mielenkiintoisia tarinoita kirjojensa ideointivaiheista. 

Hän on tehnyt 54 kirjaa ja sen lisäksi näytelmiä, tv-sarjoja, kuunnelmia, oopperalibrettoja, artikkeleita, juttuja, käännöksiä ja kolumneja. Hänen kirjoistaan on filmatisoitu mm. Lakeudun kutsu, Talvisota, Rukajärven tie, Ameriikan raitti ja Pohjanmaa. Hän sai Finlandia-palkinnon vuonna 1997 Lakeudun kutsulla, Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 1985 Pohjanmaalla jne. Itse en ole lukenut Tuurilta kuin yhden kirjan, Vuodenajat maaseutukaupungissa vuodelta 1979, joka sijoittuu kirjailijan alkupään tuotantoon ja on mitä ilmeisimmin tyyliltäänkin ihan erilainen kuin valtaosa hänen teoksistaan. Bloggaan tästä ihan erillisen kirja-arvion myöhemmin.

Tuuri on koulutukseltaan diplomi-insinööri, mutta vapaaksi kirjailijaksi hän siirtyi 1983 Pohjanmaan menestymisen myötä. Hänen tuotantonsa jatkuu yhä sillä nyt syksyllä 2010 ilmestyi uusin teos Rata, joka jatkaa Rukajärvi-sarjaa. Viime vuonna häneltä ilmestyi 3 teosta, joten kirjailija on edelleen varsin aktiivinen kirjoittaja. Hän myös lukee erittäin paljon ja on aina lukenut, ennen esikoiskirjansa tekoakin. 

Tuuri kertoi varsin painokkaasti meille kirjallisuudenopiskelijoille, että mikäli mielimme kirjoja kirjoittamaan, kannattaa lukea monipuolisesti ja paljon. Sillä hänen mielestään lukemalla paljon, voi oppia näkemään ja tuottamaan kirjojen eri tasoja. Itse kertomustasossa ei saa olla virheitä, sillä lukija menettää muuten uskon muihinkin teoksen tasoihin. Materiaalia koostettaessa alkaa teoksen ympärille muodostua laajempi kuvio. Sitten tulee sosiaalinen taso, yhteiskunnallinen taso ja kaikista ylimpänä mystinen taso, jossa jokaisen kirjailijan oma elämänfilosofia tulee onnistuessaan piilotettuna, eikä liian opettavaisena. Lukemalla oppii muodostamaan kirjoitutetusta tekstistä mielikuvan, joka alkaa sitten toimimaan myös kirjoittaessa toisinpäin. Hän sanoi, että ainakin hänen sukupolvensa kirjailijat rakastavat kirjoja ja lukevat paljon, mutta hän ei tiedä miten nykyisin aloittelevat kirjailijat toimivat. 

Tuuri kertoi niin paljon hauskoja tarinoita, mutten voi niitä tähän kirjoittaa, koska tästä postauksesta tulisi luvattoman pitkä. Mutta yksi mielenkiintoinen tarina liittyy Rukajärvi-sarjan syntyyn. 14.divisioonan historiikkitoimikunta pyysi monta kertaa Tuurilta, että tämä kirjoittaisi heidän historiikkinsa. Tuuri ei ollut aluksi innostunut, koska hän ei ole historioitsija, mutta häntä houkuteltiin ja imarreltiin niin paljon, että hän esitti kirjoittamiselleen yhden pyynnön. Hän saisi itse kirjoittaa 100 kysymystä, jotka kysyttäisiin 200 sotaveteraanilta ja nämä haastattelut litteroitaisiin kirjailijalle. Häntä kirjailijana ei kiinnostanut kysyä juurikaan rintaman liikkeistä, vaan yksittäisten ihmisten asiat askarruttivat päällimmäisenä mieltä. Esimerkiksi missä itse kukin oli silloin kun kutsu rintamalle tuli ja mihin työhön tartuttiin ensimmäisenä kotiin palattaessa. Historiikkitoimikunta innostui tehtävästään niin, että he haastattelivat itseasiassa yli 600 veteraania ja siitä tuli yli 10 000 liuskaa materiaalia kirjailijalle. Nämä haastattelut on lahjoitettu SKS:lle tutkijoiden käyttöön. Materiaaleista Tuuri on sittemmin koonnut useamman kirjan. Hän kuvaili kirjojaan kreikkalaisena murhenäytelmänä, jossa suuri kuoro laulaa anonyymina.

Dekkarikirjailijan työstä luento 3

"Miten rikoskirjani ovat syntyneet?" -luentosarjan purkaminen jatkuu tänään Jarkko Sipilän ja Tuula Mai Salmelan esityksillä.

He olivat varsin erilaisia kirjailijoita taustoiltaan, toimintatavoiltaan ja tyyleiltään, joten heistä sai mielenkiintoista kontrastia toisiinsa. En ollut taaskaan lukenut kummankaan teoksia aiemmin, koska olen jotenkin ajatellut Sipilän kirjojen olevan äijämäisen rankkoja (enkä väitä, etteikö näin silti olisi) ja Salmelasta en ollut koskaan aikaisemmin kuullutkaan. Sipilä on ammatiltaan rikostoimittaja ja Salmela yhteiskuntatieteilijä ja tutkija. Sipilä saa ideoitaan työn kautta, ja hänelle on tärkeää, että kirjojen tapahtumat, murhatavat, poliisien menetelmät ja käyttämät laitteet ovat ajankohtaisia ja todenperäisiä. Hän toimittajana haastattelee rikostutkijoita, poliiseja, kuolinsyytutkijoita ja lääkäreitä, jotta juoni tapahtumineen pysyy uskottavana. Salmela puolestaan ei sekoita työtä ja kirjoittamista, sillä hänen kirjoissaan murhia eivät ratko poliisit vaan kasvitieteilijä ja geenitutkija Maana Santanen. Kirjat sijoittuvat lähinnä yliopistomaailmaan, joten tutkijuus näkyy hänen kirjoissaan. Hän on ottanut selvää geenimanipulaatiosta ja hän suhtautuu tutkijan pieteetillä kirjoittamiseen. Tärkeintä on päästä vaikuttamaan lukijoihin ja että lukija voi luottaa lukemaansa. Molemmat kirjailijat siis sekoittavat faktaa ja fiktiota.

Sipilä on ajautunut kirjoittamisen maailmaan ja toimittajaksi käytyään 90-luvun alussa Hesarin 1,5vuotisen toimittajakurssin. Siitä hänet sitten palkattiin Helsingin Sanomiin, josta myöhemmin on siirtynyt MTV3:lle. Hän kertoi, että Hesarin rikostoimittajat ovat usein tehneet myös dekkarikirjoja ja hänkin innostui sitten kokeilemaan siipiään. Ensimmäinen dekkari jäi kuitenkin pitkäksi ajaksi pöytälaatikkoon, saatuaan eri kustantajilta "ei kiitos"-kirjeitä. Hänestä oli kuitenkin hauska tehdä rikostarinoita ja kun aloitti kirjoittamaan Hannu Raittilan ohjauksessa radioon rikoskuunnelmia, hän oppi paljon siitä kuinka kaikki toiminta pitää kertoa dialogeissa ja mikä toimii tarinassa ja mikä ei. Book Studio otti häneen sitten yhteyttä radiokuunnelmien myötä ja kysyi, että onko hän koskaan kiinnostunut tekemään dekkaria, ja silloin Sipilä sai julkaistua ensimmäisen kirjansa. Myöhemmin Gummerus osti Book Studion ja sitä kautta hän on päätynyt Gummeruksen kirjailijaksi. Neuvoksi hän antoi aloitteleville kirjoittajille, että kannattaa aloittaa pienemmistä teksteistä, eikä heti yrittää tehdä romaania, sillä pienemmissä teksteissä on helpompi harjoitella tarinan rakentamista jne. Myöskin hän itse ei ikinä lopeta kirjoittamista luvun loppuun, vaan jättää aina kesken, jolloin alitajunta jää työstämään tarinaa. Hän pystyy jatkamaan kirjoittamista, jos saa puoli tuntia aikaa päästä taas tarinaan sisään. Takamäki-sarjassaan hän ei ole halunnut keskittyä poliisi Takamäen henkilökohtaisia ongelmia, vaan keskittyä nimenomaan rikoksiin ja niiden selvittämiseen.
Hänellä on tapana tehdä aluksi yksi sivu, johon hän numeroi 1-30 juonirakenteen, että mitä tulee tapahtumaan ja alkaa vasta sitten kirjoittamaan kun tarina on riittävän hyvä. Tarina voi toki muuttua kirjoittaessa, mistä samasta kaikki dekkaristit tähän mennessä ovat puhuneet. Häneltä ilmestyy kirja kerran vuodessa ja nykyisin kesän alussa, koska sillä tavoin kirjan ikä olisi pidempi kuin syksyllä julkaistaessa. Kirjat kuolevat myynnillisesti joulun jälkeen, joten julkaisemalla vähän aikaisemmin kuin ennen, pääsee myös heinäkuun dekkarien myyntipiikkiin mukaan. Tätä suositumpia ajanjaksoja dekkareiden myynneille ovat tietysti isänpäivä ja joulu. Tiesin kyllä, että kirjojen ikä on aika lyhyt Suomessa, mutta jos Suomessa perinteisesti menestyneiden dekkareidenkin myynti päättyy joulun jälkeen, niin miten sitten vähän tunnetumpien proosakirjailijoiden.

Tuula-Mai Salmela aloitti kirjoittamaan terapiatarkoituksena, hän oli jäänyt leskeksi ja kirjoittamalla pääsi ylös syvyydestä ja pahasta olosta. Turvallisuuden tunne katosi ja dekkareiden maailma veti puoleensa. Hän koki että rikosgenre on hyvä paikka käsitellä traumoja ja purkaa yhteiskunnallistakin ahdistusta. Proosaa ja runoja hän kirjoittaa nykyisin voimailuharjoituksina ja meni aikoinaan Oriveden kirjoittajapajoille selättääkseen virkamiesjargonin. Tietyllä tavalla hän ajattelee että näiden 3 julkaistun dekkarinsa sankarihahmo on hänen alter egonsa. Hahmo on mennyt rikki, mutta hänellä on herkkä sosiaalinen omatunto ja puhuu kirjoissaan opiskelijoille etiikasta. Hänen teoksissaan ei suhtauduta kritiikittömästi geenimanipulaatioon, mutta ei myöskään pidetä sitä suurena mörkönä. Häneltä löytyy myös kapitalismin kritiikkiä biotekniikkayhtiötä kohtaan, jonka esikuvana on Monsanto. Hän ei ole aiemmin tiennyt kasvigenetiikasta mitään, mutta kirjoja kirjoittaessaan hän on suhtautunut siihen kuin uuteen tutkimukseen ja haluaa kirjoittaa todellisista asioista. Hän on suuri Harjunpää- fani, koska kirjoissa on kiinnostavaa psykologista pohdintaa ja kirjailija pistää persoonansa likoon. Hän ylipäänsäkin arvostaa kirjailijoita, jotka näkevät vaivaa saadakseen lukijoita ymmärtämään myös yhteiskunnallisia asioita. Huumoria täytyy silti olla myös mukana tasapainottamaan vakavia asioita. Teema on koettu vaikeaksi ja kirjailija tekee vähän kompromisseja, mutta hän ei tule varmaankaan enää julkaisemaan yhtään dekkaria, sillä hänellä on ollut kustantajia lähestyessä kautta aikain ongelmia saada kirjojaan julkaistua. Nykyisin hän kirjoittaa enemmän proosaa pöytälaatikkoon.

Luentosarjan edetessä olen jollain tasolla innostunut dekkareista ja minusta on ollut mielenkiintoista kuunnella erilaisista työskentelytavoista. Monet kirjailijat kokevat rikoskirjojen olevan oivallinen paikka yhteiskunnallisten ja ajankohtaisten asioiden problematiikan pyörittelyyn ja tekevät paljon taustatyötä kirjoittaessaan. Useimmilla on kirjoittamisen ohella päivätyönsä ja silti julkaisutahti voi olla huima.

Dekkarikirjailijan työstä luento 2

Aloitin viime viikolla blogisarjan kotimaisten dekkareiden maailmasta ja kirjoitan tänäänkin ylös luentomuistiinpanoja ja Miten rikoskirjani ovat syntyneet- luennolla heränneitä ajatuksia. Tänään puhumassa olivat Outi Pakkanen ja Juha Numminen. Kuten viime viikollakin, vain naiskirjailija oli minulle ennestään tuttu nimeltä, kummankaan tuotantoon en ole tutustunut.

Pakkanen on kirjoittanut dekkareita 70-luvulta lähtien ja sanoi, että hänen mielestään huonoin tekemänsä teos oli kolmas kirja, jonka tekeminen takkusi ja hän sai sen julkaistua vasta 7 vuoden jälkeen edellisestä kirjasta. Lempikirjansa on puolestaan siitä seuraava teos Tarjoilija, pyyhkikää taulu vuodelta 1986, sillä sitä oli kiva kirjoittaa, se sai hyvät arvostelut ja kirjoitusprosessi alkoi tuntumaan luontevalta. Hän ymmärsi, että kirjoittaa dekkareita enemmän erilaisten ihmisten kautta kuin poliisien, joiden työtä ei tuntenut. Hän käyttää paljon Helsinki-kuvastoa ja kertoikin Helsingin olevan yksi kirjojen päähenkilö. Edellisellä kerralla Eppu Nuotio kertoi käyttäneensä Pakkasen kirjoja Helsinki-oppainaan ja Pakkaselle onkin tärkeää dokumentoida vuosien kuluessa Helsingin muutosta ja puhua paikoista niiden oikeilla nimillä.

Eniten kiitosta hän saa kirjoissaan Helsinki-kuvauksista ja sitten resepteistä ja ruokajutuista. Hän on mm. julkaissut Anna Laineen (monien dekkareittensa sankaritar) keittokirjan, koska lukijat olivat hullaantuneet hänen dekkareittensa ruokaohjeisiin. Mukavin kehu, minkä kirjailija muistaa, oli hänen saadessaan halauksen nuorelta mieheltä pankkiautomaattijonossa ja kiitokset liittonsa pelastamisesta ruokareseptien avulla. Melkoista palautetta. :) Anna Laine ei ole kirjailijan alter ego, vaikka molemmat rakastavat ruokaa ja ruuanlaittoa. Hän haluaa pitää Annasta ja kirjoittamisesta nyt välivuoden, jolloin kerää aineistoa uudenlaiseen kirjaan. Mieslukijat moittivat useammin reseptejä ja varsinkin kirjailijaveli moittii niiden runsautta. Pakkasen poika ei ole lukenut yhtään äitinsä teosta. Naislukijoita hänellä on selvästi enemmän.

Ideat syntyvät dekkareihin mm. kuolinilmoituksia selaillessa, sitten hän asettaa kirjan tapahtumat tuttuihin maisemiin ja esimerkiksi ystäviensä asuntoihin. Naistenlehtiä ja hesaria lukiessa syntyy myös joitain kirjaideoita ja hän haluaa kirjoittaa ajankohtaisista aiheista, mm. kirjoitti aikanaan dekkariinsa naispappeudesta, synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja koulukiusaamisesta. Materiaalia taltioidaan päähän elävästä elämästä, muokataan tutuistakin kirjanhahmoja, etsitään puhelinluettelosta nimiä ja tehdään hahmoille omaa henkilöhistoriaa. Kirjoittaminen on Pakkaselle kovaa työtä, jossa hän ei käytä tarkkoja suunnitelmia, vain hahmotelmia, jotka nekin muuttuvat kirjoittaessa. Henkilöt ottavat tekstissä vallan ja sivuhenkilöksi tarkoitettu hahmo, voikin ottaa kirjassa suuremman roolin. Tästä samasta asiasta puhuivat viime viikon kirjailijat Bagge ja Nuotio ja Pakkasen jälkeen myös Numminen. Tämä on kirjoittamisen amatöörille hassu ajatus, että kirjailija ei itse tiedä kuka teosta ohjaa, kun kokee että monesti hahmot saattavat itse ottaa kirjassa roolia ja pitää vain seurata, minne tarina etenee heidän avullaan. Tarinan kanssa pitää vain olla tarkkana, että jännitys dekkarissa säilyy.

Pakkanen kertoo iän vaikuttaneen kirjoittamisen, sillä hän on nykyisin rohkeampi ja uskaltaa katsoa itseäänkin paremmin peiliin ja se heijastuu myös tekstiin. Numminen puolestaan sanoi, että hänen tyylinsä on iän myötä muuttunut pelkistetyksi ja kieli ei ole niin kuvailevaa. Hän on puolestaan tullut epävarmemmaksi ja pelkää toistavansa itseään, on itsekriittisempi tekstiensä suhteen.

Juha Numminen on kirjoittanut dekkareita 80-luvun alusta asti, mutta on työskennellyt toimittajana 54vuotta. Journalistina hän tekee paljon taustatyötä, mm. tutustuu "rikospaikkoihin", haastattelee alan asiantuntijoita ja monet kirjan ideat tulevat oikeista rikoksista, mihin törmää uutisissa ja toimittajan työssään. Yhden kirjan idean hän sai poikansa Mikon (Imagen päätoimittaja) kouluaineesta Sininen rotta, kun alkoi makustelemaan sanaa sininen rotta. Millainen poliisi olisi sininen rotta? Entinen poliisi, joka olisi liittoutunut rikollisten kanssa jne.. Sitten hän keksii päähenkilöt ja kuvailee heidän tuntomerkkejään ja henkilöhistoriaansa. Kirjoitta tarinaa luku luvulta ja kirjoittaessa valmiiksi suunniteltu rakenne yleensä muuttuu. Numminen kertoo olevansa paperin suurkuluttaja, sillä hän tulostaa jokaisesta sivusta 20-50-80 versiota ja tulostaa jokaisen sivun luettavaksi, vaikka vaihtaessaan pilkun paikkaa. Vaikka Numminen on kirjoittanut paljon muitakin teoksia kuin dekkareita, hän kokee rikoskirjallisuuden olevan omalle psyykkeelleen sopivin lajimuoto. Niitä kirjoittaessa hän yllättää loppuratkaisuillaan myös toisinaan itsensä.

Dekkarikirjailijan työstä

Osallistuin eilen ensimmäiselle "Miten rikoskirjani ovat syntyneet?" luennolle ja puhujina olivat Tapani Bagge ja Eppu Nuotio. He kertoivat kirjailijan työstä ja omasta "ura-polustaan" kohti dekkarikirjailijuutta. Heidän tapaaminen oli hyvää jatkoa viime viikonloppuiselle Avaimen järjestämälle blogistitapaamiselle, jossa tapasimme ihanaiset kirjailijattaret Elina Hirvosen ja Anu Silfverbergin. Siinä missä Hirvosen ja Silfverberg kertoivat työstään proosakirjoittajana ja miten pelkästään kirjamyynnillä on vaikeaa Suomessa elää, ja molemmat ovat tuotteliaita muunkin kirjoittamisen ja median alalla, niin Tapani Bagge kertoi elävänsä kirjoittamisella. Eppu Nuotio on tehnyt 50 romaania, joista vain 5 ovat dekkareita ja 500 tv-käsikirjoitusta ja Tapani Baggelta tulee vuodessa 5-6 uutta kirjaa. Molemmat ovat tehneet ja tekevät jatkossakin lasten- ja nuortenkirjoja.

En ole koskaan lukenut yhtään kirjaa Tapani Baggelta ja en ollut oikeastaan hänestä ennen kuullutkaan, koska seuraan aika vähän Suomen dekkarikirjallisuutta. Poikaystäväni, joka tekee sijaisuuksia opiskelujen ohessa kirjastolle, puolestaan tunnisti hänet heti, koska on kuulemma hyvin lainattu kirjailija. Eppu Nuotion dekkareihin aion tarttua joululomalla, koska hän oli mitä valovoimaisin ja ihastuttavin esiintyjä, jonka olen aikoihin tavannut. Hän sai minut kiinnostumaan kirjoistaan, olemalla niin tavattoman avoin. Tuntuu herkulliselle tietää kirjan syntyprosessin taustoista ja kuinka hän päätyi dekkaristiksi. Tosin keväällä ilmestyy hänen tämän kuuden dekkarisarjan viimeinen osa nimeltä Loppu, joten jatkossa hän kirjoittaa muuta.

Kirjailijat olivat työtavoiltaan keskenään todella erilaisia, sillä Bagge suunnittelee melko tarkkaan päiväjärjestyksensä ja kirjoittaa vähintään 5 liuskaa päivässä, tekee taustatyötä ja korjaa aiemmin kirjoittamaansa. Hänellä on monta kirjan ideaa jo valmiina ja monta jo julkaisematonta kirjaakin tehtynä. Hän on kouluttautunut kirjoittamiseen tekemällä nuoruudessaan 10vuotta Jerry Cottoneita, joita varten hänen piti päivittäin kirjoittaa 10 sivua. Bagge kertoikin, että ei siinä tahdissa voi inspiraatiota odotella, vaan työ opettaa ja ahkeruus palkitaan. Vapaa-ajallaan hän lukee amerikkalaisia dekkareita, mutta tällä hetkellä nautiskelee Miina Supisen Apatosauruksen maasta. Tätä kertoessa Eppu Nuotio huudahti väliin, että se on aivan ihana kirja. :D

Eppu Nuotio puolestaan ei halua suunnitella kirjoittamistaan, vaan saa ideoita lukemalla lehtiä tai vaikka näkemällä jotain epätavallista kävelylenkillä, jolloin ajatus lähtee liikkumaan. Hän on ollut aikanaan Tansaniassa Unicefin lähettiläänä, joka on jättänyt häneen lähtemättömän vaikutuksen ja hän kokeekin, että dekkarit ovat yllättävän hyvä paikka yhteiskunnalliseen kritiikkiin. Yksi yleisöstä kysyikin, että harmittaako että ihmiset lukevat dekkareita viihdetarkoitukseen (joka oli mielestäni aika typerä kysymys), niin Eppu sanoi, että eihän se ole kirjailijan käsissä, miten ihminen kirjaa lukee, tärkeintä että nauttii. Dekkareiden pariin hän päätyi aikanaan vakavan onnettomuuden jälkeen, jolloin hän oli pitkiä aikoja sängyssä liikkumatta ja katsoi Ruotsin tv:tä, jossa oli tummaihoinen naisjuontaja uutisissa. Hän alkoi miettimään, että mitä jos Arvi Lindin paikalle olisikin tullut tummaihoinen nainen ja kirjoitti ajatuksensa sitten ensimmäiseksi kirjaksi. Toinen kirja olikin sitten työn ja tuskan takana, koska hän joutui opettelemaan, miten dekkareita oikeasti kirjoitetaan. Toisen kirjan idean hän sitten sai eksymällä Big Brother nettifoorumille ja hämmentyi millainen joukkohysteria ja paine siellä foorumilla vallitsee, kun ihmiset alkavat "vihata" jotain "ämmää" BB-talossa. Hän kertoi auliisti muidenkin teoksiensa ideoista ja antoi paljon itsestään meille kuulijoille.

Oli mielenkiintoista kuulla dekkarikirjailijoiden työstä ja heidän ajatuksiaan kirjoittamisesta. Olen lukenut varsin vähän kotimaisia dekkareita, mutta Epun taustoittamana aion tarttua hänen dekkarisarjaansa pian. Omaan kirjoittamiseeni sain vahvistusta siitä, että kirjoittaminen oikeasti tapahtuu vain tekemällä, eikä baskeri päässä inspiraatiota etsiessä.

Oliko kukaan muu luentosarjalla? Haluatteko kuulla jatkossa lisää näistä luennoista? Luetteko paljon dekkareita?

Elina Hirvonen & Anu Silfverberg: Sata sivua, tekstintekijän harjoituskirja

"Tekstiä voi houkutella esiin piiloistaan erilaisilla kikoilla"

Olen opiskellut tämän syksyn kirjallisuuden lisäksi myös kirjoittamisen sivuaineopintoja Jyväskylän yliopistoon monimuoto-opintoina. Tarkoituksena on saada kirjoittamiseen valmiuksia, oppia erilaisista kirjoittamisen lajeista ja tarttua toimeen. Aika pitkälle luetaan teoriakirjallisuutta ja niiden perusteella kirjoitetaan tehtäviä, mutta myöhemmin on luvassa vapaampaakin kirjoittamista. Olen tehnyt vasta peruskurssin ja mediaopintoja. Tänä syksynä on luvassa vielä tietokirjoittamisen ja lyriikan kurssit.

Mutta kirjoittamisesta innostuin nyt uudella, konkreettisemmalla sykkeellä kun sain käsiini Elina Hirvosen ja Anu Silfverbergin teoksen Sata sivua, tekstintekijän harjoituskirja (Avain, 2010), josta olen eilen ollut kuuntelemassa Avaimen tilaisuudessa ja intoillut viime viikolla lyhyesti Viikon luettuja kirjoja listatessani. Kirja on todella helppolukuinen verrattuna mihinkään aikaisempiin kirjoittamisen oppaisiin, silti olematta mitenkään yksinkertaistava ja mutkia suoristava. Kirjoittaminen tapahtuu lause kerrallaan, mutta teos on nimensä mukaisesti harjoituskirja kirjoittamisesta haaveilevalla ja uusia keinoja työhön tarttumiseen etsivälle kokeneemmalle kirjoittajalle.

Teoksen sataa harjoitusta tasapainoittaa 24 kirjailijan vinkit, mitä he ajattelevat kirjoittamisesta ja miten saavat konetta käyntiin, kun meinaa bensa loppua. Aloittelevalle kirjoittajalle tämä on helpottava tieto, neromyytit murtuvat, oikeilla kirjailijoillakin on vaikeuksia tarttua toimeen ja eivät hekään synny suuren lahjakkuuden kanssa, jossa toimitaan vain inspiraation varassa. Kirjoittaminen on rankkaa työtä, mutta sitäkin antoisampaa luovaa työtä, joka palkitsee itse tekemisellä, koska harva kirjailija Suomessa pääsee kultasampoon käsiksi kirjamyynneillä. Ajattelin lukiessani, että kirjan vinkkejä voi silti soveltaa mihin tahansa luovaan työhön. Vaikka varsinaisesti siinä on sata erilaista keinoa tuottaa tekstiä, niin samoja keinoja voi ajatella vaikka uutena lähestymistapana säveltämiseen ja valokuvaamiseen. Työ ei ole luovalla alallakaan aina ruusuilla tanssimista, mutta eri keinoin voi tehdä siitä sujuvaa. Varsinkin silloin kun edessä on tyhjä paperi ja sekava mieli.

Sata sivua on jaettu vinkkien osalta yhdeksään osa-alueeseen. Esimerkiksi teoksesta löytyy harjoitustekniikoita käynnistää kirjoittaminen tajunnanvirtakirjoittamisella ja saada näin mielessä edestakaisin seikkailevat ajatukset paperille ja puhdistettua mieltä ennen kirjoittamista tai saada siten yllättäen ajatuksenpätkästä kiinni. Miten voit havainnoida ympäristöä ja ottaa sieltä ideoita kirjoittamiseen. Koskaan ei voi tietää, millaisen tarinan saa esimerkiksi salakuuntelemalla ratikassa toisten keskusteluja ja sitä itse eteenpäin jatkaen ja ympärille tarinan rakentaen. Itse koin hyödylliseksi ideoiden metsästykseen annetut harjoitukset ja miten voidaan rakentaa henkilöhahmoja ja visuaalistaa tarinaa.

Parasta tässä tekstintekijän harjoituskirjassa oli, että kaikki vinkit olivat toteuttamiskelpoisia ja osa jopa niin yksinkertaisia, että sitä ihan hämmästyi, miten tämmöistäkään ei ole itse keksinyt miettiessään tekstin syntymisen vaikeutta. Esimerkiksi yksi suosikkini oli vinkki, jossa kehotettiin ottamaan joku itseä kiinnostava valokuva esiin ja kirjoittamalla siitä ylös kuvan värimaailmaa, millaista ääntä voisi kuulua ja miltä kuvassa tuoksuu. Mitä musiikkia voisi kuulua ja mitä joku voisi sanoa, entä mitä tapahtuu ennen ja jälkeen kuvanottohetken. Tällä tavalla kun lähtee kuvaa purkamaan tekstiksi sitä tuli ainakin itsellä paremmin hahmotettua visuaalisuus kerronnassa ja se mikä on tarpeellista sanoa tunnelman välittämiseksi. Tämä voisi toki toimia myös toisinpäin.
Myös monet muistutustekniikat auttavat saamaan tekstiin todenperäisyyttä, miltä tuntuu toisen ihmisen kosketus, millaista oli riidellä, miten kuvailisit tuttaviasi yhdellä lauseella jne..

Kirjallisuudenopiskelijalle, joka pitää kirjoittamisesta, oli mukava huomata kuinka paljon neuvottiin lukemaan toisten tekstejä ja miettimään niiden rakenteita, henkilöhahmoja, kerrontaa, aikatasoja jne. Sitähän teen melkein päivittäin.

Tekstinäyte:
"Varastettu virke.  Etsi runo tai romaanin viimeinen virke, joka on mielestäsi hieno. Ota se oman tekstisi ensimmäiseksi virkkeeksi. Kuuntele millainen rytmi ja sävel virkkeessä on ja yritä jatkaa sen tunnelmaa mukaellen. Unohda alkuperäinen ja katso minne tarina vie. Sinulla on aikaa 15 minuuttia. Saata teksti siinä ajassa jonkinlaiseen päätökseen."

Elina Hirvonen & Anu Silfverberg: Sata sivua, tekstintekijän harjoituskirja.
Avain, 2010
Sivuja: 157

Kirjamessuista

Olin tänään kirjamessuilla Avain-kustantamon järjestämällä kirjablogisteille suunnatussa tapaamisessa. Tapasin muita kirjabloggaajia, kirjailijat Elina Hirvosen ja Anu Silfverbergin, kuin myös Avaimen henkilökuntaa. Avain on muutenkin hienosti ottanut meidät kirjabloggaajat huomioon ja olin todella onnellinen päästessäni tapahtumaan mukaan. Kiitos vain bloginikin kautta kaikille osallistujille!

Kirjailijat esittelivät uusinta teostaan Sata Sivua, tekstintekijän harjoituskirja, jota olenkin jo muutaman kerran blogissani hehkuttanut oivalliseksi apuvälineeksi kirjoittamisesta kiinnostuneille. He myös kertoivat omia kokemuksiaan kirjoittamisesta ja siitä voiko kirjoittamista ylipäänsä opettaa kirjoittamisesta haaveileville. Tilaisuus oli erittäin rento ja oli hyvin mielenkiintoista kuulla kustantamon ajatuksia kirjablogistien merkityksestä heille ja siitä, miten paljon käsikirjoituksia heille tulee ja ylipäänsä kustantajan näkökulmia kirjamaailmaan. Itse kun on kirjojen suurkuluttaja, niin sitä kuuntelee mielellään kirjan syntyprosesseista ja kustantamisesta. Myös Elinan uusin teos Kauimpana kuolemasta ja Anun Kung Po nousivat juttelussa esiin, koska kirjailijat kertoivat erityisesti näiden teosten syntyprosessista ja siitä, millaista on tehdä pitkään yhtä kirjaa muiden töiden lomassa.

Minusta oli todella ilahduttavaa saada myös lempikirjablogieni kirjoittajille kasvot ja toivon, että tällaisia tilaisuuksia järjestetään jatkossakin.

Tänään menen uudemman kerran messuille tarkoituksenani nyt kiertää myös enemmän kirjojen keskellä, hypistellä uutuuksia, muistella menneitä tuttavia ja kuunnella kirjailijoiden haastatteluja. Harmi, että kirjamessuja on vain kerran vuodessa. :)

Lukupiiristä..

Ihanaa, kun meän kaikkien yhteinen lukupiiri (heh, kirjoitin aluksi lukupirii) on saanut näin hyvän vastaanoton. Sinne vain tervetuloa myös lisää uusia lukijoita keskustelemaan 10.11 Doris Lessingin Kultaisesta muistikirjasta. Ei haittaa, vaikka teosta ei olisi kokonaan lukenut, koska keskusteluun voi ottaa kantaa juuri sellaisena kuin on. Olen itse kaivannut lukupiiriä elämääni, koska haluaisin keskustella kirjoista toisten lukuharrastajien kanssa, mutta en akateemisesti väännellen, vaan tunnelmoiden. En ole kuitenkaan löytänyt sopivaa lukupiiriä tai en saa aikaiseksi lähteä kirjaston piireihin. Siksi tällainen virtuaalinen tila- ja aikarajoja rikkova virtuaalinen lukupiiri on omiaan blogaajille ja muille kirjarakastajille. Anonyymistikin voi ottaa osaa, jos ei halua heti rekisteröityä käyttäjäksi.

Pääsen Lessingin kimppuun vasta viikonloppuna, koska sitä ennen luettavana odottavat Saision Punainen erokirja, Hirvosen Kauimpana kuolemasta, Daniel Katzin Kun isoisä Suomeen hiihti, Machiavellin Ruhtinas, Jane Austenin Emma ja muutama teoriakirja. Olen myös näiden lisäksi tehnyt Elina Hirvosen ja Anu Silfverbergin Sata sivua, tekstintekijän harjoituskirjasta kirjoitustehtäviä.

Tuosta teoksesta teen vielä oman blogauksen, koska en tiedä teistä, mutta ainakin minulla on haaveena lukemisen lisäksi myös itse tuottaa tekstiä ja tuossa teoksessa on hyviä neuvoja päästä alkuun ja katsoa kirjoittamista ihan uudestakin kulmasta. Teen Jyväskylän kirjoittajakoulutukseen sivuaineopintoja ja aion kyllä ehdottaa, että he suosittelisivat aloitteleville kirjoittajille tätä kirjaa, koska niin nopeasti itsekin sain uuden idean tekstiini. Minulla on ollut vuoden verran päässäni eräs kirjaidea, mutta en ole oikeastaan saanut sitä kunnolla kirjoitettua, mutta olen paljon miettinyt rakennetta ja hahmoja. Monesti tulee vaikka bussimatkalla mieleen joku idea, mutta en saa kirjoitettua sitä ylös. Sata sivua harjoitustehtävineen ja kirjailijavinkkeineen virkisti kokeilemaan kirjoittamista. Mutta siitä lisää myöhemmin..
En malta odottaa, että kuulen tästä kirjasta esittelyn Avaimen tilaisuudessa kirjamessuilla!

Bloggaamisesta..

Minusta on ihana tehdä kirja-arviointeja blogiini. Minusta on nautinnollista lukea muiden arvioita ja olla osa jonkinmoista kirjablogistien rinkiä, missä hyvät kirjavinkit kulkevat näppäimeltä toiselle ja arvioinnit tuntuvat uskottavilta, helposti lähestyttäviltä ja jopa hitusen henkilökohtaisilta.

Kirjablogien idea ei ole esittää omaa naamaansa, perhettään, päivän asua, eikä se ole niin vahvaa mielipidevaikuttamista, jolta pitäisi suojautua. Näin ainakin niissä blogeissa, mistä itse pidän ja mitä seuraan päivittäin.

Luen silti Parnassoa ja Hesarin kirja-arvosteluita, mutta vahvin vaikuttaja kirjavalintoihini, jotka eivät kuulu tutkintovaatimuksiini, ovat toisten kirjablogit.

Olen otettu, että sain kutsun osallistua Helsingin kirjallisuusmessujen blogistien tapaamiseen, missä saan tavata myös ihania Avaimen kirjailijoita. Saan myös tavata toisia kirja-ahmatteja ja lukutoukkia ja jutella kirjoista vapautuneesti. Kyllä, luen joka päivä vähintään yhden kirjan, eikä kukaan pidä sitä outona.

Kirjabloggaaminen myös on vapauttanut kirjoittamistani. En osaa läheskään niin hyvin suomen kieltä kuin se olisi suotavaa kirjallisuudenopiskelijalle, mutta koko ajan opiskelen itsekseni lisää ja uskon, että kirjoittamalla ja lukemalla oppii.  Siihen asti, kestäkää näitä virheitäni. ;)

Yliopistolle tehdyt kirjalliset esseet vaativat minulta enemmän kurinalaisuutta, siinä missä tänne saan kirjoittaa tajunnanvirtana, omaksi ilokseni, mutta jokaista lukijaa arvostaen ja vaalien. Niissä esseissä pyrin ottamaan tekstin tekstinä, häivyttämään kirjoittajaa taaemmas analyysistani. Riippuen toki lähestymistavoista, tekijyyttä ja lukijuuttakin tarkastellaan, mutta useimmiten se oman äänen kuuluminen esseissä ei tarkoita omien fiilisten kirjoittamista ylös ja kuinka lukukokemukseen saattoi vaikuttaa vaikka rakastuminen, sairastelu tai inhottavan värinen kansi.

Tänne blogiin saan puolestani kirjoittaa kirjan tunnelmista, kuten ne koen ja mitä kirja merkitsee minulle. Kuinka vapauttavaa. Molemmat ovat ihania tapoja lukea ja kirjoittaa kirjoista, mutta melko tuoreena kirjablogistina arvostan tätä mahdollisuutta vapaaseen, tunnelmoinnilla hekumoivaan ja vuorovaikutukselliseen kirja-arvosteluun.

Kiitos sinulle, joka blogiini eksyt ja vaivaudut kommentoimaan, siitä on minulle paljon iloa.