Kirsi Piha esitti Helsingin Sanomien blogissaan 23.11.2010 kysymyksen kriitikon kuolemasta. Tarvitaanko kritiikin ammattilaisia tässä ”mielipiteiden kakofoniassa” ja onko edes mielekästä asettaa kriitikoiden työ vastakkain tavallisten lukijoiden mielipiteiden kanssa? Kritiikin kasvot -kokoelmassa monet eri taidealojen ammattilaiskriitikot pohtivat tätä samaa asia: onko kriitikoiden työ käynyt turhaksi yhteiskunnan viihteellistyessä, lehtikritiikkien muodollisten rakenteiden tiivistyessä ja lukijoiden kadottua sosiaaliseen mediaan.
Kritiikin kasvot on julkaistu SARVin, Suomen arvostelijain liiton 60-vuotisjuhlan kunniaksi. Kirja on suunnattu järjestön jäsenille eli ammattikriitikoille, mutta kirjoittajien persoonallinen tapa käsitellä kritiikkiä kiinnostaa myös ammattikunnan ulkopuolista lukijaa. Soraääniä lukutottumusten ja tiedotusvälineiden muutosta kohtaan ei tarvitse etsiä rivien välistä ja vain harva kirjoittajista uskaltaa tunnustaa, että nettikirjoituksetkin voivat olla ihan yhtä iskeviä ja älykkäitä kuin aiemmin lehdissä julkaistut pitkät esseet. Teos pitää sisällään hyvin erityyppisiä artikkeleita: henkilöhistoriaan keskittyviä kirjoituksia, populaarikulttuuriin kuuluvien taidelajien ja kriitikoiden suhdetta esitteleviä esseitä sekä historiikkitekstin Kritiikin kannuspalkinnosta. Artikkelit on jaettu väljästi kolmeen osioon: Kriitikon kysymyksiä, Kritiikin monet kentät ja Työstä ja taistelusta. Paikoin artikkelit olisivat kaivanneet kriittisempää silmää, sillä niiden sisällä on toisteisuutta ja pitkää tajunnanvirtamaista pohdintaa omasta eksistenssistä.
Muutama pitkän linjan kriitikko muistelee omassa artikkeleissaan työuraansa ja siinä samalla kritiikin aseman muuttumista kulttuurikentällä ja päivälehdissä. Näissä pohdinnoissa maalataan kritiikin näkyvyydelle kokoa ajan kapenevampaa polkua. Toiset kirjoittajista eivät kuitenkaan ole uponneet liian syvälle kyynisyyden suohon ja jaksavat muistuttaa kritiikkien tarpeellisuudesta. Siinä missä Kirsi Piha väittää tavallisen lukijan kokemuksen ammattikritiikistä olevan kuin teatteriesitys, joka vaatii jatkuvaa keskittymistä ja vastaanottavan mielentilan, ajattelevat nämä kriitikot lukijan tarvitsevan ammattilaisen silmää ja suhteellisuudentajua. Mainonnan ylisanojen ja kissankorkuisten otsikoiden seasta kriitikoiden on osattava nostaa esiin ne taidekokemukset, joista kannattaa keskustella. Heidän arvomaailmassaan kaupallinen menestys ja taiteelliset arvot eivät automaattisesti kulje rinnakkain. Elokuvakriitikko Antti Selkokari tähdentääkin artikkelissaan, että kriitikon tehtävä ei ole lisätä yhtä ääntä lisää samanmielisten joukkoon, vaan aloittaa taideteosta koskeva julkinen keskustelu.
Onko kritiikki sitten kuolemassa pois? Taidekriitikko Otso Kantokorpi esittää artikkelissaan, että koska useimmat taiteenlajit näivettyivät viimeistään 80-luvulla, ei kritiikkiäkään tarvitse pitää elossa. Hän myöntää silti, että parhaimmillaan kritiikki keskustelee elinvoimaisesti taiteen kanssa, eikä kumpikaan niistä ole silloin lähelläkään kuolemaa. Kritiikin kasvot kertoo silti, että kritiikkien julkaisumäärät ovat laskeneet ja sanomalehdet kierrättävät samoja arvosteluja säästötoimien osuessa niin taiteeseen kuin taidekritiikkiinkin. Osa kriitikoista sopeutuu, sillä vaikka kritiikkiä ei arvostettaisi entiseen malliin, on se silti parhaimmillaan yhtä luovaa kuin taiteen tekeminen – ja tarpeellinen osa koko taiteen prosessia.
Ostin teoksen kirjallisuuskritiikkikurssia varten, mutta jos saan suuret haukut kurssilla, niin ehkä sitten poistan tämän tekstin nolona. Marjista kiitän avusta!!
Kriitikon kasvoihin oli mielenkiintoista tutustua, sillä itse nautin sekä ammattikriitikoiden kirja-arvioista kuin blogiteksteistä. Molempia mielestäni tarvitaan, eikä vastakkainasettelua kannata edes ajatella.
Heikki Jokinen (toim.):
Kritiikin kasvot
Juhlakirja, 119 s.
Suomen arvostelijain liitto ry. 2010
Harmikseni kirjan kansi oli niin kiiltävä, ettei siitä saanut mitenkään edustavaa valokuvaa. En myöskään löytänyt netistä yhtään kuvaa.
