En kuitenkaan nyt ole niinkään kiinnostunut keskustelemaan kertojaa koskevista teorioista, joskin toivotan tervetulleeksi kaikenlaisen keskustelun. Halusin vain nostaa tuohon esille pienen alustuksen kertojasta, sillä tarvitsin tähän kertomukseen teoriasta ylemmän auktoriteetin ensiksi määrittelemään kertojan, jotta voin sitten kertoa jälleen jutustelevaan tapaan omista lukumieltymyksistäni ja kysellä sitten teiltä mieleisistänne kertojista.
Aloitan kuitenkin itse niillä, joista en niin pidä.
Useimmin petyn kun ihastun lapsikertojiin, ja puhun nyt nimenomaan pikkulapsista, teini-ikäiset menettelevät. Hyväksyn epäluotettavuuden ja epäjohdonmukaisuudet vanhemmissa kertojissa, mutta huomaan tarkastelevani lapsikertojia liiankin kriittisesti. Huonetta lukiessa tuskastuin Jackin epäjohdonmukaisuuteen, kuinka hän oli sekä ns. kaikkitietävä kertoja, joka osasi välittää lukijalle kaiken muiden henkilöiden ajatuksista ja käyttäytymisestä, että eristyksessä kasvanut lapsi, jolle ymmärrettävästi normaali arki tuotti vaikeuksia. Hän samaan aikaan siis kysyi, että mitä jokin sana tarkoittaa ja osasi kertojana välittää tämän ristiriidan lukijalle. Jos Jack olisi ollut minäkertojana ulkopuolisempi, katsellut aikaa taaksepäin tai ollut johdonmukaisesti "kujalla" uusista asioista ja hänen ihmettelynsä olisi tuotu esiin muilla keinoin, olisin hyväksynyt hänet lapsikertojana. Nyt hän tavallaan pilasi kirjan. Brunolle taas annoin anteeksi naiiviuden, sillä se toi tuttuun aiheeseen uudenlaisen näkökulman. Hän on kuitenkin ärsyttävyyteenkin asti ymmärtämätön ympäröivistä tapahtumista, ja lukijalla on koko ajan suurempi tietomäärä hallussaan, joka tekee tarinassa mukana olevan minäkertojan havainnoista mielenkiintoisia.
Tästä nyt voisi tehdä lyhykäisyydessään johtopäätöksen, että pitäisin enemmän tyhmistä kuin fiksuista lapsikertojista, mutta ei se niinkään mene. Kyse on mieltymyksistä, sillä totta kai lapsikertoja toimii toisissa kirjoissa paremmin kuin toisissa, mutta kärjistäen selviäisin ilmankin. Vaikka havainnointiin ja näkökulmiin tulee lapsikertojien myötä uusia piirteitä, niin valinta näkyy myös usein kielessä. Tarinan kuljetus ja ilmaisu on lapsellisempaa, epäonnistuessaan pakotettua ja pitkästyttävää. Usein kirjailija on kuitenkin aikuinen ihminen, joten pahimmillaan kertojaratkaisu on epäuskottava, kankea ja lukiessa tulee kuin väkisin etsittyä epäjohdonmukaisuuksia. Korostan tähän, että lapsikertojat eivät aina ole huonoja valintoja ja nyt puhun puhtaasti omista mieltymyksistäni.
Epäluotettavina kertojina he ovat omiaan, mutta pidän silti enemmän toisenlaisista epäluotettavista kertojista. Niistä, joilla on ketunhäntä kainalossa ja jotka yrittävät jallittaa lukijaa. Toki tämäkin on yleistys, sillä pahimmanlaatuisista tendenssikirjoista en niin perusta. Mutta haluan tulla kirjoissa myös huijatuksi. Lumiomena-blogissa Katja nosti vähän aikaa sitten esiin Lionel Shriverin Poikani Kevin -teoksen kertojasta: "Eva on klassinen esimerkki epäluotettavasta kertojasta, me lukijathan saamme tietää kaikesta vain hänen erittäin subjektiivisesta näkökulmastaan. Emme voi oikeasti tietää, mitä Franklin kaikesta ajatteli tai oliko Kevinin pikkulapsuusajan ilkeys äidin mielikuvitusta vaiko totisinta totta. Mutta vaikka Eva ehkä onkin epäluotettava, kirjoittaa Shriver tavalla, että Evan jokaisen lauseen uskoo, hänen jokainen sanansa on totta."
Epäluotettava kertoja, jonka kertoma voi yhtä hyvin olla myös totta, on kiinnostava kertoja. Tiivistetysti. Kärjistäen.
Kavahdan toisinaan puhuttelevia kertojia, jotka yhtäkkiä huomioivat minut kirjan äärellä ja tokaisevat jotain JUURI MINULLE. Joskus tämä rikkoo lukemisen illuusion ja sen maailman, mihin olen soluttautunut, ja havahdun siihen, että tässä tosiaan nyt luetaan kirjaa ja tuo kertoja sanoo minulle jotain. Terveppä terve sinnekin. Mutta näihin kertojiin olen pikkuhiljaa ihastumassa, viekoittelevasti pitävät tarinan imussa ja yhtä koska voivat herättää siitä transsista.
Pidän myös kertojista, jotka pysyttelevät taustalla. Tekevät sen duunin, johon heidät on palkattu. Välittävät, kertovat, järjestävät, valikoivat parhaat palat sieltä täältä. Eivät pidä turhaa meteliä itsestään ja antavat henkilöiden ja miljöön loistaa. Heistä pidän erityisen paljon.
Millaisista kertojista te pidätte? Ovatko eläinkertojat jännitäviä? Epäluotettavat luottovalintoja? Lapset liian lapsellisia? Haluatteko, että kertoja on mukana henkilönä tarinassa vai täysin ulkopuolinen? Haluatteko muistelevan minäkertojan? Entä miltä maittaa useamman kertojan kertomus? Poikkeaako runojen kertoja/puhuja proosan kertojasta?
Tuleeko teille mieleen lukukokemuksia, joissa erityisesti olisitte kiinnittäneet huomiota kertojaan? Muistan, että luennoilla puhuttiin joskus Paul Austerin New York -trilogian kontrolloivasta kertojasta, jonka mielivaltaa vastaan alkavat henkilöhahmot kapinoida, mutta koska en ole lukenut Austeria yhtään (vielä) en tiedä, miten he sen tekevät.
Kommentoikaa kertojista, kirjavinkit jakoon!
