Wolfram Eilenberger: Minun suomalainen vaimoni

"Mutta hienointa tässä vaatteessa on epäilemättä sen nimi: Jokapoika. Koskaan ei vaatekappaleelle ole annettu osuvampaa nimeä. Se on enemmän kuin paita, se on poliittinen manifesti."

Kuva

Wolfram Eilenbergerin teos Minun suomalainen vaimoni (Siltala, 2011) on hauskasti pakinoiva rakkaudentunnustus Suomelle. Kirjoittaja on saksalainen filosofi, joka on naimisissa suomalaisen naisen kanssa. Teos on pullollaan nasevia huomioita suomalaisuudesta ja Suomesta. En osaa sanoa, naurattaako tämä kirja muita kuin kohdemaan lukijoita, mutta minuun vitsit upposivat ihan täysin.

Minun suomalainen vaimoni ei ole varsinaisesti romaani eikä se myöskään ole novellikokoelma. Ainoa mieleeni juolahtava luonnehdinta on romaanimuotoinen pakinakokoelma. Aiheet pyörivät kliseisen Suomi-kuvaston ympärillä, eikä niitä pyritäkään teoksessa uudistamaan. Vitsi on kuitenkin toimivin silloin, kun sen ymmärtää ja siinä on jotain tuttua. En ole vielä lukenut Erlend Loen teosta Tosiasioita Suomesta, mutta olettaisin näissä kahdessa olevan paljon samaa. Päähenkilön vapaata assosiaatiota vieraasta maasta, sillä erotuksella että Eilenberger on asunut Suomessa ja Loe on rakentanut teoksensa matkailuesitteiden ja mielikuvien perusteella.

Suomentajalta on mukava ratkaisu kursivoida ne sanat, joita Eilenberger on käyttänyt alkuperäisessä teoksessaan suomeksi. Niitä vilisee teoksessa runsaasti ja olisikin mukava sanahaukkana vilkuilla joskus saksankielistä versiota. Esimerkiksi sanat mökki, Karhunkierros, pömpeli, löylyt, yo-kylä, tervashampoo jne. vilahtelevat tarinan keskellä suomeksi.

Yksi kaikkein hauskimmista kohdista liittyy Marimekon paitoihin: "Minä pidän näistä Marimekon paidoista. Ne ovat yksinkertaisesti vain kauniita. Mutta saan ennen kaikkea kiittää niitä siitä uskomattoman vapauttavasta tunteesta, että minulla on täydellisen soveliaat ylävartalopukimet kaikkiin mahdollisiin tilaisuuksiin, joihin voin Suomessa joutua: kotioloihin ja arkikäyttöön valikoima T-paitoja, joissa on väreiltään selvästi toisistaan erottuvia poikittaisia raitoja, ja edustustilaisuuksiin pystyraitaisia, sävyeroltaan hienovivahteisempia kauluspaitoja.--Voin siis rauhassa jättää paitaongelmat muiden huoleksi. Minä pärjään näillä lopun ikääni."

Olen ennenkin kirjoittanut näistä huumorikirjoista, joissa vitsaillaan kansalaisuus-stereotypioilla. Yhtä hauska, mutta kovin erilainen teos on Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen.

Kirjailija pääsee tapaamaan vielä :

5.4. kello 18.00 Goethe-Instituutti Helsinki

7.4. kello 18.00 Tampereen Saksalainen kulttuurikeskus

Wolfram Eilenberger: Minun suomalainen vaimoni
Siltala, 2011
Sivuja: 244
Suomentanut: Ilona Nykyri

Jenny Erpenbeck: Vanhan lapsen tarina

"Muut elävät elämäänsä keräämällä taka-ajatuksia ja muodostamalla tapahtumista johtopäätöksiä, mutta tyttö harjoittaa unohtamisen taidetta"

Jenny Erpenbeckin esikoisteos Vanhan lapsen tarina (Avain, 2011) on mielenkiintoinen teos, sillä lukiessa sanoista ja rivien välistä hakee koko ajan lisämerkityksiä. Teos ei tunnu olevan yhtään sitä miltä päällisin puolin näyttää ja minulle siitä rakentui vahva allegoria, vertauskuva Itä-Saksan historiaan.

Vanhan lapsen tarina alkaa sillä, että poliisit löytävät kadulta tytön, joka pitelee käsissään tyhjää ämpäriä. Hän ei puhu paljoa, kertoo vain ikänsä. Koska tytöstä ei saada mitään irti, hänet sijoitetaan lastenkotiin. Hän ei tunnu reagoivan mihinkään, on lähestulkoon mykkä, eikä tunnu muistavan mitään menneisyydestään. Luokkatoverit ja opettajat menettävät pian kiinnostuksen yrittäessään saada tyttöä ulos kuorestaan. Tyttö on tarkkailija, kuuntelija ja hiljainen hahmo, mutta hän on silti jatkuvasti tapahtumien taustalla.


"Hän on mykkä, muttei tiedä, että mykkyys on ensimmäinen ominaisuus, jota hänen luokkatoverinsa hänessä arvostavat"

Alussa ajattelin teoksen olevan "vaikea", mutta kerros kerrokselta se avautuu. Kirja ei silti missään vaiheessa tunnu täysin selvältä. Se ei ole lukuromaani, vaan vaatii lukijalta läsnäoloa ja halua käydä teoksen kanssa dialogia. Lopussa teosta makustelee ja tarinaa elää takaperin, merkityksiä sinne tänne ripotellen ja langanpätkiä yhteen keräten.

Kieli on selkeää, vaikka pitkät virkkeet aluksi takeltelivat suussa ja silmissä. Mutta rakastin kielen koristelemattomuutta ja sanojen sisään kätkeytyneitä merkityksiä. Osa virkkeistä pakottaa miettimään alkuperäiskieltä. Kirjan loppupuolella esiintyy lyhyt virke :"Tyttö kaatui." Mietin että miten tämä on kirjoitettu saksaksi. Kaatua. Fallen? Einstürzen? Kukistua. Romahtaa. Luhistua. Mielikuvat Berliiniin muurin murtumiseen ovat vahvoja. - Vain yhdestä pienestä virkkeestä. Tyttö voi olla läpi teoksen kuin mykkä tarkkailija taustalla, mutta siellä taustalla tapahtuu paljon. Monta asiaa tulkitsee uudella tavalla, kun on lukenut kirjan loppuun asti. Esimerkiksi tytön luokkakaverien nimet tuntuvat olevan merkityksellisempiä kuin aluksi luulekaan. Nicole, Babette, Mandy. Eivät kuulosta ainakaan minun korvaani kauhean saksalaisilta nimiltä.

Tämä olisi loistava lukupiirikirja, sillä teosta olisi mielenkiintoista purkaa osiin muiden lukijoiden kanssa. Minulle kirjan maailma kytkeytyi niin vahvasti muurin murtumiseen, Saksojen yhdistymiseen tytön ruumiillistuessa Itä-Saksaksi. Hänen mykkyytensä tuntui vapauteen tottumattoman ihmisen varovaisuudelta. Ikäkysymys puolestaan vaikeutena puhua omasta historiastaan. Tunnistaa itsessään oma identiteetti ja omaperäinen persoonallisuus. Mielikuva oli niin vahva, että moni muu taso jäi varmasti näkemättä.

Tytön ruumiin muutosten kautta kuvastuu suhde vapauteen. Vanhan lapsen tarina on hengästyttävän upea kirja.

Tekstinäyte:
"Näin on osoittautunut: tyttö on käytettävissä. Tästä alkaen tyttö kokee rintamien liikkuvan, jonkinlaisen kollektiivisen tuulen kääntymisen, jonka syy pysyy häneltä piilossa. Tunne on miellyttävä. Hän yrittää vaistomaisesti tehdä kaiken kuten tuona päivänä, jona joku hänen luokkatovereistaan kuiskasi hänelle ensimmäisen kerran jotakin. Hän seisoo sokeana ja onnellisena lämpimässä tuulessa eikä halua enää liikkua."

Kirjasta ovat tehneet arvion myös: Ina, Morre ja Susa

Jenny Erpenbeck: Vanhan lapsen tarina
Avain, 2011
Sivuja: 115
Suomentanut: Mari Janatuinen

Arvonnan voittajat ovat..

Virallinen virallinen valvoja-kuva

Keväisen kirja-arvonnan voittajat on arvottu. Käytin apunani random.orgia, sillä 147 arpalipun askartelu olisi ollut liian työlästä. Virallisena valvojana toimi perinteen mukaisesti Petja.

Ensimmäinen voittaja on: Noko
Toinen voittaja on: Anki
Kolmas voittaja on: Linnea

Koska osallistujia oli niin paljon, halusin arpoa vielä neljännen yllätysvoittajan. Onnea Mari.A

Onnea kaikille voittajille! Lähettäkää kirjatoiveenne (ja pari varatoivetta, jos joku muu on ehtinyt jo valita saman kirjan) minulle sähköpostitse osoitteen kera. Lähetän kirjoja sitten sitä mukaa, kun otatte yhteyttä.

Osoite: kirjaintenvirrassaPOISTA@gmail.com

Kirjat ja musiikki

Olen lähiaikoina lukenut kaksi novellikokoelmaa, joissa yhdistävänä teema on musiikki. Luin Kazuo Ishiguron Yösoittoja ja Maritta Lintusen Mozartin hiukset. Musiikin kautta näytetään lukijalle henkilöiden erilaisia tunnereaktioita tai heidän kyvyttömyyttään kommunikoida sanoilla. Musiikki luo lukemiseen tunnelmaa, vaikka ääni löytyykin vain lukijan mielikuvituksesta.

Parhaat kirjat toimivat - ainakin minulle - samalla tavalla kuin musiikki. Hyvä tarina koskettaa jo sinällään, mutta minua viehättävät myös muodolliset seikat, esimerkiksi mielenkiintoinen rakenne, takaumat, toistot, ellipsit, toimiva, rohkea, kaunis, erikoinen kieli jne. Ihan tahtomattanikin rakastun äärettömästi kirjoihin, jotka liikauttavat jotain minussa ja joiden tunnelma resonoi sisimpäni kanssa. Samoin minulle käy musiikkia kuunnellessa. Olin ennen kauhean sanoituspainoitteinen kuuntelija ja hain mieltäni liikuttavia tuntemuksia nimenomana tekstistä. Kaikkien tunnekokemusten ei tarvitse olla väkeviä, mutta jotta äänien ja tekstien viidakosta jokin teos jäisi mielen päälle, siinä täytyy olla jokin asia, joka liikuttaa. Jää vaivaaman mieltä, ilahduttaa, naurattaa, koskettaa tai työstää sisimmässä niitä pimeitä kohtia.

En yleensä kuuntele musiikkia, kun luen, sillä haluan keskittyä nimenomaan tekstiin. Mutta jos kuuntelen, niin silloin otan mieluusti vinyylin ja istun tuonne "jazz-tuoliini" ja teen koko lukukokemuksesta tapahtuman itselleni. Hyvä kirja, rahiseva ääni neulan kulkiessa vinyylin päällä, ehkä lisäksi jopa lasi viiniä. Lataudun vastaanottamaan aika paljon tunnetta jo sitä tilannetta rakentaessani. Tämä ei ole kuitenkaan mikään tyypillinen lukutilanne minulle.

Kirjasiepon blogissa kyseltiin taannoin, että kuuntelevatko ihmiset musiikkia lukiessaan. Hämmennyin siitä, kuinka monet pystyvät tähän. Itse mainitsin silloin, että jos kuuntelen musiikkia, se on yleensä ambient-tyylistä tunnelmointimusiikkia. Alla oleva biisi on Jurin tekemä ja siinä kuuluu hänen vanhan soittorasiansa ääni. Se tuo kappaleeseen mielestäni vahvaa tunnelmointia mukaansa. Tai se muistuttaa minua omasta soittorasiastani. - Jonka kadotin aikaa sitten.

Toivottavasti pidätte valinnastani. Olisi mielenkiintoista kuulla lisää teiltä musiikin ja lukemisen yhdistämisestä. Täytyykö musiikissa olla aina sanat, jotta se koskettaa? Koskettaako teitä kirjassa nimenomaan tarina ja sen yhdistyminen jotenkin omaan elämään?

Don't Let The Bedbugs Bite by JURI

Hanna Tuuri: Orapihlajapiiri

"Aurinko oli työntynyt läpi orapihlajapiiristä, tunkeutunut käytävään maan alle, ja nyt se ojensi meille kirkkaan käden."

Kuva

Orapihlajapiiri (Otava, 2011) on Hanna Tuurin esikoiskirja. Teoksen alussa äiti Kirsin ja hänen murrosikäisen tyttärensä Annin välit ovat huonot, sillä Kirsi pakottaa Annin muuttamaan kanssaan Irlantiin. Kirsi on eronnut Annin isästä ja ollut pitkään hyvin epäitsenäinen. Hän kaipaa muutosta ja kuullessaan Knocknamurran yhteisöstä, päättää muuttaa sinne. Yhteisö pyörii täysin vapaaehtoistyön ja vaihdantatalouden varassa. Sympaattinen yhteisö huolehtii kehitysvammaisista asukkaistaan ihan eri tavalla kuin mihin hoitoalalla työskentelevä Kirsi on tottunut. Annille suuri muutos tuottaa hankaluuksia, sillä hän ei osaa kunnolla edes englannin kieltä.

Kerronta vaihtelee Kirsin ja Annin välillä. Pienten kielellisten vivahteiden avulla voi erottaa puhujan tyylin. Kirsin puhe on yleiskielisempää, kun taas Annin puhuessa ihmisiin viitataan yleensä sanalla se, kieli on passiivimuotoista ja kongruensseja puuttuu: "me mentiin", "me käännyttiin", "'Kaunis paikka, se sanoi'" jne. Olisin kaivannut kuitenkin tähän rohkeampaa otetta, mielestäni Annin puhe olisi voinut olla vielä vähän rosoisempaa, ilman että se olisi menettänyt luettavuuttaan.

Tuuri osaa kertoa todella suoraviivaisesti ja kauniisti asioista. Hänellä on tarinassaan hyvä idea ja toimivat henkilöhahmot. Kirjailija on osannut problematisoida tarinansa avulla meidän ihmisten suhtautumista "normaaleihin", terveisiin ja sairaisiin. Kuka on oikeasti sairas ja ns.ei-normaali? Kellä on oikeus päättää, miten ihmiset tulee luokitella? Onko kehitysvammainen sairaampi kuin epilepsiaa sairastava ihminen? Vaatiiko itsetuhoinen ja masentunut ihminen enemmän hoivaa kuin työssäkäyvä ja toimelias kehitysvammainen ihminen?

"Muistin, mitä Anni oli puhunut illalla. 
- Äiti, minkähänlaista on syntyä suruun, se kysyi. 
-Mitä ihmettelin.
-Kaikki haluaa terveen vauvan, Anni sanoi. 
-Jos syntyy kehitysvammaisena tai sairaana, ihmiset suree. Ihan varmaan sen aistii, pikkuvauvanakin, Anni tuumi."

Puitteet ovat Orapihlajapiirissä kunnossa.

Mutta.

Teos ei koskaan oikein lähde lentoon. Se on ihan liian varovainen ja särötön minun makuuni. Orapihlajapiiri ei missään nimessä ole huono kirja, eikä siitä jää huono maku suuhun. Sillä on ansionsa ja Tuuri osaa kirjoittaa kaunista kieltä, mutta tarinana se jää valjuksi.

Lukijalle näytetään kaikki melko kronologisessa järjestyksessä. Annin muistellessa mummonsa kanssa käytyjä keskusteluja, saadaan aikarakenteeseen jotain muutosta. Näkökulman vaihtumisella tulee kerrontaan myös jotain vaihtelua. Kaikesta näistä huolimatta, minulla oli tunne, että lukisin melko suoraviivaista nuortenkirjaa.

Tapahtumissa ei ole oikeastaan mitään yllättävää ja kaikki on niin idyllistä. Yhteisön vapaaehtoisuuteen ja luonnonmukaisuuteen perustuva toiminta tuntuu tavattoman mielenkiintoiselta, mutta "liian" täydelliseltä. Sen mahdollisuuksia toimia tulevaisuudessa problematisoidaan vain pieninä välähdyksinä. Henkilöhahmoissa tapahtuu melko vähäistä kehitystä, joskaan kaikkien teosten ei tarvitse olla kehityskertomuksia. Anni on lopulta itsenäisempi kuin äitinsä, mutta tämäkin on ennalta-arvattavaa alusta asti.

En ollut välittömän ihastunut, mutta samalla myönnän että teos oli kaunis. Tulen varmasti lukemaan Tuurin seuraavankin kirjan ja toivon senkin sijoittuvan Irlantiin.

Hanna Tuuri: Orapihlajapiiri
Otava, 2011
Sivuja: 285

Viikon luetut

Petja on kyllä varsinainen rentoreiska. Nukkuu sikeästi, mutta samalla venyttää raajojaan. Aurinko mukavasti vielä lämmittää turkkia. Kyllä kelpaa pötkötellä.

Tiistaina kävin kuuntelemassa Cecilia Samartinia ja ensi viikolla aion mennä parin kirjabloggaajan kanssa Villa Kiveen kuuntelemaan Claudie Galleyta. Kirjoitan siitä sitten blogiini pienen raportin. Menen myös kustannustoimittajakurssilaisten kanssa käymään tutustumassa Siltala- ja Teos-kustantamoihin. Paljon kirjallisia tapahtumia siis luvassa.

Ensi viikolla on myös kirjablogini arvonta. Siihen ehtii osallistua vielä koko keskiviikon, sillä arvon 31.3 kirjapalkintoja voittajille. Kiitos paljon kaikille osallistujille ja tervetuloa uudet lukijat.







Tällä viikolla tuli luettua:
- Ann Rosman: Majakkamestarin tytär (Bazar, 2011)
- Siri Hustvedt: Vapiseva nainen (Otava, 2011) (osin)
- Paul Gravett: Sarjakuvaromaani, ja miten se voi muuttaa elämäsi (Otava, 2007) (tietokirja)
- Maritta Lintunen: Mozartin hiukset (Wsoy, 2011)
- Wolfram Eilenberger: Minun suomalainen vaimoni (Siltala, 2011)
- Petri Tamminen: Muistelmat (Otava, 2004)
- Kari Hotakainen: Finnhits (Wsoy, 2007)
- Maria Björklund: Kaksin (Arktinen Banaani, 2011) (sarjakuva)
- Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja (Wsoy, 2010) (äänikirja)
- Hanna Tuuri: Orapihlajapiiri (Otava, 2011)
- Muriel Barbery: The Gourmet 

Luin viikolla myös Jukka Itkosen lasten runokirjaa Käpälämäki lastenkirjallisuuden luentoa varten ja haluan siitä nostaa esiin yhden ihastuttavan runon. Runokirjassa ihastutti erityisesti osio Kissanpäivät, koska siinä oli pelkkiä kissamaisia runoja.

Runossa on hyvä sanoma ja sopii mielestäni hyvin Petjan kuvan kanssa yhteen.  Kissamaista filosofiaa viikon loppuun kaikille lukijoilleni!

Kärsivällisyyttä
Kolli-Jori von Wrightin mietteliäs minuuttivalssi

Minuutissa ei kissa
voi onnea saada,
vaikka oitis se tahtois ahmaista sen,

eihän tuulikaan hetkessä
koivua kaada.
Se tyyntyy ja kaataa puun vähitellen.

Minuutissa voi kissa,
jos tahdotte kuulla,
saada kiinni vain takkuisen häntänsä pään.

Minun mieleni on tyyni ja
sielu kuin puulla.
Onni saapui kun en tehnyt elettäkään.

Minuutissa ei kissa
voi kaikkea saada.
Nuori kissa on kevät ja vanha taas syys.

Laulu loppuu, nyt kuppiini
maitoa kaada...

Ai, mikä se syys on?
Se on kär-si-väl-li-syys.

Ann Rosman: Majakkamestarin tytär

"Aivan kuin muurauslaasti ei olisi enää jaksanut kantaa sitä raskasta salaisuutta, jonka kivitalo oli niin kauan säilyttänyt"

Ann Rosman, vastaan "sinulle" blogini välityksellä. Voi kuinka pidinkään tästä tarinastasi. Kirjanmerkkinä toimiva tervanaru tuoksui sivuja kääntäessä ja edesauttoi jännästi uppoutumista merellisiin maisemiin.

En ole aikoihin lukenut muita dekkareita kuin Agathan Christien Hercule Poirot-tarinoita, mutta tavattuani Ann Rosmanin Bazarin kevät-tilaisuudessa kiinnostuin hänen esikoisestaan Majakkamestarin tytär (Bazar, 2011). Ruotsalaisen kirjallisuuden tuntemukseni rajoittuu aika pitkälti juuri dekkareihin ja pidän erityisesti ruotsalaisista "murhaelokuvista". Majakkamestarin tytärtä lukiessa mietin koko ajan, että tästä saisi todella hyvän elokuvan. Kirjan poliisit ja miljöö saivat lukiessa vastineensa mm.Beck- ja Wallander-elokuvista. Ei kuitenkaan häiritsevästi, sillä päähenkilöt heräsivät henkiin ihan kirjan oman kerronnan turvin, eikä niille tarvinnut etsiä kasvoja elokuvamaailmasta.

Kirjan päähenkilö, rikostutkija Karin Adler ei ole mikään tyypillinen naispoliisi, joka yrittää ylikompensoida sukupuoltaan miehisellä alalla. Hän ei ainakaan tämän ensimmäisen kirjan perusteella ärsyttänyt minua lainkaan. Hän on ihan tavallinen poliisi, eikä sukupuoli noussut teoksessa juurikaan tapetille. Pakkohan aiheesta on silti vähän lypsää konfliktia työpaikan vanhempien patujen kanssa, mutta se tehtiin teoksessa lopulta maltillisesti.

Vaikka Karinin ihmissuhteet ovat retuperällä, syy ei kerrankin ole poliisin raskas työ. Monta pientä poliisiromaanin kliseetä vältetään sillä, että ei yritetä olla liian ovelia piilottamalla niitä, vaan ne käsitellään maltillisemmin, arkisemmin ja vähemmällä tohinalla kuin yleensä. Keskustarina saa hengittää vapaammin ja kulkea jännittävässä ilmapiirissä eteenpäin, eikä juoni katkea liialliseen päähenkilön kehittelyyn. Minusta on mukava oppia dekkarisarjoissa päähenkilöstä asioita pitkin matkaa, eikä kyllästyä häneen jo ensimmäisessä kirjassa.

Majakkamestarin tytär alkaa sillä, että kesken Pater Noster -majakkasaaren täysremontin hylätystä asuinrakennuksesta löytyy ruumis. Kuten Karin Adlerille myös kirjailijalle itselleen tämän murhan selvittäminen on ensimmäinen kerta tutkimuksen johdossa. Miljöö, jossa teoksessa liikutaan on kirjailijalle itselleen tuttu, sillä hän on sijoittanut jännittävän tarinansa omalle kotipaikkakunnalleen Marstrandiin.

Teoksessa liikutaan kahdessa aikatasossa, Karin Adlerin murhatutkimuksissa ja 1960-luvulla, murhatun miehen elämänvaiheita kerros kerrokselta paljastaen. Pistin pienet harmaat aivosoluni töihin yrittäessäni pitkin matkaa löytää linkkejä menneen ja nykyisyyden välillä. Mikä ilahduttava asia, että lukijalle tarjotaan oikeasti mahdollisuus pysyä murhatutkinnassa mukana ja etsiä läpi teoksen murhaajaa ja tämän motiiveja.

Majakkamestarin tytär pitää sisällään paljon aineksia, purjehduksesta kätkettyihin aarteisiin. "Paatti" ei silti uppoa liiasta painosta, vaan tarinassa on mielestäni sopivassa suhteessa maustetta. Kirja oli kaikkea mitä odotan hyvältä dekkarilta: psykologiaa ja draamaa sopivina annoksina, hyvää juonenkuljetusta, uskottavat henkilöhahmot yhdistettynä hituseen epätodennäköisyyttä, tarinan ankkurointia historiaan ja lopulta jälkimakuna nopeasti luettava paksu jännäri ilman väkivallalla mässäilyä. Keitos on valmis.


Bazarin sivuilta löytyy teoksesta lukunäyte.
Leena Lumi ja Lumikko ovat tehneet teoksesta kattavat arviot blogiinsa.

Ann Rosman: Majakkamestarin tytär
Bazar, 2011
Sivuja: 335
Suomentanut: Anu Koivunen