7.4.2011

Jaakko Yli-Juonikas: Uneksija (2000 merkin versio)

Unikuvia ja herätyssaarnausta

Minulla on kaikki kunnioitus ja arvostus lehtikriitikoita kohtaan, ei ole oikeasti helppo tehtävä kirjoittaa arvioita, kun merkkimäärä on rajoitettu. Kyllä blogikirjoittaminen tuntuu vapauttavalle näiden kritiikkiyritysteni jälkeen. Siksi blogissani samasta kirjasta kaksi versiota, ensin vähän vapaammin ja sitten tiukemmassa paketissa.

Jaakko Yli-Juonikkaan teos Uneksija on itsenäinen pari kirjailijan aiemmalle teokselle Valvoja. Molemmissa teoksissa liikutaan toden ja kuvitelman rajalla. Valvojassa päähenkilö yrittää rikkoa hereillä olon maailmanennätystä ja Uneksijassa herätysliikkeen unisaarnaaja Eino Teräs kerää ihmisiä ympärilleen kuuntelemaan unen ja valveen rajamailla pidettyjä horrospuheitaan.

Uneksijassa liikutaan sisällissodan jälkeisessä Suomessa. Yli-Juonikas tuo aikaan ilahduttavan tuoreen näkökulman. Poliittinen vastakkainasettelu on läsnä taustalla, mutta teoksessa keskitytään enemmän ajan ilmiöihin, unissaarnaamiseen ja unitutkimuksiin. Nukkuessaan messuavat herätyssaarnaajat olivat tuohon aikaan suosittuja, vaikka monet osoittautuivat huijareiksi. Kirjailija kehittelee ansiokkaasti tarinan Teräksen ammatin ympärille näyttämättä sanaakaan itse saarnasta. Sen vaikutukset ovat silti nähtävissä, saahan Eino jo alkusivuilla hurjistuneen toisinuskovan kimppuunsa.

Herätyssaarnan aikana kerronta kulkeutuu Teräksen uniin. Niissä hän muuttuu nuoreksi naiseksi, joka yrittää epätoivoisesti päästä pakoon henkeään uhkaavaa pyöveliä. Unikuvat sekoittuvat välillä toden kanssa ja uneksittu tuntuu tällöin totta todemmalta – valvetilan unelmien täyttymiseltä.

Teräksen unikuvissa on erotiikkaa, elämäntavoissa taas puritaanisuutta ja pidättyneisyyttä. Hän ei ole koskaan harrastanut "haureutta", eikä tunnista uniensa latausta, vaikka ne koko ajan vihjaavat alitajuisesta seksuaalienergiasta. Vaimon löydettyään hän kysyy hyvältä ystävältään: "Onko tieteellisessä katsannossa miehellä ja naiselle perusteltua aihetta lykätä siitinelon aloitusta avioitumisen yli?" Saarnaveli painottaa, ettei sukupuolihimoa saa tyydyttää kuin lastentekopuuhissa ja tuomitsee jyrkästi apteekin "preservatiivit".

Uskonnollisuus, luonnontieteet ja unimagia vääntävät kättä luoden jännitettä tarinaan. Ärhäkämminkin aiheeseen olisi voinut tarttua.

Jaakko Yli-Juonikas: Uneksija
Otava, 2011
Sivuja: 191

Jaakko Yli-Juonikas: Uneksija

"Painajaisunista voi oppia myös nauttimaan"

Kuva
Jaakko Yli-Juonikkaan teos Uneksija (Otava, 2011) on itsenäinen pari kirjailijan aiemmalle teokselle Valvoja (2009). Valvojassa yritetään rikkoa maailmanennätystä ja Uneksijassa herätysliikkeen unissasaarnaaja Eino Teräs kerää ympärilleen ihmisiä kuuntelemaan unen ja valveen rajamailla pidettyjä horrospuheitaan. Puheiden aikana kerronta kulkeutuu Teräksen unien kuvaamiseen. Hän muuttuu nuoreksi naiseksi, joka yrittää epätoivoisesti päästä pakoon pirullista pyöveliä. Teoksessa liikutaan luontevasti unen ja valvetilan välimaastossa, mutta välillä erehdyin lukemaan unta totena. Ehkä tämä on kirjailijan tarkoituskin, hämmentää ja haparruttaa tätä rajaa. Kuviteltu tuntuu todemmalta, valvetilan fantasioiden täyttymiseltä.

Unissa on vahva seksuaalinen lataus ja olisi mielenkiintoista päästä kuulemaan valuuko niistä läpi jotain väreilyä itse saarnaan. Teräs ei muista omia puheitaan, eikä kerronta koskaan siirry kuvaamaan saarnoja tarkemmin. Kansa on kuitenkin vaikuttunut, eikä saarna jätä ketään kylmäksi. Teräs saa jopa yhden saarnansa aikana kunnon selkäsaunan, tätä kuitenkaan itse muistamatta.

Uneksijassa liikutaan sisällissodan jälkeisessä Suomessa, mutta näkökulma aikaan on tuore. Poliittinen ilmapiiri häilyy teoksessa taustalla ja tarinassa keskitytään ajan ilmiöihin, unissaarnaamiseen ja unitutkimukseen. En ollut aiemmin kuullut unisaarnaajista ja pikaisen googletuksen perusteella sain selville, että Suomessa on tuona aikana ollut melko paljon puhujia eri seurakunnissa. He olivat aluksi suosittuja, mutta yleinen ilmapiiri alkoi kuitenkin kääntyä heitä vastaan, sillä monet heistä paljastuivat huijareiksi.

Uneksija on mielenkiintoinen kirja, sillä se tuntuu samaan aikaan realistiselta, historialliselta ja fantasiaromaanilta. Unikuvissa on erotiikkaa, Teräksen elämäntavoissa puritaanisuutta ja pidättyneisyyttä. Hän ei ole koskaan harrastanut "haureutta". Hän ei tunnista uniensa latausta, vaikka ne koko ajan vihjaavat alitajuisesta seksuaalienergiasta. Lopulta kun Teräs löytää vaimon hän kysyy hyvältä ystävältään: "Onko tieteellisessä katsannossa miehellä ja naiselle perusteltua aihetta lykätä siitinelon aloitusta avioitumisen yli?" Saarnaveli painottaa, että sukupuolihimoa ei saa tyydyttää kuin lastentekopuuhissa ja tuomitsee jyrkästi apteekin "preservatiivit". Uskonnollisuus ja unimagia lyövät kättä, mutta realistisuuden tuntu tulee muutamista vanhahtavista sanoista, todellisten historiallisten henkilöiden mukaantulosta ja psykoanalyytikoiden unitulkinta-keskusteluista.

Pidin enemmän valvetilasta kuin unihorinoista, mutta lopulta en ollut varma että olivatko molemmat tarinalinjat kuitenkin todellisuutta.

Jaakko Yli-Juonikas: Uneksija
Otava, 2011
Sivuja: 191

6.4.2011

Kirjalöytöjä ja lukutottumus-tutkimuksesta..

Löysin taas aivan ihastuttavia kirjoja antikvariaattikierroksellani (piti sisällään kaksi paikkaa). Kaikki muut kirjat maksoivat euron, paitsi tuo päällimmäinen ihastuttava Elif Shafakin Rakkauden aikakirja kustansi 2 euroa. Eli koko keko kympillä.

Onhan tämä varsinaista ostomaniaa haalia kaikki paikat täyteen kirjoja, mutta aion pitää vastaisuudessa lisää arpajaisia ja pistää hyvä kiertämään. :) Tarkoituksenani oli vain tappaa aikaa ennen erästä musiikkitutkimusta (piti kuunnella 700 erilaista biisinäytettä pikaisesti raksiruutuun arvioiden ja sain siitä hyvästä 30e lahjakortin Stockkalle), mutta halvat hinnat yllättivät lukutoukan.

Klikkaamalla kirjan nimeä pääsee jonkun kirjabloggaajan tekemään arvioon, mikäli kirjasta sellainen on tehty ja arvio googlettamalla löytyi.
- Markku Turunen: Juuston pimeä puoli  (Gummerus, 2010)
- Eila Kostamo: Isänkuvat (Wsoy, 2010)
- Pekka Manninen: Kiimakangas (Wsoy, 2010)
- Elina Loisa: Julkeat (Gummerus, 2010) ja toinen aivan erilainen arvio teoksesta tästä.
- Pauliina Susi: Nostalgia (Tammi, 2010)
- Saara Kesävuori: Tarvitse minua (Tammi, 2010)
- Eeva-Kaarina Aronen: Hän joka näkee (Teos, 2007)
- Heidi Jaatinen: Ei saa katsoa aurinkoon (Gummerus, 2010) ja toinen arvio tästä.
- Elif Shafak: Rakkauden aikakirja (Gummerus, 2010). Lisäksi klik, klik, klik.


Samalla välitän Eliisa Vainikan viestin lukutottumus-tutkimuksesta:

------

Hei!

Teemme Tampereen yliopiston Journalismin tutkimusyksikössä tutkimusta ns. Google-sukupolven uusista lukutottumuksista. Etsimme tutkimukseemme Tampere-Turku-Helsinki-akselilta sähköisessä ympäristössä toimivaan lukupiiriin kuuluvia ihmisiä. Yhteisö voi olla muukin kuin lukupiiri, mutta tärkeää olisi, että siihen kuuluisi toimintaa, jossa luetaan, jaetaan ja ehkä jopa tuotetaan yhdessä tekstejä. Toivoisimme löytävämme 4-5 osallistujaa ensi kesänä tehtävään fokusryhmähaastatteluun. Voisitkohan ystävällisesti levittää sanaa blogisi kautta ihmisille, jotka voisivat olla tästä kiinnostuneita tai onko sinulla ympärilläsi ihmisiä, jotka saattaisivat haluta osallistua? Projekstista voi lukea lisää blogistamme: http://uulu.wordpress.com/about/.

Minuun voisivat fokusryhmään tulosta kiinnostuneet ottaa yhteyttä. Sähköpostini on muodossa etunimi.sukunimi@uta.fi. Olisi kiva, jos mainostaisit tätä mahdollisuutta myös siellä lukupiiri-blogissa. Osallistujien ei tarvitse olla ennestään toisilleen tuttuja ja iältään he saisivat mieluiten olla 18-30-vuotiaita. Fokusryhmän tapaaminen voidaan järjestää Helsingissä tai Tampereella tai muualla Etelä-Suomessa, mikäli joku muu paikka on osallistujien kannalta sopivampi.

--------

Laitan tämän saman viestin myös Lukupiiri-blogiimme, sillä sitäkin kautta voi olla kiinnostuneita lukijoita osallistumaan tähän tutkimukseen.

Aion itse osallistua tähän tutkimukseen, mutta en vielä tiedä asiasta tarkemmin mitään. Haluan kuitenkin olla mukana lukutottumus-tutkimuksessa ja toivon mukaan osa teistä lähtee tutkimukseen mukaan ja ottaa Eliisa Vainikkaan yhteyttä.

5.4.2011

Blogien visuaalisuudesta

Jos joku lukijoistani on tänään eksynyt blogiini, niin on varmaan ihmetellyt blogini ulkonäön jatkuvaa muuttumista. Kun päivittäin katselee samoja värejä, tekee mieli näin keväänkin kunniaksi uudistaa blogi-ilmettä. Se ei kuitenkaan ole mikään helppo juttu, sillä haluan että blogini pysyy selkeänä, luettavana ja silti visuaalisesti kiinnostavana. Nyt pidän ajatustaukoa ja blogini saa pysyä valkoisena. Se on monessa blogissa yleinen tapa ja toimiva kuvien kanssa. Blogi pysyy selkeänä, mutta haluaisin silti vähän väriäkin pintaan.

Kuvailin kotimme tauluja ja yritin saada niistä mukavaa liikettä tekstin taustalle, mutta jokaisesta kuvasta tuli silti liian levoton olo. Katselen vielä blogiani melko pienen läppärin näytön läpi, joten kaikki vaihtoehdot näyttivät liian pieniltä ja sottaisilta.

Haluan selkeästi nyt vaaleita värejä ja abstrakteja muotoja talven tasavärisemmän blogitaustani tilalle. Kuvailin taulujen eri kohtia, pyörittelin kameraa. Kuvasin liinoja, verhoja ja jopa raanua. Petja ihmetteli, että eikö hänestä oteta tällä kertaa yhtään kuvaa. :)


En halua käyttää bloggerin valmiita kuvia, mutta en ole tyytyväinen yhteenkään itse kuvaamani otokseen. Visuaalisuus on tärkeää, sillä sen pitää toimia tekstin ja kirjan kansien kanssa yhteen, mutta olla edes vähän jännittävä että sitä jaksaa katsella päivittäin.

En pelkää käyttää värejä kotonakaan, joten pelkkä valkoinen tausta ei riitä minulle. Valkoinen silti toimii blogeissa melkein parhaiten, sillä se on rauhoittavin ja katse keskittyy teksteihin. Monet bloggaajat ottavat todella hienoja kuvia, joista tulee blogeihin valoa, elämää, näyttävyyttä ja jopa räiskettä. Näiden esimerkkitaustojeni pohjalle ei sopisikaan kuin valkoinen väri, joten nyt on hyvä antaa silmien levätä monista eri taustavalikoimista.

Ei ole mikään helppo juttu lähteä vaihtamaan tuttua pohjaa pois, sillä loppujen lopuksi mikään ei miellytä. Tai sitten olen vain liian vaativalla tuulella.
Tämä päivitys ei varsinaisesti liity kirjoihin, mutta halusin pohtia ääneen blogin muutoksia. Tuntuu siltä kuin sisustaisi asuntoaan uuteen uskoon.


Millainen blogipohja ja taustaväritys miellyttää eniten teidän silmäänne? Monet teistä, jotka eniten kommentoivat blogissani ovat itsekin kirjabloggaajia ja minua kiinnostaa kuulla, että millä perusteella olette valinneet taustanne. Onko valkoinen tausta kuitenkin helpoin, jos blogissa on paljon kuvia? Vaihdatteko usein taustaa, fontteja, värejä, tyyliä?


Moni näistä taustoistani toimii niin, että tuohon päälle tulee valkoisen pohja tekstiä varten ja nuo kuviot näkyisivät taustalla liikkumattomina.

Sisältö on kuitenkin pääasiassa, mutta välillä tulee pohdittua näitä ulkokirjallisiakin asioita.

4.4.2011

Olli Jalonen: Poikakirja

"Niin minä opin että elämää tämä vain on eikä riisiryynipuuroa"


Olli Jalosen Poikakirja (Otava, 2010) on kertomus pienen Ollin ensimmäisistä kouluvuosista 60-luvulla. Asioiden ihmettely on koko ajan läsnä ja Olli listaakin päivien myötä asioita, mitä on oppinut. Teos on kerrottu lapsen näkökulmasta, mutta aikuisen äänellä. Kirja ei ole omaelämäkerrallinen teos, vaikka varmasti Jalosen oma lapsuus ja muistot ovat kirjan kansien sisään tallentuneet ja vaikuttaneet.

Teoksen nimi tulee koulupoikien oppikirjasta Poikakirja, jota sodassa henkisesti ja fyysisesti vammautunut opettaja käyttää opetustarkoitukseen. Hän ei käytä uudempaa 50-luvun lopun painosta, vaan ensimmäistä 20-luvun suojeluskuntain poikaosaston käyttöön tarkoitettua kirjaa. Siinä on mukana aseleikkejä ja sulkeisharjoituksia, joita poikaluokan oppilaat joutuvat harjoittelemaan opettajan valvovan silmän ja ankaran kurituksen alaisena. Koulukiusaukseen ei puututa, sillä lihavaa ja sairasta poikaa kiusaavat niin muut luokan oppilaat kuin opettajatkin. "Tosi mies ei valita, eikä kantele"

Koulun auktoriteetti on todella vahva, eivätkä pojat uskalla edes kotona kertoa opettajan kasvatus- ja opetusmetodeista. Koulun merkitystä kyseenalaistetaan teoksessa, sillä oppivainen ja asioista kiinnostunut Olli tuntuu oppivan asioita paremmin muualla kuin koulussa ulkoa opettelemalla. Kirja ei ole silti kritisoi koulumaailmaa, vaan nostaa vain esiin ajan henkeä. Ollin oppivuosia ja intoa tiedon pariin ylistetään, aikuisäänen aina muistellessa lukujen lopussa, miten on jonkin asian oppinut:
"Niin minä opin maailmasta pitämään omat asiat itseni sisällä ettei muiden niistä tarvitse välittää eikä selittää kenellekään eikä huolehtia minkään turhan vuoksi ja sillä lailla osin hakemaan maailmasta paikan."

Poikakirja muistuttaa vähän Peter Franzénin Tumman veden päällä -teosta aihealueeltaan, sillä molemmissa tutustutaan vuosikymmenen ilmiöihin ja perheen arkeen pienen pojan näkökulmasta. Poikakirjassa 60- lukuun ja Tumman veden päällä vie 70-luvulle. Franzénin teos on silti paljon synkempi, sillä Ollin perhe on turvallinen ja melko eheä. Ollin sisaren sairaus varjostaa taustalla, mutta vanhemmat pysyvät tukirankana kaikkien lasten elämässä, eikä Ollin villejä siskojakaan hylätä heidän erehtyessään ja joutuessaan ongelmiin. Pidin siitä, että Poikakirja ei mässäile perhetragedioilla, vaan tarkentuu hienovaraisempiin ajan ilmiöihin, esimerkiksi television tuloon perheen olohuoneeseen ja miten se vaikuttaa perheen lasten väleihin.

Todella mielenkiintoinen kirja ja kirjan maailmaan pääsevät nekin, joiden vanhemmat ovat olleet 60-luvulla lapsia.

Ollin oppivuosia on luettu myös seuraavissa blogeissa: Inahdus, Kirjanurkkaus, Kirjapeto, Tillman, Tuomon kuva ja sana, Lukukeskus.

Olli Jalonen: Poikakirja
Otava, 2010
Sivuja: 256

3.4.2011

Sarjakuvasuosituksia


Olen lukenut tänä keväänä aivan mielettömän hyviä sarjakuvakertomuksia. Tuntuu hyvälle tutustua kirjallisuuteen ihan uudesta näkövinkkelistä. En ole ehtinyt tehdä pitkiä arvioita kaikista lukemistani sarjakuvakirjoista, joten kerään tähän muutamia suosituksia. Toivon, että tätä kautta muutkin löytävät uusia mielenkiintoisia kirjoja lukupinon jatkoksi. Enkä edes kutsuisi näitä välipalalukemiseksi proosan lukemisen välissä, sillä monet lukemistani sarjakuvakirjoista koskettavat ja herättävät ajatuksia ihan kuten mikä tahansa hyvä kirja.

Shaun Tanin sarjakuva The Arrival on kertomus maahanmuutosta. Kuvat ovat erittäin vaikuttavia ja koska missään ei ole yhtään (tunnistettavia) sanoja, tarina avautuu vain näiden valokuvia muistuttavien kuvaruutujen avulla. Perheen isä lähtee uuteen, vieraaseen maahan etsimään töitä ja joutuu jättämään perheensä taakseen. Kuvat zoomaavat lukijan katseen välillä isän kasvoihin ja välillä asioihin, mitä isä näkee uudessa maassa. Kun istuttaisiin isän olkapäällä tai kurkittaisiin hänen olkansa yli.

Maahanmuuttajan näkökulma uuden maan haasteista, vieraasta kielestä ja kulttuurista todentuu myös lukijalle, sillä teoksessa näkyvät merkit ja tekstit ovat symbolikuvilla kirjoitettu. Koko maa tuntuu oudolle ja on vaikea tutustua uusiin ihmisiin ja yrittää ystävystyä. Maa näyttää surrealistiselta ja kaoottiselta, mutta kuviin on ladattu myös paljon odotusta ja toivetta utopiasta.


Kuvat muistuttavat valokuvia ja ruutujen koko vaihtelee. Niihin on kuitenkin kuvattu varsin pieniä hetkiä, yksittäisiä kokemuksia vieraassa maassa.

Tarina oli vaikuttava, koska sen esittämiseen ei tarvinnut käyttää sanoja. Jotenkin kuvien näkökulmista, tarinan kulkemisesta ja piirrostyylistä tuli mieleeni elokuva. Hahmot ja muodot tuovat mieleeni fantasiakertomuksen.

Suomessa Shaun Tan ylitti uutiskynnyksen helmikuussa, sillä hän kiitti Oscar-gaalassa suomalaista vaimoaan sanoen "minä rakastan sinua." Toisen kerran tänä keväänä hänet mainittiin lehdissämme, sillä tämä "Suomen vävypoika" voitti maailman suurimman lasten- ja nuortenkirjapalkinnon, Astrid Lindgren -muistopalkinnon. Toivoisin, että hänen lastenkirjojaan käännettäisiin nyt myös suomeksi.
Lastenkirjahylly-blogissa enemmän tästä palkinnosta.


Daniel Clowesin sarjakuvasta Ghost World on tehty myös elokuvaversio, mutta se eroaa kuulemma hyvinkin paljon tästä alkuperäisestä versiosta. En ole ehtinyt vielä hankkia elokuvaa käsiini, joten en osaa sanoa siitä mitään.

Aluksi minua ärsytti suunnattomasti kirjan värivalinnat, kaikki kuvat kylpevät kummallisessa vihertäväsinisessä hohteessa. Lopulta ajattelin, että se vain lisäsi kahden teini-ikäisen päähenkilön ahdistuneen elämän kuvausta. Enid ja Rebecca elävät pienessä esikaupungissa, missä heillä ei tunnu olevan mitään tekemistä. He istuvat päivät pitkät kahviloissa ja arvostelevat muita ihmisiä.

Ghost Worldin pienissä tarinoissa ei tunnu oikeastaan tapahtuvan mitään ja silti ne sanovat aika paljon päämäärättömyydestä ja siitä kuinka välillä on vaikea saada mistään todellista otetta.
Enidin ja Rebeccan suhde on aluksi aika läheinen, mutta vähitellen se alkaa rakoilla. He ovat toisistaan välillä mustasukkaisia ja taas toisaalta kateellisia toinen toiselleen ulkonäöstä, opiskeluista ja muista ystävistä. Erityisesti yhteinen ystävä Josh rasittaa ystävyyttä.

Mielenkiintoiseksi sarjakuvan tekee päähenkilöiden kyynisyys maailmaa kohtaan ja heidän epävarmuutensa omasta kehostaan ja seksuaalisuudestaan. Ja miten he turhautuvat päivien kulkuun, vaikka heillä molemmilla tuntuu olevan hyvä, turvallinen perhe ja melko vähän "oikeita" ongelmia. He keksivätkin kaiken maailman kepposia, piikittelevät muita ihmisiä yrittäen saada näin ajan kulumaan.

Molemmilla on vaikeuksia löytää omaa paikkaansa ja se alkaa rasittamaan myös ystävyyttä. Sen vähittäinen haparoituminen tuntui silti minusta jännittävälle. En pitänyt kummastakaan tytöstä ja heidän riitansa tuntuivat nautinnolliselta.


Suosikikseni näistä kolmesta nousi silti Adrian Tomine. Olen lukenut häneltä ensimmäisessä kuvassa näkyvän Shortcomings- ja Summer Blonde- sarjakuvat. Nämä aion hankkia myös omaan sarjakuvakokoelmaani. Pidän hänen piirrosjäljestään ja mielenkiintoisista ihmissuhdetarinoista. Shortcomings on kertomus japanilaisesta pariskunnasta, jonka suhde on arkipäiväistynyt ja molemmat ovat onnettoman kyllästyneitä toisiinsa. Miespuolinen päähenkilö himoitsee vaaleita naisia, eikä osaa arvostaa tyttöystäväänsä tarpeeksi. Parisuhdekeskusteluissa on jotain herkullisen tirkistelevää, enkä oikein koko lukemisen aikana tiennyt haluaisinko parin löytävän lopullisen yhteisen sävelen.

Shortcomings sisältää vain yhden kertomuksen ja Summer Blonde monta lyhyempää intohimoista, kaipuun ympärille rakennettua tarinaa. Ehdin palauttaa jälkimmäisen kirjastoon ennen kuin nappasin siitä kuvaa tätä arviota varten, mutta piirustustyyli ei poikkea juurikaan oheisesta kuvanäytteestä.

Tominen ihmissuhdesarjakuvissa on makuuni juuri sopiva määrä neuroottisuutta, erotiikkaa ja ongelmia. Asiat eivät tapahdu mitenkään nopeissa leikkauksissa, vaan herkutellen ja viivytellen.

Pidän selkeästi joko kunnon ihmissuhdetarinoista tai yhteiskuntakriittisistä sarjakuvista, kuten aiemmin lukemistani Marjane Satrapin tai Marc-Antoine Mahtieun kirjoista. Parhaimmillaan molemmat puolet yhdistyvät tarinassa.

Loppuun kysymys: Tietääkö kukaan, mikä olisi paras sarjakuvakirjasto Helsingissä? Minulla menee aika paljon rahaa varausmaksuihin, kun olen näitä herkkuja haalinut ympäri kirjastoja. Olisi helpoin mennä tutkailemaan sarjakuvahyllyjen aarteita yhteen hyvään kirjastoon.

2.4.2011

Wolfram Eilenberger: Minun suomalainen vaimoni

"Mutta hienointa tässä vaatteessa on epäilemättä sen nimi: Jokapoika. Koskaan ei vaatekappaleelle ole annettu osuvampaa nimeä. Se on enemmän kuin paita, se on poliittinen manifesti."

Kuva
Wolfram Eilenbergerin teos Minun suomalainen vaimoni (Siltala, 2011) on hauskasti pakinoiva rakkaudentunnustus Suomelle. Kirjoittaja on saksalainen filosofi, joka on naimisissa suomalaisen naisen kanssa. Teos on pullollaan nasevia huomioita suomalaisuudesta ja Suomesta. En osaa sanoa, naurattaako tämä kirja muita kuin kohdemaan lukijoita, mutta minuun vitsit upposivat ihan täysin.

Minun suomalainen vaimoni ei ole varsinaisesti romaani eikä se myöskään ole novellikokoelma. Ainoa mieleeni juolahtava luonnehdinta on romaanimuotoinen pakinakokoelma. Aiheet pyörivät kliseisen Suomi-kuvaston ympärillä, eikä niitä pyritäkään teoksessa uudistamaan. Vitsi on kuitenkin toimivin silloin, kun sen ymmärtää ja siinä on jotain tuttua. En ole vielä lukenut Erlend Loen teosta Tosiasioita Suomesta, mutta olettaisin näissä kahdessa olevan paljon samaa. Päähenkilön vapaata assosiaatiota vieraasta maasta, sillä erotuksella että Eilenberger on asunut Suomessa ja Loe on rakentanut teoksensa matkailuesitteiden ja mielikuvien perusteella.

Suomentajalta on mukava ratkaisu kursivoida ne sanat, joita Eilenberger on käyttänyt alkuperäisessä teoksessaan suomeksi. Niitä vilisee teoksessa runsaasti ja olisikin mukava sanahaukkana vilkuilla joskus saksankielistä versiota. Esimerkiksi sanat mökki, Karhunkierros, pömpeli, löylyt, yo-kylä, tervashampoo jne. vilahtelevat tarinan keskellä suomeksi.

Yksi kaikkein hauskimmista kohdista liittyy Marimekon paitoihin: "Minä pidän näistä Marimekon paidoista. Ne ovat yksinkertaisesti vain kauniita. Mutta saan ennen kaikkea kiittää niitä siitä uskomattoman vapauttavasta tunteesta, että minulla on täydellisen soveliaat ylävartalopukimet kaikkiin mahdollisiin tilaisuuksiin, joihin voin Suomessa joutua: kotioloihin ja arkikäyttöön valikoima T-paitoja, joissa on väreiltään selvästi toisistaan erottuvia poikittaisia raitoja, ja edustustilaisuuksiin pystyraitaisia, sävyeroltaan hienovivahteisempia kauluspaitoja.--Voin siis rauhassa jättää paitaongelmat muiden huoleksi. Minä pärjään näillä lopun ikääni."

Olen ennenkin kirjoittanut näistä huumorikirjoista, joissa vitsaillaan kansalaisuus-stereotypioilla. Yhtä hauska, mutta kovin erilainen teos on Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen.

Kirjailija pääsee tapaamaan vielä :
5.4. kello 18.00 Goethe-Instituutti Helsinki
7.4. kello 18.00 Tampereen Saksalainen kulttuurikeskus
Wolfram Eilenberger: Minun suomalainen vaimoni
Siltala, 2011
Sivuja: 244
Suomentanut: Ilona Nykyri