Olli Jalonen: Poikakirja

"Niin minä opin että elämää tämä vain on eikä riisiryynipuuroa"

Olli Jalosen Poikakirja (Otava, 2010) on kertomus pienen Ollin ensimmäisistä kouluvuosista 60-luvulla. Asioiden ihmettely on koko ajan läsnä ja Olli listaakin päivien myötä asioita, mitä on oppinut. Teos on kerrottu lapsen näkökulmasta, mutta aikuisen äänellä. Kirja ei ole omaelämäkerrallinen teos, vaikka varmasti Jalosen oma lapsuus ja muistot ovat kirjan kansien sisään tallentuneet ja vaikuttaneet.

Teoksen nimi tulee koulupoikien oppikirjasta Poikakirja, jota sodassa henkisesti ja fyysisesti vammautunut opettaja käyttää opetustarkoitukseen. Hän ei käytä uudempaa 50-luvun lopun painosta, vaan ensimmäistä 20-luvun suojeluskuntain poikaosaston käyttöön tarkoitettua kirjaa. Siinä on mukana aseleikkejä ja sulkeisharjoituksia, joita poikaluokan oppilaat joutuvat harjoittelemaan opettajan valvovan silmän ja ankaran kurituksen alaisena. Koulukiusaukseen ei puututa, sillä lihavaa ja sairasta poikaa kiusaavat niin muut luokan oppilaat kuin opettajatkin. "Tosi mies ei valita, eikä kantele"

Koulun auktoriteetti on todella vahva, eivätkä pojat uskalla edes kotona kertoa opettajan kasvatus- ja opetusmetodeista. Koulun merkitystä kyseenalaistetaan teoksessa, sillä oppivainen ja asioista kiinnostunut Olli tuntuu oppivan asioita paremmin muualla kuin koulussa ulkoa opettelemalla. Kirja ei ole silti kritisoi koulumaailmaa, vaan nostaa vain esiin ajan henkeä. Ollin oppivuosia ja intoa tiedon pariin ylistetään, aikuisäänen aina muistellessa lukujen lopussa, miten on jonkin asian oppinut:
"Niin minä opin maailmasta pitämään omat asiat itseni sisällä ettei muiden niistä tarvitse välittää eikä selittää kenellekään eikä huolehtia minkään turhan vuoksi ja sillä lailla osin hakemaan maailmasta paikan."

Poikakirja muistuttaa vähän Peter Franzénin Tumman veden päällä -teosta aihealueeltaan, sillä molemmissa tutustutaan vuosikymmenen ilmiöihin ja perheen arkeen pienen pojan näkökulmasta. Poikakirjassa 60- lukuun ja Tumman veden päällä vie 70-luvulle. Franzénin teos on silti paljon synkempi, sillä Ollin perhe on turvallinen ja melko eheä. Ollin sisaren sairaus varjostaa taustalla, mutta vanhemmat pysyvät tukirankana kaikkien lasten elämässä, eikä Ollin villejä siskojakaan hylätä heidän erehtyessään ja joutuessaan ongelmiin. Pidin siitä, että Poikakirja ei mässäile perhetragedioilla, vaan tarkentuu hienovaraisempiin ajan ilmiöihin, esimerkiksi television tuloon perheen olohuoneeseen ja miten se vaikuttaa perheen lasten väleihin.

Todella mielenkiintoinen kirja ja kirjan maailmaan pääsevät nekin, joiden vanhemmat ovat olleet 60-luvulla lapsia.

Ollin oppivuosia on luettu myös seuraavissa blogeissa: Inahdus, Kirjanurkkaus, Kirjapeto, Tillman, Tuomon kuva ja sana, Lukukeskus.

Olli Jalonen: Poikakirja
Otava, 2010
Sivuja: 256