17.3.2011

Marc-Antoine Mathieu: Jumala itse

"Luodessaan ihmisen Jumala saattoi yliarvioida kykynsä" -Oscar Wilde
"Luodessaan Jumalan ihminen saattoi aliarvioida kykynsä." -Tuntematon

Marc-Antoine Mathieun sarjakuvakertomus Jumala itse (Like, 2011) on aihepiiriltään ja idealtaan todella mielenkiintoinen. Partasuinen mies jonottaa väestönlaskennassa kiltisti omaa vuoroaan ja papereita kysyttäessä, hän tunnustaa olevansa Jumala. Koko kansakunta kohahtaa ja asiaa kommentoivat niin tiedemiehet, sosiologit, toimittajat kuin markkinamiehetkin. Monet ihmiset eivät ole kuitenkaan ihan tyytyväisiä Jumalan tähänastisiin tekoihin ja häntä vastaan nostetaan syytteitä. Oikeudenkäynti on spektaakkeli, missä eri asiantuntijat kommentoivat Jumalan olemusta, elämää maanpäällä ja oikeutusta jumalallisena hahmona. Jumala on samalla suuri julkkis, jonka elämästä ollaan kiinnostuneita ja hänet haluavat tavata kaikki, mutta toisaalta lukematon määrä ihmisiä on pettyneitä Jumalan tekoihin tai tekemättömyyteen.

Onneksi Jumala itse on toteutettu sarjakuvana, sillä kuvien synkkä mustavalkoisuus ja särmikkäästi piirretyt hahmot lisäävät oikeus-sali kohtauksiin draaman tuntua, takaumina kulkevaan kerrontaan kohtalonomaisuutta ja henkilöhahmojen kasvoille yhdistäviä rappiollisia varjoja. Jutun juonesta pääsee nopeasti selville ja on oikeasti aika herkullista lukea, miten ihmiset oikeasti reagoisivat jos Jumalan kohtaisivat. Onko hän sitten kuitenkaan olemassa? Yksi huvittavampia kohtauksia oli pappien kysyessä, että mistä he nyt saarnaavat, jos Jumala on jo maanpäällä. Jumala on myös itse eksyksissä oman identiteettinsä kanssa ja pohtii olemassaoloaan niin psykiatrin vastaanotolla kuin teatterilavalla esittäessään monologia.

Kaikista kiinnostavin oli kuitenkin Jumalan tuominen sarjakuvakentälle, sillä kaikki varmaan muistavat tanskalaisen sarjakuvapiirtäjän Muhammed-pilapiirrosjupakan. Jumala itse -sarjakuvassa vältellään myös Jumalan kasvojen näyttämistä ja sillä jopa leikitellään ja pilaillaan. Alla näkyy muutamia esimerkkejä, miten Marc-Antoine Mathieu esittää Jumalaa näyttämättä tämän kasvoja.



Voin suurella lämmöllä suositella tätä sarjakuvaa ja aion myös lukea muita Mathieun teoksia. Pidin piirrosjäljestä, mutta ennen kaikkea tarinan kuljetuksesta ja sen monipuolisesta pyörittelystä. Eri ammattikuntien edustajien mielipiteet jumaluudesta ja hänen olemassaolostaan oli toteutettu kiinnostavalla tavalla, tuoden teokseen huumoria. Miten Jumalalle kävisi jos hänet haastettaisiin oikeuteen koko ihmiskuntaan vaikuttaneista teoistaan?

Marc-Antoine Mathieu: Jumala itse
Like, 2011
Sivuja: 123
Suomentanut. Ville Keynäs

16.3.2011

Keväinen kirja-arvonta!

Nyt on keväisen kirja-arvonnan aika!!


Blogissani on käyty vilkaisemassa yli 20 000 kertaa ja lupasin sen kunniaksi järjestää pienen kevätarvonnan. Siinä on puolelle vuodelle kertynyt mukava määrä, kiitos kiitos kiitos.
Kiitos kaikille lukijoilleni, niille, jotka ovat kommentoineet blogiani tai muuten vain seurailleet kirjoituksiani. Tästä on tullut mukava, koukuttava harrastus ja olen saanut elämääni kivan kirjayhteisön.

Arvon 30.3 kolme (3) voittajaa, jotka saavat valita kuvassa näkyvästä kirjakasasta mieleisen kirjan palkinnoksi. Toivottavasti kasasta löytyy mielenkiintoisia teoksia, sillä yritin valita hyllystäni palkintoja monipuolisesti. Löytyy jotain uutta, jotain vanhaa, proosaa ja runoutta. Kirjat ovat hyväkuntoisia, mutta käytettyjä (luettuja ;).



Kovakantinen proosa:
- Maritta Lintunen: Mozartin hiukset (Wsoy, 2011)
- V.S.Naipaul: Elämän kuva (Otava, 2001)
- Lars Saabya Christensen: Malli (Otava, 2006)
- Seija Vilén: Mangopuun alla (Avain, 2010)
- Laura Honkasalo: Lumen saartama kahvila (Gummerus, 2002)
- Enni Mustonen: Järjen ja tunteen tarinoita - Nimettömät (Otava, 2004)
- Federico Andahazi: Anatomi (Otava, 1998)
- Daniel Katz: Berberileijonan rakkaus (Wsoy, 2010)
- Pekka Manninen: Peili (Wsoy, 2011)
- Anne B. Ragde: Satunnaista seuraa (Tammi, 2011)
- Bulbul Sharma: Munakoisojen kiukku (Like, 2003)

Pokkarit:
- Anna-Leena Härkönen: Ei kiitos (Seven/Otava, 2009)
- Märta Tikkanen: Kaksi (Tammi/Loisto, 2004)
- Anna Kortelainen: Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina (Tammi/Loisto, 2004)

Runokokoelma:
- Jouni Inkala: Kemosynteesi (Siltala, 2011)


Säännöt ovat monesta blogiarvonnasta tutut:

Arvontaan osallistutaan kommentoimalla tätä bloggausta. Siitä saa yhden arvan.
Toisen arvan saa, kun liittyy vakilukijakseni tai on jo sellainen.
Kolmannen arvan saa mainostuksesta.

Jos et ole kirjautunut bloggeriin, niin keksi itsellesi sellainen nimimerkki, että tunnistat itsesi, mikäli arpaonni suosii.

14.3.2011

Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet

"Se oli kuin haamusärkyä amputoidussa jalassa, jota ei ollut olemassa. Asianlaita oli jopa hullummin: sitä kaikkea ei ollut milloinkaan ollut olemassa."

Kuva

Ljudmila Ulitskajan Naisten valheet (Siltala, 2011) on aivan uskomattoman eheä, yhtenevä ja soljuvasti kulkeva novellikokoelma. Minusta tuli kerralla kirjailijan fani ja toivon, että hänen teoksiaan käännetään lisää suomeksi. Huomasin, että Tammi on julkaissut kirjailijalta aiemmin teoksen Iloiset hautajaiset (2002). Ulitskaja on muutenkin kiehtova kirjailija, sillä hän kirjoitti esikoisensa vasta 50-vuotiaana. Tätä teosta ei ole kuitenkaan vielä suomennettu, mutta se oli Venäjän Booker-palkinnon ehdokkaana ja on ollut myös maailmalla kiitelty lukijoiden ja kriitikoiden keskuudessa. Toivon tosiaan, että Siltala jatkaa Ulitskajan teosten julkaisemista. Naisten valheiden etuliepeessä sanotaan kirjailijasta: "Hän on yksi maansa arvostetuimpia nykykirjailijoita ja on koulutukseltaan biologi, erikoisalueenaan perinnöllisyystiede."

Naisten valheet käsittää kuusi novellia, joissa kaikissa keskushahmona ja tarinoiden linkkinä esiintyy hyväsydäminen ja auttavainen nainen Ženja, joka on valheellisten naisten ympäröimä. Tarinat koskettavat laajaa aihepiiriä, mutta valhe esiintyy niissä kaikissa kaikkein kepeimmässä ja harmittomimmassa muodossaan: elämää kaunistava. Ystävätär valehtelee Ženjalle värittääkseen omaa historiaansa ja saaden myötätuntoa, samasta syystä valehtelevat myös ilotytöt antamissaan haastatteluissa. Pikkutyttö valehtelee luodakseen itselleen yhteyden perheeseensä. Valheet tulevat kuuluviin melkein ohimennen, kuin niillä ei olisi mitään sen suurempaa motiivia, mutta todellisuudessa keskeinen motiivi on kyllästyminen omaan elämään ja halu värittää sitä, edes vähän. Kirjailija itse toteaa tästä valheen täyttämästä novellikokoelmastaan: "Kaikkein hupaisinta on se, että tämä valheesta kertova kirja on totuudenmukaisempi kuin yksikään muu kirjoittamani kirja."


Ženja on miellyttävä hahmo, älykäs, kouluttautunut, hyväsydäminen ja hän antaa aikaa ja rahaa huonompiosaisille. Hän ei silti missään nimessä ole tylsä, särmätön hahmo ja nautin tästä epäluotettavien tarinoiden täytteisestä matkasta juuri hänen kauttaan kulkien. Teoksen valheet eivät ole pahuudella väritettyjä, vaan juuri näitä valkoisia, harmittomia valheita, mutta jotka kuitenkin muuttavat kaiken. Välillä on vaikea uskoa enää mitään. Joitakin valheita ymmärtää, sillä niiden taustojen selvittyä, tuntee myötätuntoa ja kiinnostusta valehtelijaa kohtaan. Osa valheista on typerryttäviä ja turhanpäiväisiä, päivän piristystä ja kyllästyneen naishupakon leuan louskutusta. Naisten valheet on hieno realistinen kuvaus valheista postmodernistisessa paketissa tarjoiltuna. Tämähän on totta, valheita on kaikkialla.

Lukiessa kuitenkin mietin suomennostyötä. Käännettynä teos on melkein poikkeuksetta kirjakielisempi kuin alkuperäinen versio. Olisin kaivannut dialogeihin väritystä, jotain tunnetta siitä että puhujat ovat eri kansankerroksista. Suomeksi tätä voi olla vaikea toteuttaa, mutta rakastan sitä kun huomaan sellaista suomennoksissa tapahtuvan. Suomennosta en siis tässä teoksessa missään nimessä moiti, mutta ylipäänsä tuntuu että kaunokirjallisuus on kovin yleiskielistä nykyisin. Lisäplussa kirjailijalle ja kääntäjälle siitä, että vanhemmista venäläisistä teoksista tuttu pakurikääpä oli tuotu esiin myös tässä teoksessa, sillä nautin sitä itsekin teenä terveyssyistä.

Kiinnostuin venäläisestä nykykirjallisuudesta ja jos teillä on antaa hyviä kirjallisia vinkkejä, niin otan niitä ilomielin vastaan.

Ljudmila Ulitsaja: Naisten valheet
Siltala, 2011
Sivuja: 207
Suomentanut: Arja Pikkupeura

13.3.2011

Viikon luetut

Olin tämän kuluneen viikon hiihtolomalla ja minulla oli oikein kunnolla aikaa lukea kirjoja ja blogata, kiitos kun olette jaksaneet kommentoida joka päivä kirja-arvioitani. Hain ison kasan varauksia kirjastosta ja ihanainen kirjastosetä kehui, että minulla on hyvä sarjakuvamaku. :) Ihana moisten kehujen jälkeen oli upota sarjakuvien maailmaan. Koska olen lukenut nyt viime aikoina paljon sarjakuvia, suunnittelen ensi viikoksi esitteleväni niitä ihan urakalla.

Tarkoitus oli alunperin lukea lomalla tenttilukemistoa ja tehdä esseitä, mutta yllättäen aika upposi ihan muuhun. No, tuli ainakin levättyä, olo oli, parhaimmillaan, kuin kissalla. :)






Luetuksi tuli:

- Ricky Martin: Minun tarinani (Like, 2011)
- Kazuo Ishiguro: Yösoittoja (Tammi, 2011)
- Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet (Siltala, 2011)
- Adrian Tomine: Shortcomings (sarjakuvakertomus)
- Daniel Gloves: Ghost world (sarjakuvakertomus)
- Shaun Tan: The Arrival (kuvitettu tarina, ei ollenkaan tekstejä, vain vaikuttavia, ihania kuvia)
- Minna Canth: Anna Liisa (Project Gutenbergin kautta)
- Eleanor Catton: Harjoitukset (Siltala, 2010)
- Jenny Erpenbeck: Vanhan lapsen tarina (Avain, 2011)
- Alison Bechdel: Hautuukoti (Like, 2009) (sarjakuvakertomus)
- Philippe Dupyu & Berberian Charles: Teoria yksinäisistä ihmisistä - Jeanin elämää (Wsoy, 2010) (sarjakuvakertomus)

Kuvasta kiitos Hennille!
Kiitos kommenteista ja keskusteluista. Uusille lukijoille tervetulotoivotukset!

Kohta pärähtää 20 000 kierrosta blogissani ja se on todella suuri luku näin nopeasti. Olen todella kiitollinen ja otettu ja sen kunniaksi järjestän pian kevätarvontaa.

Lukemisiin!!


12.3.2011

Kazuo Ishiguro: Yösoittoja

"Mutta kun soitit minulle eilen Rahmaninovia, muistelit jotakin tunnetta"


Sain luettua tämän Kazuo Ishiguron novellikokoelman Yösoittoja (Tammi, 2011) alkuviikosta ja nyt kirjoittaessani tästä blogiini arviota, huomaan että joudun oikeasti muistelemaan, millaisia novelleita teoksessa olikaan. Ne eivät olleet niin väkeviä tunnelataukseltaan, kuin olisin toivonut, mutta en myöskään ollut teokseen pettynyt. Jokaisessa oli kuvattu pieni hetki tavallisen ihmisen, musiikin rakastajan elämästä. Hetken ei välttämättä tarvinnut olla elämän parasta tai huonointa antia, vaan puhdas yksittäinen ja aivan kuin sattumanvaraisesti valittu hetki, joka jollain tavalla liittyi musiikkiin ja ihmissuhteisiin. Teoksen nimi Yösoittoja kuvastaa novellien melankolista virettä. Vaikka mainitsin, että tunnekokemus lukiessa ei ollut mitenkään väkevä tai elämää pysäyttävä, on välillä hyvä lukea tarinoita haikeudesta. Humoristisinkin novelli "Come Rain or Come Shine" oli lopulta melko surullinen. Viime aikaisten Japania kohtaan sattuneiden onnettomuuksien jälkeen, minulla on haikea olo, joten arvioni teoksesta soi samassa sävellajissa.

Yösoittoja koostuu viidestä novellista, joissa kaikissa soi musiikki. Viimeinen novelli "Sellisti" soi makuuni epävireisemmin kuin muut ja sain siitä vähiten otetta. Koko kokoelma jätti silti enemmän kysymyksiä auki kuin mihin se pystyi vastaamaan. Nuo mainitsemani sattumanvaraiset hetket soittivat sivuilta musiikkia, mutta jäin kaipaamaan parempaa rytmitystä. Jotain, johon olisi ollut helpompi tarttua. Joku, joka jäisi soimaan päähän hetkeksi. Joku melodia, jonka tunnistaisin. Muutama hyvä soolo ja koko bändi soitti samaa kappaletta, mutta melko ponnettomasti ja intohimottomasti.

Minua myös häiritsee, jos teksti on kauhean tietoinen itsestään ja puhuttelee suoraan lukijaa. En pidä siitä myöskään televisio-ohjelmissa tai elokuvissa. Haluan upota fiktioon, tarinaan ja olla osa sitä maailmaa. En halua tuntea olevani ulkopuolinen tarkkailija, jolle selostetaan tapahtumia. Vielä pahempaa jos hahmoihin ei pysty edes samaistumaan ja kaikki teoksen henkilöhahmot ovat melko kylmiä, kalvakoita. Miten sellaisen henkilön selostukseen voisi edes upota. Tekee mieli vain huutaa: "Älä puhuttele suoraan minua! Elä, tunne, toimi, liiku ja elehdi, mutta älä puhuttele minua, sillä silloin tulen tietoiseksi tekstin fiktiivisyydestä ja lukemisprosessista kesken tarinan. " Ainakaan tähän teokseen se tyyli ei sopinut.
"Mutta uutinen kerrottiin minulle, kun olin pahasti alamaissa, ja se herätti minussa sellaista inhoa, että aloin taas voida pahoin. Jos satutte kuulumaan Lindyn laajaan ihailijakaartiin, pyydän anteeksi sitä mitä nyt on tulossa."

Näistä epävireyksistä huolimatta, pidin silti teoksesta. Niin kummallista, miten eri tavoin kirjat toimivat. Jäin janoamaan silti lisää Ishiguroa, sillä novelleissa oli koukuttavat, melko erikoiset hetkensä. Niissä oli makuuni jotain sopivasti väärin.

Kazuo Ishiguro: Yösoittoja
Tammi, 2011
Sivuja: 226
Suomentanut: Helene Bützow

11.3.2011

Eleanor Catton: Harjoitukset


Hyvä näyttelijä saa yleisön uskomaan teatteriesityksen todellisuuteen ja hän pystyy välittämään tunnetiloja ja kokemuksia, joihin katsomossa voi samaistua tai ainakin uskoa niiden olemassaoloon. Esitys kuten hyvä kirja vaatii osallistumista, aktiivisuutta ja varastaa huomion itselleen kokonaan. ”Teatteri ei ole tosielämää, eikä täydellinen kopio tosielämästä. Se on kuin ovi.”

Elenor Cattonin esikoisteos Harjoitukset perustuu epäluotettavuudelle,  juorun ja tapahtuneen yhdistämiselle ja teatterintodellisuudelle. ”Näyttämö piittaa vain siitä, mikä näyttää todelliselta. Jos jokin näyttää todelliselta, niin ei ole väliä, onko se todellista vai ei. Sillä ei ole merkitystä.” Tapahtumat käynnistyvät, kun yhteisölle paljastuu täysi-ikäisyyden kynnyksellä olevan Victorian ja tämän jazzopettajan suhde. Asiaa puidaan koulun musiikkioppilaiden juoruissa, Victorian sisaren Isolden uskoutuessa omalle saksofoninopettajalleen ja lisäksi paikallinen teatterikoulu ottaa produktioonsa näytelmän, joka perustuu samaiseen skandaaliin. Vain skandaalipari pysyy tarinan kulisseissa, hyvin äänettöminä ja näistä salaisuuksista muodostuu teokselle kehys.

Rakenne on hyvin sirpaleinen ja se jättää paljon kysymyksiä auki kirjan tapahtumista.Tulkinnanvaraisuutta lisää vielä rikkonainen aikajana. Kaksi tarinalinjaa kulkee läpi lukujen, jossa toisessa aika liikkuu edestakaisin viikonpäivien ja toisessa kuukausien tasolla. Ääniä on useita, eikä keneenkään voi täysin luottaa. Kaikki nämä äänet pakkautuvat samalle taajuudelle, eikä dialogeissakaan välillä erota puhujaa. Erottamisen vaikeus johtuu joko suomennoksen tarkasta yleiskielestä tai Cattonin käsikirjoituksesta. Kaikilla henkilöhahmoilla on sama teatraalinen tapa puhua.

Henkilöhahmot kamppailevat läpi teoksen spottivalosta, päähenkilön paikasta, haluten pitää salaisuutensa, mutta tulla samalla kuulluksi. ”Vaikutelma hahmon syvyydestä synnytetään yksinkertaisesti siten, että yleisöltä pimitetään tietoa. Hahmo vaikuttaa moniulotteiselta ja kiehtovalta vain silloin, jos emme tunne syitä ja motiiveja.” Aikuiset ovat yhtä eksyksissä identiteettinsä kanssa kuin nuoret,. Teatterikoulun opettajat etsivät nuorista näyttelijöistä omakuvaansa ja saksofoniopiskelijoiden äidit pitävät tyttäriään projekteina, oman persoonallisuutensa jatkeina. Saksofoninopettajan terävä kieli ja salaisuuksien verhoama hahmo pitävät hänet tarinan keskiössä, hänen sotkeutuessaan oppilaidensa henkilökohtaiseen elämään ja vetäessään naruista kuin nukketeatterin ohjaaja.

Harjoitukset on kiinnostava teos, lukiessa tulee olla valppaana. Koskaan ei voi olla varma, mikä on oikeasti totta ja mikä todellisuuden esittämistä, harjoitusta näytelmää varten. Sama epämääräisyys herättää myös kysymyksen, tekeekö hämmentävä rakenne teoksesta oikeasti hyvän vai onko sen tarkoitus vain verhota tekstin puutteet. Viimeisessä näytöksessä langat jäävät selvittämättä.

Eleanor Catton: Harjoitukset
Siltala, 2010
Sivuja: 332
Suomentanut: Tero Valkonen

10.3.2011

Vuoden 2010 kauneimmat kirjat

Suomen kirjataiteen komitea on valinnut mm.vuoden 2010 kauneimmat kirjat ja kannet. Olen ennenkin kirjoittanut kuinka tärkeitä minulle ovat kauniit kirjan kannet samoin kuin kirjalle valittu osuva nimi. (Klikkaamalla linkkejä pääsee tutkimaan komitean valitsemia kauneimpia kirjoja ja kansia ja oman bloggaukseni kirjojen nimistä)

Suomen kirjataiteen komitean tavoitteena on kiinnittää huomio kirjoihin kirjataiteellisina kokonaisuuksina. Vuoden kauneimpia kirjoja valitessaan komitea pyrkii löytämään teoksia, joissa muoto ja sisältö tukevat toisiaan mahdollisimman hyvin. Arvioinnin lähtökohtana on graafinen kokonaissuunnittelu alkaen typografiasta ja päätyen valmiiseen painotuotteeseen. Klassisen kirjapainotaidon ohella komitea arvostaa tuoreita, uutta luovia ratkaisuja.Suomen kirjataiteen komitea valitsee vuosittain Vuoden kauneimpien kirjojen kokoelman. Yksi kirjoista palkitaan Kaunein kirja -arvonimellä. Omana ryhmänään valitaan vuoden onnistuneimmat kirjan kannet.
(http://www.kauneinkirja.fi/komitea/)
Esittelen nyt blogissani mielestäni kauneimpia kauneimmista kansista:
Selja Ahava: Eksyneen muistikirja. Gummerus. Graafinen suunnittelija: Jenni Noponen
Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja. Wsoy. Graafinen suunnittelija: Mika Tuominen
Siri Kolu: Me Rosvolat. Otava. Graafinen suunnittelija: Tuuli Juusela
Paul Auster: Näkymätön. Tammi. Graafinen suunnittelija: Timo Mänttäri
Herta Müller: Tänään en halunnut tavata itseäni. Tammi. Graafinen suunnittelija: Markko Taina


Mielenkiintoista arvioida nyt pelkkiä kansia, sillä en ole yhtäkään näistä kirjoista lukenut/kuunnellut vielä loppuun asti. Katselen siis pelkästään kansia ja mietin niiden välittämää kuvaa kirjasta. Leikkimielistä analysointia luvassa:
Selja Ahavan Eksyneen muistikirjan kansi on samalla jotenkin pelkistetty ja sekava. Toisaalta se sopii hyvin teoksen nimeen, siinä missä muistikirjaan pannaan tarkkaan asioita ylös, eksynyt viittaa sekavuuteen ja unohdukseen. Pidän myös kannen mustavalkoisuudesta.
Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja on puolestaan hupaisuudessaan kaikkea muuta kuin kansien "karvalakkimalli". Ruutupaita, karvalakki ja kasvojen tilalla kirjan nimi. Sopivan minimalistinen, mutta humoristinen tunnelma sopii siihen mielikuvaan, mikä minulle on kirjasta ehtinyt syntyä 2 cd:tä kuunnelleena.
Siri Kolun Me Rosvolat on hyvänvärinen ja pidän tämän lastenkirjan kannen fonttivalinnasta. En ole vielä ehtinyt lukea teosta loppuun, mutta tähän mennessä siinä on ollut paljon herkuttelu- ja mässäilykohtauksia, joten kannen karkkikoristelu sopii hyvin teokseen. Ajattelin kirjoittaa tästä teoksesta esseen, joten myöhemmin lisää herkuttelusta.
Paul Austerin Näkymättömän kannen värivalinnoissa silmä lepää ja pidän siitä että ihmishahmo kuvituksen keskellä on todellakin näkymätön. Maisema on vanhahtava ja utuinen.
Herta Müllerin Tänään en halunnut tavata itseäni kansi sopii mielestäni hyvin teoksen nimeen. Peilikuva on utuinen kuin pölyn peitossa ja naaman yli on kädellä vedetty viivoja. Viiltoja läpi kasvojen. En tiedä kirjan sisällöstä, mutta kannessa on jotain hyvin tuskaista.

Mitkä olivat teidän mielestänne parhaat kannet? Entä oliko muuten komitea onnistunut kauneimpien kirjojen valinassa?


Loppuun vielä menovinkki:
Kansalliskirjaston kahvilassa ja Agricola-huoneessa on 11.3-11.5.2011 näyttely Viron ja Suomen vuoden 2010 kauneimmista kirjoista. Näyttelyyn on vapaa pääsy.