Näytetään tekstit, joissa on tunniste pokkarit. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste pokkarit. Näytä kaikki tekstit

1.9.2015

Lukusukkuloiden ahmintaa


Olen nyt viime aikoina lukenut paljon, mutta erityisesti olen nyt nauttinut näiden lukusukkuloiksi nimittämieni kirjojen lukemisesta. Viihdekirjoja ne tietysti ovat, mutta koska viihdyn niin monien kirjojen parissa, kutsun tällaisia mielettömän nopealukuisia ja ahmittavia kirjoja mieluummin tällä keksimälläni sanalla. Englanninkielinen termi page-turner olisi myös hyvä, mutta, noh, se ei ole suomea.



Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää (suomennos: Heli Naski, Gummerus 2015) on pokkarina lähes 500 sivua pitkä. Luin sen miltei kokonaan sunnuntaina, olin ehtinyt vähän jo aloittaa launtaiyönä. Tarina on tunteisiin vetoava, kiinnostava, romanttinen epätavallisemmalla tavalla kuin mitä odotin ja siinä ei ollut ärsyttäviä henkilöitä (Jee!). Yksiulotteisiin hahmoihin, manipuloivaan juonenkuljetukseen ja lässytykseen yleensä kyllästyn ensimmäisenä viihteellisimmissä rakkauskirjoissa.

Olin lukenut blogiarvioita, joissa väitettiin lukemisen aiheuttaneen vähän itkumaisia olotiloja, mutten odottanut, että näin kävisi myös minulle. En ole itkun yläpuolella, mutta eivät kirjat minua yleensä itketä ja olin varautunut tunnemanipulointiin. Liikutuin lähinnä siitä, että kirja päättyi tarinan kannalta juuri oikein, vaikka olisin voinut tunnekuohuissani hyväksyä toisenlaisenkin lopetuksen.


Aurinko paistoi kalliolla, tarina kulki, ihana olotila elämästä muutenkin. Lukusukkula on omiaan paikkaamaan eräänlaisen työuupumuksen ja "remonttimuuttokesän" aiheuttamaa kirjaköyhiötä eloa. Olen koko elokuun taas nauttinut lukemisesta ja uppoutumisesta, saanut työvaihemoodin pois päältä vapaa-ajalla, enkä koko ajan mieti, miten tekisin/muokkaisin tämän ja tämän kohdan kirjasta. Ihanaa. Lukeminen on niin rentouttavaa.


Eilen tulin lukeneeksi toisen paksummanpuoleisen kirjan vähän vahingossa, kun päivään liittyi paljon  yleisluontoista odottelua eri tiloissa (en puhu päänsisäisistä asioista nyt). Australialaisen Liane Moriartyn Mustat valkeat valheet (suomennos: Helene Bützow, Wsoy 2015) on lähes 450-sivuinen, enkä voinut lopettaa sen lukemista, kun pääsin heti alkusivuilla tarinaan mukaan. Traagisista puolista (väkivalta, koulukiusaaminen, seksirikokset, kuolema) huolimatta kirja on enemmän hauska kuin totinen.

Ihan pienellä rakenteellisella ratkaisulla ylemmän keskiluokan koulun juhlissa tapahtuvaan kuolintapaustutkintaan tulee pirullista moniäänisyyttä mukaan. Eikä tämä mikään dekkari ole, eikä erään kuolema ole pääasia, siihen päästään oikeastaan vasta ihan lopussa. Pikemminkin tämä on sujuvasanainen tarina siitä, miten tilanne kärjistyi pikkuasiasta niin pahaksi. Hyvin viihdyttävää.


Lähes 1000 sivua kahdessa päivässä, vaikka päiviin mahtui toki muutakin, kertoo vahvasta tarinaan uppoamisen tarpeesta. Molemmissa on aika erikoinen tarina vielä, joista annan kiitosta. Tällä hetkellä on kaksi muuta kirjaa kesken, joista pitää lukea Huumasema Zoo ensin loppuun, sillä siitä päättyy laina-aika ihan lähipäivinä.

2.12.2014

Heidi Köngäs: Hyväntekijä


Heidi Köngäs: Hyväntekijä (Otava 2006). Pokkari, elokuvakannellinen lisäpainos, 2014. 221 sivua.

Kirjaston kierrätyshyllystä käteeni osui oikein oivallinen saunakirja. Tykkään lukea kirjoja myös saunassa, mutta kirjan tulee olla oikea, että sen viittii saunottaa. Pokkari, mieluusti vähän isommalla tekstillä ja nopeasti juoksevilla sanoilla, mielekäs tarina ja oma lukurauha. Ai että!

Hyväntekijä on kuin pala kesää kesken talven. Siinä kuljetaan pyörällä läpi Helsingin lempiseutujeni ja samalla kun päähenkilön, Alman, tunteet syttyvät Juhani-nimistä lääkäriä kohtaan yhden yön jälkeen, kukkii myös kaupungissa kesä ja sivuilta aistii lämmön. Siinäkin toki sauna lukumiljöönä auttaa oman osansa.

Alma on mielenkiintoinen hahmo ihan alkusivuilta lähtien, sillä hän on niin suostuvainen ja vähään tyytynyt ja kuitenkin hän ostaa hurmosikävissään kalliit liput Juhanin luo Pariisiin, antautuu hetkelle. Ja sitten yhtä intensiivisesti paneutuu oman dementoituneen äitinsä hoitajaksi ja onnettoman ja uuteen rooliinsa sopeutumattoman isänsä tiuskimisten kuuntelijaksi.

Blogiystävä Sara kuvaa teosta ja erityisesti Almaa osuvasti: "Romaanin tunnelma on elävä ja intensiivinen alusta loppuun, ja sen henkilöhahmot ovat uskottavia ja elämänmakuisia. Päähenkilö Alman taustaa valotetaan juuri sopivasti, niin että hänestä rakentuu oikea ihminen, jonka tunteet ja ratkaisut tuntuvat luontevilta ja loogisilta hänen omaa menneisyyttään vasten peilattuina."

Juuri tästä pidin, kirja tuntuu hyvältä viihteeltä – ilman mitään vähättelevää klangia tässä! – ja tarina koskettaa elämän hauraudessa ja siinä, kuinka sitä voi joutua seisomaan hetkittäin oman elämänsä vieressä, antamaan ajan lipua ja toisten olla edellä. Unohtua kuin taustalle.

Aiemmin olen lukenut Köngäksen Finlandia-ehdokkaanankin olleen Dora, Doran, josta pidin niin ikään paljon. Komea kirja mutta vielä laajempi ja kulmikkaampi. Hyväntekijä kramppaa ja kipuilee, siinä on paljon rakkautta ja niin, sitä kaipaamaani kesää.

3.11.2014

Anne Tyler: Jää hyvästi


Anne Tyler: Jää hyvästi, Otava 2014. Pokkaripainos. The Beginner's Goodbye, 2012. Suomennos: Jaana Kapari-Jatta. 203 sivua. Oma ostos.

Tuntuu siltä, että annetylerini kuuluvat talviaikaan ja kotikotini lukemistoon. Edellisen Nooan kompassin luin vuoden alussa tammikuussa, nyt lentokonekirjaksi valikoitui tämä haikeanlempeä Jää hyvästi, ja tähyilen jo äitini kirjahyllystä Pyhimys sattuman oikusta -romaania. Tekee nimittäin mieli jo siirtyä näistä uudemmista kirjoista läpimurtoromaanien ja kiitellymmän tuotannon pariin.

Voisin kuvata Jää hyvästiä sanalla salaviisas, ellei siinä olisi vähän sellainen tuntu, että kirja on oikeasti liian suoraviivainen ja haluaisin sillä kovasti olevan joku syvempi taso. Voisin kuvata romaania sanalla kepeä, ellei eräs kirjailija olisi kertonut, että häntä harmittaa, kun hänen tuotantoaan aina kuvataan kepeäksi ja se on jotenkin latistava sana, jota käytetään yksinomaan naisten kirjoista – ei koskaan miesten kirjoittamista kirjoista. Voisin kuvata lukukokemusta kotoisaksi, ellen olisi jo kertonut, että luen Anne Tylerin kirjoja vain täällä Lapissa ollessani. Sana 'lämminhenkinen' vilahti myös sivujen sulkeuduttua mielessäni, mutta se nyt on kertakaikkiaan latteuden huipentuma, kun pitäisi kuvata kirjaa, joka on kyllä tavattoman hyvä mutta kieltämättä vähän tylsä.

Mutta silti kaikki nämä sanat vähän sopivat Jää hyvästi -romaaniin, ja toivon mukaan loppuosa bloggauksestani kertoo vielä hieman lisää.

Kirjan päähenkilö on kolmikymppinen kustannustoimittaja, joka on onnellisesti naimisissa vaikeaselkoisen Dorothynsa kanssa, kunnes käsittämättömän onnettomuuden vuoksi jää leskeksi. Aaron Woolcott ei kuitenkaan vaikuta yhtään niin nuorelta, vaan hän on pikemminkin vanha kuin äijäraahus. Eikä hän varsinaisesti ole kustannustoimittaja, vaikka hän työskenteleekin perhekustantamossa. Kaikki kunnia palvelukustanteille, ei Aaron tee kirjoille juuri mitään, lisää ehkä pilkkuja paikoilleen, jos siihenkään kirjoittajat antavat luvan. Työ vaikuttaa melko tylsälle, vaikka kustantamon lippulaivasarja Aloittelijan oppaat siihen tähän ja tuohon kuulostavat välillä hyvinkin mielikuvituksellisille. Sarjan nimi on myös Tylerin romaanin alkuperäinen nimi. Tässä mielessä suomennos on melko kehno, vaikka se toisaalta kuvaa hyvin Aaronin menetystä ja niitä vaiheita, mitä hän käy vaimonsa kuoleman jälkeen.

Kaikki kirjan hahmot ovat melko tylsiä, eikä Aaronin ja Dorothyn liitossa tunnu olevan juuri mitään onnellista kitkaa tai jännittävää jännitettä. Kirjan juoni on ennalta-arvattava, sillä ainoa eriskummallinen puoli (joko yliluonnolliseksi laskettava tapaus tai luonnollisena osana Aaronin surutyöhön kuuluva Dorothyn kuolemanjälkeinen "ilmestyminen") paljastuu jo alkusivuilla. Loppuun asti odotin silti yllättyväni edes vähän.

Mutta juoni ja tapahtumattomuus eivät sinällään ole tärkeitä, sillä pidin kirjasta ja näistä erityisen tympeistä ihmisistä valtavasti. Tylerilla on taito kirjoittaa sellaisia vivahteita helppoihin kohtauksiin, että tarina pitää otteessaan eikä suuria muutoksia juuri kaipaa. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että hänellä on aiemmissa kirjoissaan vähän toisenlainenkin puoli ja että hän osaa kirjoittaa myös rohkeampaa ja ironisempaa keskiluokkakuvausta ja ihmissuhteita. Jotain tällaista jäin kaipaamaan, vaikka tähän mittaan aineksia riitti vähemmälläkin puhdilla.

Jää hyvästi kääntyy puutteistaan huolimatta hyvän lukukokemuksen puolelle, erityisesti siksi, että surutyöhön on kirjattu myös paljon huumoria ja pahantuulisuutta.

4.10.2014

Kristina Ohlsson: Varjelijat

Kristina Ohlsson: Varjelijat (Änglavakter) Suom. Outi Menna. WSOY 2014, pokkaripainos. 520 s. Lahjaksi saatu kirja.

En ole lukenut Kristina Ohlssonin aiempia kirjoja, mutta onneksi se ei haitannut Varjelijat-romaanin kanssa yhtään. Kirja oli erittäin sujuva ja jännittävän monisyinen, juuri enempää en hyvältä dekkarilta osaa toivoakaan. Ja se koukku, joka kirjassa kantaa lähes loppuun asti, saa minut tarttumaan jatkossakin Ohlssonin kirjoihin. Pokkarin lopussa oli ote seuraavan Fredrika Bergman -jännärin, Paratiisiuhrit, alusta, ja ihan harmittaa, ettei minulla ole jo nyt seuraavaa osaa tässä hollilla.

Varjelijat liittyy nimensämukaisen vuosikymmeniä sitten kokoontuneen filmikerhon jäsenten toimintaan ja seurauksiin. Yksi heistä on vapaaehtoisesti mykkä kirjailija, joka asuu palvelutalossa ja joka muistetaan paitsi erinomaisista lasten- ja nuortenkirjoistaan, myös miehensä taposta. Salamyhkäinen hahmo, jonka poika on ollut kateissa vuosikausia, lähes yhtä kauan on kirjailija ollut hiljaa ja erakoitunut. Yhteys muihin kerhon jäseniin on katkennut – tiettävästi niin ikään vuosikausia sitten.

Fredrika Bergman palailee äitiyslomalta pikku hiljaa töihin, sillä häntä tarvitaan murhatutkinnoissa. Metsästä on löytynyt nuoren naisen paloiteltu ruumis, ja tutkimuksissa Fredrikasta on paljon hyötyä, mutta lopulta arvaamattomasta syystä myös haittaa.

Fredrika on siitä harvinainen naispoliisi, sillä ainakin tämän teoksen perusteella hän tuntui osaavan yhdistää perhe- ja työelämän, vaikka lapsenhoitoon kirjassa ei keskitytäkään, hän ei silti alinomaan pode jotain uranaisen syyllisyyttä. On ihana lukiessa solahtaa murhatutkintoihin mukaan ja luottaa siihen, että vauvakin kotona on tyytyväinen ilman päähenkilön jatkuvaa asian pähkimistä. Hienoa tarinan ja jännitteen kohoamisen kannalta.

Älykäs ja näppärä dekkari – ehdoton suositus muillekin rikoskirjallisuuden ystäville.