Schildts & Söderströms, 2013
Suomennos: Ulrika Enckell
Kansi: Emma Strömberg
Sivuja: 159
Mistä: lainakirja
Suomenruotsalainen tunnustuskirja
En saanut köyhyystematiikasta kyllikseni Susanna Alakosken Köyhän lokakuu -kirjan jälkeen, vaan halusin pian saada luettavakseni tämän Mathias Rosenlundin esikoisteoksen. Vaskivuorentie 20 -kirjaa olen jonottanut kirjastosta jo monta monituista kuukautta, mutta sattumalta mieheni löysi kirjan työpaikkansa kirjahyllystä lainattavaksi. Olin iloinen löydöstä, vaikka tiesin, ettei kirjan lukeminen olisi mitenkään kevyttä.
Vaskivuorentie 20 päivittää suomenruotsalaisen tunnustuskirjallisuuden tähän päivään. Rakastan Henrik Tikkasen tiesarjaa, kuten jaksan joka välissä mainita. Luen mielelläni myös Märta Tikkasta, Henrik Kihlmania ja nyt parhaillani nautiskelen Tove Janssonin novellikokoelmista. Niistä lisää myöhemmin. Kukaan ei kuitenkaan kirjoita köyhyydestä, sillä heidät voi ja on aina voinut lukea ns. hyväosaisiin kirjailijoihin. Rosenlund kuvaa kuitenkin köyhyyttä, joka periytyy vanhemmilta lapsille ja velasta, josta pystyy maksamaan vain korkoja ja tilanteesta, josta ei tunnu omin avuin pääsevän eroon.
Hän kirjoittaa kehästä, joka ei pääty ja ala mistään. Lukijakommenttien perusteella monelle tämä samojen asioiden luettelointi ja toisteisuus on vienyt kirjasta sen parhaimman terän. Minusta tässäkin tapauksessa toisto luo merkityksiä, se pakahduttaa myös lukijan tuntemaan, kuinka hankalassa tilanteessa todella köyhä joutuu elämään. Päivät toistavat toisiaan, masennus, alakuloisuus ja epätoivo eivät pysty väistymään, kun toimeentulokamppailu vie kaikki voimat.
Rosenlund on tullut nuorena isäksi, hänen vaimonsa sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja lastenhoito ja kodin arjen pyöritys ovat täysin isän harteilla. Rahattomuus painaa, mutta rakkaus lapsiin ja kirjallisuuteen antaa voimaa jaksaa. Toisinaan hän antaa aivan viimeiset rahat lapsilleen, jotta he voivat päästä elokuviin ystäviensä kanssa ja nauttia samoista asioista kuin muut ikätoverit, jottei heidän tarvitse miettiä samoja kuluttavia asioita kuin isä. Nämä kohtaukset koskettavat todella, sillä näissä kuuluu myös tarve saada kannustusta ja kehua toiminnasta, ja ennen kaikkea toive siitä, että näillä teoilla ja uhrauksilla on ollut merkitystä.
Lyhyitä kappaleita on helppo lukea, kuvattavia asioita ei niinkään. Kirjan rakenteessa on jotain samaa kuin Alakosken kirjassa, sillä siinäkin oli lyhyitä kohtauksia sieltä täällä, mutta Vaskivuorentie 20 ei ole kuitenkaan mikään päiväkirja. Toisto puuduttaa, jos tarinalta odottaa jotain lineaarisuutta, selkeää alkua ja loppua, ratkaisuja tilanteeseen. Rosenlund ei kirjoita vimmaisesti vaan pikemminkin pakahtuneella vimmalla, välillä varovaisesti – kuin täynnä surua ja itsesääliä – ja välillä hyvin mahtipontisesti. Tyyli viehättää aluksi, koska se tuntuu niin rehelliseltä ja omaehtoiselta. Loppua kohden pateettisuus tuntuu kasvavan, ja huomasin kaipaavani onnellista loppua. Mieli tekee tepposia ja kirjailijalle haluaa niin paljon hyvää, ettei meinaa kestää enempää.
Mietin kirjan lopetettuani (onnellisena!), kuinka hyvä, että Rosenlund sai toteutettua haaveensa ja sai kirjansa julkaistua. Kerrottua tarinansa. Hän lukee paljon, saa lohtua kirjallisuudesta, johon on hyvin helppo samastua. Kuitenkin nimenomaan kirjoittaminen on suunnattoman tärkeää, siihen on pakottava tarve.
Odotan erittäin kiinnostuneena, millaisen kirjan hän julkaisee seuraavaksi. Pysyykö saman teeman ympärillä kuten Alakoski (johon nyt koko ajan tunnun Rosenlundia vertaavan) vai kirjoittaako ihan jotain muuta.
