Marisha Rasi-Koskinen: Valheet

Marisha Rasi-Koskinen: Valheet
WSOY, 2013
Kansi: Marjaana Virta
Sivuja: 339
Kotimaista taideproosaa

Pieni tyttö joutuu äitinsä kaappaamaksi, teiniryhmä pelastaa ystävänsä diileriltä, sokea vanhus joutuu ystäväpalvelua mainostavan huijarin uhriksi, myymäläapulainen lavastaa varkauden selvittääkseen ihastuksensa nimen...

Tai sitten mikään näistä ei ole totta.

Marisha Rasi-Koskisen toinen romaani Valheet on kuin salaperäinen labyrintti. Onkin vaikea kirjoittaa tarkkaan, mistä kirja kertoo, sillä teoksessa on useita juonenpätkiä, jotka liittyvät yhteen, mutta mitään yksittäistä ei voi nostaa pääosaan. Kirja ei ole kuitenkaan hankalasti hahmotettava, mutta arvoitusten selvittäminen on juuri tämän teoksen osalta olennainen osa lukuprosessia, enkä siksi halua enempää kertoa juonesta. 

Esikoisteos Katariinasta kirjoitin aikanaan blogiini näin: "lukiessa tuntee olevansa kuin metsästäjä, ja saaliina on löytämisen ilo. Arvoituksia ei ole vain yksi, vaan useita. Langanpäitä ei vedetä kerästä perusteettomasti, vaan paketti pysyy hallitusti kasassa. Kirjan loputtua ei voi kuin huokaista. Jännittävä, yllättävä, koskettava."  Samoja perusteluja voisi käyttää Valheista, mutta se on vain vielä parempi. Olen samaa mieltä kuin Liisa, että Valheissa "henkilöhahmot tuntuivat elävämmiltä ja asiat kytkeytyivät toisiinsa luontevammin".

Teoksessa useiden minäkertojien elämänvaiheet lomittuvat toisiinsa: sivuhenkilö nousee toisessa kertomuksessa päähenkilöksi ja täsmentää aiempaa episodia antaen lukijalle lisätietoa. Mutta valheita on kaikkialla, niin myös teoksen rakenteessa. Samalla kun tarinat ketjuttuvat yhteen, ne harhauttavat ja pitävät mystisyytensä. Pala palalta episodit tarkentuvat, mutta kirjan salakavala luonne ei kuitenkaan koskaan täysin häviä.

Viimeisten sivujen jälkeen aloitin alusta, luin uudelleen prologin ja ensimmäisen tarinan. Halusin palata vielä teoksen maailmaan ja täydentää sitä kehää, johon henkilöhahmot ja tarina taipuvat. Tapahtuuko kaikki samanaikaisesti vai seuraavatko kohtaukset toisiaan luonnollisena jatkumona?

Vaikka kehämäinen rakenne saattaa erehdyttää, teoksen kieli on kaunista, täsmällistä, sujuvaa. Kohtaukset soljuvat vaivattomasti eteenpäin ja ovat niin taidokkaasti kuvattu, että lukijan on helppo samaistua myös itselleen vieraiden ja keskenään hyvin erityyppisten kertojien kokemuksiin. Juuri näiden kummallisten, mutta hyvin kiehtovien ihmiskohtaloiden kuvaajana psykologinakin työskentelevä Rasi-Koskinen on mestari.

Vaikka valhe kietoutuu kaikkeen ja kaikkiin, henkilöhahmot ovat hyvin todentuntuisia ja heidän kauttaan havainnollistuu erinomaisesti se, kuinka subjektiivista totuus aina on. Yhden totuus on toiselle petos. Pidin kirjasta niin paljon, että harmittelin sitä, että kansi ei täysin anna sille oikeutta. Värimaailma on kyllä kirjan maailmaan sopiva – sateisen samea – mutta se on myös hivenen vähäpätöinen, jota vaikeasti luettava fontti suttaa lisää.

Valheiden maailmassa sade on pysyvä tila ja ihmiset kulkevat kaduilla kuin suossa, he ovat omien tunteidensa kanssa hukassa ja toisiltaan kadoksissa. Silti romaanin tunnelma on poikkeuksellisen kuulas, sateen kostuttamassa kaupungissa on aina myös valoa.

***

Lilyn lukupiirissä voi käydä lukemisen jälkeen keskustelemassa kirjan juonesta ja tapahtumista tarkemmin. Kirjaesittely Adlibriksen ja kustantamon sivuilla.