Alkuvuoden luetut – listausta ja lyhytarvioita

Eilen kirjoitin alkuvuoden luettujen tilastoista ja blogini tapahtumista enemmän. Tänään on vuorossa sitten itse asia, eli alkuvuoden luettujen tarkempi ruotiminen.

Facebookin 13 uuden kotimaisen kirjailijan haasteeni on edennyt ihan hyvin: olen lukenut ensimäistä kertaa Mooses Mentulan, Päivi Kanniston, Sisko Istanmäen, Asko Sahlbergin, Eeva Joenpellon ja Eeva Tikan teoksia. Huonosti olen näistä ehtinyt silti bloggaamaan, joten alla miniarvioita osasta. Mentulan kirja julkaistaan 8.3., jolloin olen ajastanut myös teoksen arvion. Miina Supinen ei ole minulle uusi tuttavuus, mutta Orvokki Leukaluun urakirjasta on luvassa oma arvio myös myöhemmin. Mutta ihan hyvin haaste on edennyt, olen lukenut itselleni kuuden uuden kotimaisen kirjailijan tuotannosta teoksen. Päivi Kanniston Elämäni nomadina -teoksen tosin kuuntelin samalla äänikirjana.


Alkuvuoden luetut, joista olen blogannut: 
1. Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja
2. Tarquin Hall: Vish Puri & kadonneen palvelijattaren tapaus
3. Grace McCleen: Ihana maa
4. Melanie Gideon: Vaimo 22
5. Ingmar Bergman: Kohtauksia eräästä avioliitosta
6. Antonio Tabucchi: Taivaanranta
7. Yiyun Li: Kulkurit
8. Julie Kibler: Matkalla kotiin

12 tunnin lukuhaasteen aikana luin vielä:
9. Ferdinand von Schirach: Collinin tapaus
10. Maxence Fermine: Lumi
11. Asko Sahlberg: Yhdyntä
12. John Steinbeck: Helmi
13. Amelie Nothomb: Samuraisyleily

Alkuvuoden luetut, joista en ole blogannut erikseen:

Postmoderni kirjallisuus on upea teos, jonka lukemista en voi suositella tarpeeksi. Vaikka olen toimittanut teoksen, aion myöhemmin poikkeuksellisesti tehdä teoksesta pienen jutun blogiini, sillä kirja on todellinen kulttuurityö Pekka Vartiaiselta. Lähes tuhatsivuinen tietokirja on helppolukuisesti kirjoitettu ja kiinnostava katsaus länsimaiseen postmoderniin kirjallisuuteen. Olen kirjaa lukiessani tehnyt itselleni listan kiinnostavista klassikoista ja mietin jopa lukuhaasteen väsäämistä aihealueen tiimoilta. Lasten ja nuorten jatko- ja sarjakirjat on teosluettelo ja tarkoitettu kirjaston ja aiheesta kiinnostuneiden apuvälineeksi. Hakusanat auttavat löytämään mieleisestä aiheesta lisää teoksia. Tätä en ole toimittanut mutta olen saanut taittaa sen. Opettelen nykyisin myös kirjojen taittamista, ja projekti toisensa jälkeen taidot karttuvat. Seija Vilénin Mangopuun alla -teoksen olen jo lukenut aiemmin, mutta nyt myös toisen työprojektin vuoksi luin ja kuuntelin sen jälleen. Nämä siis työkirjoja. Käsikirjoituksia en luonnollisesti laske luettuihin, mutta valmiit teokset olen ennenkin listannut blogiini, vaikka en työprojekteista muuten arvioita tee.

 Sinikka Nopolan kirjoituskokoelmat Teepussit (Gummerus, 2010) ja Miksi emme totu pystyasentoon (WSOY, 2007). Teepussit on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1987, ja se on Nopolan esikoisteos. Tähän uuteen painokseen on lisätty kirjailijan kattava Lukijalle-teksti, joka oli – ehkä valitettavastikin – kokoelman hauskinta luettavaa. Nopola jopa itse kehottaa lukijaa jättämään yhden kertomuksensa kokonaan lukematta, niin huonona hän sitä pitää. Jotain kertoo siitä, että mieleeni onkin jäänyt parhaiten tämä aloitusluku, niin hauskasti Nopola muistelee esikoisteoksensa kertomusten syntyprosessia, itseään nuorena kirjailijana ja mitä mieltä hän on nykyisin näistä tarinoista.

Eipä sillä, ihan kiinnostavia tarinat olivat, kuten myös Miksi emme totu pystyasentoon -teksit, jotka ovat ilmestyneet aiemmin Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä, mutta ehkä kuitenkin petyin niihin vähän, sillä luin ne niin pian uutuusteoksen, Matkustan melko harvoin ja muita kirjoituksia, jälkeen. Tekstit ovat tarkkanäköisiä, mutta vähän vanhahtavia: hämmästellään kuinka internetin käyttö kiihtyy ja sähkölaitteiden määrää kummastellaan. Mutta pidän Nopolan tyylistä kuitenkin niin paljon, että luen ehdottomasti seuraavan tuoreen teoksen.

Jim Dodgen Fup (Basam Books, 2004) -pienoisromaanin takakansi lupaa vauhdikasta juonta, mutta en voi väittää mitenkään kovassa kyydissä sen kanssa olleeni. Teos kertoo 99-vuotiaan kärttyisen pelurin ja alkoholistin Jake-vaarin ja hänen tyttärenpoikansa Kirpun tarinan heidän löydettyään pienen linnunpoikasen, Fupin, josta kasvaa lentokyvytön naarassorsa. Ei minua jaksanut tämmöinen moderni faabelointi nyt kiinnostaa, jossa käydään sorsan kanssa elokuvissa ja sikajahdissa.

Oikeastaan kirjan hauskin kohta oli pieni sanamuunnosleikki, joka syntyy linnun nimestä Fup Duck = Fucked Up. Kääntäjä Tero Valkonen oli lisännyt tekstin, että hän ei voinut suomentaa sanaleikkiä, sillä kirjailija on vaatinut, että kirjan nimi on oltava kaikilla kielillä Fup.

Sisko Istanmäen Liian paksu perhoseksi (Kirjayhtymä, 1996) ei valitettavasti täyttänyt niitä odotuksia, jotka sille olin asettanut. Olen nähnyt tarinan joskus elokuvana ja muistelisin, että siitä olisin silloin jopa pitänyt, mutta nyt tarina tuntui hyvin väljähtäneeltä. Sivuhenkilöt tuntuivat todella litteiltä, pahat ihmiset ovat pahoja kaikkina hetkinä, eikä näitä inhottavia tekoja sen kummemin motivoida. Päähenkilö Kaisun epätavallisen suuri koko oli kiinnostava lähtökohta rakentaa konfliktitilanteita, mutta siihenkin lopulta olisin kaivannut jotain vaihtelevuutta.

Teosta kuvataan surumielisen huumorin sävyttämänä tragikomediana, mitä se kyllä on, mutta toivoin koko ajan, että tarinaan tulee napakampi ote ja ihmissuhdekritiikki syventyy. Kirja oli aikanaan Finlandia-ehdokkaana, mutta en usko, että kirja menestyisi samalla tavalla, jos se ilmestyisi nyt. Tiedän monien pitävän tästä kirjasta yhä edelleen, mutta minun odotukseni olivat liian korkealla eikä kirja koskaan kavunnut niitä sieltä mukaansa noutamaan.

Eeva Joenpellon Tuomari Müller, hieno mies (WSOY, 1994) käynnistyi hitaasti mutta veti lopulta puoleensa. Nolosti edennyt Finlandia-haasteeni saa vihdoin teoksesta yhden pisteen, sillä Joenpelto voitti tällä vuoden 1994 Finlandian.

Kirja jakautuu kahteen osaan. Vuorotellen kerronta kulkee menneen ja nykytilanteen välillä. Teos alkaa siitä, kun kunta, joka käänsi aikanaan tuomari Müllerille selän erinäisistä syistä, haluaa lunastaa leskirouva Meeri Mülleriltä mukamas arvottoman maapläntin. Meeri asuu jo Helsingissä, eikä ole aikoihin käynyt entisessä kotipaikkakunnassaan, mutta ei kiusallaankaan suostu maata myymään. Hänellä on tuoreessa muistissa kunnanpäättäjien hänen perhettään kohtaan osoittama nöyryytys. Vuorottelu toimii, sillä on erityisen kiinnostava lukea näistä taustoista ja tuomari Müllerin elämästä. Kirja lähtee todella vetämään kun ensimmäisen kerran siirryttään ajassa taaksepäin.

Tuomari Müller, hieno mies on tarkkasilmäinen kuvaus ahneudesta ja vallanhimosta. Suuruudenhullu herraklikki vastaan pieni mutta sinnikäs leskirouva. On päivänselvää kenen puolelle lukijan myötätunto kääntyy, vaikka kukaan ei lopulta olekaan syytön.

Johan Bargumin uusin teos Syyspurjehdus oli viime vuoden parhaita kotimaisia. Halusinkin pian lukea lisää kirjailijan vanhempaa tuotantoa ja valitsin kirjastosta blogeissa kovasti kehutun Syyskesän (Tammi, 1993). Kirja on niin hyvä, että ihan harmittaa, etten ehtinyt kunnon bloggausta siitä tehdä.

Lisää arvioita löytyy todella paljon: Kirjava kammari, Luetut, lukemattomat, Luettua, Sinisen linnan kirjasto, Kirjoihin kadonnut, Täällä toisen tähden alla, Lumiomena, Sanasulkia, Hiirenkorvia ja muita merkintöjä.

Vanhemmistakin teoksista voi löytää runsain mitoin blogiarvioita, varsinkin jos kirja on näin hyvä kuin mitä Syyskesä on. Pidin teoksen surumielisestä tunnelmasta ja siitä, että koko ajan tuntui että pinnan alla värähtelee jotain salaisuuksia. Kirjassa on niin vähäeleisesti osattu kertoa kaikki oleellinen, hyvä tarina ei tarvitse kymmenittäin erilaisia juonikuvioita, riittää oikeastaan vain yksi, jos se on taiten tehty. Melankoliassakin pitää olla sykettä, muuten kirjan kanssa nukahtaa, ja tässä kirjailija on mielestäni parhaimmillaan. Aion ehdottomasti lukea Bargumia lisää.

Eeva Tikkaa minun on pitänyt lukea jo niin pitkään, sillä hän on yhden parhaimman ystäväni lempikirjailijoita. Alumiinikihlat-novellikokoelma (Gummerus, 1984) valikoitui kirjastosta takakansitekstinsä yhden kohdan vuoksi: "Ja aina on kyse myös läheisistä ihmissuhteista, sillä Tikan henkilöt eivät ole yksin". Tähän oli sisällytetty luonnehdinta kirjailijan koko tuotannosta, mutta lisäksi lämpö ja lempeys, jota kaipasin sillä hetkellä.

Melkein kaikissa tarinoissa on kyse ihmissuhteista, tässäkin kokoelmassa novellien päähenkilöt ovat kaikenikäisiä ja he ovat jossain elämänvaiheen taitekohdassa, jossa tapahtuu muutos suuntaan tai toiseen. Juuri sillä hetkellä on hyvä saada toisenlainen näkemys läheisiltä. Joten tällainen lempeä lähestymistapa toimii: "Tikan henkilöt eivät ole yksin".

Äiti, joka hakee kehitysvammaisen poikansa kotiin osastohoidosta, huomaa muun perheen häipyneen omille teilleen ikävän tilanteen ja velvollisuuksien tieltä ja on hetken aikaa hyvin yksinäinen. Mutta onhan hänellä silti tämäkin lapsi, poika, jonka kanssa hän ei varmaan pärjää tätä yhtä iltaa kauempa, silti mikään ei saa tällä hetkellä tulla yrityksen tielle. Tai poika, jonka isä on aina matkoilla ja joka tuntuu hyvin etäiseltä, uskaltautuu viimein yhteisellä retkellä näyttää vihansa, pettymyksensä ja pelkonsa. Isä osaa olla oikealla hetkellä seurana, vaikka niin usein onkin poissa.

Tämän takakannen pienen luonnehdinnan jälkeen oli ihana tutustua Tikan novelleihin, se oli kuin oikeanlainen lukuohje ja lyhyisiin novelleihin jäi yhdenmukainen tunnelma, vaikka tarinat aina lopulta unohtuvat.

Joenpelto, Bargum ja Tikka ehdottomasti parhaat tästä sakista.