Huhtikuun luetut + tunnustuksia

En ole ehtinyt enää viikoittain merkitä luettuja kirjoja, joten siirryin toimivampaan ratkaisuun listata luetut kuukauden välein. Petja pääsee esiintymään näissäkin raporteissa silti pääroolissa. Sainkin Linnealta haasteen tehdä 7 tunnustusta itsestäni, mutta olen sellaisen tehnyt jo aiemmin. Siispä tällä kertaa näytän seitsemän kuvan kautta Petjan elämää.
Lisäksi: HYVÄÄ VAPPUA KAIKILLE!!

Huhtikuussa luettu proosa:
- Olli Jalonen: Poikakirja (Otava, 2010)

Oli mielestäni todella hyvä kirja ja ehdolla kuukauden parhaaksi kirjaksi. Tämä kuitenkin sijoittuu kuukauden alkupäähän, joten moni klassikko on sen jälkeen jäänyt enemmän pyörimään päähäni.

- Jaakko Yli-Juonikas: Uneksija (Otava, 2011)

Luin tämän viimeisenä teoksen kritiikkikurssillemme ja tämän kanssa täytyy myöntää, että tunnistin että teos on hyvää ja raikasta nykykirjallisuutta, mutta ei silti kuitenkaan minun makuuni. Ei missään nimessä huono teos, mutta ei saanut kiinnostumaan kirjailijan muista teoksista.

- Antti Leikas: Melominen (Siltala, 2011)

Tätä pyörittelin useampaan otteeseen, sillä tein teoksesta pienimuotoisen kritiikin ainejärjestömme lehteen. En voinut aluksi uskoakaan, että pitäisin teoksesta niin paljon. Olin lukenut ristiriitaisia tulkintoja teoksesta, mutta pääosin hyvin kiittäviä arvioita. Teos oli todella mielenkiintoisesti rakennettu ja sen unikuvissa oli aika paljon yhteistä Yli-Juonikkaan teokseen, jonka luin tätä ennen.

- Juhani Aho: Yksin (Wsoy, 1890, Project Gutenbergin kautta)
- Juhani Aho: Helsinkiin (Wsoy, 1893, Project Gutenbergin kautta)

Juhani Ahon pariin on aina ihana palata. Olen molemmat teokset lukenut aiemminkin, mutta nautin näistä lyhyistä tarinoista valtavasti. Luin molempia osaksi lukulaitteen avulla, mutta omistan molemmat myös kirjoina, joten selailin niitä myös ennen tenttiä. Kävin torstaina 28. päivä Ateneumissa katsomassa Realismi ja naturalismi-näyttelyn ja siellä oli näytteillä molemmista teoksista alkuperäiskäsikirjoituksesta otteita. En saanut Ahon käsialasta yhtään selvää, mutta hienohan näitä teoksia oli lukea sekä lukulaitteen että alkuperäiskäsikirjoitusten kautta.

- Antti Tuuri: Matkoilla Euroopassa (Otava, 2011)

Antti Tuurin matkakirjan sain nopeasti ahmaistua tenttikirjojen välissä, sillä se oli erittäin hauska ja nopealukuinen teos. Haluaisin lukea muitakin Tuurin matkakirjoja.

- Henrik Ibsen: Nukkekoti (Wsoy, 2009, 1879 alunperin)
Ihana näytelmä, jolla on mielenkiintoinen loppuratkaisu. Tällaisia tenttikirjoja lukee mielellään.

- Santeri Alkio: Puukkojunkkarit (Wsoy, 1894, Project Gutenbergin kautta)

Tämän luin lopulta selaillen loppuun, en vain lopulta ollutkaan niin kiinnostunut morsiamen "ryöstöstä" ja häjyjen uhittelusta.

- Gustave Flaubert: Rouva Bovary

Kirja on vaikuttanut moneen suomalaiseenkin aikalaiskertomukseen naisen psykologiasta ja avioliitosta. Yleensä pitkästyn viipyilevissä kuvauksissa, mutta tässä kuvailtiin arkea mielenkiintoisesti. Emma ei ole mikään lukemistoni lempihahmo, mutta ei hän myöskään vihastuttanut. Sellainen romanttinen hupsu.

- Kauppis-Heikki: Laara (Project Gutenbergin kautta)

Yllätyin tästä. Oli mielenkiintoista lukea oikein naturalistinen teos, jossa päähenkilön pään sisälle ei menty ollenkaan. Psyykettä kuvattiin ympäristön kautta, jos kuvattiin ollenkaan. Laara oli häikäilemätön, suomalainen femme fatale, joka nousi ns."säärtä pitkin" talolliseksi. Hän ei välittänyt lopulta edes omista vanhemmistaan, kun he joutuivat köyhäin taloon. Kuolemaa kuvattiin tarkasti, mutta teos ei ollut silti yhtään ahdistava.
Eipä sillä, että tämä nyt olisi jonkinlainen hyvyyden määre, olla olematta ahdistava. Kaikenlaiset tunteet ovat lukiessa hyväksi, mutta tässä nautin siitä, ettei kenestäkään tarvinnut oikeastaan pitää.

- Minna Canth: Köyhää kansaa (Project Gutenbergin kautta)
- Minna Canth: Kauppa-Lopo (Otava, 1964)

Canth on mestari. Hän kuvailee niin taitavasti huonompiosaisten tunteita ja elämää, etten voinut mitään sille, että jälleen liikutuin. Olen aiemmin lukenut paljon Canthin teoksia ja oli mukava palata taas tuttujen tarinoiden pariin. Luimme lukupiiriin vähän aikaa sitten Anna Liisan ja lisäksi selailin myös Salakaria ennen tenttiä. Olen nämä kaikki lukenut aiemmin, mutta näihin ei vain millään kyllästy. Niitä voi lukea joka kerta vähän eri lailla, keskittyen kurjuuden kuvaukseen, naisten oloihin, rikokseen ja rangaistukseen, lapsiin jne.

Mielenkiintoisesti Canth aina kurittaa langenneita naisiaan lasten kautta. Anna Liisa surmasi oman lapsensa hädissään nuoruuden hairahduksestaan. Salakarin Alma Karell menetti lapsensa juuri sillä samaisella hetkellä kun hän teki aviorikoksen. Kauppa-Lopo on parantumaton varastelija, mutta hyväsydäminen nainen, jonka ulkomuotoa kuvataan hyvin rujosti. Hän ei kuitenkaan ole enää oman lapsensa kanssa tekemisissä, koska hänen elämäntapansa ovat arveluttavat. Kauppa-Lopon moraalittomuutta tarkkailee teoksessa eräs lapsi. Köyhää kansaa-teoksen Mari menettää myös lapsensa, mutta ei oman moraalittomuutensa tähden. Hän on vain olosuhteiden ja yhteiskunnan kylmäkiskoisuuden uhri.

- Iida Rauma: Katoamisten kirja (Gummerus, 2011)

Tämä teos on vielä kesken, mutta saan varmasti luettua tänään ja teen siitä sitten tarkemmin arvion blogiini.

Tietokirjallisuus:
- Riikka Rossi: Särkyvä arki (Gaudeamus, 2009) (osin)
- Minna Maijala: Passion vallassa. Hermostunut aika Minna Canthin teoksissa (SKS, 2008) (osin)
- Outi Alanko-Kahiluoto & Tiina Käkelä-Puumala: Kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä (SKS, 2008)
- Lasse Koskela & Lea Rojola: Lukijan ABC-kirja (SKS, 1997)

Näistä suosittelisin luettavaksi kaikkia muita paitsi Kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä, niille joita kiinnostaa selkokielinen kirjallisuudentutkimus. Poissuljettu teos on näistä vaativin ja artikkeleiden hahmottaminen mielestäni vaatii kirjallisuuden opintoja, vaikka esitteleekin peruskäsitteitä. Rossin Särkyvä arki esittelee lähinnä naturalistisia teoksia, niiden piirteitä ja suhdetta aikaan ja toisiinsa. Se oli tenttikirjaksi erittäin helppolukuinen. Ateneumin näyttelyssä oli mielenkiintoista katsella maalauksia ja valokuvia, kun oli lukenut tämän teoksen. Maijalan väitöskirja on keskittynyt Canthin teoksiin ja koska pidän niistä valtavasti, oli minusta erittäin mielenkiintoista lukea niistä tarkempaa analyysia. Lukijan ABC-kirja esittelee kirjallisuudenteorioita eri aikoina ja niiden suhdetta toisiinsa. Biografisesta tutkimuksesta feministiseen kirjallisuudentutkimukseen. Jos tästä tehdään joskus uusintaversio, niin toivoisin ekokritiikin lisäämistä teokseen.

Sarjakuvakertomukset:
- Cyril Pedrosa: Kolme varjoa (Wsoy, 2007)
- Yoshihiro Tatsumi: Good-Bye
- Keiji Nakazawa: Hiroshiman poika (Jalava, 1985)
- Marc-Antoine Mathieu: Alkuperä (Like, 1991)
- Marc-Antoine Mathieu: Prosessi (Like, 1993)
- Posy Simmonds: Gemma Bovery 
- mm.Apostolos Doksiadis: Logicomix. Nerouden ja hulluuden rajalla. (Avain, 2010)
- Kallio & Nuutinen: Kramppeja ja nyrjähdyksiä nuorten naisten maailmasta. (Arktinen Banaani, 2010)
- Craig Thompson: Blankets (2003)

Näistä yksi yllättävimmistä on Logicomix. Matematiikkaa ja logiikkaa on kuvattu niin että humanistikin ymmärtää. :) Tästä enemmän omassa arviossa. Kolme varjoa oli todella kauniisti piirretty ja kuvaustyyli vaihteli useita kertoja. Japanilaisista sarjakuvista teen erillisen postauksen, sillä haluan esitellä myös ainoan mangasarjakuvakokoelmani. Parhaaksi silti valitsen Craig Thompsonin Blanketsin, sillä se on omaelämäkerrallinen kuvaus Thompsonin nuoruudesta uskovaisessa perheessä ja hänen ensirakkaudestaan. Kauniilla tavalla kuvattu ristiriitaa, miten jumalan ankaruus yhdistyy omiin haluihin ja mielitekoihin nuoren miehen mielessä. Valitsen tämän teoksen myös kuukauden parhaaksi kirjaksi.

Sarjakuvasuosituksia 2

Tein jo aiemmin kootun postauksen sarjakuvasuosituksista ja nyt jatkan samaa sarjaa.

Kuvassa näkyvät Marc-Antoine Mathieun kaksi sarjakuvaa Alkuperä (Like, 1991) ja Prosessi (Like, 1993) kyllä pistivät ajattelemaan kuinka rajallinen oma mielikuvitus onkaan. Aluksi olin hämmentynyt ja mietin, etten oikein pitänyt niistä, mutta luettuani molemmat kiinnostuin kyllä lukemaan loputkin saman sarjan sarjakuvat, Ne ja Lopun alku.



Sarjakuvissa esiintyy Julius Corentin Aqfaq, jonka unien tai tajunnan kautta tarina kehittyy. Sarjakuvissa on vielä lisäksi hienoja teknisiä kikkoja, jotka tukevat sekä sarjakuvan mielikuvituksellisuutta että tarinaa itsessään.

Alkuperässä on tosiaan keskellä tarinaa aukko, jonka läpi näkyy yksi ruutu, joka silti tukee aukottomasti (heh) tarinan juonen kuljetusta. Kun taas sivun kääntää ja sama aukko näyttää takautuvasti yhden ruudun, jälleen se sopii tarinaan kuin villasukat kumisaappaaseen.

Tästä syntyy hauska déjà vu-ilmiö.



Prosessissa puolestaan yhdellä sivulla on spiraali, jonka kanssa on kiva leikkiä kesken lukemisen. Tämä kikka tuo myös tarinaan oman lisänsä, mutta ennen kaikkea lukemisprosessiin. Sarjakuvasta tulee jotain käsinkosketeltavaa, konkreettista ja moniulotteista. Sen kanssa tulee käytyä ihan uudenlaista vuoropuhelua lukiessa.

Olen ymmärtänyt, että yhden albumeista pystyy
lukemaan molemmista suunnista. Toisesta suunnasta tarina on normaali mustavalkoinen, toisesta taas negatiiviväreissä ja tarina kulkee takaperoisesti. Albumin keskellä juonet lopulta kohtaavat.

Tällainen pieni kikkailu tuo sarjakuvaan itselleni uuden ilmiön. Ihastuttavaa, kuinka taidokas sarjakuvantekijä on. Kuinka rajoittunut oma mielikuvitus on, ettei tähän heti pääse kiinni ja sitten lopulta melko omituinen tarina aukeaa ja ihastuttaa.




Uutena sarjakuvakeräilijänä minua harmittaa, ettei näitä enää saa kaupasta. Mukaani nämä tarttuivat sattumalta kirjastosta, sillä ihastuin aiemmin Mathieun uutuuteen Jumala itse (Like, 2011). Tarinallisesti nämä kaksi jäivät Jumala Itse-teoksen jalkoihin, mutta visuaalisuudella ja kekseliäisyydellään pistivät hyvin kampoihin.

Kuukauden juttu Avaimessa ja kirjoittamisesta..

Tein jonkin aikaa sitten pienen kuvareportaasin Claudie Gallaysta ja lupasin, että myöhemmin on luvassa sanoja. Sanani löytyvät Avain-kustantamon sivuilta ja tässä on sinne linkki, jos lukijoitani kiinnostaa vilkaista. En ole toimittaja, enkä ole julkaissut ikinä missään muualla tekstejäni kuin täällä blogissa, joten ilahduin siitä, että sain mahdollisuuden kirjoittaa Avaimeen kuukauden jutun.

Tein myös eilen yhden kritiikin ainejärjestömme lehteen ja sain päätoimittajalta todella mukavan vastauksen jutusta. Helpotti suuresti, sillä olin pääsiäiskuumeen takia ihan vähän aikataulusta myöhässä ja en ehtinyt hioa sitä kunnolla.

Kirjoittamiseen latautuu ihan hirvittävän paljon tunteita, varsinkin jos siihen käyttää paljon aikaa. Välillä tuntuukin nurinkuriselta arvioida kirjoja blogissa, koska jokaisen niiden takana on lukematon määrä tunteja takana ja se on varmasti kirjailijalle kuin lapsi. Lohduttaudun sillä, etten koskaan täysin teilaa mitään/ketään, sillä enhän huutele äideillekään kaduilla, että onpas lapsesi ruma. Enkä kyllä ikinä ajattelekaan, että jokin teos olisi susiruma tai vauva huonosti tehty. ;) Parhaimmillaan lukiessa vain tuntee sen, kuinka taidokas kirja ja sen teksti on. Teksti koskettaa jotain omassa sisimmässä ja tämän takia haluan kirjoittaa blogiini kirjoista. Samalla sitä tulee kuitenkin kirjoittaneeksi aina jotain itsestään.

Ihailen ihmisiä, jotka uskaltavat tarjota juttujaan lehdille tai jotka kirjoittavat ammatikseen, pistävät itsensä likoon ja näyttävät omat "lapsensa". Olen hirmuisen epävarma kirjoittaja ja aloitin blogini nimenomaan siksi, että pakottaisin itseni mukavuusalueen ulkopuolelle. Blogi on oivallinen alusta harjoitella, mutta samalla koko ajan julkaista, saada kommentteja ja keskustella. Siksi uskon, että niin monet ihmiset haluavat pitää blogia, on aihealue sitten ihan mikä tahansa. Monelle blogi jää myös parin kirjoituksen jälkeen unholaan tai sitten siitä tulee kutsumus, intohimo tai jopa "mania". Silti jokin syy saa monet ihmiset aloittamaan blogikirjoittamisen, vaikkei sitten innostuisikaan enempää kirjoittamaan. Minulle on mm. eräs ystävä sanonut, että haluaisi kirjoittaa blogia, muttei keksi sopivaa aihetta. Ymmärrän hyvin tuon tunteen ja siksi pidänkin kirjablogia.

On ihana tunne huomata, että vaikka en koskaan jaksanut kunnolla kirjoittaa päiväkirjoja, olen onnistunut pitämään blogia. Kirjoittamisesta tulee rakas harrastus, koska se liittyy toiseen rakkaaseen toimintaan, lukemiseen.

Antti Leikas: Melominen

"Sitten Jaakkola painaa otsansa Kukkoahon olkapäälle ja kertoo että korppi osaa laskea seitsemään, se on enemmän kuin mihin hän itse juuri nyt pystyy.”

Antti Leikaksen esikoisromaanissa Melominen (Siltala, 2011) univajeesta kärsivä yhteyspäällikkö Jaakkola torkahtelee läpi työpäivän, mutta hänen mielensä kulkeutuu mielenkiintoisiin sfääreihin. Kirja on jaettu kahteen osaan, ensimmäisessä kuvataan erään toimiston päivärytmiä ja jälkimmäisessä puolestaan Jaakkolan perhearkea. Kirja on yhdenpäivänromaani, jossa aluksi kellonaika vaihtuu tarkasti kymmenen minuutin välein, toisessa osassa puolestaan vaihtelua on enemmän. Ennen alkua kuitenkin varoitellaan: ”Kaikki kirjassa esiintyvät kellonajat ovat kuvitteellisia”. Tätä voi käyttää myös vihjeenä tarinan aikatasoja avattaessa. Yö ja päivä menevät sekaisin.

Melomisen tyyli muistuttaa Petri Tammisen lauseen lakonisuutta, ja huumori syntyy arjen outouden ja normaaliuden leikkauspisteestä. Konttorinaturalismi naurattaa, koska siinä tuntuu olevan jotain hyvin tuttua, vaikkei toimistotyöstä olisikaan muuta kokemusta kuin The Officen katsominen. Toimiston päivä koostuu aamupalavereista, pullakahvitteluista, lounastauosta, sähköpostien lähettelystä, jatkuvasta hälinästä ja keskeytyksistä. Tehokkuudesta puhutaan, kuten jokaisessa itseään kunnioittavassa firmassa, mutta käytännössä työaika kuluu työpaikkakepposiin ja juoruiluun. Leikas arvottaa mielenkiintoisesti kotityöt ja konttorin arjen päälaelleen. Kotona on valvottava vastasyntyneen lapsen kanssa, työpaikka puolestaan näyttäytyy aikuisten leikkikehänä.

Jaakkolan työkavereilla on kaikilla jokin komealta kuulostava titteli ja he ovat kaikki jonkin alan päälliköitä. Minua nauratti kovasti tämä, sillä minusta tuntuukin että monien työtä on pintasiloteltu näyttävällä tittelillä. Koskaan ei kuitenkaan selviä, mitä tuotteita toimistossa myydään. Kirjan mielenkiintoisin piirre on kuitenkin siinä, että toimiston arjen kuvaus katkeaa alinomaa Jaakkolan torkahteluun. Kursivoiduissa tajunnanvirtamaisesti kulkevissa unissa käsitellään muun muassa myrkkysammakkoja, korpin älykkyyden tutkimista, ilmastonmuutosta, yleistä filosofointia. Unessa luontoa koskevat pohdiskelut liittyvät arkielämän tapahtumiin, ja työyhteisön tavat rinnastuvat eläimiin. Kirjan rakenne on mielenkiintoinen ja se kantoi hyvin tämän mittaisessa teoksessa. Pitemmälle vietynä, saman toisto olisi voinut käydä puuduttavaksi.

Melomista voi tulkita aika monelta kantilta ja Jaakkolan unikuviin sisältyy aika paljon yhteiskuntakritiikkiä. Pidin silti myös itse tarinasta ja perheen arjen näyttämisen romanttisena, vaikka se olikin puuduttavaa ja kaoottista sähellystä. Ei silti missään nimessä masentavaa tai rappiollista. Erityismaininta hienosta kannesta ja monta kysymystä herättäneistä pisaroista pitkin kirjaa.

Antti Leikas: Melominen
Siltala, 2011
Sivuja: 190

Gustave Flaubert: Rouva Bovary

"Mutta hän oli niin kaunis! Rodolphella oli harvoin ollut rakastettua, joka viattomuudessaan olisi vetänyt vertoja Emmalle."

Gustave Flaubertin Rouva Bovary on yksi kuuluisimmista naturalistisista teoksista ja sen tarina on vaikuttanut moniin suomalaisiinkin teksteihin, mm. Juhani Ahon Papin Rouvan Elli on nimensäkin mukaisesti melko lähellä Flaubertin Emma Bovarya.

Aikalaislukijat paheksuivat Emma Bovaryn avionrikkojan elämää, todellisuuspakoista unelmointia ja moraalittomia ratkaisuja. Aika on jälleen tehnyt tehtävänsä, sillä minun oli vaikeuksia saada nuttura niin kireälle, etten hyväksyisi Emman halua paeta rutinoitunutta ja pitkästyttävää arkeaan. Emmaa on kiinnostunut enemmän kirjallisuudesta, muodista ja kodin sisustamisesta kuin elämästä pikkukylän tohtorinrouvana. Hän on hivenen yltiöhaaveellinen ja haihattelija, mutta ei missään nimessä paha ihminen, ilkeä syöjätär tai laskelmoiva femme fatale-hahmo.

Emma päätyy naimisiin, koska hän on saanut romanttisista kirjoista ihanteellisen kuvan avioliitosta, mutta pettyy karvaasti, kun tunteet eivät herääkään automaattisesti. Emma on vähän höperö persoona olematta silti ärsyttävä. Kukapa meistä ei olisi vähän kirjojen romanttisista tarinoista mennyt "sekaisin". hih.

Charles Bovary on ihan läpitylsä hahmo. Voi hyvänen aika, en kyllä itsekään haluaisi olla naimisissa mokoman hidasälyisen ukkoon. Jos jostain pitäisi fiktiivisen maailman Emmaa kurittaa, niin siitä että hän alunperinkin meni naimisiin. Emma on kuitenkin jatkuvasti rakkaudennälkäinen ja hyväksyttää aviorikokset itselleen sillä, että eihän mikään asia niin kaunis asia kuin rakkaus voi olla väärin. Teosta lukiessa teki kyllä mieli vastata, että ei se kyllä voi olla väärin. Kertoja eläytyy Emman vaiheisiin ja unelmiin, joten sitä tulee väistämättä itsekin eläydyttyä niihin.

Emman tunteikkuus ja heittäytyminen rakkauden nimissä miesten jalkoihin tekevät silti hänestä melko itsekkään hahmon. Hänellä on lapsi, mutta äitiys tuntuu olevan hänelle toissijaisempi oman itsensä toteuttamisen ja valinnanvapauden sijasta. Siinä mielessä Emma muistuttaa Ibsenin Noraa.

Lasta odottaessaan Emma toivoo saavansa pojan, sillä  
"mies oli ainakin vapaa; hän voi toteuttaa halujaan, kulkea mielensä mukaan, ylittää esteet, maistaa etäisempiäkin iloja. Mutta naisen oli mahdoton vapautua kahleistaan. Naisessa yhdistyivät saamattomuus ja mukautuvaisuus, hänellä olivat vastassaan ruumiillisen voiman puute ja lain rajoitukset. Hänen tahtonsa oli kuin hatun harso, jota nauha pitelee paikoillaan ja kaikki tuulet liehuttavat: aina on jokin halu johdattamassa, jokin sopivaisuussääntö pidättelemässä.”

Kirja-arvion kuvat on otettu Posy Simmondsin sarjakuvakertomuksesta Gemma Bovery, jossa Flaubertin tarina adaptoituu nykyaikaan ja sarjakuvan maailmaan. Ihan mielettömän hyvä tarina, jonka en odottanutkaan olevan täysin uskollinen lähtötekstille. Sarjakuvan Gemma on minusta enemmän luonteikas kuin alkuemonsa ja hänen ilmeistään näkee turhautumisen ja intohimon. Gemma Boveryssa oli todella paljon tekstiä sarjakuvaruutujen ulkopuolella, joten toisinaan se muistutti kuvitettua kirjaa.

Rouva Bovaryn tarina on hyvä tuntea, sillä siihen viitataan hyvin monissa aikalaisteksteissä ja se on vaikuttanut ajan avioliittokuvauksiin. Enemmänkin siinä olisi voinut tapahtua, mutta toisaalta nautin siitä kuinka arkea ja sen pikkuaskareita kuvataan teoksessa.

Leo Tolstoi: Anna Karenina

Halusin jakaa tämän sisareni tekemän piirustuksen Anna Kareninan henkilöhahmoista muillekin. Luin realismi ja naturalismi-tenttiin 1800-luvun kotimaisia ja ulkomaisia klassikoita ja tämän sain muistin tukemiseksi. Minusta se oli herttainen. Nyt toivun tenttiurakasta ja alan pääsiäisenä purkamaan lukemiani kirjoja tänne blogiinkin.

Henrik Ibsen: Nukkekoti

"Minulla on toisia yhtä pyhiä velvollisuuksia. Velvollisuuden itseäni kohtaan."

Norjalaisen Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti ilmestyi joulukuussa 1879 ja siitä syntyi valtaisa kohu niin kotimaassaan kuin muuallakin Euroopassa. Tapahtumapaikkana on Nora ja Tornvald Helmerin porvariskoti, jossa kolmen päivän ajan pyöritetään viiden ihmisen elämää. Nukkekodin luin nyt toistamiseen tenttiä varten, mutta Noran hahmo oli ihan yhtä kiinnostava ja pysähdyttävä kuin ensimmäisellä lukukerralla.

Tornvald: "Olet ennen kaikkea vaimo ja äiti." 
Nora: "Siihen en enää usko. Uskon, että olen ennen kaikkea ihminen, minä, yhtä hyvin kuin sinä - tai että ainakin koetan tulla ihmiseksi."

Noran vastaus on paljon voimakkaampi kuin nukkemaiselta pikkuvaimolta odottaa, hän ei halua muodostaa identiteettiään nimenomaan vaimon ja äidin roolin kautta, suhteessa mieheen, toiseuteen, vaan olla inhimillinen itselleen ja omille tuntemuksilleen. Näytelmä pyörittääkin paitsi kysymystä naisen alisteisesta asemasta, mutta ennen kaikkea ajatusta ihmisen vapaasta tahdosta. Minua viehätti myös erityisesti se, kuinka Nora vaikuttaa miehensä silmissä kyvyttömälle ja hupsulle tytönhupakolle, mutta todellisuudessa hän on hyvin pystyväinen ja hoitaa taustalla perheen asioita.

Kotimme ei kuitenkaan ole ollut muuta kuin leikkimökki. Olen täällä ollut sinun nukkevaimosi, kuten kotona olin isän nukkelapsi. Ja lapset taas ovat olleet minun nukkejani. Minusta oli hauskaa, kun leikit kanssani, niin kuin sinusta tuntui hauskalta minun leikkiessäni lasten kanssa. Sellaista on avioliittomme ollut.

Puolison väliselle vieraudelle on kotimainen vastine ainakin Minna Canthin Salakarissa, josta arviota blogiini tulee myöhemmin. Myös Canthin Sylvissä on sanottu olevan paljon samoja piirteitä, kuin Ibsenin Norassa, mutta tätä näytelmää en ole vielä ehtinyt lukea. Naisliikkeessä aktiivisesti toiminut Canth nojautui Ibsenin teksteihin muutenkin, sillä Ibsen oli emansipaation kannattaja ja vaati yhtäläisiä, tasavertaisia oikeuksia miehille ja naisille. Molempien teksteihin on vaikuttanut myös ajan deterministinen ihmiskuva ja koko ajan kyseenalaistetaan ja arvotetaan ihmisen oma kyky hallita omaa elämäänsä. Onko Noran harkitsematon käytös perittyä vai hänen omia riskinottojaan? Avoin loppu jättää lukijan miettimään Noran kohtaloa, käykö hänelle sitten lopulta kuitenkin hyvin. Löytääkö hän lopulta onnen kodin ulkopuolelta.

Anna-Liisan lukeneille, Ibsenin Nukkekoti on myös todella helppolukuinen näytelmä. Mieluusti näkisin tarinan teatteriesityksenä, mutta lukiessakin toimii erinomaisesti. Ibsenistä voi lukea lisää Kertomus jatkuu-blogissa

Henrik Ibsen: Nukkekoti. (Wsoy, 2009)
Sivuja: 124. Suomentanut: Eino Palola