Sarjakuva-Finlandia (takkatuli-raadin käsissä)

Pieni otanta vuoden 2010 kotimaisesta sarjakuvasadosta

Luin viikonloppuna muutaman muun "raatilaisen" useita vuoden 2010 Sarjakuva-Finlandia ehdokkaita ja finalisteja. Meillä oli näin puoli vuotta myöhässä oma arvosteluraatimme ja valitsimme suosikkiteoksen monien kokoelmien joukosta. Mukavasti viikonlopun aikana tuli luettua varsin erilaisia kotimaisia sarjakuvateoksia ja sai jonkinlaista kuvaa viime vuoden teoksiin.

Keväällä nelihenkinen valintalautakunta valitsi 57 ehdokkaan joukosta 10 finalistia, joihin taiteilija M.A. Numminen tutustui. Finalistien joukosta Numminen nosti kaksi työtä vuoden 2011 Sarjakuva-Finlandia-palkinnon arvoiseksi (jaetulle toiselle sijalle). Tunnustuspalkinnon saivat Kati Kovácsin Kuka pelkää Nenian Ahnavia? ja Heikki Paakkasen Amerikka. Muistelisin jopa, että Numminen moitti tasoa ja ei siksi osannut päättää voittajaa. Toivoi, että olisi voinut lukea muitakin kuin 10 finalistiteosta.

Voittajateokset eivät tätä raatia miellyttäneet niin paljon, että olisivat nousseet selvästi muiden yläpuolelle. Näistä Kovácsin teos oli värimaailmaltaan rohkea, tarina kiehtova joskin sekava, piirustustyyli ja naiskuva kiehtova (viiksekäs päähenkilö), mutta kaikenkaikkiaan kokonaisvaltainen syke oli niin nopeatahtinen, että lukiessa jäi kaiken sen vyöryn jalkoihin. Paakkasen Amerikan ruudut olivat täynnä tekstiä, isoa fonttia, joka uuvutti lukijan nopeasti ja etäännytti tarinasta. Molemmat jäivät kotikutoisen "takkatuliraatimme" listojen keskivaiheille – kiehtovina, mutta ei mitenkään erityisen tärkeinä teoksina.

Luen mieluummin sarjakuvaromaaneja kuin strippisarjakuva-albumeja. Molempi parempi, mutta koen ensimmäisen mieleenpainuvammaksi kuin jälkimmäisen lajin. Viime viikonloppuna tuli luettua Viiviä ja Wagneria, Fingerporia, Mummoa ja kumppaneita. Kiinnostavampi oli silti löytää huumorisarjakuvia, jotka eivät olleet itselle aiemmin tuttuja. Alla muutamia nostoja. Fok.it. Kuka keksi aamun? Ruma lapsi esikoinen. Taas sieltä jostakin. Samassa järjestyksessä teoksista kuva- ja tyylinäytteet.

Fok.It. oli mieslukijoiden suosiossa, johtuneeko siitä, että vitsit pyörivät viiksien ympärillä. Näissä kaikissa lämmitti jonkinlainen hörähdyttävä pysähtely kuvien kohdalla, mutta itse koin, että vitsit kuluivat nopeasti. Oma yhdenkuvan mustan huumorin tyylilajin suosikkini on Gary Larsonin Kaukana poissa/ Harhama -kuvat. Kuvan joko ymmärtää heti tai sitten vähän ajan päästä tai ei välttämättä koskaan, mutta piirrotyyli ja musta huumori iskevät minuun aina. Näissä kotimaisissa on samaa tyyliä ja hyvää yritystä, hörähdyttävää, mutta toimivat kuin laksatiivit, hetkelliseen helpotukseen, mutta ei suositella pitkäaikaiseen käyttöön.

Stripeissä ja näissä yhden kuvan sarjakuvateoksissa on itselleni sama vika. Kokonaisen teoksen lukeminen puuduttaa ja vitsi kulahtaa. Kaipaan suurempaa kertomusta juonessa. Tarinaa.

Yksi uusi suosikkikokoelma stripeistä löytyi. Jarkko Vehniäisen Kamala Luonto (Zum Teufel) sopi hyvin miljööseen. Kun ulkona riivasivat hiiret, myyrät, tikat ja yli-innokkaat kuukkelit, niin oli helppo samaistua teoksen pirullisiin luontokappaleisiin. Parhaat vitsit syntyivät pienien lastenlaulujen ympärille, semmoisiin viittauksiin, jotka olisivat varmasti hankalia käännettäviä ulkomaalaisille. Lajissaan ja tässä seurassa oma suosikkini.

Lähelle kärkipäätä kipusi Kati Närhin Saniaislehdon salaisuudet (Wsoy). Teos rakentuu episodeista, joissa kaikissa on päähenkilönä orvon Agnes-tytön ympärille. Sivut ovat siniharmaansävyisiä, vain muutama väripilkku näkyy tehosteena. Kun Agnes huomaa ihastuneensa on sivu väriltään vaaleanpunainen, tämmöinen tunteiden värittyminen ilahduttaa. Tarinaan sopii synkkä väritys ja hahmojen irvokkaan ruma ulkonäkö. Eri episodeja kantaa yhtenäinen jatkumo, pääjuonena on Agnesin halu selvittää perheensä salaisuuksia.

On vaikea eritellä, että miksei tämä ollut täysin napakymppi, sillä pidin oikeastaan rumakauniista kuvituksesta, kauhumaisesta maailmasta ja epämiellyttävästä päähenkilöstä. Ei nappi, mutta papukaijamerkki.

Teoksesta ovat bloganneet ainakin Booksy, Erja ja Salla. Näistä voi nähdä myös parempia kuvia teoksen sisäsivuilta.

Muita hyviä..

Entä se voittaja sitten.
Ihana, koskettava, surullinen.

Maailma mustavalkoinen on lähtenyt blogiteksteistä ja kuvista. Nimimerkki PNG on tehnyt huikaisevan koskettavan teoksen lapsettomuudesta. Itse en ole joutunut samoja asioita (ainakaan vielä) miettimään henkilökohtaisessa elämässäni, mutta liikutuin kyyneleihin (enkä ollut ainoa) lukiessani teosta. Miten tavattoman paljon voi sanoa kuvien ja tekstin yhteyskohdissa. Herättää semmoisia tuntemuksia, jotka tuntuvat aidoille. Koskettavat, koska teoksen myötä pääsee lähemmäs todellista asiaa ja surua. Tavattoman upea teos.

Kaksi pingviiniä käyvät läpi lapsettomuuden, kateuden, kipeyden, katkeruuden, rakkauden, keskenmenon, adoptiovaikeuden. Minimalistinen tyyli puree. Tunteita ei liioitella, eikä vähätellä. Se on mitä on.