Nyt keskustellaan kirjallisuuden maakohtaisista stereotypioista, todesta ja luulosta.
 |
| Kuva |
Tässä muutamia heti mieleeni nousevia yleistyksiä.
Jos puhutaan ruotsalaisesta kirjallisuudesta, niin en voi sille mitään, että ajattelen vain dekkareita. Dekkareidenkin osalta ajattelen saavani aina samanlaisen tarinan, semi-alkoholisti rikostutkija, joka ei ole koskaan selvinnyt avioerostaan eikä tule toimeen lastensa kanssa, mutta joka omistautuu työlleen ja ratkaisee kaiken. Tuttuus vetää toisaalta puoleensa, mutta myös estää näkemästä metsää puilta.
Entä ranskalainen kirjallisuus sitten. Eteerisiä runotyttöjä korkokengät kopisten kulkemassa pitkin Pariisin katuja. Heissä on yhtä aikaa jotain täydellisen huoliteltua olemuksessa, mutta samalla jotain outoa käytöksessään.
Entisten siirtomaiden nuoret naiskirjailijat purkavat aina menneisyyden kahleita, kansallista sortoa, ristiriitoja minäkuvan ja kasvatuksen välillä.
Suomalaisissa kirjoissa aina ryypätään ja perheet ovat rikkinäisiä.
Pohjoisamerikkalaiset naiskirjailijat kirjoittavat aina sitä samaa "särmätöntä angloamerikkalaista tositarinaihmissuhdelukuromaania."(Termi K-blogin Jenniltä)
Japanilaiset kirjat ovat omituisia. Lampaat tunkeutuvat ihmisten sisään. Kukaan ei puhu suoraan. Asioita pitää aina tulkita.
Saudiarabialaiset naiset kirjoittavat aina raaoista uskonmurhista, lapsikaappauksista ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä.
Kärjistäen. Tuntuuko silti mikään ajatus tutulle?
Kuinka paljon omat konkreettiset muistot maasta kulkeutuvat lukukokemukseen? Saksalainen kirjallisuus vie minut muistoissani joko Berliiniin, Bonniin tai Kölniin. Tai Marienhofin maisemiin. Muunlaista saksaa en ole nähnyt. Parhaimmillaan kirja onnistuu tuomaan päähäni tuttuja tuoksuja ja ääniä, samalla kuitenkin rakentuu ihan uusi maailma, jonkinlainen yhdistelmä kirjan kuvausta ja omia muistoja. En pidä liian tarkasta kuvailusta, sillä haluan vapaasti assosioitua. Jotain vanhaa, jotain uutta. Jotain lainattua.
Kun omasta lukukokemuksesta on eritelt selvimmät stereotypiat, niin jääkö jäljelle myös puhtaita odotuksia. Kun tartun eteläamerikkalaisen kirjailijan hengentuotteeseen, niin petynkö, jos kirjassa ei olekaan yhtään kaipaamaani eksotiikkaa ja maagista realismia.
Mietin tätä nyt paljon, kun olen kohta aloittamassa Unkarin nykykirjallisuuden opinnot. Mikä ennakkokäsitys tai puhdas maakohtainen odotus minulla on unkarilaista kirjallisuutta kohtaan. Minusta tuntuu, että teoksissa puretaan toisen maailmansodan traumoja ja suhdetta sosialismiin, mutta ei realismin keinoin, vaan lukijalta vaaditaan paljon tulkintaa. En ole lukenut vielä yhtään unkarilaista kirjaa, mutta ostin kesällä György Dragomannin Valkoisen kuninkaan. Kun ottaa uuden maan haltuun, on mielestäni kiinnostava huomata, kuinka paljon ensimmäinen kirja ohjaa muita maakohtaisia odotuksia.
Liuta kysymyksiä, ja keskustelu laajenee varmasti kommenteissa taas lisää.
Mielenkiintoinen aihe ja huomaan itsekin ajattelevani välillä ehkä stereotypioiden kera tiettyjen maiden kirjallisuutta. Ruotsista tosiaan tulee aina ensin mieleen vain dekkarit. Tosin luen itse niitä mielelläni, mutta tunnistan tuon tietyn kirjan päähenkilötyypin niissä, joka alkaa olla tällaiselle dekkarifanillekin jo vähän liian tylsä juttu.
VastaaPoistaSuomalainen nykykirjallisuus tuntuu monesti tavalla tai toisella lähestyvän ihmisten niin henkilökohtaisia kuin perheen tms välisiä kriisejä; on eroja, perheväkivaltaa, lasten heitteillejättöä ja varsinkin vaiettuja menneisyyden saloja, joita keritään jonkun kuoleman takia sitten ns. auki.
Onneksi nuo stereotypiset ajatukset ovat usein kuitenkin vain se pintaraapaisu ko. maan kirjallisuuteen :)
Ihania kärjistyksiä! :)
VastaaPoistaTunnistin niistä monta, erityisesti ruotsalaisen kirjallisuuden minäkin miellän heti dekkareiksi.
Ranskalaisista kirjoista puhuttaessa minulla tulee sellainen tympeä olo, että jaaha, varmaan jotain sievistelevää älykkökirjallisuutta. (En ole lukenut montaa ranskalaista kirjaa, mutta ei ne kovin älykköjuttuja olleet)
Venäläistä kirjallisuutta pidän raskassoutuisena ja vaikeatajuisena. Nyt kun aloitin Anna Kareninan, olen positiivisesti yllättynyt kirjan keveydestä ja selkeydestä - vaikka nimet menevätkin sekaisin.
Mieluisimmat kirjalliset maisemat ovat ehkä Irlannissa, maaseudulla ja pikkukaupungeissa. En ole koskaan siellä käynyt, mutta kirjoissa kaikki kuulostaa ihanan idylliseltä.
Lähinnä noita samoja stereotypioita. Osin vahvistuvat kyllä lukiessa, esim. japanilaisten kirjojen omituisuus.
VastaaPoistaVuoden sisällä olen positiivisesti yllättynyt ranskalaisesta kirjallisuudesta - oma stereotyyppinen käsitykseni on ollut vähän negatiivinen, mutta kirjat ovatkin lennokkaita ja niissä ei olla läheskään niin seksuaalisia kuin mitä odotin.
Mieluiten vierailen Intiassa, koska kirja kirjalta opin aina ymmärtämään jotain asiaa paremmin ko. kultuuripiiristä. Ja pidän vanhastaan myös latinalaisen amerikan kirjallisuudesta, nyt tosin en ole kovinkaan paljon lukenut sitä.
Mulla ei oikeastaan ole ollut mitään ennakko-odotuksia tuohon Intiaan ja sen kirjallisuuteen, vasta nyt alkaa muodostua kuva sen maan kirjallisuudesta.
Unkarilaisesta kirjallisuudeta ei ole mitään kuvaa, vaikka joskus olen istunut unkarin (kielen) kurssilla.
Hyvä keskustelunavaus, koska johonkin maahan tai maanosaan liittyvä mielikuvia riittää ainakin minulla.
VastaaPoistaSinun mainitsemistasi tunnistan erityisesti siirtomaiden naisiin (mm. Adichie, Lahiri), suomalaisiin (esimerkkejä riittää), pohjoisamerikkalaisiin (tosin rakastan ihmissuhdelukuromaaneja, ainakin jos Shields ja Tyler voidaan sellaisiksi luokitella) sekä japanilaisiin (heh, Murakami) liittyvät mielikuvat. Samalla tiedostan ne osin vääriksi: Pohjois-Amerikasta tulee eniten kirjallisuutta koko maailmassa, joten saman sateenvarjon alla istuvat niin Siri Hustvedt, Toni Morrison kuin viihdekuningatar Danielle Steelkin. Tuo ranskalaisten eleganssin ja outouden yhdistelmä nauratti - se kyllä vastaa mielikuviani nykytendistä. :)
Koska luen dekkareita vähän, ajattelen Ruotsia lastenkirjamaana, yhtenä suurena astrdilindgrenlandiana (kaikella kunnioituksella, koska rakastan Lindgreniä).
Voisin liittää tähän mielikuvan latinalaisamerikkalaisesta kirjallisuudesta: suuri suku, valtava tradegia, yöllinen sade, joka muuttaa kaiken kullaksi/kukkamereksi/saa hevoset lentämään, muutto Amerikkaan ja edelelen ikuinen kaipuu maagiseen kotiin.
Oma muistot vaikuttavat totta kai lukukokemukseen. Wieniin sijoittuvissa kirjoissa kävellään, tavataan friikkejä ja syödään kakkua, Hollannissa on huoria, taidetta ja tulppaaneja. Englannissa joko örvelletään jalkapallohuligaaneina, kävellään kartanon puistossa tai sipsutellaan lehden toimituksessa - yhtä kaikki, kieli on aina ihanaa ja joukossa on se älykkö sekä se typeriä vitsejä viljelevä serkku.
Ja tosiaan, jollain tasolla odottaakin kaikkein noiden stereotypioiden täyttyvän, jotta voi olla tyytyväinen lukija.
Vaikka en ole mikään ihmeempi lukija, niin huvikseni vastaan tähän.
VastaaPoistaMinullekin Ruotsista ovat tuttuja lastenkirjat. Dekkarit eivät oikein kiinnosta.
Jos pitäisi valita joku maa, jonka kirjallisuus vetää puoleensa, niin ehkä se voisi olla Puola, mutta kovin ohut on kokemukseni.
Unkarilaisista kirjailijoista on tutuksi tullut vain nobelisti Imre Kertesz, jonka kirja Kohtalottomuus tuli joitakin vuosia sitten lukaistua. Todellakin itäisen Euroopan kertojista tulee helposti mieleen joko 2. maailmansota tai sosialismi.
Minun mielikuvani ranskalaisesta kirjallisuudesta on ehkä vähän samanlainen kuin sinun japanilaistiivistyksesi.
VastaaPoistaRanskalaiset kirjat ovat omituisia. Naiset muuttuvat sioiksi. Kaikki puhuvat filosofiaa. Asioita pitää aina tulkita.
;)
Aika samanlaisia mielikuvia kuin muillakin. Etelä-Amerikka ja maaginen realismi; Venäjä ja raskassoutuisuus; siirtomaat ja sorto.
Itselleni läheisin kirjallinen maa on Englanti. Englannin kirjallisuudetsa kuvittelen löytäväni kartanoromantiikkaa, luokkayhteiskuntakuvauksia ja kuivakkaa huumoria. Ja löytyyhän niitä, mutta onneksi sentään muutakin.
Onpa hauskoja vastauksia. :) On virkistävää miettiä näitä maihin liittyviä odotuksia ja yleistyksiä, sillä jokainen kirja, joka vahvistaa tai rikkoo odotuksia.
VastaaPoistaUnohdinkin tosiaan venäläiset kirjat, sillä niitä olen pitänyt kauhean vaikeina nimisekamelskana.
Liisa, mullekin tulee ranskalaisista kirjoista nopeasti mieleen Sikatotta. Mutta myös Amelie-elokuva, jonka tunnelma kulkeutuu moniin lukemiini kirjoihin.
Ah, tästä tuli mieleeni, että minulla on vieläkin tekemättä kirjallinen sielunmaisema -haastepostaus. Idea on ihana, mutta saa nähdä, pääsenkö koskaan sinne asti!
VastaaPoistaPidän tällaiset pohtimisesta siksikin, että olen aina ollut kiinnostunut maantiedosta. Maailmankartta jaksaa kiehtoa. :)
Sinulla ja kommenteissa oli monta tuttua ennakkokäsitystä. Minä en lue dekkareita, vaan Ruotsista ja muistakin Pohjoismaista mieleeni tulevat hyvät lastenkirjat sekä lähelletulevat, mielenkiintoiset aikuisten romaanit. Venäjältä melankoliset klassikot tai realistiset nykyromaanit. Suomesta ahdistavat ankeilut.
Angloamerikkalaista kirjallisuutta yleisesti ottaen rakastan, vaikka tietenkin sen alle mahtuu vaikka mitä. Minua kiinnostavia alueita ovat lisäksi esimerkiksi Saharan eteläpuolinen Afrikka, Aasia (etenkin Kiina ja Kaakkois-Aasia) sekä Lähi-itä, joihin kaikkiin liitän tietynlaisen eksotiikan, joskin keskenään erilaisen sellaisen.
Latinalainen Amerikka näyttäytyy tietenkin maagisena ja aika aistillisena. Olen kyllä pitänyt sikäläisistä kirjoista, mutta se ei kuitenkaan jostakin syystä ole minulle kauhean kiehtova etukäteisesti.
Olen tästä avautunutkin monesti, mutta keskieurooppalaisella kirjallisuudella on ongelmia kanssani. En tahdo helposti innostua ja sittemmin ihastua esim. ranskalaisiin tai saksalaisiin kirjoihin. Ennakkokäsitykseni mukaan niissä nyhvätään tylsästi (saksalaiset) tai yritetään liian hienoa (ranskalaiset). Molemmissa pyöritellään käsitteitä eikä ymmärretä todellisesta elämästä mitään. Hih.
Hirveän vähän olen lopulta lukenut italialaisiakaan tai varsinkaan espanjalaisia, vaikka olen ihan Espanja- ja espanja-fani! Italiasta odottaisin ehkä jotakin aika outoa ja nurkkakuntaista, Espanjasta taitaa tulla paljon historiallisia mysteereitä.
Itäeurooppalaista kirjallisuutta tunnen todella vähän.
Maahanmuuton sekä kulttuurien väliset teemat ovat minulle aina mielenkiintoisia.
Samanlaisia mielikuvia ja stereotyyppisiä ajatuksia minullakin. Erityisen vahvoina ovat mielikuvat Ruotsista (dekkareita, dekkareita ja dekkareita), Lähi-idästä/Afrikasta (naisten kärsimystarinoita, usein onnellinen loppu) ja Suomesta (no juuri sitä ryyppäämistä, väkivaltaa, rikkinäisiä perheitä).
VastaaPoistaMikään mielikuva ei kuitenkaan ole niin häiritsevä ettenkö pystyisi lukemaan ko. maahan/maanosaan sijoittuvia tai niistä tulevia kirjoja, paitsi Lähi-itä/Afrikka on poikkeus. Yhteen aikaan tuntui, että puolet maailmalla julkaistuista kirjoista olivat juuri tällaisia naisten kärsimystarinoita, niin tiuhaan niitä tuli. En osaa tarkkaan kertoa, että miksi välttelen näitä kirjoja. Erilainen kulttuuri ei pelota, ei itse maa, alue tai maanosakaan. Ehkä se on vain sitä, että olen niin puutunut aiheeseen ja pelkään, että kirjat ovat niin toistensa kaltaisia. Ehkä myös se mässäily ja rahastus sellaisella aiheella?
Mitään lempparimaata minulla ei ole. Muun muassa meri, taidemuseo, (pikku)kaupunki ympäristöinä kiinnostavat, mutta on periaatteessa ihan sama mihin maahan ympäristöt sijoittuvat. Taidan keskittyä enemmän ihmisiin kuin siihen, missä maassa he ovat.
Ähh... kirjoitin kommentin ja sitten kone kaatui ja sinne meni se kommentti.
VastaaPoistaMietiskelin, että miten iso osa maastereotypioista johtuu kysynnän ja tarjonnan suhteesta eli kustantamoiden valinnoista sen suhteen mikä myy: saudiarabinaisilta myy uskontoon ja väkivaltaan liittyvä kirjallisuus, ruotsista myy ennen kaikkea dekkarit jne ja siksi niitten teemojen ympäriltä etsitään ja käännetään enemmän kirjallisuutta ja tämä sitten myös muokkaa lukijoiden stereotypioita? Ei taida olla suomeksi ainakaan käännetty saudidekkareita tai ex-siirtomaista ihmissuhdelukuromaaneja, vaikka niitä voisi kieltämättä olla mielenkiintoista lukea...
Ja minun ranskalainen stereotypiani on ehdottoman miehinen: eksistentiaalista tuskaa poteva nuori runoilija tai vahvaa symboliikkaa käyttävä setäfilosofi, ranskalainen naiskirjailija taas on shokeeraava ja kärjistävä, sillä se on joutunut taistelemaan vahvojen miesten varjosta.
Hmmm... hauska aihe!
VastaaPoistaStereotypiat ovat siitä hauskoja, että niiden kanssa joutuu peilaamaan omia ennakoluulojaan.
Minulla oli pitkään aivan karmea ajatus amerikkalaisesta kirjallisuudesta. Välttelin kaikkea, sillä en kertakaikkiaan voinut sietää ajatusta maailmanvallottajameinigistä kansien välissä - nyt tämä asenteeni kyllä lähinnä huvittaa.
Samoin olin ennakkoasenteellinen venläistä kirjallisuutta kohtaa. Pidin sitä aivan liian vaikeana ja haasteellisena, jotta voisin siihen tarttua. No tulipa todettua sekin, joskin klassikkokammoisuutta on toisinaan havaittavissa edelleen ja joitakin kirjailijoita en vain saa luetuksi.
Italialainen kirjallisuus on mielestäni kiinnostavaa, voimakasta, vahvasieluista ja terävää. Olenkin löytänyt uusia suosikkeja.
Samoin ranskalainen kirjallisuus on aina ollut kiinnostavaa luettavaa, vaikken sitä paljoa ole lukenutkaan.
Eurooppalainen kirjallisuus on jotenkin saman hupun alla ja sitten on muu maailma. Yhdysvallat omana saarekkeenaan, Aasia omanaan, Afrikan maat omanaan...tämä kai kertoo vain siitä, että aivan liian vähän tulee lukeneeksi muilta mantereilta tulevaa kirjallisuutta.
Minulla sarjakuvat ovat antaneet uutta makua kirjalliseen kenttään. Vaikka ranskalaista nykykirjallisuutta en kauheasti ole lukenut, niin ranskankielistä sarjakuvaa olen. (Siis suomennoksina yleensä.) Niissäkin on usein sitä kepeää eleganssia, mutta paljon muutakin: mustaa huumoria, raakaa realismia, rumuuttakin. Ja silti sitä kahvilakauneutta myös.
VastaaPoistaSamoin Latinalaisen Amerikan mielenmaisemaa dominoi viimeaikaisten lukukokemuksien vuoksi vahvasti Javier de Isusi: myyttejä ja tarinoita sotkettuna urbaanin reppuretkeilijän kokemuksiin.
Venäläisklassikoista pidän kovasti, varmaan paljolti siksikin että olen opiskellut venäjän kieltä ja asunut Pietarissa.
Brittein saarilta kannattaa kokeilla klassikkomixiä. Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo, Thackerayn Turhuuden turulla ja Brontën Humiseva harju antavat mielenkiintoisen yhdistelmän kartanoita, nummia ja Lontoon cityä. Ja voihan siihen nauttia päälle vielä Harry Potteria. :)
Voi, mulla on ihan sama stereotypia ruotsalaista kirjallisuutta kohtaan päässäni!
VastaaPoistaUnkarilaisen kirjallisuuden opintokokonaisuus kuulostaa kiinnostavalta. Katsoin juuri eilen unkarilaisen elokuvan "Kontroller" (nimi saksaksi) ja se oli omalla tavallaan hyvä. Yleensä hyvien elokuvien maat ovat hyviä myös kirjallisuuden saralla :)
Hyvä keskustelunavaus! Tärkeintä on minusta ylittää ennakkoluulot ja suhtautua jokaiseen kirjaan yhtä avoimin mielin. Maakohtaiset stereotypiat syntynevät siitä, että jokaisen maan kirjallisuutta käännetään niin vähän - jos lisään tähän oman sangen vaatimattoman lukeneisuuteni, en uskalla oikein viljellä mitään stereotypioita... :-)
VastaaPoistaVoi, sinulta näitä loistavia aiheita putkahtelee jatkuvasti!
VastaaPoistaRuotsalaiset dekkarit tuli itsellänikin ensimmäisenä mieleen :) Nuo alkuperämaa- (tai vaikkapa genreen) liittyvät stereotypiat ja ennakko-luulot ovat kyllä mielenkiintoisia. Mistä ne tulevat jos ei ole edes lukenut kyseisen maan kirjoja? Tuo Hannatuun kommentti kysynnän ja tarjonnan suhteesta oli hyvä!
Lumikin luetut -blogista levinnyt kaunokirjallinen maailmanvalloitus sai heräämään, kuinka rajoittuneesti sitä oikeastaan lukeekaan vain tiettyjen maiden kirjoja. Yritänkin jatkossa paitsi lukea eri maista tulevia/kertovia kirjoja mutta myös siirtyä omalta luku-mukavuusalueeltani pois. Tutkimusmatkailua siis...
Minullakin odottaa Valkoinen kuningas hyllyssä :)
Jälleen mielenkiintoinen keskustelunavaus!
VastaaPoistaMinullekin tulee Ruotsista mieleen dekkarit ja Norjasta oudot yhteiskunnalliset satiirit (Erlend Loe ja Torgrim Eggen..).
Ranskan liitän joko klassikoihin (Flaubert, Camus, Hugo) tai hankalasti lähestyttävään nykykirjallisuuteen (Houellebecq).
Angloamerikkalainen ja erityisesti brittikirjallisuus tuntuu jotenkin kodikkaalta, ehkä sen vuoksi, että olen lukenut sitä varmaan suhteessa eniten (kotimaisen jälkeen) ja myös asunut Englannissa. Myös Intian ja sen naapurimaiden kirjallisuus kiinnostaa, vaikka sekin on usein joko idän eksotiikan esittelyä länsimaisille lukijoille tai maahanmuuttotarinoita.
Afrikkalaisen kirjallisuuden kohdalla minulla on hävettävän suuri aukko sivistyksessä... :(
Valkoinen kuningas kiinnostaisi minuakin, koska sen suomentajalle myönnettiin suomennoksesta Agricola-palkinto. :)
Mainio aihe ja kirjoitus siitä! :)
VastaaPoistaMoni edellämainituista stereotypioista kuulostaa kovin tutulta! Erityisesti mieleeni tulevat kuitenkin venäläinen ja saksalainen kirjallisuus, joita kumpaakin olen onnistuneesti vältellyt vuosikausia. Venäläistä siksi koska olen pelännyt sen olevan raskasta, vaikeaselkoista ja sekavaa erityisesti nimien suhteen, ja saksalaista siksi että olen (vähäisten) omien kokemusteni myötä alkanut pitää sitä puuduttavan tylsänä. Venäläisen kirjallisuuden suhteen tosin joudun ehkä vähän pyörtämään puheitani, kun olen nyt viime päivät ollut aivan Anna Kareninan lumoissa. Eihän se olekaan raskasta ja vaikeaselkoista, vaan vetävää ja viehättävää. :)
Ihan ensimmäiseen kysymykseesi minulla on aina sama vastaus, maa johon haluan aina uudestaan ja uudestaan matkustaa (sekä kirjallisesti että oikeassa elämässä) on Iso-Britannia. Se on minun henkinen kotini, ja toivottavasti jonain päivänä se oikea, konkreettinenkin koti.