Runoista kriittisesti ja kärjistäen
Jos sattuu lukemaan mitään kirjallisuuslehtiä ja esseitä runoudesta, erityisesti nykyrunoudesta, niin tulee melko pian tunne, että runoudesta ja runokritiikeistä kirjoitetaan ponnekkaammin kuin proosasta. Runouden historiaa tulisi tuntea, pitäisi olla lukenut paljon, runoudella on nopeampi tahti uudistua, kehittyä, vaikuttaa kuin proosalla. Kustantamot eivät ymmärrä nykyrunoutta, ostajat ja lukijat eivät ymmärrä. Kaikki nämä ovat varmasti totta, mutta minulle, kirja-ahmatille, tulee pakahduttava olo jäädäkin keskusteluista ja kentästä taka-alalle.
Runoudesta lukeminen etäännyttää runojen parista pois. Näissä kohdin tunnen oloni tyhmäksi, entä jos runoudessa pitää enemmän sanoista kuin tekniikasta. Kärjistän taas.
Entä jos pitääkin siitä, että jokin asia on hyvin sanottu, ensimmäisellä lukemalla.
Runojen ei tarvitse olla helppoja
Nyt taas asennonmuutos. Aina kun olen joutunut/saanut analysoida runoja, olen nauttinut siitä kovasti. Runot pakottavat hitaampaan lukemiseen, taito, jota en hallitse kovin hyvin. Pidän kuitenkin siitä, että lyhyessä tekstissä voidaan avata koko maailma. Pala palalta sanat aukeavat ja kirjoitan itse merkitystä sisimpääni. Muistutan sitä, että ohut teos ei korrealoi lukutahdin kanssa. 50 sivua voi viedä enemmän aikaa, kun 350 sivuinen proosateos. Pitäisi malttaa, pitäisi jaksaa haastaa, pitäisi herättää...
Miksi luen niin vähän runoja? Miksi koen runojen lukemisen vaikeaksi, vaikka selvästi nautin siitä, että sanat soivat ja maistuvat, merkitsevät, muuttavat muotoaan ja merkitsevät eri kontekstissa taas jotain muuta. Tässä tulee etäinen kunnioittaminen esiin, tiedän, että jokin voi olla hyvin sanottu, mutta pelkään, etten sitä ymmärrä. Minulla on lempirunoja, lempirunoilijoita, aikakausia ja aiheita, joiden parissa viihdyn, koska koen, etten ole kuin kala kuivalla maalla. Uuden runoiiljan kanssa sitä joutuu jotenkin liian aikaisin syvään päähän.
Haluan lukea ajatuksianne runoista, runojen kirjoittamisesta, hitaammasta lukemisesta (vai alkaako runojakin ahmia?), runokeskusteluista..
Opiskeluaikoinani huomasin, että en kerta kaikkiaan tajua runoja. Olin lyriikan analyysikurssilla, enkä millään tajunnut, mistä kaikki muut (no, pari muuta) puhuvat, kun löysivät runosta sen tuhat symbolia.
VastaaPoistaSitten taas, kun on itse opettanut saman runon muutamaan (kymmeneen) kertaan, niin se avautuu eri tavalla. Eli, runo vaatii todellakin aikaa ja vaivannäköä. Ehkä myöskin oma yleistieto on kasvanut maailmaa havainnoidessa.
Kouluissa ja kotona (!) aivan liian vähän luetaan tai käytetään runoja, vaikka lapset pitävät niistä tosi paljon! Esim. Kunnaksen runot ovat viehättäneet kaikkia ikävälillä 0-100 - jokainen poimii niistä osansa. Olen lasten kanssa lukenut runomuotoon kirjoitettuja kirjoja, ja kyllä lapset tosi hyvin seuraavat niitä, vaikka välillä ajattelen, että onpa hirveän vaikeasti sanottu asia.
Ehkä runojen kanssa on vähän sama kuin kaunokirjallisuuden: on vaikea lukea ja ymmärtää runoa, jos ei ole rutiinia siihen. Kirjoja on vaikea lukea, jos on elämässään lukenut vain puolikkaan kirjan - samoin voisi ajatella olevan runojen suhteen.
Joskus auttaa, kun tulee musiikki mukaan, Veskun laulamana Eino Leinokin uppoaa paremmin. Sitä paitsi, aika moni (tai no, osa) laulukin on runo.
Aika vähän tulee runoja luettua, mutta se ei oikeastaan johdu siitä ettenkö pitäisi niistä tai arastelisin runoutta - se kaikki kiinnostava proosa vain vyöryy yli runoudesta samoin kuin monesta muustakin kirjallisuudenlajista.
VastaaPoistaNiistä harvoista runokirjoista, joita olen lukenut, olen lähes järjestään pitänyt. Arno Kotroa tyrkytän aina kaikille, ja tuorein ihastus (sekin viime vuoden puolelta!) on tankakokoelma Kevätsateiden aika.
Tuo kirjoituksesi kohta "Entä jos pitääkin siitä, että jokin asia on hyvin sanottu, ensimmäisellä lukemalla" kuvaa hyvin omaa suhtautumistani runouteen. Olen suoraan sanottuna laiska, kärsimätönkin runojen lukija. En jaksa jäädä miettimään pitkäksi aikaa, vaan haluan vain nauttia sujuvasta sanojen ja ajatusten virrasta, uusista näkökulmista, oivalluksista...
On kyllä olemassa paljon sellaistakin runoutta, jota en ymmärrä, ja sen sitten kyllä laiskuuksissani jätän lukematta enkä edes yritä. Mutta on paljon toisenlaistakin! Vaikka en voi sanoa itseäni minkäänlaiseksi runouden asiantuntijaksi, haluan silti rohkaista kaikkia tarttumaan myös runokirjoihin - mahdollisista ennakkoluuloista huolimatta!
En ole koskaan "opiskellut" runoja, en osaa niitä oikein termein analysoida, tulkita.
VastaaPoistaMutta...teini-ikäisenä jo ihastuin äidin runokirjoista mm. Tommyn Tabermannin, Eeva Kilven, Eija Partasen ja monen muun runoihin. Kirjoitin myös itse yhden vihkollisen nuoruuden paatoksella runoja ;)
Nykyään luen runoja vähn kausittain, mutta koen sen silti itselle tärkeäksi.
En edes muista, milloin viimeksi olen lukenut runoja. Lukioaikoina tykkäsin, ja luulen että pitäisin edelleen, Risto Rasan, Pekka Kejosen ja Juice Leskisen runoista.
VastaaPoistaLukiossa yhdellä äidinkielenkurssilla piti kirjoittaa runoanalyysi ja se oli hirveää! En ymmärtänyt yhtään, mitä olisi pitänyt kirjoittaa ja opettaja, vanha ja pelottava rouvashenkilö, ei todellakaan olllut sellainen, jolta olisi voinut kysellä useaan kertaan neuvoja. Niinpä sain myöhemmin takaisin tiiviisti punakynällä yliviivatun koepaperin, kuten moni muukin.
Minä en ylipäätään ymmärrä, miksi mitään tekstiä täytyy analysoida erikoisemmin. Piilomerkityksiä ja teemoja löytää halutessaan mistä tahansa, vaikka kirjoittaja ei niitä olisi tarkoittanutkaan tekstiinsä kätkeä.
Ymmärrän runoutta heikosti, mutta runo on parhaimmillaan kaunis ajatusten tai tunnelmien välittäjä tai tulkki.
VastaaPoistaSiinä voi olla kiteytyneitä ajatuksia, jotka pitää itse avata.
Luultavasti kehitys menee näin:
Loppusoinnullinen runo, ja sen jälkeen vasta voivat aueta muut muodot ja ymmärtää metaforat, symbolit ja muut.
Mielenkiintoinen keskustelunavaus ja erityisen sopiva tähän päivään, kun pääsi näkemään ja kuulemaan Aulikki Oksasta!
VastaaPoistaMinäkin arvelisin, että nuorena kannattaa lukea runoja. Minä luin lukiolaisena runoja jonkun verran (varmaan enemmän kuin nyt) ja niiltä ajoilta ovatkin tainneet vahvimmat runomuistikuvat periytyä.
Jos lukee oman blogini Runot-tägiä, niin huomaa helposti suosikkirunoilijani, Pentti Saarikosken. Löysin Saarikosken runot juuri lukiolaisena ja vähitellen niistä tuli jotenkin läheisiä ja henkilökohtaisia, niissä oli jotain juuri minua puhuttelevaa. Suhtaudunkin nykyään Saarikoskeen jokseenkin subjektiivisesti ja ymmärrän kyllä hyvin, että eivät kaikki hänen teksteihinsä ihastu. Minulle ne ovat kuitenkin henkilökohtaisesti tärkeitä.
Tuleehan noita runoja onneksi muutenkin luettua jonkun verran, vaikka aika harvakseltaan. Nyt on ollut mielessä lukea omasta hyllystä eräs kattava runokokoelma, joka on odottanut lukemistaan jo pari vuotta...
Minäkin luen aika vähän runoja.
VastaaPoistaLukioaikana löysin Risto Rasan ja Edith Södergranin. Heistä pidän edelleen.
Runojen analysointia joutui tekemään koulussa aika paljon. Koen kuitenkin vähän tylsänä, että jotkin runot pitäisi analysoida tietyllä tavalla. Entä jos joku muu näkee niissä jotain muuta?
Mieluummin luen kerralla vain muutaman runon. Silloin maltan makustella ja pohtia.
Runojen lukeminen on minulla kausittaista. Nyt loppukesästä ja alkusyksystä tulee jotenkin erityisen runollinen olo ja olen lukenut paljon oman ikäpolveni naisia mm. Anni Sinnemäkeä ja Johanna Venhoa. Nyt lumouduin (!) Aulikki Oksasesta kiitos Kolmannen sisaren.
VastaaPoistaRunot ovat totta tosiaan proosaa vaikeampia analysoida. Ja ehkä lukeakin, koska yhteen runoon voi - ja jossain määrin - pitääkin pysähtyä. Ääneenluettu runo on jotain voimallista, mutta proosaa ainakin itse haluan mieluummin lukea itse, yksin jossain sohvannurkassa.
Pidän tuosta ajatuksesta, että yhteen runoon mahtuu kokonainen maailma. Siksi hyvä runo onkin usein kirjailijan taidonnäyte. Ja sen vuoksi luen Linnean tavoin vain muutaman runon kerrallaan. Runoja en voi ahnehtia, kuten proosaa.
Minäkään en ole kova runonlukija, mutta kuten niin moni muukin, minäkin riehaannuin runoudesta teini-iässä. Tietenkin arvostan runoutta ja kaunista kieltä, mutta siihen tulee harvemmin pysähdyttyä, kun proosan tarinat kuljettavat virrassaan. Katjan tapaan ajattelen, että runoja on ihana kuunnella ääneenlausuttuina, mutta sijansa on myös yksin "märehtimiselle", jolloin runon ehtii ehkä paremmin kunnolla sisäistää.
VastaaPoistaHarjaantumattomana toivon, että runo aukeaa minulle heti ja antaa jotakin saman tien. Kirjallisuusopinnoissa olen tehnyt runoanalyysiä, ja se on ihan mielenkiintoista puuhaa, mutten arkilukemisessa jaksaisi niin paljon pohtia ja paneutua.
Minä olen niin hidas, että olen riehaantunut runoista vasta nyt! :) Ja kuten olen jo blogissakin pariin kertaan valittanut, en koe niinkään (kaikkien) runojen lukemista vaikeana, mutta runoista kirjoittaminen on hankalaa. Mistä edes tulee se "vaatimus", että runoja pitäisi analysoida? Minä aion vain esitellä niitä, koska en muuta osaa. ;)
VastaaPoistaTuo analysoinnin ajatus varmaan karkottaa monia runojen luota, ja ihan turhaankin. Voihan mitä tahansa tekstiä, runoja tai proosaa, lähestyä monelta kantilta, ja minusta tekstejä kannattaa lähestyä avoimesti. Lukee vain ja katsoo, viekö teksti mukanaan ja minne se vie.
Suosikkirunoilijoitteni runot ovat sellaisia, että ne aukeavat helposti ja ovat näennäisen yksinkertaisia, mutta herättävät silti voimakkaita mielikuvia ja tunteita, vetoavat jopa useisiin aisteihin. Niissä ei ole kuin muutama sana ja silti niissä on kaikki. Toivoisin, että osaisin itsekin ilmaista itseäni niin.
Sanoo Jenni ja lopettaa tämän ei niin muutaman sanan höpinän.
P.S. Eipä lopetakaan: piti vielä sanoa, että minua häiritsee usein se, että kaikesta kirjallisuudesta pitäisi löytää kauhesti symboliikkaa ja piilomerkityksiä ja ties mitä. Entäs jos kirjailija tai runoilija halusi vain sanoa sen, minkä sanoikin?
Kiitos kaikille runojutustelijoille. Mie sain Aulikki Oksasen tavattuani pienen runoinnostuksen ja päätin, että luen runoja pelkäämättä sitä, etten kaikkea tajuaisikaan. Lempirunoni, esimerkiksi Eeva Kilveltä, ovat taidokkaita ja ajatuksia herättäviä, vaikka ymmärränkin ne ensilukemalta.
VastaaPoistaRunoja luen hitaasti, enkä edes järjestyksessä. Pidän myös proosarunoista, jotka löysin vasta keväällä luentokurssilla. Olen lukenut myös todella hauskoja googlerunoja. Jotain uutta, jotain vanhaa. Haluan sykähtyä, mutta tunnistan itsessäni myös ikävän ahmijan piirteen. Proosa kulkee nopeammin ja jumiudunkin sen pariin helpommin. Mutta saahan kokoelmasta lukea vaikka vain yhden runon.
Runoihin selvästi on vähemmän kiinnostusta yleensäkin, kun muihin lukemisuteluihini tuli paljon enemmän vastauksia. :)
VastaaPoistaHanna, ei tämä vielä loppunut, sillä nyt vasta ilmoittautuu yksi niin runohullu, että perusti runoille oikein oman blogin, joka on siis Lumikarpalo.
VastaaPoistaOlen aina kirjojen ohella, luenut runoja sekä (valitettavasti) niitä myös kirjoittanut. Minä elän runoista!
Runoissa ei ole vaikeaa mikään muu kuin niiden arvostelu, sillä runo on tunnetila ja puhuu jokaiselle omaa salaista, jopa intiimiä kieltään.
Kun välistä olen mollannut suomalaisia mieskirjailijoita tylsyydestä ja jahkailusta, en toki Waltaria, jota palvon, niin miesurnoilijoita on Suomesta aina löytynyt ja hyviä. Naisrunoilijat ovat itsestään selvästi erinomaisia.
Yöpöydälläni on ollut teinivuosista saakka Edith Södergranin Runoja kirja, joka alkaakin näyttää jo aika kulahtaneelta. Onneksi Edithiä löytyy myös kirjahyllystä. Siellä on myöskin Katri Valaa, Elina Vaaraa, Saima Harmajaa, Heli Slungaa, L Onervaa, Mirkka Rekolaa, Aila Meriluotoa, Heli Vilmiä, Raakel Liehua, Erzsébet Tóthia, Pablo Nerudaa, Tommy Tabermannia, Mika Waltaria (hän kirjoitti myös runoja), P Mustapäätä, Kaarlo Sarkiaa, Emily Dickinsonia, Rainer Maria Rilkeä, Yrjö Kaijärveä...
Ilman runoja on mahdotonta selvitä elämästä hengissä!
Toivoinkin Leena, että löydät tänne, sillä olet niitä harvoja bloggaajia, jotka kirjoittavat myös runoista. Nopeasti muistaa sinun lisäksi mieleen vain Jenni ja Naakku, joilla vilahtelee useamminkin runokokoelmia arvioissaan.
VastaaPoistaIhana, kun sinulla on niin intohimoinen suhtautuminen runoihin, minunkin pitäisi varmasti enemmän lukea vanhempia runoilijoita ja saada kunnon purema.
Joo, laitanpa tähän vielä merkinnän minäkin. Jos niinkun passaa?
VastaaPoistaOlen tässä lukenut noita runokokoelmia joitakin tämän kevään ja kesän aikana. Joistakin runoista en tajunnut mitään. Luin sitten seuraavan ja sitä seuraavan. Aina sieltä jotain jää käteen, vaikka ei kaikista kokoelmista paljoa. Ei lukija pidä kaikesta proosasta, ei kaikkia runojakaan tarvitse tajuta. Kymmenkunta vuotta sitten ostin käännösrunokokoelman, josta luin Salvatore Quasimodon runon "Ja äkkiä on ilta". En tajunnut sitäkään. Ajattelin, että onhan siinäkin. Noin vuotta myöhemmin olin kai sitten toisenlaisessa vireystilassa kokoelmaa lueskellessani ja tajusin että herranjestas mikä runo!
Nyt olen lukemassa Gunnar Björlingiä. Jo ennen kokoelman puolta väliä ajattelin kirjoittaa blogiini: "sivulla 47 oli runo jonka ymmärsin". Nyt olen lukenut yli puolenvälin, aikaa on kulunut ja jotain sieltä täältä on tavoittanut hatarat hoksottimeni. Runot ovat hidasta luettavaa. Silloin kun ne kantavat sisällään kirjoittajansa omaperäisen tavan ajatella ja kirjoittaa, ne muistuttavat vierasta kieltä, johon on leivottu kokonainen kulttuuri sisälle.