Viimeksi keskustelimme takakansiteksteistä ja nyt vilkuillaan kirjan kansien sisälle. Millaista tekstiä siellä oikein on ja tulisi olla. Itse olen vasta vähän aikaa kiinnittänyt enemmän huomiota kielenhuoltoon, mutta en voi väittää olevani tarkka lukija. Teksti vetää ja ellei ihan räikeitä lyöntivirheitä lasketa, niin en huomaa juurikaan kielenhuollon puutteita.
Olen seuraillut nyt lukiessa kirjojen taittamista, sillä haluaisin itse oppia käyttämään taitto-ohjelmia ja olen pakottanut itseni lukemaan hitaammin. Tunnustelen sanoja, katson tavuviivoja rivin lopussa, makustelen pilkutusta. Haluan oppia, mutta en voi väittää, että olisin luonnostani kirjoja lukiessa tarkka. Huomaan paremmin asiavirheitä, kuin kielioppivirheitä. Miten on teidän muiden laita? Tiedän myös monia, jotka tunnistavat huonon käännöksen ja esimerkiksi englantilaisten idiomin käytön välittömästi, kun taas minun täytyy luopua tarinan imusta ja keskittyä tekstiin. Olen nopea lukija, ja nopeus mahdollistaa heittäytymisen ja luottamuksen kirjaan. En kiinnitä huomiota, koska olen jo seuraavalla sivulla menossa.
Kauheasti virheitä, haittaako se?
Olen kuullut tarinan miehestä, joka lähetti kustantamoihin takaisin ostamansa kirjat; marginaalit täynnä oikolukumerkkejä. Ehkä joku näin tekeekin, mutta täytyykö kaunokirjallisuuden olla täydellisesti pilkutettu. Eikö teksti saa proosassa ja lyriikassa vähän enemmän vapauksia ja pilkutussäännöistä voi joustaa, mikäli jonkinlainen kielikorva sen sallii. Väärä kielenhuolto voi olla myös tehokeino, joskin se latistuu nopeasti liiallisesti käytettynä. Luin aiemmin keväällä kriitikon parahduksen Jose Saramagon Elefantin matkasta, hän olisi toivonut kustannustoimittajan olevan hereillä tekstiä editoidessa. Tämä tuntui omituiselle, ettäkö Nobel-kirjailijan teksti on tyyliltään ala-arvoista ja suomalaisen kustannustoimittajan olisi pitänyt korjata isot alkukirjaimet ja pilkut paikoilleen. Eikö se tunnu jo vähän liitoittelulle? Eri asia, jos kiireessä jää kunnon oikolukeminen tekemättä, mutta että pitäisi muuttaa alkuperäistä tekstiä kriitikon mielestä oikeinkieliseksi. Sitä en sulattaisi. Enemmin lyöntivirheitä, kuin tekstin manipulointia.
Virhe on valhe.
Tuntuuko teistä siltä, että kirjasta menee kokonaan uskottavuus, jos se vilisee kielioppivirheitä. Ainakin tietokirjoista tämä voi viedä sen parhaimman terän, sillä niiden teksti on parhaimmillaan hyvin huoliteltua, eivätkä ne tyylillisesti ole niin luovia ratkaisuiltaan. Onko vaikea uskoa virheitä vilisevää tekstiä? Tuleeko tunne, että tekstissä voi olla samoiten myös asiavirheitä?
Puhutaan virheistä! Pyydän silti, ettei keskityttäisi liikaa minun tekemiini virheisiin tässä postauksessa. :)
Minä olen kauhea kielipoliisi :) ja huomaan virheitä usein. Jos niitä on tekstissä paljon, se kyllä ärsyttää ja häiritsee lukemiseen keskittymistä. Virheet vaikuttavat myös tekstin uskottavuuteen, varsinkin tietokirjoissa. Jos tekstiä ei ole kunnolla oikoluettu niin onkohan sitä tarkistettu asiavirheidenkään varalta?
VastaaPoistaPilkkuvirheitä en erityisemmin kyttää, koska pilkkujen käyttö riippuu aika paljon kirjoitustyylistä. Toki jos pilkkuja on ihan missä sattuu niin kyllähän siinä menee lukemisen rytmi sekaisin.
Huomaan myös käännösvirheitä englannista käännetyssä tekstissä. Jos jokin lause kuulostaa oudolta tai kankealta, alan miettiä, miten se on sanottu alkuperäiskielellä ja miten sen olisi voinut kääntää sujuvammin.
Vaikka tykkäänkin kielipoliiseilla, välillä olen paljon kriittisempi, välillä taas en huomaa kaikkia virheitä. Tai jos huomaan, en välitä.
VastaaPoistaPerusajatuksena toivoisi tietenkin, ettei kaunokirjallisissakaan teoksissa olisi selkeitä virheitä, mutta toisaalta eivät ne maailmanloppukaan onneksi lukijan näkökulmasta ole ;)
Kielipoliisi olen minäkin, ja ihan virankin puolesta ;) Välillä harmittaa, kun vapaa-ajallakin "kyttää" virheitä, mutta miten kytkeä tutka pois päältä?
VastaaPoistaUskottavuus karisee, ei voi mitään. Kieli on kirjoittajan työväline nro 1, sen pitää olla kunnossa! Sisältö ei pelasta, jos muoto on muotopuolta, näin uskon ja ajattelen.
Kaunokirjallisuus toki on taidetta, ja esim. pilkutuksessa on väljemmät säännöt kuin tiukassa asiatekstissä. Enemmän tökkään väärässä paikassa olevaan pilkkuun kuin sen puutteeseen. Idiomit minulta menevät helpommin ohi, mutta usein jos mietin, mikä hyvässä tekstissä on oikein vikana, taustalla on huono käännös, tai ainakin huolimaton sellainen. Myös asettelu saattaa tökkiä. Omakustanteessa, jonka hiljan luin, oli maneerina yhden kirjaimen roikuttaminen rivin lopussa tai alussa, sanaa ei siis osattu kunnolla jakaa riveille. Sanasto saattaa kiukuttaa, esim. viimeksi lukemassani käännösromaanissa kaivattiin henkilöllisyystunnusta! Kääk!
Lapset kyllä pilkkaavat minua, kun Hesarinkin juttujen ääressä murahtelen kielivirheille :)
En voi väittää omankaan kielioppini olevan täydellistä, mutta selkeät kielioppivirheet kirjoissa ärsyttävät. Myös toistuvat kirjoitusvirheet tuskastuttavat. Toisaalta luulen takertuvani kirjoitusvirheisiin liikaa siksi, että olen hidas lukija: silloin virheet luonnollisesti ehtii huomata paremmin.
VastaaPoistaLuin aiemmin kesällä Pohjolan prinsessat, Viikinkineidoista renessanssiruhtinattariin tietokirjan ja valitin blogikirjoituksessakin lukuisia kieli- ja taittovirheitä.
Silloin tällöin tulee vastaan oudosti tavutettu sana, joka pitää lukea moneen moneen kertaa, ennen kuin tajuaa, mitä tässä oikeasti sanotaan. Nyt tulee mieleen vain kaksi esimerkkiä:
Elä-
keikä ja
vihki-
mäleninki.
Jälkimmäisen kanssa (lukiossa) pähkäilin monen sivun verran, että mikä ihme on mäleninki... :)
Ja seuraava kielipoliisi ilmoittautuu täällä. :) Jos en ole ihan täysin kirjan imussa mukana niin kirjoitusvihreet sun muut osuvat äkkiä silmään. Pilkuista en niin piittaa, paitsi jos teksti on pilkutettu niin hassusti että se haittaa lukurytmiä.
VastaaPoistaTuo Maijan mainitsema hankala tavutus on myös yksi kinkkinen juttu.
Asiavirheet havaitsee jos aihe on itselleen tuttu, mutta muuten saatan olla melko höveli. :)
Kiva aihe taas Hanna, seuraan keskustelua!
Minäkin olen kielipoliisi jo ammatiltani, mutta kohdistan vapaa-ajan poliisitoiminnan lähinnä sanoma- ja aikakauslehtiin - niistä sitten esitänkin ylimielisiä kommentteja heti kun on aihetta ja olen myös perunut lehtitilauksia huonon suomen kielen takia. ;) Kaunokirjallisuudessakin huomaan virheet, jos kirja ei ole kovin hyvä. Hyvään kirjaan uppoudun niin totaalisesti, etten huomaan virheitä enkä oikein muutakaan (olen aikeissa kirjoittaa tästä tarkemmin lähiaikoina). En ole koskaan pohtinut, antavatko kirjoitusvirheet mielikuvan myös asiavirheistä. Mielestäni eivät, mutta kirjan yleinen uskottavuus voi kyllä kärsiä.
VastaaPoistaNo mun oma teksti vilisee virheitä vähän väliä, koska en jaksa aina oikolukea kaikkea netissä kirjoittamaani. Kyllä ne vähän nolottaa, mutta usein myös vastailen lasten kysymyksiin samalla, niin kuin nyt, niin voi tulla asiavirheitäkin...
VastaaPoistaPainetussa sanassa rasittaa toki jotkut jutut, esimerkiksi ns. vaikeat sanat, tulevatko erikseen vai yhteen. Ja huomaan ne, mikä ärsyttää enemmän. Jos kirjan alussa on alunperin yhteen ja sitten lopussa taas erikseen, niin huomaan sen. Pilkkujen suhteen olen kaunokirjallisuudessa vähemmän tyly, sillä minusta kaunokirjalliseen tyyliin sopii pilkkujan väärinkäyttö, jos se pysyy samanlaisena, niin kuin Saramagolla.
Kun on tarpeeksi monta kertaa korjannut ylä-asteen oikeaan muotoon, niin sitä vain tyytyy kohtaloonsa... eikä edes odota, että tuo kirjoitusmuoto muuttuisi, vaikkakaan koko koulumuotoa ei ole edes olemassa enää... (yläkoulu lienee helpompi kirjoittaakin).
Yksi asia on pakko mainita: eräässä paikallisessa nettilehdessä luki keskiviikkona Pitäjänmäessä ja torstaina Pitäjänmäellä, niin näin ei-stadilaisena (alun perin) sitä miettii, että kumpi se nyt sitten on?!!
Tällaisia pieniä asioita sitä joskus jää pohtimaan, mutta musta on mukavaa, että joskus on tärkeää vain se, että asia on ymmärrettävää mieluummin kuin että kytätään, että onko astevaihtelu oikeassa muodossa tai onko omistusliite perässä.
Olen vähän tilanteen ja tehtävän mukaan oman kieleni vartija ja välillä löysään nutturaa...
Pieni kielipoliisi asuu mussakin... :) Lyönti- yms virheet pistävät silmään, ja jos niitä on jatkuvasti niin alkaa kyllä ärsyttää. Anglismeja en huomaa elleivät ne ole todella selkeitä.
VastaaPoistaJonkin (en muista minkä) kirjan tekstistä puuttui monin paikoin kokonaisia sanoja. Ärh.
Kyllä selkeät pilkkuvirheetkin häiritsevät, mutta tyylikeinot ovat sitten tietysti eri asia. Rakastan Saramagoa! <3 Osittain siksikin että muistan kuinka lukiossa ärsytti kun olin kokeillut jotain tyyliteltyä juttua joka mielestäni kuulosti hyvältä, ja sitten se oli korjattu punakynällä tarkasti sääntöjen mukaiseksi. Siksipä aiheuttaa voitonriemuista vahingoniloa nähdä, että asiaankuulumattomien sivuhuomautusten ja omalaatuisen pilkutuksen täyttämällä tekstillä voi saada Nobelin! :D
Minä olen kamala kielioppinatsi! Olen hidas lukija ja ehdin yleensä huomata useimmat kirjoitusvirheet. Minussa on paljolti perfektionistin vikaa, ja siksi kirjoitusvirheiden viliseminen tekstissä ärsyttää joskus suhteettoman paljon ja vie arvoa tekstiltä. Oikoluen omaa tekstiänikin moneen kertaan, ja ärsyttää suunnattomasti jos esimerkiksi huomaan jälkikäteen jossain kommentissani kirjoitusvirheen. :)
VastaaPoistaKummallista kyllä, pilkutuksen suhteen olen hyvinkin leväperäinen, sekä omassa että muiden tekstissä.
Luin keväällä (huonon) fantasiakirjauutuuden joka oli täynnä kirjoitusvirheitä. Muutenkin sisällöltään köyhä kirja tuskastutti vielä enemmän kun tekstiä olisi jatkuvasti saanut korjailla punakynällä, ja kun kirjan loppupuolella myrskyssä "salamien mahti voimistui", en tiennyt olisinko itkenyt vai nauranut.
Hehe! Kyllä vaan, huomauttelen blogissani kielivirheistä jos sellaisia bongaan. Vaikken itsekään ole täydellinen. Erityisesti pilkutus on heikko kohtani.
VastaaPoistaSuoranaisia virheitä enemmän minua ärsyttää kuitenkin yksitasoinen ja tylsä kielenkäyttö. Huomaan esimerkiksi blogeista, että mieluummin luen riemukkaalla tyylillä kirjoitettua kirjoitusvirheiden täyttämää tekstiä kuin muodollisesti pätevää, mutta kielellisesti latteaa tekstiä.
Säännöt pitää tuntea, että niitä voi rikkoa. Olen kehunut moneen kertaan Pentti Saarikosken upeaa suomen kieltä. Hän jätti usein possessiivisuffiksin pois ja pilkutti miten huvitti. Muiden teksteissä varsinkin ensinmainittu usein ärsyttää, mutta Saarikoski osaa asiansa.
Ykkösärsykkejäni ovat kuitenkin anglismit, minkä varmaan kaikki blogiani seuranneet ovat huomanneet. Osaan sen verran englantia, että nykyään tekee tiukkaa lukea suomennoksia, joissa angloamerikkalaisia fraaseja ja dialogin maneereja on käännetty liian kirjaimellisesti, yrittämättäkään löytää luontevaa suomenkielistä vastinetta.
Voi pinnistyksen pihinä! Kirjoitin pitkät pominat ja viesti pelmahti taivaan tuuliin! Sietämätön on tämä blogger toisinaan...
VastaaPoistaSiis: Hauska aihe - kieli kiihdyttää.
Summaten: Luen ja kirjoitan nopeasti, eläytyen ja luovasti. Tämä vaikuttanee myös siihen, miten suhtaudun tietyntyyppisiin virheisiin tekstissä. En kiinnitä edes välttämättä huomiota näppäilyvirheisiin tai sanatasoisiin oikeikirjoisvirheisiin, sillä ne eivät vaikuta ymmärrettävyyteen tai tekstiin sinänsä, jos teksti soljuu ja tarina vie.
Sen sijaan olen huomannut olevani melkoinen rytmipoliisi. En kertakaikkiaan siedä tekstejä, joiden poljento on esimerkiksi joka lauseessa sama. Siksi Saramago ja Westö toimivat loistavasti: kieli virtaa ja teksti toimii rytmisesti kuin rasvattu ääneen luettuna.
Tarkka saatan olla myös aikamuotojen suhteen. Joskus huomaa, että ne eivät ole suhteessa toisiinsa ja aika pomppelehtii aikamuotojen vuoksi ja kerronta kärsii siksi.
Sanasto on tärkeä. Se, miten asioita kuvataan. Mitä sanotaan. Ja miten. Ei niinkään se, onko asia oikein tai juuri niin kuin väitetään.
Sanomalehtien otsikot ovat syvä huvituksen aiheeni. On uskomatonta, miten paljon kirjoitusvirheitä ja väärinymmärryksiä otsikoista saa aikaiseksi. Eräällä kurssillä teimme tehtävänkin tästä ja hauskaa oli.
Pidän siitä, että kieli on joustava ei orjallinen ja muuttumatona. Pidän siitä, että kieli uusiutuu ja on osa käyttäjiensä arkea ja juhlaa. En voi sanoa olevani poliisi, enemmän olen sanataiteen nautiskelija. Nautin kielestä ja sen ulottuvuuksista tietyissä rajoissa.
Täällä on varsin samankaltaisia vastauksia, paljon tarkkoja poliiseja. Kiinnostava huomata, että monelle meistä nimenomaan lehtien ja mainosten virheet ärsyttävät/huvittavat enemmän kuin kaunokirjalliset kömmähdykset, lyöntivirheet tai puutteellinen oikoluku.
VastaaPoistaAnglismeja huomaa varmasti koko ajan enemmän, mitä enemmän lukee teoksia myös alkuperäiskielellä. Itse luen hyvin harvoin kirjoja englanniksi, mutta olen onneksi tässäkin alkanut nyt kunnostautumaan ja vertailemalla alkuperäistä tekstiä suomennokseen oppii todella paljon. Kiitollista touhua!
Mie huomaan helposti tyylillisiä virheitä, jos joku sana ei tunnu sopivan puhujan suuhun. Lehdistä tarkkailen taittovirheitä, koska kappaleet ja palstat ovat lyhyempiä.
Monissa blogiarvioissa nautin tyylillisten asioiden pohtimisesta, sillä välttämättä kyse ei ole virheistä, vaan erilaisista tulkinnoista henkilöhahmon, paikan ja ajan suhteen.
Maijan tavoin kiinnitän huomiota oudosti taivutettuihin sanoihin, koska niihin helposti haluamattaan pysähtyy ja joutuu miettimään oikeaa sanaa.
Salla on oikeassa siinä, että sääntöjä tunteva voi sääntöjä rikkoa. Lukijankin täytyy ymmärtää, että kyse on puhtaasti tyylistä ja tyylin täytyy pysyä läpi teoksen. Tai täytyy ja täytyy, mutta olisi suotavaa.
Itse olen miettinyt, että toisinaan joku anglismi on pakko kääntää sellaisenaan, jos siellä takana on joku konkreettinen merkitys, joka katoaa suomalaisessa vastineessa.
Valkoinen kirahvi nosti kiinnostavan asian esiin, rytmin. En ole ihan varma, että ymmärrämmekö asian samoin, koska en ole asiaa aiemmin miettinyt, mutta testaan rytmiä usein lukemalla jotain hyvää kohtaa teoksesta ääneen. Ne on niitä hetkittäisiä rakastumisia, sanojen palvontaa. Kirjallisuudesta saatu puhdas ilo. Hyvä teksti kulkee ja tuikkii.
Eipä hätää Hanna, sama aihe, eri näkökulma. ;) En nyt avaudu enempää, kun menin jo blogissa avautumaan enemmän kuin tarpeeksi, mutta ihanaa, että (blogi)maailmakin näyttää olevan täynnä kielipoliiseja, vaikka nimenomaan blogeja paljon moititaan huolimattomasta kielestä (ja jossain määrin se sopiikin netin nopeuteen ja huolettomuuteen).
VastaaPoistaSaramagollahan omalaatuinen tyyli on nimenomaan tyylikeino, jonka kääntäminen on varmasti tosi haastavaa ja kuten totesin, James Joycen kustannustoimittajan on ollut pakko olla aika moderni tyyppi tajutakseen, että tässä nyt luodaan uutta kirjallista tyylisuuntaa eikä mennä viilaamaan pilkkua.
Sen sijaan turhan usein vedotaan huonossa kielessä omaan tyyliin, mutta kyllä sen erottaa: huono kieli on huonoa kieltä, virtuoosit kielenkäyttäjät voivat sen sijaan poiketa säännöistä. Helppoa se ei ole, eikä aina ihan onnistunuttakaan, mutta kirjailijathan nimenomaan uudistavat kieltä, muuten kirjoittaisimme kai edelleen Agricolan tapaan.
Enkä pysty näemmä olemaan avautumatta lisää tästä kielipoliisin lemppariteemastani. ;)
Kyllä, huomaan oikeakielisyysvirheet ja ärsyynnyn niistä niin, että voin jättää kirjan kesken, mitä en tyypillisesti muuten tee. Kaunokirjallisuudessa en kaipaa esim. kaikkia pilkkuja, mutta muuten tyylin pitää olla sillä tavalla selkeää, että lukeminen ei käy työstä.
VastaaPoistaKäännöksissä pitää olla suomea, ei vierasta kieltä. Kääntäminenkin on yksi taiteen laji, jota eivät kaikki valitettavasti osaa.
Asiatekstissä, olipa se lehdessä tai tietokirjassa tahi missä tahansa, kielen on kerta kaikkiaan oltava hyvää. Valitettavasti usko loppuu, jos kieli vilisee virheitä tai tyylirikkoja.
Tästä asiasta voisi kirjoittaa loputtomiin.
Ilmaisuvoimainen selkeä kieli on parasta, mitä on. Huomaan valitettavan usein omassa blogissani käyttäneeni suhruisia virkkeitä tai rikkoneeni kielen symmetrisyyttä irvailevasti, mutta joudun antamaan kömmähdykset itselleni anteeksi. :-)
Olen aika lailla samoilla linjoilla useimpien kommentoineiden kanssa, joten katsotaan, saanko sanotuksi mitään omaperäistä enää :)
VastaaPoistaNo, (oiko-)luen myös työkseni, ja huomaan, että etenkin työrupeaman jälkeen "oikolukumoodista" ei tahdo päästä irti, vaan lukiessa takertuu jokaiseen lyöntivirheeseen ja hassuun tavutukseen puhumattakaan kieliopillisemmista virheistä. Pilkkujen suhteen olen kyllä aika liberaali. Yleensä vieraalla kielellä lukeminen tosin auttaa, ainakaan toistaiseksi en sentään kielipoliisina lue vaikkapa englanniksi. Tieto- ja asiateksteissä siedän virheitä vielä huonommin kuin kaunossa. Grr.
Toisaalta prosessiin osallisena ymmärrän kyllä kirjan tekijänkin puolen tässä virheasiassa. Deadlinet pukkaavat päälle, väki on vähissä ja kummallisia asioita tapahtuu (esim. taittoon joutuukin korjaamaton versio...). Pahimmassa tapauksessa kirjoittaja itse vastustaa korjauksia (kuten Iinakin mainitsi).
Asian jonkinlaisena kääntöpuolena (ja entisenä suomen kielen opiskelijana) tunnustan, että välillä ärryn myös amatöörikielipoliiseista, jotka esim. lehtien palstoilla ovat tohkeissaan kielen "rappeutumisesta" ja kiihkoilevat vaikkapa täysin hyväksyttävien rinnakkaismuotojen virheellisyydestä.
Valkoinen kirahvi mainitsi lehtiotsikoiden olevan toisinaan harhaanjohtavia. Saman olen huomannut minäkin. Alkukesästä purskahdin nauruun, kun törmäsin otsikkoon "Hitler ei ollutkaan sotasankari", minä kun en aiemmin ollut kuullut sanoja Hitler ja sotasankari samassa lauseessa.
VastaaPoistaSurkeita otsikoita ovat myös erityisesti iltalehtien suosimat "Tämä mies teki sitä ja tätä", "Tämän näyttelijän suurin moka". Niistä tulee heti sellainen olo, että mitään oikeaa asiaa ei ole itse jutussakaan. En tiedä, ovatko otsikot painetussa lehdessä yhtä ala-arvoisia, kun en paperiversioita lue.
Olen kielivirheiden kanssa tarkka, vaikka varmasti niitä on omassakin tekstissäni. Olen myös aika nipo käännösvirheiden suhteen. Kirjoissakin, kyllä, mutta vielä selkeämmin tv:n ja elokuvien kanssa, kun alkuperäisen version kuulee tekstiä lukiessaan. DVD:ltä meillä valitaankin yleensä englanninkielisten ohjelmien kohdalla myös englanninkielinen tekstitys (kaipaan muuten usein tekstitystä myös suomenkielisiin ohjelmiin, sillä välillä on tosi vaikea saada selvää tai kuulla, mitä puhutaan).
VastaaPoistaTiedostan aika hyvin omat kielikummallisuuteni kuten väännellyt (yhdys)sanat, liiallinen ja omasääntöinen sulkeiden sekä ajatusviivojen käyttö, ja vielä etenkin ylipitkät, monipolviset virkkeet, joissa kukaan ei pysy kärryillä. Samat virheet tai kummallisuudet kirjailijalla tuntuvat mukavan kotoisilta. :)
Minäkin tunnustaudun osittaiseksi kielipoliisiksi. Ainakin silloin, kun teen enemmän toimitustöitä, huomaan muuttuvani kauheaksi nipottajaksi (olen jonkun verran toimittanut tieteellisiä artikkeleita ja ollut jo vuosia yhden tieteellisen lehden toimittaja; teen sitä palkatta ja erittäin osa-aikaisesti eli toimitan muutaman jutun vuodessa). Minua ihan ärsyttää se, etten toimitusrupeaman aikana ja jälkeen voi lukea sanomalehtiä (joista eniten virheitä löydän) jurnuttamatta erilaisista virheistä. Varmaan kyse on juuri Miian mainitsemasta oikolukumoodista, joka jää päälle.
VastaaPoistaSen sijaan kaunokirjallisuuden puolella en ole niin tiukka ja tarkka lukija tai sitten vain olen onnistunut lukemaan kirjoja, joissa kielioppiasiat ovat (suurin piirtein) kunnossa. Minäkin ihmettelin tuota samaista kritiikkiä, jossa moitittiin kustannustoimittajaa Saramagon tekstin pilkuttomuudesta ynnä muista hänen ns. kirjoitusvirheistään. Saramagon tyylin omaksuminen kyllä vei vähän aikaa, mutta ihmeen helposti siihen pääsi sisälle.
En koe olevani mitenkään hyvä kieliopissa, enkä jaksa perehtyä kielioppisääntöihin. Luotan enemmän omaan kielikorvaani. Joskus kyllä epäilen, onko kielikorvani ollenkaan oikeassa... Etenkin kielioppia paremmin tuntevien seurassa tunnen epävarmuutta, vaikka kirjoittajan taitojani on kehuttu. Tietyt asiat vain ovat jatkuvasti mulle kirjoittamisessa ongelmallisia - pilkut etenkin.
Keväällä lukupiirissäni käsiteltiin Jalosen Poikakirjaa. Yksi piiriläinen sanoi kiinnittäneensä kirjassa tosi paljon huomiota väärään pilkutukseen (asia oli ihan häirinnyt lukemista). Itse en ollut koko asiaa edes huomannut ja mielestäni kirja oli hyvin kirjoitettu.
Kiinnostava aihe ja kiinnostavia kommentteja! Itse olin nuorempana kauhea kielipoliisi, mutta nykyään huomaan olevani paljon rennompi. Kielenhuoltoni on valitettavasti aina perustunut enemmän kielikorvaan kuin kielioppiin... ja vuosikausien englanniksi lukeminen on hävittänyt kykyni tunnistaa luotettavasti pilkkuvirheitä. Kun omakin pilkutus menee enemmän fiilispohjalla, ei ihan niin kauheasti hermostu muidenkaan pilkkuvirheistä.
VastaaPoistaBlogikirjoittaminenkin on vaikuttanut. Kun itse kirjoittaa melkein päivittäin ja useimpiin kirjoituksiin jää jokin kirotusvihre tai ontumakohta, ei ole ihan niin nipo muidenkaan kieliopin kanssa :-) Mutta blogijutut ovat erilaista tekstiä kuin kirjat tai lehtiartikkelit. Ei niiden minusta tarvitsekaan olla yhtä hiottuja.
Tykkään kyllä uudissanoista, kunhan niitä ei ole liikaa. (Essi Tammimaan foneettisesti kiinnostava ja taidokaskin kieli sai minut kiemurtelemaan. Tuntui kuin olisin äkkiä saanut lukihäiriön kun tavailin sanoja. )
Hannan tavoin olen nopea lukija, ja tarina voi viedä niin ettei huomaakaan pieniä kielivirheitä - tiettyyn pisteeseen asti. Toistuvat pahat pilkkuvirheet tai possessiivisuffiksien puuttuminen kiukuttavat osittain juuri siksi, että putoan tarinasta.
Lisään vielä, että tietokirjallisuudessa virheellinen teksti ärsyttää vielä enemmän kuin kaunokirjallisuudessa! Kirjailija tai runoilija voi ilmaista itseään vapaammin, mutta asiatekstin pitäisi ennen kaikkea olla selkeää. Selkeys syntyy osittain säännöistä.
hmm, minä en voi parhaalla tahdollanikaan edes väittää tietäväni kaikkia suomenkielen sääntöjä,paitsi ehkä sentään auttavasti. Koulussa opettaja lakkoili luokkamme kamaluuden (hänen kommenttinsa) takia, kun noita piti opetella. Lisäksi käytän niin paljon englantia ja ranskaa, että väkisinkin ovat vähän kielet ja säännöt välillä sekaisin.
VastaaPoistaSilti, selkeät kirjoitusvirheet harmittavat varsinkin hyvässä kirjassa. Eilen bongasin lapsille lukiessani pari selkeää lapsusta Harry Potterin Osa ykkösen käännöksestä.
Lisäksi - ulkomailla vietetyn ajan jälkeen minulle on tuottanut vaikeuksia lukea joitakin suomennettuja kirjoja (esim. Harlekiinit) ja joidenkin suomalaisten kirjailijoiden teoksia yksinkertaisesti huolimattoman tai ns. huonon suomenkielen takia. Huonoksi kieleksi lasken tiukkapipoisesti myös slangityyppisen, kirosanoja ja alapäätermejä vilisevän tekstin. Tiedän, että Suomi on rikas kieli myös kirosanojen osalta, mutta niiden käyttäminen pilkun sijasta antaa minusta kieltäosaamattoman kuvan käyttäjästään sekä nuorison keskuudessa julkisilla paikoilla että varsinkin kirjallisuudessa.
Kyllä mua ainakin ärsyttää huono kieli, kielioppi ja tyyli on molemmat tärkeitä. Täydellinen ei tarvitse olla, mutta kunhan ne kieliopin perusasiat on kunnossa. Kaunokirjallisuudelle sallin yleensä vähän enemmän vapauksia kuin tietokirjoille, mutta kirjat ja lehdet pitää olla joka tapauksessa huolitellumpia kuin blogitekstit.
VastaaPoistaVelma, joka ei jaksa kirjautua
Yleensä en ole kovastikaan nipo kieliopin suhteen, kaikki on kutakuinkin ok. jos teksti soljuu tökkimättä.
VastaaPoistaJa minusta sellainen lukija, joka Saramagon kaltaisen tekstin kohdalla alkaa pohtia pilkkuja ja pisteitä, saa palata sinne aapisen ja lastenkirjojen pariin. Näiltä osin voisi kai lainata Jeannette Wintersonia, joka jossain koluminssaan totesi Wordin oikolukuohjelman huomauttavan hänelle kielioppisäännöistä, ja hän tuhahtaa "who's the artist here?"
Asiateksti on eri juttu, mutta niissä usein ongelmana on jo se, että teksti sinänsä on huonosti kirjoitettu, väsyttävästi, tylsin lausein, elämättömällä kielellä, jota perustellaan tieteellisyydellä tai asiantuntijuudella. Vaikka huono kieli ei puolusta noista kumpaakaan, korkeintaan hämäryydet koettavat peitellä jotakin, jota ei oikein hallita.
Äskettäin vastaan tuli dekkarinovellien kokoelma, missä joku onneton oli kääntänyt "Yksi tarjoilija tuli kysymään..." - silloin oli pakko keskeyttää ja alkaa pohtia mitenkä niitä todella olikin vain yksi, eikä esimerkiksi kolmea tai viittä. Mutta kun siinä alkutekstissähän sanotaan A Waitress came... ja A = YKSI oli tämä kääntäjä ajatellut. Tuonkaltaista en enää anna anteeksi, mutta sentään aika paljon. Rytmi, soljuvuus, toimivuus - ne ovat tärkeimmät, niiden rinnalla kauniit sanat, yllättävät epätavalliset sanavalinnat, kielen leikki. Sellaiset. Eivät, eivät todellakaan pilkut.