Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa. Tammi, 2015. Le Liseur du 6h27, 2014. Suomennos: Kira Poutanen. Kansi: Sanna-Reeta Meilahti. 189 sivua.
Olen tällä viikolla julkaissut jo kaksi bloggausta. Doris Lessing ja Joyce Carol Oates kuuluvat lempikirjailijoihini, kummankaan kirjoista en saa tarpeekseni ja iloitsen sitä, kuinka paljon minulla on vielä molemmilta lukematta. Hutejakin saa tulla, sillä sekä Putous että Ruoho laulaa olivat hienoja teoksia.
Jean-Paul Didierlaurentin Lukija aamujunassa oli minulle vähän kuin "heräteostos" kirjaston verkkosivujen uutuushyllystä. Varasin kirjan, sillä ajattelin sen olevan samankaltainen hieno lukemisen ylistys hyvällä tarinalla, kuten esimerkiksi Alan Bennettin Epätavallinen lukija tai Carlos María Domínguezin Paperitalo, mutta harmi kyllä "viehättävä aikuisten satu lukemisen taikavoimasta" ei kyllä sopinut minulle. Kirja on saanut kyllä jo valtavasti kehuja, mutten vain virittynyt tarinan ja kerronnan kanssa yhtään samalle taajuudelle.
Lukija aamujunassa on aiheeltaan kiinnostava mutta makuuni kerronta oli turhan lapsekasta ja suoraviivaista. Päähenkilö Guylain käy töissä kirjojen kierrätyslaitoksessa, jossa päivittäin makulointikone tuhoaa myymättä jääneitä kirjoja. Aamuisin hän lukee junassa ääneen näitä koneen sisuksista tuhoamatta jääneitä irtosivuja, ja kanssamatkustajat osaavat jo odottaa näitä lukuhetkiä. Yhden junamatkan aikana hänelle tarjoutuu kuitenkin tilaisuus päästä lukemaan toisen ihmisen päiväkirjamerkintöjä, ja niistä teksteistä hän todella lumoutuu.
Minulla on aina sama ongelma näiden ranskalaisten pinnalta kevyiden, syvältä syvien -romaanien kanssa. Pitkästyn ennen kuin jaksan lukea syvempiä merkityksiä. Luin kirjasta kuitenkin Ompun hyvän bloggauksen, ja vaikka oma lukukokemukseni jää enemmän seitinohuen puolelle, oli hyvä huomata, että elämänpainoa kirjassa myös on. Ompun luonnehdinta kirjan lopusta saa minut vähän harmittelemaan, että oman bussi- ja metromatkani aikana harpoin nopeiden silmien kanssa teoksen viimeiset sivut.
