Lukumaratonin jälkipuinti

Lukumaraton sujui oikein hyvin, vaikka olin sen jälkeen sen verran väsähtänyt, että jaksoin palata blogin pariin vasta nyt viikon alusta. Tänään on ihan toisenlainen intensiivinen lukupäivä, joten onkin oikein mainio aloittaa päivä purkamalla ajatuksia edellisestä lukumaratonista.

Luin keltaisen vuorokauteni aikana viisi kirjaa:

• Kim Echlin: Kadonneet, 2009 (Suomentanut Sirkka Aulanko)
• Heinrich Böll: Ei sanonut sanaakaan, 1972 (Kristiina Kivivuori)
• Saul Bellow: Ainoa oikea, 1997 (Kristiina Rikman)
• Italo Calvino: Halkaistu varakreivi, 1970 (Jorma Kapari)
• Jhumpa Lahiri: Tuore maa, 2008 (Kersti Juva)

Yhteensä luin 1309 sivua. Tauotin aika paljon ja nukuin yöunet ja olisin voinut tiristää sieltä täältä, jotta olisin päässyt lähemmäs ennätystahtiani, mutta olen oikein tyytyväinen kirjamäärään. Aika erilaisia näin äkkiseltään, vaikka maratonin aikana löytyikin yhteistä tematiikkaa lukemiston välillä.

Italialaista, intialaista, saksalaista, yhdysvaltalaista, kanadalaista. Tarinatkin sijoittuvat sinne tänne. Tyylilajeiltaan hyvin erilaista. Pienoisromaaneja, novelleja, romaaneja. Mies- ja naiskirjailijoita 1970-luvulta ihan lähelle 2010-lukua.

Ennen kaikkea oli mukava olla mukana lukijoiden yhteismaratonilla. Samalla seurasin muiden suorituksia -- lähinnä facebookista ja twitteristä. Myöhemmin sitten myös blogeista. Tämmöinen sosiaalisuus ja yhteistoiminta sopii hyvin lukemisen extreme-lajiin. Kaikki maratoonarit tarvitsevat kannustusta ja ilakointia. Eihän tällaista muuten jaksaisi, vaikka yllättävän koukuttava tapa lukea kirjoja. Näköjään toteutan tämän muutaman kerran vuodessa. Saa nähdä, ehdinkö Blogistanian seuraavaan lukumaratoniin mukaan, joka on nähtävästi heinäkuussa. Ainakin tekisi kovasti mieli osallistua taas.

Parhaat kirjat olivat Tuore maa ja Halkaistu varakreivi. Lahiria minulla ei ole enää yhtään luettavana, mutta onneksi Calvinoa löytyy hyllystä vielä useampi teos!

Heinrich Böll: Katharina Blumin menetetty maine

Heinrich Böll: Katharina Blumin menetetty maine
Otava, 1976 (ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi 1975)
Die Verlorene Ehre der Katharina Blum
oder: Wie Gewalt entstehen und wohin sie führen kann, 1974
Suomennos: Kai Kaila
Sivuja: 127
Kansi: Kosti Antikainen
Mistä: oma ostos
Saksalainen pienoisromaani, yhteiskuntasatiiri

Viikonloppuna luin yhden suosikkikirjoistani, sillä halusin lukea saksalaista kirjallisuutta ennen Helsingin kirjamessujen alkamista. Saksa on messujen teemamaa, joten on hyvä virittäytyä tunnelmaan ja keskusteluihin lukemalla jotain oikein hyvää saksalaista kirjallisuutta. Olen tänä syksynä lukenut vähän uudempaakin saksalaista, mutta niistä myöhemmin lisää.

Katharina Blumin menetetty maine on niin kiinnostava teos, ettei sitä lisäluvut pilaa. Teoksen vuoksi olen hankkinut hyllyyni aikamoisen Böll-kokoelman, mutta niistä olen lukenut vain Tohtori Murken kootut tauot -teoksen – oivallinen toki sekin! Olen pienoisromaanien ystävä, varsinkin jos tiiviseen tilaan saadaan mahtumaan paljon ilman että tulee tunku ja ähky. Tähän väliin linkkaan kuitenkin toiseen blogiarvioon, jossa lukukokemus on ollut täysin päinvastainen kuin omani.

Kirja alkaa pienellä esipuheella: "Tämän kertomuksen henkilöt ja tapaukset ovat keksittyjä. Mikäli eräiden lehtimiestapojen kuvauksessa ilmenee yhtäläisyyksiä 'Bild'-lehden menetelmien kanssa, nämä yhtäläisyydet eivät ole tahallisia eivätkä satunnaisia vaan väistämättömiä."

Pirullisen osuvasti sanottu, ja samalla tyylillä jatkaa koko kirja. Kertoja raportoi tapahtumia näennäisen kuivakalla äänellä, mutta hän ei malta kuitenkaan olla välillä ottamatta kantaa henkilösuhteisiin ja tapahtumien kulkuun.

Olen lukenut niin paljon kirjoja, joissa kuvataan itäsaksalaisen valtion toimintaa kylmän sodan aikana: urkkimista, korruptiota, vainoamista, mustamaalausta, sensuuria, ihmisten jaottelemista mustavalkoisesti hyviin ja pahoihin, meihin ja niihin. Böll näyttää, ettei lännessä jääty itää huonommiksi ja lehdistön "sananvapaudella" ja sensaatiohakuisella toiminnalla on uhrinsa.

Läpi teoksen LEHTI on typografisestikin kirjoitettu versaalilla, joten sen mahti korostuu lukijallekin jo pelkästään silmäilemällä sivuja.

Katharina on tavannut uuden vuoden juhlissa miehen, jonka vie kotiinsa yöksi. Aamulla poliisit ryntäävät hänen asuntoonsa kovistelemaan miehen olinpaikasta. Etsintäkuulutettu Ludwig Götten on kuitenki paennut jo hyvin varhain, joten poliisien ja tabloidilehdistön hampaisiin jää vain Katharina. Hän menettää saman tien kaikki oikeudet yksityisyyteensä, eikä LEHTI jätä rauhaan hänen läheisiäänkään. Yhdessä yössä hiljaisena ja kilttinä tunnetun Katharinan maine on mennyttä.

Minusta tarina on vahva. Musta huumori, lakoninen kerrontatyyli, yhteiskuntasatiiri toimivat minulle, ja kertojan ohjailevaisuus ja epäinhimillisen toiminnan hyvinkin tarkka alleviivaaminen ihastuttivat. Minusta nämä kohdat olivat taiten tehty, vaikka ymmärrän, jos jotakin teoksen tendenssimäisyys ärsyttää. Myös poliisiraportointityylillä kujeileva kerronta voi ehkä kyllästyttää. Vai voiko? Minusta se oli niin mainio!

Ja alkuperäinen kirjan nimi on varmasti pisin, jonka tiedän. Sekin huvitti, kun huomasin sen tätä bloggausta kirjoittaessani.