Doris Lessing: Ruoho laulaa. Tammi 2007. The Grass is singing, 1950. Suomennos: Eva Siikarla. Kansi: Markko Taina. 281 sivua.
Päällimäisin tunteeni kirjan luettuani oli varmasti tiivistetysti jotakuinkin: vau. Lukemisesta on tosin kulunut jo yli kuukausi, joten on vähän hölmöä puhua enää päällimmäisistä tunteista, mutta eipä tuo kokemus ole ajan kuluessa haperoitunut. Doris Lessingin Ruoho laulaa on yksi parhaista lukukokemuksista sitten Doris Lessingin Viides lapsi -romaanin.
Ruoho laulaa on Lessingin esikoisromaani, ilmestynyt 50-luvulla, ja romaani sijoittuu kirjailijan lapsuudenmaisemiin Rhodesiaan (nykyisin Zimbabwe). Kirja käsittelee rohkeasti rotujen välisiä jännitteitä, orjuuttamista, miehen ja naisen epäsuhtaista avioliittoa, mielen järkkymistä, rasismia, ennakkoluuloja ja ihmisen elämän arvoa.
Jotain kirjan rakentumisesta ja taidokkuudesta kertoo sekin, että heti luettuani viimeisen sivun, aloitin kirjan alusta ja luin noin nelisenkymmentä sivua uudelleen. Innostuin alun perin kirjasta Suketuksen bloggauksen jälkeen, mutta en silti voinut uskoa, kuinka hieno kirja onkaan kyseessä. Lessingin taito kuvata epämiellyttäviä tunteita ja luonnotonta vihaa ja pelkoa tuli tutuksi jo Viides lapsi -kirjan kohdalla, mutta silti sitä aina häkeltyy hyvän tekstin parissa.
Kirja alkaa tapolla, käynnistyy salakavalasti vähän toisella tapaa kuin kirjaa lukiessa muistinkaan (siinä myös yksi syy lisää, miksi halusin lukea alun uudelleen), ja kerronnan keskiössä on alun alkaen vaatimattoman oloinen Mary, jota kaikki ystävät pitävät hauskana ja miellyttävänä ihmisenä. Mary ei myöskään uhkaa kenenkään rakkaussuhteita, sillä harva uskoo, että Mary koskaan menee naimisiin.
Kun Mary kuitenkin yhteen kosintaan suostuu, päätyy hän tilanteeseen ja ympäristöön, joka rampauttaa hänet tavalla, joka tekee hänestä kaikkea muuta kuin miellyttävän henkilön. Hänen kauttaan peilautuu tekstiin niin paljon ikäviä sävyjä, että on vaikea edes kirjoittaa lukukokemuksesta ja kirjan vaikuttavuudesta niin, että tekee oikeutta kaikille näille psykologisille kerroksille ja sävyille. Hänen mielensä rinnastuu sivu sivulta taloon, jossa hän asuu miehensä kanssa.
Lessingin Kultaista muistikirjaa luonnehditaan usein feministien raamatuksi. Olen sen pari kertaa aloittanut, mutta jättänyt melko pian kesken. Tuntuu kuitenkin nyt näiden kahden vavahduttavan lukukokemuksen jälkeen, että olen Kultaisellekin valmis. Mutta kirjailijalta on näiden lisäksi suomennettu todella paljon muutakin, kun vain tietäisi tarkkaan, mikä olisi sopiva kirja seuraavaksi.
