Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi
Like, 2013
Helioskatastrofen, 2013
Suomennos: Petri Stenman
Sivuja: 138
Mistä: lainakirja ystävältä
Norjalainen pienoisromaani
Kirja, joka voi olla ihan mitä tahansa.
Näin ajattelin luettuani Linda Boström Knausgårdin esikoisteoksen loppuun. En ole ihan varma, mitä siinä oikein tapahtui, mutta täytin aukkokohdat haluamallani tavalla ja "sain aikaiseksi" ihan kiinnostavan tarinan.
Joissakin kirjoissa aukkoisuus etäännyttää liiaksi, ja täytyy kyllä myöntää, että Helioskatastrofin kanssa oltiin hilkulla, että tarina olisi jäänyt ihan nuupoksi. Jos kirjoittaisin juonireferaatteja, niin voisin tarjota muillekin luettavaksi parikin tulkintaa, mutta koska kirjaan mieluummin lukukokemuksia ja -tuntoja ylös, niin tyydyn vain toteamaan, että on kyllä jännä, miten yksittäisellä lauseella on näin paljon valtaa. Ja vaikka lauseen sisältöön ei palattaisi enää koskaan kirjan aikana, niin se ei jätä millään rauhaan. Luulen, että se oli yksi avain ymmärtää päähenkilöä, Annaa, joka joutui lapsena eroon isästään ja ei osannut suhtautua kasvattiperheeseen ja uuteen ympäristöön koskaan luontevalla tavalla.
Olen ehkä nyt liian vaikeaselkoinen, mutta en tunnu pääsevän yli siitä lauseesta. Sillä sen sisältämä tieto on tärkeä, mutta yhtä hyvin sen olisi voinut jättää sanomatta. Enkä voi kirjoittaa sitä lausetta tähän, sillä en halua pilata muilta yllätystä. Ehkä lause ei ole edes niin merkityksellinen, enemmänkin ehkä kummallinen ja ei tuntunut sopivan mitenkään siihen, mitä olin juonesta ja Annasta ajatellut.
Kirja on jaettu kahteen osaan, mutta Annan elämä on jaettu tavallaan kolmeen osaan. Ihan kirjan alussa pieni tyttö löydetään ulkoa, hänen isänsä on saanut pahan skitsofrenisen kohtauksen ja hänet siirretään osastohoitoon. Lapsesta ei ole kenelläkään ollut tietoa aiemmin, hän on kuin tyhjästä ilmestynyt. Tyttö saa nimen Anna, ja hän on yhtäkkiä osa viisihenkistä perhettä, joka peseytyy päivittäin, harrastaa paljon liikuntaa, kuuluu raittiusseuraan ja helluntaiseurakuntaan. Hän on arka, yksityinen, lähes puhumaton ja hämillään oleva nuori. Hänellä on kuitenkin lahja, jonka ansiosta hän enemmän huomiota kuin mitä hän jaksaisi ottaa vastaan. Toisessa osassa Anna on sairaalahoidossa, koska hän haluaisi kadota olemattomiin.
Ensimmäinen osa oli tavallaan vetävämpi, toinen osuus kosketti minua jotenkin hyvin paljon. Ehkä siinä Annan olotilassa oli jotain tuttuutta omiin kasvukipuihin tai sitten vain minäkerronta toi asian läheiseksi. Anna ei ole mikään kauhean luotettava kertoja mutta hänelle kaikki se on turtuus on ainoa totuus. Jonkun verran minua häiritsi se, että minämuotoinen kerronta laveni turhaan kaikkitietäväksi kerrronaksi ja Anna tiesi enemmän kuin hänen olisi pitänyt tietää, mutta annoin sen hänelle anteeksi.
Kirja oli hyvä mutta ei kuitenkaan mikään napakymppi. Ehken osannut sitä mielessäni kasvattaa tarpeeksi isoksi tarinaksi, mutta idea oli kiehtova. Vaikka toinen osuus oli koskettava, se laski valitettavasti tarinan intensiteettiä, tai paremmin sanottuna, muutti kirjan erilaiseksi kuin mihin alun alkaen uskoin.
Kiinnostava teos, ja pohjoisruotsalaisen talven kuvaus sopi oikein hyvin omaan lukumiljööseeni.
