Anne B.Ragde: Satunnaista seuraa

"En halua suhdetta. Ei ole olemassa meitä, tästä ei tule mitään. Olen pahoillani. Ajattelin että voisimme vain paneskella silloin tällöin."

Norjalainen kirjailija Anne B.Ragde oli minulle aiemmin tuttu Berliinipoppeli-trilogiasta. Vaikka en niitä ole lukenut, niin teosten hauskat nimet ja punaiset lauta-aidan näköiset kannet ovat jääneet mieleeni. Trilogia on ollut myös ilmeisen suosittu niin kotimaassaan kuin myös meillä täällä Suomessa. Satunnaista seuraa (Tammi, 2011) kertoo noin 40-vuotiaasta musiikkitoimittajasta Ingunnista, joka ei uskalla sitoutua suhteisiin, vaan jättää miehet aina ensin itse. Villeimpinä aikoina hän ei sitoudu kuin yhdeksi yöksi. Hänellä on netissä profiili, johon hän on kirjoittanut "en pelkää peiton heiluttelua". Erityisesti nuoret miehet kiinnostavat, sillä heidän kanssaan Ingunn kokee löytävänsä parhaiten yhteisen sävelen. Himokasta seksiä, ilman tunteita.

Satunnaista seuraa tihkuu erotiikkaa, niin että lukiessa punastuttaa. 
Työkaveri osuvasti parahtaakin kesken oman aviokriisinsä Ingunnin kyvyttömyyteen eläytyä tämän rakkaushuoliin: "En nyt jaksa kuulla seksijuttujasi, minua alkaa ihan kuvottaa. Ne kuulostavat niin helvetin yksinäiseltä. Tarvitsen nyt paljon enemmän kuin vibraattorin. Tarvitsen kokonaisen miehen. Oman mieheni."  Itsellekin tuli lukiessa seksikuvailujen väsymys, sillä olen sinkkuelämäni katsonut ja kaikki sen jälkeen tuntuu saman toistolta. En tiedä mistä se johtuu, mutta näiden puumakuvailujen ja villien seksiaktien läpikäyminen ei tunnu minulle lukiessa siltä kuin päähenkilö olisi jotenkin feminiydensä huipulla ja hän olisi saavuttanut naisena jonkun voimaannuttavan virstanpylvään. Minusta tuntuu kuin katsoisin vieressä jonkun romahtamista. Sitten on yhtäkkiä ihan sama, että nauttiiko päähenkilö monenkirjavasta seksielämästään osana itsenäisen naisen elämää vai rakastuuko hän lopulta tulenpalavasti Siihen oikeaan. Molemmat loppuratkaisut tuntuvat ihan yhtä kliseisiltä.

Anne B.Ragde osaa kirjoittaa vakuuttavaa viihdettä. Tekstin tasolla tarinassa ei ollut juurikaan moitteita. Kirjaan oli todella helppo upota ja päästä alkusivuilta asti päähenkilön elämään mukaan. Loppua kohden tarinan toisteisuus puuduttaa, mutta itse teksti ei puuroudu. Muutama yksityiskohta jäi kuitenkin vaivaamaan. Päähenkilön pinttyneitä tapoja kuvataan tarkasti ja sillä rakennetaan kuvaa naisesta, joka on tottunut elämään yksin ja haluaa pitää elämänsä turvallisena ja tietynlaisten rakenteiden sisällä, pitämällä kiinni rutiineistaan. Hän esimerkiksi haluaa aina ajaa itse lentokentälle Audillaan, jotta voi tuntea kodin heti kun pääsee takaisin matkalta autoonsa. Hän siivoaa kodin tarkkaan ja järjestää asuntoonsa aina sopivat ruuat ja juomat, jotta voi työmatkan jälkeen viettää nämä arvokkaat kotihetkensä yksin. Hän on jättänyt yhden poikaystävänsäkin sen tähden, ettei hän ymmärtänyt kuinka tärkeä Ingunnin on saada olla matkojen jälkeen yksin.
Silti nämä tarkkaan selostetut kohtaukset unohtuvat tarinassa välillä, sillä lentokentälle kiirehditäänkin taksilla, eikä toisessa hetkessä muistettukaan että Ingunn on ihminen, jolla löytyy aina jäitä jääkaapista. Pieniä asioita, mutta kun lukijalle on rakennettu jostain syystä tarina näiden yksityiskohtien varaan, hämmentää niiden unohtuminen kesken kerronnan. Unohtumiselle ei tunnu olevan silti mitään merkitystä, asia jäi silti vaivaamaan.

Jäin kaipaamaan jotain ennalta-arvaamatonta koukkua. Kirjasta puuttui selkeästi kipinä. Tuntui kun olisin lukenut tämän teoksen jo tai ainakin nähnyt siitä elokuvan. Olen lukenut ärsyttävistä, tunnevammaisista ja itseensä käpertyneistä päähenkilöistä ennenkin ja vaikka samaistumisen kohde puuttuikin, moite ei silti kärjisty Ingunniin. Seksikohtaukset olivat taidokkaan himokkaasti kirjoitettu, mutta koska kirja on kyllästetty niillä, niiden tehokkuus lukijalle jäi samalle tasolle kuin vinyylilevyn soitua loppuun ja neulan jäädessä pomppimaan samaan kohtaan. Ehkä olisin kaivannut jotain kannanottoa ajasta, ihmissuhteista ja seksistäkin, niiden sijaan sain lukea pitkät listaukset Ingunnin musiikkimausta. Coldplayn X&Y oli kyllästetty merkityksillä, mutta sanojen vihdoin soidessa lukijankin korvaan, en kuullut Chris Martinin ääntä vaan ylituotettua ja kliseistä sanahelinää.

Suosittelen niille, jotka eivät saa tarpeekseen sinkkuelämän uusinnoista ja jotka kaipaavat puumailmiölle norjalaista tulkintaa.

"Tässä hän makasi vieraassa sängyssä vieraassa huoneessa Berliinissä vieraan vartalon vieressä, heidän välillään oli vain tahmeutta ja kuumuutta. Hän tiesi nyt paljon tuosta vieraasta vartalosta, vieraasta hengityksestä joka oli ollut syvällä hänen omassa hengityksessään imevässä tahdissa, miehen siemenneste maistui ja haisi suolavedeltä ja teki hänen ihonsa sileäksi kuin silkki, kun hän hieroi sitä reisiinsä ja nuoli jälkeenpäin sormiaan. Täydellinen vapaus kaikista muista tunteista paitsi niistä jotka täyttivät hänet tässä ja nyt, muulle ei ollut tilaa."



Anne B. Ragde: Satunnaista seuraa
Tammi, 2011
Sivuja: 250
Suomentanut: Katriina Huttunen

Jouni Inkala: Kemosynteesi

Pimeydestä syntyy elämää

Kuva

Jouni Inkalan yhdeksännessä kokoelmassa etsitään elämää ääriolosuhteista – pimeistä paikoista, joissa ihmisyys on saanut alkunsa. Teoksen nimi, Kemosynteesi (Siltala, 2011), viittaa tapahtumaan, jossa syntyy uutta ilman auringon valoa. ”Merten upokkaisissa haudoissa mikrobit yhteyttävät vailla veden puhkovia säteitä. / Kemosynteesi, fotosynteesiä vanhempi uuden elämän henkikirjoittaja. / Sinä armollinen, tuo sen voima onteloitteni luo. Se suo.” Meren syvyyksistä herää uusi aines henkiin ja lisäksi kokoelmassa ollaan jatkuvalla matkalla alkulähteille katsoen kohti historiaa ja omaa sisintä.

Kokoelmassa lähestytään elämää ja syntymää sukupolvien katkeamattomien ketjujen kautta, lapsen syntymästä saadaan kosketus omaan perintöön. ”Kestän olla, miehenä miestä / vastaan. Isääni, joka äkkiä / tuli uudelleen elämääni / ensin toisessa pojassa, sitten / toisessa, -ni, -ni.” Isän olemus toistuu pojassa, uudessa hengessä. Runojen teemoista löytyy viittauksia kristinuskoon ja sen lisäksi joissain säkeissä on suoria lainauksia Raamatusta.  

Siellä missä on elämää, on myös kuolemaa. Inkala on omistanut Katanat-runon isänsä muistolle, mutta menneiden esi-isien kaikuja etsitään myös venäläisistä lyriikoista ja kantaisän saapumisesta Suomeen. Kokoelman runot eivät ole ulkosilta rakenteiltaan yhteneviä, mutta toisteisuutta niihin piirtyy kiertokulun kuvailusta. Japanilainen kulttuuri vertautuu usein lumen peittämään Pohjolaan, jossa nousevan auringon sijaan elämä kulkee uomissaan iltaruskossa.

Runojen elinvoima näkyy siinä, että pimeyden keskellä on eloa. Ja vaikka Suomessa on pitkä talvi, niin ”loputon auringonpaiste ei tuota hyvää runoutta.” Kemosynteesi ei ole silti melankolinen runokokoelma, vaan siinä on uuden alun tuntu. Vaikka ihminen kohtaa suruja ja menetystä, pimeydestä syntyy elämää.

Teos on ensimmäinen yritelmäni kirjoittaa runokritiikkiä. Kuten aina, kiitos Marjis tuoreista silmistä ja toisteisten sanojen etsimisestä. :)

Jouni Inkala: Kemosynteesi

Siltala, 2011

Sivuja: 74

Rebecca Watson: Kissaekspertti

"Vain 20 prosenttia kissoista on "oikeakätisiä"

Petja kuuluu tähän harvinaisempaan 20%, sillä hän nostaa kupista lihanpaloja lattialle oikealla tassullaan. Useimmat kissat käyttävät vasenta tai molempia tassujaan saalistamiseen tai johonkin muuhun toimenpiteeseen, Petja tukeutuu oikean tassunsa heittovoimaan ja lihanpala lennähtää lattialle. Tämä ärsyttävä tapa oli suurin syy, miksi tartuin Rebecca Watsonin Kissaeksperttiin (WSOY, 2011), joka lupaa auttaa omistajaansa kaikissa kiperimmissäkin hoitotilanteissa. Tähän en kyllä suoranaisesti löytänyt kirjasta neuvoa, mutta moneen muuhun mieltä askarruttavaan kysymykseen kyllä.



 

Annoin kissalle käskyn, se siirsi sen hännälleen.

Luku 5 käsittelee pelkästään kissan käyttäytymistä ja mahdollisten käytösongelmien syitä. Minua kiinnosti Petjan kannalta kohta Liiallinen riippuvuus tai huomionhaku ja niiden selittyminen juuri aiemmilla traumoilla. Teoksessa on todella helppoja neuvoja siihen, että milloin kissalle annetaan huomiota ja kuinka tärkeä on pitää rajoja asunnossa, minne kissa ei saa mennä, niin se pysyy tasapainoisempana. Nytkin tätä kirjoittaessa makoilee minun vieressäni, eikä säntäile luottohenkilönsä Jurin perässä, koska ei saa huomiota enää kerjäämällä. Petjalle on aina ollut keittiön pöytä kiellettyä aluetta, mutta olen muutaman kerran yöllä yllättänyt hänet seikkailemasta pöytätasoilla. Siksipä tuo kissamainen sananlasku sopii hyvin tähän kohtaan.

Kissa saa katsoa päin kuningastakin.

Luku 9 esittelee Kiehtovia kissoja ja kissojen esiintymistä historiankirjoissa, legendoissa, sananlaskuissa ja taikauskoisissa väitteissä. Bloggaukseni sananlaskut olen poiminut tästä luvusta. Sarjakuvien ystäville luku tarjoaa myös katsauksen kuuluisimpiin piirrettyihin kissoihin. Tiesittekö, että japanilainen Hello Kitty hahmo on luotu vuonna 1974 ja sen myynti monenlaisissa tuotteissa ja mainoksissa on noin miljardi dollaria vuodessa. Karvinen on puolestaan maailman laajimmalle levinnyt sarjakuva. Mielenkiintoisin kissajulkkis oli kuitenkin Britannian hallituksen palveluksen vuonna 1988 saapunut kulkukissa Humphrey. Se asui Thatcherin ja John Majorin virkakausien aikana pääministerin asunnossa, mutta vuonna 1997 Blairit halusivat potkaista Humphreyn pihalle. Mediamyrsky aiheutti kuitenkin sen, että Cherie Blair esiintyi lehdistölle rauhoitettu Humphrey sylissään ja selitti, että munuaissairauden takia kissa siirrettäisiin eläkkeelle erääseen esikaupunkikotiin. Blairit toivoivat tämän lopettavan huhujen myllyämisen, mutta Humphreyn kohtalo täytti palstamillimetrejä vuoteen 2006 eli kissan kuolemaan asti.

Kun rotat täyttävät palatsin, rampakin kissa on parempi kuin nopein hevonen.

Rebecca Watsonin Kissaekspertti käsittelee myös kissan terveyttä, anatomiaa ja ruumiinosien toimintaa. Millainen on kissan hajuaisti ja miten se näkee värejä. Miten kissan monitoimikieli toimii ja miten tuntohermot aistivat painetta, kipua ja lämpötilaeroja. Koska emme puhu Petjan kanssa samaa kieltä, teoksen avulla oli mukava kokeilla erilaisia viestintätapoja ja yrittää tulkita sen erilaisia ääntelyitä. Olemme harkinneet toista kissaa Petjalle kaveriksi ja Kissaekspertissä oli paljon hyödyllisiä vinkkejä siihenkin, miten tutustuttaa uusi ja vanha tulokas toisiinsa. Teos oli varsin kattava ja hyödyllinen tietopaketti kissan omistajalle tai muille kissan ystäville. Pidin paljon kuvituksesta ja selkeästä rakenteesta eri osioihin. Kirja käsittelee myös kissojen kasvatusta ja näyttelytoimintaa, mutta nämä kohdat hyppäsin yli. Sen sijaan tutkailin kiinnostuneena teoksen rotuopasta, sillä siinä esiteltiin eri rotukissojen ominaisuuksia ja erityispiirteitä.


Onnellinen on se koti, jossa on yksikin kissa.

Monilta osin kirja ei anna uutta tietoa kissanomistajalle, mutta parhaimmillaan syventää aiempaa tietoa. Ennen kaikkea teosta on mukava lukea, sillä siinä missä Petja on tuonut onnea minun elämääni, haluan yrittää syventyä herran mielenliikkeisiin ja tuoda lisää onnea ja itsevarmuutta sen elämään. Edelleenkään en tiedä, miten estäisin Petjaa leikkimästä raa'alla lihalla, mutta ainakin yritän nyt paremmin ymmärtää öisin saalistavaa city-kissaani.

Rebecca Watson: Kissaekspertti
Wsoy, 2011
Sivuja:128
Suomentanut: Elina Lustig

Liisa Talvitie: Sokka

"Minulle ei tullut mieleenkään kieltäytyä rämäpäisistä ratkaisuista"

Kuva

Liisa Talvitie on Sinikka Sokan hyvä ystävä ja hän on nähnyt lähestulkoon kaikki Sokan esitykset. Talvitie ehdotti ystävälleen elämäkerran tekemistä, johon tämä suhtautui aluksi epäilevästi. Kirja kuitenkin syntyi epäilyksistä huolimatta, sillä Talvitie uskoi asiaan, vaikka molemmat pelkäsivät ystävyyden puolesta. Sokka (Siltala, 2010) on mielestäni onnistunut, sillä se ei ole uuvuttavan tarkkaan ja pitkään kerrottu teos suuresta taiteilijasta, jossa ei ole jätetty kiveäkään kääntämättä lopullisen totuuden sanomiseksi. Se on rehellisen tuntuinen kertomus laulajasta, näyttelijästä, moniosaaja taiteilija Sinikka Sokasta, missä näkyy ystävän lempeä ote, mutta tarkkanäköinen ja kriittinen silmä. Kokonaiskuva tulee Sinikan omista haastatteluista, ystävien armottomista, mutta rakastavista kertomuksista ja Talvitien kerronnasta.

Tiesin melko vähän ennakkoon Sinikka Sokasta, mutta koska ostimme liput Agit Propin 40 -vuotis juhlakonserttiin Helsingin Kulttuuritalolle huhtikuuksi, tuli tämä kirja eteeni kirjastosta kuin tilauksesta. Mikä on sananmukaisesti totta, sillä olin ollut jonkin aikaa varausjonossa, ennen kuin kirja vapautui minulle lippujen oston aikoihin.

Vaikka lähtökohtaisesti lähdin lukemaan teosta Agit Propin laulajan elämäkertana, ilahduin lopulta siihen, että teos nosti esiin niin paljon muutakin Sokasta ja tuosta ajasta. Sinikan kirjoitus siitä, kuinka hän jälkikäteen on miettinyt ettei ajatellut nuorena ollenkaan vanhempiensa uhrauksia, kosketti. Äidin suku on joutunut Karjalasta evakkoon ja he olivat todella pettyneitä Sinikan vahvaan, julistukselliseen vasemmistolaisuuteen. Sokka ei kuitenkaan missään nimessä kadu menneisyytensä valintoja ja on edelleenkin kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista ja on toiminut rauhanaatteesta ja humanismista. Hän silti myöntää, että teki ylilyöntejä ja oli sukulaisiaan kohtaan nuorempana tarpeettoman julkea. Koskaan asiasta ei silti käyty perhettä ja sukua repiviä riitoja.

Teokseen on pyydetty Sokan ystävien kertomuksia taiteilijasta ja rehellisiä mielipiteitä ystävästään. Puheenvuoroja esittävät mm. Kaj Chydenius, Marja Packalén, Pekka Milonoff, Pirkko Saisio, Laura Jäntti, Leif Salmén ja Alpo Suhonen. Näiden puheenvuorojen ansiosta minulle avautui kuva Sinikka Sokasta ahkerana taiteilijana, joka rohkeasti tarttuu kaikkiin haasteisiin, sekä laulajana että näyttelijänä. Mutta hänellä on paha tapa esittää diivaa myös yksityiselämässä. Monet ystävät kuvasivat häntä luotettavana ystävänä, joka jaksaa tukea ja uskoa läheisiinsä, mutta joka myös sortuu ylilyönteihin ja ottaa suuren tilan suhteissa. Ystävä Tuula Linsiö kertoo: "Parhaat hetket Sinikan kanssa ovat aina yksityisiä hetkiä. Julkisissa tilanteissa näyttelijä Sokka ottaa vallan, ja hän alkaa esiintyä. Hänen ympärilleen kerääntyy hovi, eikä hän ehdi huomata muita. Olen oppinut karttamaan näitä tilanteita. Olemme olleet ystäviä neljäkymmentä vuotta ja tunnen hänet sisarekseni."

Rämäpäinen Sokka heittäytyy haasteisiin ja on esiintynyt KOM:ssa ja lukuisissa muissa teattereissa, tehnyt vanhempana Revyytä ja muuta musiikkiteatteria, hän on näytellyt myös televisiossa. Agit Propin mukana hän on kiertänyt maailmalla ja kätellyt mm. Salvador Allendea. Yhtä rämäpäisesti hän on heittäynyt miessuhteisiin ja teoksessa kertoo myös siitä, kuinka paljon syyllisyyttä hän on kokenut myöhemmin siitä, kuinka vähän hän antoi omalle tyttärelleen aikaa tämän ollessa pieni. Teos käsittelee monia puolia ja elämänvaiheita Sinikka Sokan elämästä, mutta ei sorru glorifoimaan häntä. "Kukaan ei ole särötön, en ainakaan minä", kuvaa taiteilija itse itseään.
 

Liisa Talvitie: Sokka
Siltala, 2010
Sivuja: 234

Viikon luetut

Meillä on nautittu kirkkaista pakkaspäivistä. Aurinko paistaa ihanan lämpimästi ikkunalasin suojellessa pakkasenpuremalta. Kyllä kelpaa vinyyleitä "kuunnella". Ikkunan suojista on myös mukava "vaklata" naapureiden touhuja, häntä vain hitaasti heiluen.

Viime viikolla kirjoittelin esseitä, ja vaihtelin kirjoja kuin sukkia. Yritin ahmia montaa tarinaa yhtä aikaa, varsinkin niitä, joita ei tarvitsisi luentojen takia lukea. Innostuin välillä Siri Hustvedtin Vapisevasta naisesta, välillä taas Ann Rosmanin Majakkamestarin tyttärestä. Kirjastosta sain myös Elif Shafakin Rakkauden aikakirjan ja pari sarjakuvakirjaa. Pertsa ja Kilu on kesken, samoin nykykirjallisuuskurssille Janne Kortteisen runokirja. Kritiikkikurssille pitäisi lukea Jouni Inkalan Kemosynteesi. Olen sen kanssa ihan pulassa, sillä luen yleensä hyvin vähän runoja, enkä oikein tiedä, millaisen kritiikin teoksesta kirjoittaisin. Pitäisi piakkoin lukea putkeen myös Marja-Liisa Vartion Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö, Se on sitten kevät ja Kaikki naiset näkevät unia. Pidän silti pikku kiireestä ja lukemisesta stressaaminen unohtuu parhaiten uppoamalla kirjojen maailmaan.

Olen ollut viime päivinä pää ihan pilvissä, sillä kävin työhaastattelussa unelmieni harjoittelupaikkaan ja suureksi onnekseni pääsin myös sinne. Uusia haasteita edessä ja paljon lisää luettavaa. Olen ollut niin onnellinen, että Juri heräsi torstaina yöllä nauruuni. Aika epätavallista. Vaikka odotankin kesää kuumeisesti, niin nautin myös näistä ihanan aurinkoisista pakkaspäivistä.

Sain silti jotain kirjoja viime viikolla luettuakin:
- Maria Jotuni: Tohvelisankarin rouva (Otava, 1924)
- Modernin lumo ja pelko. Kymmenen kirjoitusta 1800-1900 lukujen vaihteen sukupuolisuudesta.
   (SKS,2000)(osin)
 - Liisa Talvitie: Sokka (Siltala, 2010)

Pirkko Saisio: Lokikirja

Pirkko Saision Lokikirja (Siltala, 2010) oli mielestäni hulvattoman hauska teos, ennen kaikkea siksi, että se on koottu vuonna 88-92 pidetyistä aidoista lokikirjoista, eikä sitä ole aikoinaan kirjoitettu julkaisumielessä. Sain kipinän tarttua tähän teokseen, kun luin K-blogin Jennin hykerryttävän arvion teoksesta.

Ina suosittelee teosta lähinnä merenkulkijoille, sillä "Mielestäni kirjan hauskuus syntyy siitä, että tuntee satamat ja kuvatut paikat ja samaistuu veneilyn haasteisiin". En osaa ottaa kantaa siihen, että kuinka hauska kirja on merikarhuille, mutta vaikka en ymmärtänyt veneilysanastoa, niin kirjan tunnelma ja itseironinen kerronta piirustuksineen välittyi kyllä maakravullekin. Myönnän kyllä, että osa veneilyjutuista valui ymmärtämättömyyttäni kuin vesi hanhen selästä, mutta luin teoksen silti nauraen kahdesti ja aion ostaa sen itselleni että myöhemmin sisarelleni lahjaksi. 

Lokikirja alkaa alustuksella, kuinka mahonkiristeilijä Diana päätyi Saikin (Saisio) ja Honksu (puoliso Pirjo Honkasalon) omistukseen. Diana kuljettaa mukanaan eri reissuilla suuren määrän erilaisia kulttuurivaikuttajia, mutta suurimman osan reissuista tehdään ihan kotiporukalla Elsa-tyttären ja sanavalmiin pehmoeläin Kengun kanssa. Jokainen reissu pitää sisällään kommelluksia ja välillä jopa suoranaisia vaaratilanteita, mutta Saikki kirjaa silti suurimmaksi pelokseen sen, että joku retkistä sujuisi lopulta niin hyvin, ettei olisi mitään kirjoitettavaa lokikirjaan.

Välillä teosta lukiessa näkyy menneen ajan kaiku joissain merkinnöissä, sillä Lokikirja on yli  20 vuoden takaa ja harmikseni en tunnista kaikkia Dianan vieraita. "Yhtä omituista uin se, että Viro kuuluu Neuvostoliittoon eikä Suomeen, on se, että Ahvenanmaa kuuluu Suomeen eikä Ruotsiin."

Minua kiehtoi kirjassa eniten kuvien ja tekstin yhteensommittaminen. Kyseessä ei ole varsinaisesti sarjakuvakirja, vaan juurikin kuvitettu lokikirja. Kuvat lisäävät tekstin huumoriarvoa, sillä vaikka piirrosjälki on melko pelkistettyä, on kynän jälki sukkelaa. Tekstit on kirjoitettu käsin, tikkukirjaimilla. Monin paikoin huomaa, että tekstillä ja kuvilla on haluttu huvittaa omaa perhettä. Pidän siitä kuinka Saikki piruilee Honksulle: "Ukin edustalla pantiin vihdoin merikortti pois. Ja ajettiin kivelle. (Jääköön kirjaamatta kuka ajoi. Mutta Saikki se ei ollut. Eikä Kengu.)" ja "Oltiin unohdettu avata jäähdytyshana. (Jääköön kirjaamatta, kuka oli unohtanut, mutta Kengu se ei ollut. Eikä Saikki.)" Piruilun kohteeksi joutuvat myös merillä kohdatut miehet, jotka aina jaksavat ihmetellä sitä, että "kahdestaanko naiset ovat lähteneet liikkeelle?"

Esimerkki lempeästä itseironiasta

Tämä arvio tuli aika vahvasti kuvitettua, mutta tuntuu että niiden kautta parhaiten välittyy kirjan tyyli. Oli mukava lukea Saisiolta tämmöinen vahvasti humoristinen ja eri tavalla rakennettu tarina kuin mitkään aikaisemmin lukemani romaanit tai näytelmätekstit.


"Dianan lokikirjat päättyvät yllättäen tähän, vaikka Diana kuljetti meitä seikkailusta toiseen vielä viisi vuotta. Sen moottori ei koskaan lakannut yskimästä ja vuosi vuodelta se muuttui yhä hauraammaksi ja laikullisemmaksi. Aika sen ympärillä muuttui. Lapset kasvoivat ja menivät menojaan, ja siksi Kengukin vähitellen vaikeni. Öljyn hinta nousi, bensa kallistui, ja yhä useampi vaihtoi moottoriveneen purjeveneeseen. Niin mekin. Mutta ei niitä, ei ketään, voi edes verrata uskolliseen, yskivään, vuotavaan Dianaan, joka ei koskaan jättänyt seikkailua väliin. Ja joka teki meistä seiloreita."

Pirkko Saisio: Lokikirja
Siltala, 2010
Sivuja: Sopivasti :)

Pirkko Saisio

Olin viikko sitten perjantaina kuuntelemassa Pirkko Saision luentoa draaman ja proosan dialogeista. Lupasin tehdä siitä blogiini jonkinlaisen koonnin, sillä itse pidin valtavasti Saision luennosta ja olisin voinut kuunnella  häntä tuntikaupalla. Huomaa jo pelkästä luennosta, että Saisio on näytellyt, kirjoittanut ja opettanut draamaa. Hänellä on kiehtova tapa puhua asioista niin että ne tuntuvat itsestäänselvyyksiltä, mutta väliin kerrotut pikku tarinat ja anekdootit värittävät kerrontaa niin paljon, että tuntui kuin olisin seurannut pientä näytelmää.

Saisio kertoi, että proosan tekeminen on paljon vapaampaa kuin draaman kirjoittaminen. Jos on hyvät suhteet kustantamoon, niin sieltä on jatkuva tilaus päällä. Kirjoittaminen on vähemmän tietoista toimintaa, eikä hän mieti ja pyörittele tekstiään, että mistä kohtaa tulee dialogi ja mikä osa jätetään kertojan vastuulle. Hän kirjoittaa vaistonvaraisesti, eikä huomaa tuleeko tekstiin toistoja tai yhtäläisiä teemoja. Ihmetteleekin usein, kun kirjallisuudentutkijat tai toimittajat kysyvät, että miksi sinulla toistuu useissa kirjoissa esimerkiksi käärme. Hän ei osaa sitä selittää, sillä useinkaan hän ei ole sitä itse huomannut. Hän usein lainaa Veijo Meren ajatusta , että kirjailijat joutuvat valehtelemaan, koska eivät oikeasti muista asioita, mitä lukijat nostavat kirjoista esiin.

Draamaa kirjoittaessa täytyy ottaa huomioon tilaajan toiveet ja se, että draamaa tullaan tulkitsemaan, proosaa ei. Teatterin käsikirjoittajana täytyykin ymmärtää, että tekstistä tehdään erilainen, oma versio ohjaajan ja näyttelijöiden toimesta. Ohjaajan ote pitää silti olla intohimoinen ja vahva, eikä tule "kuvittaa" kirjailijan tekstiä. Teatterissa budjetti vaikuttaa tekstin kirjoittamiseen, sillä useimmiten halutaan pärjätä mahdollisimman vähällä näyttelijämäärällä. Saisio kertoikin, että usein hänelle sanotaan ennen tilausta, että "kuinka monella luulet selviäväsi?"

Eri teattereilla on myös erilainen yleisö ja se vaikuttaa myös tekstin kirjoittamiseen. Saisio on kirjoittanut eniten KOM-teatterille, mutta myös Kaupunginteatteriin ja tekee nyt Kansallisteatteriin neljättä käsikirjoitusta. KOM:ssa on hyvä yleisö, välillä liiankin latautunut, sillä he saattavat nauraa heti saliin tultuaan jo lavasteille ja odottavat suuria joka näytöksestä. Saisio myös tuntee KOM:n työporukan parhaiten, joten hän miettii jo kirjoittaessaan, että mikä rooli sopisi kenellekin näyttelijälle ja millaista roolia hän ei ole tehnyt pitkään aikaan, jotta saa uusia haasteita ja jaksaa esittää samaa roolia yli vuoden ajan. 

Dialogien kirjoittaminen on draamassa luonnollisesti tärkeää, sillä kaikki teksti, minkä yleisö näkee ja kuulee, on kirjoitettu dialogi-muotoon. Draama ei voi olla narratiivista ja kuvailevaa, kuten proosa. Kirjailijan ääni ja käsitys maailmasta soi rakenteissa, mutta näyttelijän suusta ja eläytymisestä syntyy tekstin tulkinta. Saisio silti painottaa, että henkilöhahmojen dialogeissa esitetyt asiat ja arvomaailmat eivät ole Pirkko Saision suoranaisia mielipiteitä ja hän on joutunut tästä asiasta kriitikoiden kanssa väittelemään. Myöskään hänen trilogiansa Pienin yhteinen jaettava, Vastavalo ja Punainen erokirja eivät ole hänen omaelämänkertojaan. Hän mainitseekin, että teoksissa on pitkiä dialogin pätkiä, miten hän voisi oikeasti muistaa sellaisia menneisyydestään, joten luonnollisesti teokset ovat fiktiivisiä.

Draamassa dialogi perustuu usein vastakohdille ja ristiriitojen olemukselle. Näyttämöllä on kaksi ihmistä, joilla on selkeästi voimakas oma tahdonsuunta ja haluavat omia asioitaan. Tästä jännitteestä syntyy draaman tilanne. Ristiriita voi olla myös henkilön sisällä, jolloin sisäinen tahtotila jakautuu kahtaalle. Säilyttääkö nykyinen elämäntilanne vai haluaako muutosta? Tekstiin rakennetaan tilanteita, jossa tapahtuu joku käänne, joka voi olla ulkoinen (esim. pariskunta istuu kahvilassa ja pommi räjähtää) tai sisäinen (tahdonsuunnat törmäävät). Tämä käänne tekee tilanteesta kohtauksen. Monesti kirjoittajat lopettavat kohtauksen tähän käänteeseen, mutta taitava kirjoittaja voi luoda yhteen kohtaukseen useampia erilaisia käänteitä. Dialogi perustuu yleensä näiden tahdonsuuntien esiintuomiseen ja henkilön yrittäessä peittää motiivinsa. 

Draaman dialogissa alatekstissä kulkee pohjalla se, mitä tarkoitetaan oikeasti ja se voi erota siitä, mitä ylätekstissä eli repliikeissä sanotaan. Jos taas henkilö puhuu oikeasti, mitä hän tarkoittaa, niin silloin tekstissä kiinnostavaksi nousee motiivi. Miksi puhuu ja mitä puhuu? Proosassa on enemmän dialogeja, jossa sanotaan arkisiakin asioita ilman mitään taka-ajatuksia. Draamassa on tärkeää intensiteetti, tekstin kulkevuus ja ristiriidat. Draaman kirjoittamisen vaikeus on myös siinä, että kertoja puuttuu. Kaikki tieto täytyy tulla esiin dialogeissa ja välillä on vaikea upottaa menneisyyden takaumia henkilöiden suuhun luontevasti ja uskottavasti. Kirjailijan täytyy myös pystyä esittelemään näyttämöllä olevat henkilöt luontevasti teatteriyleisölle, sillä katsojien pitää heti päästä selvyyteen, että ketä näyttelijä esittää. Oveluutta käyttäen pitää ripotella näyttämölle näyttelijöitä ja puhutella heitä nimellä, ilman että teksti haisee liian informatiiviselta. 

Tekstien kieli on tietoista, vaikeampi proosassa saada ominainen kieli tietylle teokselle. Tällä hetkellä Saisio kirjoittaa kansallisteatteria varten näytelmään jääkiekkojoukkueelle dialogin pätkää, mistä ei löydy ollenkaan verbejä. Murteilla luodaan puolestaan ihan erilaisia asenteita näytökseen. Joskus ohjaajat haluavat vaihtaa näyttelijän murretaustan mukaan tekstissä puhuttua murretta, mutta Saisio yrittää selittää että esimerkiksi itäisen murrealueen puhujalla on ihan erilainen asenne kuin turun murretta puhuvalla. Draamassa henkilö on pelkkää puhetta, joten sillä on merkitystä, miten hän puhuu.

Proosan ja draaman dialogien uskottavuus heijastuu lukijan ja katsojaan omaan elämään. Jollekin muulle dialogi toimii ja toiselle se kuulostaa falskilta. Kiinnostavuus on kuitenkin tärkeämpää kuin uskottavuus. Toki tämäkin riippuu henkilökohtaisesta elämänkatsomuksesta, Saisio lopulta lisää.

Loppuun lisään iloksenne Pirkko Saision laulunäytteen KOM:sta. Penseät hevoset.

Kirjojen nimistä

Kirjailija joutuu miettimään teokselleen sopivan nimen, mutta nimen pitää silti olla uniikki ja mieleenpainuva. Tietokirjoissa ei kuitenkaan samalla lailla patentoida kirjojen nimiä. "Suomen luonto" löytyy useamman tietokirjan kannesta. Nimen perusteella valitaan usein luettavaa, sen lisäksi nopeasti mielenkiinnon kiinnittäviä asioita ovat luonnollisesti kirjailijan nimi ja kansikuva. Nimen täytyy siis oikeasti olla hyvä ja lukijoita vetoava.

Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja suosii yhden sanan nasevia otsikoita, kuten Pölkky, Uuni, Raja ja Kohti. Mie olen puolestani hullaantunut kotimaisiin modernistisen ajan kirjojen nimiin. Nämä pitkät ja mielenkiintoiset nimet valittiin tuohon aikaan tekstin seasta. Niissä on jotain ilottelevaa ja rohkeaa. Toki hyviä nimiä syntyy minä aikana vain, esimerkiksi Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta on todella nerokas.

Minua häiritsee, jos kirjailija on valinnut melko samanlaisia nimiä kirjoilleen. Olen lukenut esimerkiksi Pirkko Saisiolta teokset Tunnottomuus, Voimattomuus ja Kohtuuttomuus, mutta en erota edelleenkään,  mikä tarina kulkee minkäkin otsikon alla. Yksi näistä on näytelmäteksti ja kaksi romaaneja ja pidin kyllä kaikista omalla erityisellä tavalla, mutta en erota niitä nimien perusteella toisistaan. Nämä vain yhtenä esimerkkinä.

Minua miellyttäviä kirjojen nimiä ovat esimerkiksi:

Tällaisia aatoksia heräili, kun katsoin kirjahyllyäni. Mukavaa viikonloppua kaikille!!

Maria Jotuni: Tohvelisankarin rouva

"Naisraukka. Mitä he ovat naisesta tehneet? Kauppatavaraa. Oo, kahdeskymmenes vuosisata, itsekkyyden vuosisata, ylellisyyden, paheellisuuden vuosisata. Oo, vereni kuohuu naisten puolesta!"

Maria Jotunin Tohvelisankarin rouva (Otava, 1924) on farssin keinoin irrotteleva komeadiallinen näytelmä. Päähenkilö Juulia on mennyt naimisiin itseään paljon vanhemman miehen Aadolfin kanssa turvatakseen oman tulevaisuutensa. Aadolf ei ollut kertonut veloistaan ennen avioliiton solmimista ja Juulia ei saanutkaan sellaista liittoa, mitä oli etukäteen kaavaillut. Hän on kuitenkin rakastunut toiseen, paljon nuorempaan mieheen. Juulia odottaa Aadolfin veljen kuolemaa ja toivoo perintörahoja, jolloin hän voisi jättää Aadolfin ja naida himoitsemansa miehen, jolta puuttuu tarvittava varallisuus. Näytelmässä on osansa myös piioilla, emännöitsijöillä, näiden kosijoilla ja aviottomilla lapsilla. Aadolfin edellisestä liitosta syntyneellä tyttärellä on myös omat suunnitelmansa äitipuolen miesystävän suhteen.

Jotunia jaksaa lukea, eivätkä juoni, rakenne, teemat ja kieli ole kärsineet ajan kulumisesta. Hän rakentaa mahtavasti dialogit henkilöiden välille ja Tohvelisankarin rouvaan uppoaa samalla tavoin kuin hänen romaaneihinsakin. Yleensä näytelmien lukeminen tuntuu aika valjulta, koska suurin osa tekstin elävöittämisestä ja tulkinnasta tapahtuu ohjaajan ja näyttelijöiden toimesta, mutta Jotunin teksti on raikkaan napakkaa.

Juulia on hahmona ärsyttävän itsekäs ja todella rakastettavan itsevarma. Hän on koulinut miehensä omien pienten oikkujensa toteuttajaksi, joka nöyrtyy rakkaansa haukkujen edessä. Aadolf ei myöskään näe vaimonsa aviorikosta, vaikka se tapahtuisi hänen silmiensä edessä.

"JUULIA: Elää yhdessä miehensä kanssa on sama kuin elää yhdessä vihamiehensä kanssa, ottaa leipänsä pedon kidasta, pedon, jonka on kesyttänyt, uuvuttanut, ruoskinut tainnuksiin, sotkenut hänen järkensä, ennen kuin hän on huomannut, mistä on kysymys. Aa – siinä on sinulle "ollako vai eikö olla"! Ette ymmärrä naista ja uskallatte naida hänet!"

Kuva

Näytelmässä nousee mielenkiintoisesti esiin naisen eroottinen lataus ja hänen pyrkimyksensä keinotella hyvä ja tuottoisa naimakauppa. Luin samaan aikaan artikkelia 20-30 lukujen nuorison käytösoppaista, joissa painotettiin siveellistä käytöstä ja erityisesti naisten tarvetta pysyä puhtaina ja suunnata seksuaalinen kiinnostuksensa vain aviomiestään kohtaan. Kihlaukset piti pitää lyhyinä, ettei suhde ehdi väljähtää tai hairahduksia tapahtua.

Olikin erittäin hauska lukea Tohvelisankarin rouvaa siinä artikkelin rinnalla, sillä näytelmää tehdessä käytösoppaat oli unohdettu. Näytelmän saadessa ensi-iltansa kansallisteatterin lavalla se aiheutti "teatterisodan", sillä suurin osa katsojista poistui kesken kaiken ja esitykset jouduttiin lopettamaan lyhyeen. Lehdistö puhui "siveettömyydestä" ja asiaa puitiin eduskunnassa asti, jossa ryöpytyksen kohteena oli lähinnä ohjaaja. Teatterin johdon moraalia kyseenalaistettiin, sillä näytelmän karnevalisointia ei ymmärretty. Jotuni itse vetäytyi yhä enemmän julkisuudesta ja jatkoi kirjoitustyötään.

Aadolf toteaa jossain vaiheessa näytelmää osuvasti: "että jos näytelmää kertoo toisista, se on komedia, mutta jos itsestä, se on tragedia. Kaikilla asioilla on naurettava ja itkettävä puolensa."

Esirippu.
---------------------

Maria Jotuni: Tohvelisankarin rouva. Otava, 1924. Sivuja: 251

Topeliuksen sadut

"Kaunis, kaunis on Adalminan helmi, mutta paljon kauniimpi on nöyrä sydän!"

Minulle luettiin paljon satuja ääneen, kun olin lapsi. Samoja satuja tulen varmaan lukemaan tulevaisuudessa omille lapsilleni. Klassikkosadut tuntuvat pitävän asemansa juuri siksi, että lapsuuden suosikit haluaa jakaa myöhemmin omien lastensa kanssa.

Kun luin Topeliuksen kauneimpia satuja (Otava, 1984) yllätyin siitä, kuinka uskonnollisia ne ovat. En muista, että lapsena olisin kiinnittänyt huomiota siihen kuinka sisarukset pääsivät Koivu ja tähti -sadussa kotiinsa vieraasta maasta juuri jumalan avulla. Tai miten Sampo Lappalainen pelastui pahan tunturien kuninkaan käsistä sillä, että ystävällinen pappi kastoi hänet viime hetkellä. Kristinuskon vahva läsnäolo Topeliuksen saduissa ei ihmetytä, mutta yllätyin siitä että lapsena olisin ajatellut asiaa, vaikka se nousee näin vahvasti esiin.


Pidättekö saduista? Mitkä sadut koette läheisimmiksi? Lapselliset: Luetteko lapsuuden suosikkisatuja omille lapsillenne vai onko joku nykykirjallisuuden satukokoelma noussut kestosuosikiksi?

Mie olen nyt uudelleen avannut satukirjoja ja yritän oppia hahmottamaan, että mitkä lapsuuden sadut muistuvat parhaiten mieleeni. En myöskään hahmota, että mikä satu on Zachris Topeliuksen käsialaa ja mikä Anni Swanin. Andersenin sadut hahmotan silti paremmin kuin esimerkiksi Grimmin sadut.

Koin Topeliuksen kauneimpien satujen kohdalla silti pienen pettymyksenkin, sillä suosikkini Adalminan helmi ei ollutkaan niin hyvä satu, kuin mitä muistin. En ole uskaltanut lukea varhaisnuoruuden suosikkikirjojani, esim. Jalon sisarusten hevoskirjoja, koska en haluaisi huomata ajan ajaneen niistä yli. Pikku vampyyri kirjoista pidin puolestani vieläkin, kun niitä viime syksyn mittaan lueskelin. Muumeista pidän jopa nykyisin enemmän kuin nuorena. Pitäisiköhän sadut jättää odottamaan niitä hetkiä, kun itse pääsee lukemaan niitä ääneen.

Viikon luetut

Minun täytyy kyllä vaihtaa pian kevätverhot, sillä Petja rötköttelee mielellään tuossa ikkunalaudalla ja samat marimekon kukkaverhot ikuistuvat koko ajan blogiini. :)

Oikein hyvää ystävänpäivää teille kirjojen ystävät!

Olen onnellinen, että olen saanut blogini kautta virtuaalisia ystäviä, joiden kanssa jakaa tämä kirjahulluus. Olen myös kiitollinen siitä, että olen saanut myös oikeita ystäviä elämääni bloggauksen myötä.
Toivottavasti näen mahdollisimman monia teistä lukijoistani ja kirjablogistikavereista tulevan vuoden kirja-alan tapahtumissa ja blogistimiiteissä. Kiitos, että olette myös innostuneet Lukupiiri-blogista.

Viikonloppuna kärsin migreenistä, mutta en silti saattanut olla lukematta.
Perjantaina minulla oli kunnia päästä kuuntelemaan Pirkko Saision vetämä luento draaman ja proosan dialogeista. Olin aivan hurmaantunut ja olisin voinut kuunnella häntä tuntikausia. Mietin, että voisin myöhemmin tästä luennosta kirjoittaa pienen tiivistelmän blogiini. Olin niin innostunut, että tartuin luennon jälkeen Saision Lokikirjaan, jonka luin lauantaina uudestaan. Se on niin mainio!

Sen lisäksi viime viikolla tuli luettua:

- Seija Vilén: Mangopuun alla (Avain, 2010)
- Geert Kimpen: Kabbalisti (Bazar, 2011)
- Rebecca Watson: Kissaekspertti -kaikki kissastasi (Wsoy, 2011)
- Pirkko Saisio: Lokikirja (Siltala, 2010)
- Kaisa Neimala & Jarmo Papinniemi: Aloittamisen taito (Avain, 2010)
- Topeliuksen kauneimmat sadut (Otava, 1984)
- Petri Tamminen: Mitä onni on (Otava, 2009)

Aloittamisen taito

"Mahtaako teillä olla sama kokemus, mutta joka kerta kun itse ryhdyn kertomaan tarinaa, törmään pirun hankalaan pulmaan, mistä aloittaa."

Olen viikonlopun ajan lueskellut Kaisa Neimalan ja Jarmo Papinniemen kirjallisuustieteellistä teosta Aloittamisen taito (Avain, 2010). Kyseinen opus on lähes 500 sivuinen tietopaketti kotimaisten ja käännöskirjallisuuden helmien aloituksista. Tekijöiden pääkriteeri on ollut se, että teokseen valitut aloitukset aloittavat hyvän teoksen. He haluavat näiden valittujen aloitusten avulla innostaa lukijoita kirjojen äärelle ja jatkamaan lukemista alkua pidemmälle.

En muista useinkaan kirjojen aloituksia, sillä usein kirjan alussa ajatus toimii hivenen puolitehoisesti, vaikka pääsenkin nopeasti teoksen imuun. Kirjan aloitus ei ole kuitenkaan se paikka, jossa koukutun lukemiseen, vaikka se tapahtuukin nopeasti. Aloittamisen taidosta luinkin kaikkein innokkaimmin juuri niiden kirjojen alkuja, joita olen elämäni aikana lukenut ja yritin muistaa, että kiinnitinkö ensimmäisellä luentakerralla niihin niiden ansaitsemaa huomiota.

Aloittamisen taito on jaettu erilaisten aloitusten teemojen mukaan. On perinteistä luontokuvausta ja ihmissuhteiden luonnehdintaa. Teoksen alussa voidaan esitellä myös suurempi joukkio, joka on kirjassa koolla tai puhutella suoraan lukijaa. Kirja voi alkaa myös hajulla, äänellä, liikkeellä tai unikuvauksella. Näin muutaman kirjan luokitteluista mainitakseni.

Tekijöiden kommentit aloituksista ja teemoista olivat mielenkiintoisia ja helposti lähestyttäviä. Ei tarvitse olla kirjallisuustieteilijä, että niistä voisi nauttia. Luonnehdinnat valitusta aloituksista ja niiden sopimisesta kyseiseen kirjaan olivat tiiviisti pohdiskelevia, joten lukija saa nopeasti kuvan hakemastaan teoksesta. Luin juuri Maria Jotunin Arkielämää ja tekijät nostivat sen aloituksesta esiin yhteyden James Joycen Odysseuksen aloitukseen ja siihen, että molemmat kirjat ovat yhdenpäivänromaaneja. Mielenkiintoinen tekijöiden huomautus Arkielämään aloituksesta on se, että usein yhdenpäivänromaanien tapahtumat sijoittuvat kuumiin kesäpäiviin. Juuri tällaisten viittausten ja huomioiden takia kirja oli todella herkullinen luettava, varsinkin tuttujen, luettujen kirjojen kohdalla. Lukemattomista kirjoista sain puolestaan itselleni hyviä kirjavinkkejä ja ideoita lukemiseen.

Jos kirja ei olisi ollut kirjastosta löydetty kappale, olisin merkinnyt hiirenkorvilla kiinnostavimmat aloitukset ja niiden perusteella valinnut uusia lukuvinkkejä. Tulen varmasti jatkossa kiinnittämään paljon enemmän huomiota kirjan aloituksiin ja toivoisin että tämmöinen kirja tehtäisiin myös hyvistä ja kuuluisista lopetuksista.
Kirja ei kuitenkaan arvota, millainen tulisi olla oikeaoppinen ja hyvä aloitus, mutta yksikään lukemistani esimerkeistäei alkanut sanoilla Olipa kerran..

Jarmo Papinniemi & Kaisa Neimala: Aloittamisen taito

Avain, 2010
Sivuja: 472

Seija Vilén: Mangopuun alla

Aika on loputon virta

”Saan seistä suorana, kaivaa nenää ja istua pinkille tuolille. Maata sohvalla ja juoda yerba matéta. Ne ovat hienoja asioita, jos ne on sinulta joskus kielletty.” Mangopuun alla -teoksessa kuvataan kiihkottomasti, miten vapauttavaa on elää elämäänsä ilman ulkoapäin asetettuja kieltoja. Samalla nostetaan kuitenkin esiin, miten vaikeaa on aikuisiällä opetella yksinkertaisilta tuntuvia asioita, kuten kahvin keittäminen ja viininpullon avaaminen.

Teoksen minäkertoja kääntyy Hare Krishnaksi ja menee naimisiin intialaisen papin kanssa. He muuttavat kahden lapsensa kanssa mm. Tanskaan ja Kanadaan, mutta päätyvät kuitenkin takaisin Suomeen asumaan Krishna-yhteisöön. Liitto on väkivaltainen ja kertoja päätyy eroamaan miehestään, jättää uskonyhteisön ja rakastuu lopulta toiseen naiseen.

Aiheet ovat varsin huomiota herättäviä ja repäiseviä, mutta teos ei ole omaelämäkerrallisesta otteestaan huolimatta tilityskirja. Teoksesta huokuu positiivinen ote, uskontoon ei suhtauduta kauhistellen eikä käskyjen ja kieltojen täyttämää arkea surkutella. Minäkertoja selostaa elämäänsä kuin ulkopuolelta tarkastellen ja nostaa esiin elämäntarinansa vaiheita epäkronologisessa järjestyksessä.

Mystiikka säilyy tarinan yllä, sillä syitä uskonnolliseen heräämiseen ja seksuaalisen identiteetin löytämiseen ei selitetä. Monet keskeiset asiat nousevat esiin sivuhuomautuksina ja pieninä vihjeinä. Esimerkiksi perheväkivallalla ei mässäillä, vaan se nousee esiin vain muutamassa lauseessa. Näitäkin kohtauksia värittää huumori ja suvaitsevaisuus: ”Jokaisen aviomies on jotenkin hankala. Omani antoi sentään katsella televisiota.”

Kriitikko Kaisa Neimala (Parnasso 7/2010) moittii Vilénin kerronnan aikakäsitystä, mutta kiittelee pieniä yksityiskohtia: ”Kun joku on lukenut tämän, joku ei ole varsinaisesti hämmentynyt mutta miettii, oliko kirja todella pakko kirjoittaa niin hyppien, ettei mikään oikein erotu mistään. Ehkä oli: kun asiat kiehuvat mielessä, ei niitä saata viileästi kuvata. Nyt lukijan on tyytyminen detaljeista ilahtumiseen, ja niitä riittää.”

Vilén on teoksessaan uskollinen hindujen sykliselle aikakäsitykselle, jossa aika ei ala mistään, eikä pääty mihinkään. Mitä on ollut, sitä on tulevinakin aikoina – mitä on tapahtunut, sitä tapahtuu edelleen. Juonen kuljetus poikkeaakin ilahduttavasti suomalaisen nykykirjallisuuden normista. Teoksessa näkyy samaan aikaan mennyt, nykyinen ja tuleva aika. Kerronnan runsas kielikuvien viljely ja lukemattomien yksityiskohtien vallattomuus puurouttavat silti paikoin tarinaa ja aikatasojen virtaavuus jää toissijaiseksi.

Tämä fiktiivinen elämäkerta ei pyri vastaamaan siihen, miten tilanteeseen on tultu tai mitä kertoja on oppinut uskonnollisessa yhteisössä/väkivaltaisessa parisuhteessa/seksuaali-identiteettin löydyttyä. Mangopuun alla on vain eräs elämäntarina virrassa, kuten kertoja kuvaa: ”Sata ja tuhat kertaa me olemme eläneet maan päällä, Krishna ja minä, mutta vain hän muistaa kaikki elämät.”

Seija Vilén: Mangopuun alla
Avain, 2010
Sivuja: 251









Tämä on toinen harjoitustehtäväni kritiikkikurssille. Kiitos Marjis taas avusta!!

Kuunteletko radion kirjaohjelmia?

Minusta on mukava lukea kirjablogeja ja kirjallisuuskritiikkejä lehdistä. Katson myös telkkarista kirjailijahaastatteluja ja luen kirjailijoiden omia blogeja. Nyt vasta tajusin, että radiostakin voi kuunnella mielenkiintoisia juttuja kirja- ja kulttuurialasta. Nuorempana kuuntelin paljon radiota, mutta jotenkin sen kuuntelu on jäänyt nykyisin vähemmälle. Yle Areenan kautta löysin kuitenkin Kulttuuripeili-ohjelman, josta kuuntelin jutun Geert Kimpenistä ja hänen teoksestaan Kabbalisti, joka on minulla nyt luettavana.

YLE Puhe » Kulttuuripeili
Liisa Syrjälän tekemä ohjelma alkaa 21.30 kohdalla.

Vinkkaan juuri tämän ohjelman, sillä tarina Geert Kimpenin kirjailijauran alusta ja Kabbalistin syntyprosessista on todella mielenkiintoinen.


Mitä muita hyviä radio-ohjelmia tiedätte ja voisitte minulle vinkata? Kuunteletteko yleensä radiota? Pidän valtavasti Yle Areenasta, sillä sitä kautta voi kuunnella ja katsoa ohjelmia silloin, kun itselle sopii. Selailin muutenkin Areenan kirjaohjelmien tarjontaa ja sieltä löytyi vaikka mitä.

Kirjalöytöjä..

Eilen vietettiin kirjastoissa Lainan päivää, mutta itse en ehtinyt kirjaston poistokirjalaareja tutkailemaan. Sen sijaan kävin Kampin keskuksen Suomalaisen remonttialessa.


Löysin yhteensä 15 eurolla seuraavat kirjat:
- Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta
- Petri Tamminen: Mitä onni on
- Paul Auster. Sattumuksia Brooklynissa
- Alice Munro: Kerjäläistyttö
- Maria Syvälä: Onnen tyttö
- Essi Kummu: Mania
-Juha Seppälä: Routavuosi

Mielestäni tein todella hyviä löytöjä. :)

Kirjalöytölisäys 10.2:
Kävin kierrätyskeskuksessa ja mukaan tarttui
- Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin
- Anja Kauranen: Sonja O. kävi täällä
yhteensä 3,60e

Viikon luetut

Olen haalinut nyt luettavaksi aika paljon kirjoja, sillä hain kirjastosta varaukseni ja olen ostanut myös itselleni paljon luettavaa. Minusta on aina ihana ensin selailla ja hypistellä kirjat läpi ennen niiden lukemista tai hyllyttämistä. Tajusin niitä siihen maahan laskiessani, että minulle on kertynyt aikamoinen kasa kirjoja luettavien pinoon. Juri sitten nappasi kirjakasasta kuvan ja käski laittaa Viikon luettujen tunnustuksiin. Ehdin itse onneksi kuvasta pois. :D

Selitys: Tavallisesti kirjat eivät ole noin valtoimenaan lattialla ja minulla on tosiaan tällä hetkellä kaksi yölamppua, kun tuo retrompi versio ei vielä toimi.
Viime viikolla kävin tutustumassa Bazarin kirjakevääseen, josta voi lukea klikkaamalla tätä.






Viime viikolla sain luettua:
- Robert Crumb: Ilo, hilpeys ja paasto (Like, 2010) (sarjakuva)
- Joel Haahtela: Katoamispiste (Otava, 2010)
- Maria Jotuni: Arkielämää (SKS, 1994, alkuperäinen 1909)
- Marguerite Abouet: Aya - Elämää Yop Cityssä. (Arktinen
  Banaani, 2010)(sarjakuva)

Tällä viikolla minun pitää lukea paljon kirjoja eri luentokursseille, mutta yritän ehtiä tehdä arvioita sekä sarjakuvista ja jo lukemistani kirjoista, joista en ole vielä ehtinyt arvioita kirjoittaa. Olen lukenut nyt enemmän, kuin mitä ehdin blogiini kirjoittaa ja erityisesti sarjakuvista olisi mukava kirjoittaa enemmän.

Joel Haahtela: Katoamispiste

"En edes tiennyt ketä enää etsin, Paul Roux'ta vai Raija Siekkistä. Toivoinko vain, että jos etsisin tarpeeksi kauan toista, löytäisin ennen pitkää myös toisen"

Katoamispisteestä (Otava, 2010) on vaikea tehdä arviota, sillä en osaa tarkalleen eritellä, mistä siinä pidin niin valtavasti. Kirjan jälkeen jäi sellainen kokonaisvaltaisen hyvä olotila ja kirjan monitahoisuus yllätti. Teoksen maailmaa pyörittää pakkovaeltamisen ja itsensä etsimisen vimma. Kertojaminä on ammatiltaan kirjailija ja psykiatri. Hän kertoo teoksen aikana kahdesta potilastapauksestaan, jossa kyseinen henkilö on trauman seurauksena unohtanut itsensä ja lähtee matkalle joko luoden uuden identiteetin tai hakemaan omaa itseään. Tämä etsiminen ja kulkeminen toistuu kaikissa kirjan henkilöissä; kertojaminässä, miestään Paul Roux'ia Suomesta etsimään tulleessa ranskattaressa Magdassa, Paul Roux'ssa ja viimein Raija Siekkisessä, edesmenneessä kirjailijassa, jolle Joel Haahtela on kirjansa myös omistanut.

On jotenkin typerryttävää kuvata kieltä aina kauniiksi, mutta Haahtela haastaa lukijan kepeällä kerronnalla, joka pitää sisällään paljon asiaa. Lukeminen on vaivatonta, mutta tunnelma on hyvin latautunut. Katoamispiste on lisäksi jännäri- ja mysteerikirja, koska kertojaminä uppoutuu Magdan tarinaan ja lähtee etsimään Paul Roux'ia ja Raija Siekkistä. Teoksessa on kuitenkin niin paljon tasoja, ettei sitä voi pitää pelkästään jännärinä.

Olin otettu siitä, että kirja vaati huomiotani. Pysyttelin mukana ja kepeän, helpon kielen alta paljastui monta muuta kerrosta. Kirjan henkilöiden elämät alkoivat sivujen edetessä lomittua toisiinsa ja aloin itsekin kiinnostumaan erityisesti Raija Siekkisestä. Mutta ennen kaikkea Haahtelan muusta tuotannosta. Upea kirja!

Joel Haahtelan Katoamispiste oli viime vuonna Finlandia-ehdokkaana.

Joel Haahtela: Katoamispiste
Otava, 2010
Sivuja: 160

Bazarin kirjakevät 2011

Olin torstaina Bazar-kustantamon järjestämässä kevätpressissä Seurahuoneella, edustamassa Kirjapedon kanssa kirjabloggaajia. (Kiitos vain taas mukavasta seurasta!) Pöydässämme istui myös mm. kirjailija Geert Kimpen ja hän oli aivan ihastuttava keskustelukumppani. Kerroin hänelle kirjablogeista ja hän oli kiinnostunut kirjallisuuden opinnoistani ja suomalaisesta kirjamaailmasta, eritoten millaisia kustantamoita Suomessa on ja lukevatko suomalaiset mielestäni paljon kirjoja. Kirjailija oli myös kiinnostunut suomalaisesta talvesta ja häntä ihmetytti kuinka pitkä Suomi onkaan, kun kerroin kuinka kaukaa tulen ja kuinka pitkän aikaa kestää matkustaa junalla kotiseudulleni. Minusta oli todella mukava tavata kirjailija ja jutustella hänen kanssaan ennen kuin aloitin lukemaan hänen suosittua käännöstään Kabbalistia. Kimpen oli hirvittävän iloinen voidessaan osallistua tällaisiin kirjatapahtumiin, sillä Hollannissa kustantamot eivät järjestä samankaltaisia tilaisuuksia. Sain häneltä mukavan omistuskirjoituksen ja ihmettelenkin, miten he jaksavat kirjoittaa näin pitkiä omistuskirjoituksia kirjafaneille. :)

Geert Kimpenin ja Ann Rosmanin omistuskirjoitukset. Sain Rosmanilta myös savuntuoksuisen kirjamerkin.

Minua ilahduttaa Bazarin kevään kirjatarjonta jo senkin takia, että kansikuvat ovat niin kauniita. Osasta tulee mieleen hyvänmakuinen karkki ja nappaisin kirjan tarkasteluun kirjaston/kirjakaupan hyllyiltä. Myös mitä enemmän kirjailijat kirjoistaan tai elämästään kertovat, sen kiinnostuneempi olen kirjoja kohtaan. Tämän olen huomannut näitä tilaisuuksia kierrellessäni. Kirjoista tulee jotenkin läheisempiä, kun kuulee kirjailijoiden puhuvan niistä. Toivon mukaan en ala kuitenkaan lukemaan näitä kirjoja liian omaelämänkerrallisina, vaan pääsen sukeltamaan soljuen sinne fiktion maailmaan.

Ensimmäisenä meille puhui Cecilia Samartin videoterveisten muodossa esikoiskirjastaan Nora&Alicia. 
Hän ei valitettavasti itse ollut päässyt paikalle, mutta on vieraillut Suomessa Helsingin kirjamessujen aikoihin. Hänen esikoiskirjansa olen tosiaan jo lukenut ja oli mielenkiintoista kuulla kirjan syntyprosessista jne.

Kuvassa näkyy Jean Kwok, jonka teos Käännöksiä ilmestyy 24.5.
Odotan tuota esikoista kovasti, sillä kirja vaikuttaa hyvin mielenkiintoiselta ja on vahvasti omaelämänkerrallinen. Päähenkilö hongkongilainen Kimberly muuttaa äitinsä kanssa New Yorkiin paremman elämän toivossa, mutta he päätyvät raatamaan tehdastyössä ja asuvat erittäin alkeellisissa ja kurjissa olossa. He ovat kielitaidottomia ja kiinnostavin piirre kirjassa, joka nousi Kwokin puhuessa esiin on erikoinen tapa käyttää ensimmäisen persoonan kertojaa. Hän haluaa sillä näyttää, kuinka ulkomaalainen voi vaikuttaa typerälle, kun hän yrittää puhua vieraalla kielellä, mutta kuinka älykkääksi hän muuttuu hänen puhuessaan omaa äidinkieltään. Sitä mukaa kun Kimberly oppii englantia, sitä mukaa lukijakin pääsee selvyyteen, mitä hänen ympärillään olevat ihmiset puhuvat. Kirjailijan tarkoitus on saada lukija sisäistämään vahvasti Kimberlyn kokemukset ja kasvutarina kielen avulla.

Geert Kimpenin kuva on valitettavasti melko rakeinen, mutta tämä on niitä harvoja otoksia, joka hänestä onnistui edes tyydyttävällä tavalla. Kirjailija oli esiintyessään niin innostunut ja jatkuvassa liikkeessä, etten meinannut ehtiä kamerani kanssa mukaan. :)

Kabbalisti on ilmestynyt jo ja se on minulla nyt luettavana, joten tarkemmin käsittelen kirjaa omassa arviossani.

Kabbalisti on tarina nuoresta miehestä Hajim Vitalista ja hänen opettajastaan Jitshak Luriasta, jotka tutkivat Kabbalan oppien mukaan vastauksia elämän ja maailmankaikkeuden kysymyksiin. Tarinan keskiössä on heidän suhteensa ja lopullinen petturuus. Vaikka kirja liikkuu 1500-luvun maisemissa, löytyy sieltä yhteneväinen tarina myös Kimpenin omaan elämään. Myös hänet petti opettajansa, joka yritti omia Kimpenin kirjan omiin nimiinsä


Ann Rosmanin teoksen Majakkamestarin tyttären kansitaidetta voi ihailla ensimmäisessä otoksessa. Kirja ilmestyy 22.2 ja silloin kirjoitan enemmän itse kirjasta. Majakoilla on Rosmanin omassa sydämessä erityinen paikka, sillä hän kertoi harrastaneensa purjehdusta pienestä pitäen ja hänen isänsä on kasvanut rannikoilla ja kertonut usein lapsilleen tarinoita paikan historiasta. Rosmanin kanssa keskustelin esityksen jälkeen ja hän kertoi jännittäneensä puhumista taitavien esiintyjien Kwokin ja Kimpenin jälkeen, mutta hän halusi silti kertoa kirjan historiasta ja erityisesti paikasta, mihin hän on romaaninsa tarinan sijoittanut. "Kirjan voitte kaikki itse lukea, mutta haluan puhua siitä historiasta, joka kiehtoi kirjaa tehdessä."

Rosman halusi teoksessaan herättää henkiin Marstrandin historian ja saada lukijat huomaamaan, kuinka kiinnostavia vanhat tarinat ovat ja kuunnella seuduillamme asuneiden ja työskennelleiden ihmisten tarinoita. Hän itse tutustui Marstandin alueeseen työnantajan kautta, sillä he olivat kunnostamassa saarella vanhaa majakkaa. Projektin edetessä Rosman tutustui Bertiliin, viimeisen majakkamestarin poikaan, joka esitteli paikkoja kertoi elämästä saarella. Kun hän kertoi majakkamestarin asunnon ruokakellarista, Rosman ajatteli sen olevan täydellinen paikka piilottaa ruumis. Näin teos lähti kehkeytymään murhamysteeriksi.


Viimeisenä meille esiintyivät Lotte ja Søren Hammer ja he esittelivät kirjaansa Saastat, joka ilmestyy 19.4. 

Saastat on sisarusten ensimmäinen yhteinen romaani ja he ehtivät tehdä kolme kirjaa ennen kuin ensimmäinen julkaistiin. Teos on ensimmäinen osa dekkarisarjasta, jonka aiheet pyörivät koston ja pedofilian ympärillä. Kirjailijat ovat halunneet rakentaa mehevän rikostarinan, joka käsittelisi silti rinnakkain kansalaisten omankädenoikeutta ja lain puitteissa toimivaa yhteiskuntaa.

Kirja alkaa, kun koululapset löytävät liikuntasalista viisi silvottua miestä. Miehet osoittautuvat pedofiileiksi ja tämä raaka joukkomurha saa koko kansakunnan huomion. Teos on saanut kiitosta todellisilta pedofilian uhreilta.



Muita kiinnostavia kevään uutuuskirjoja:

- Kader Abdolah: Talo Moskeijan vieressä. Ilmestyy 15.3
- Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät. Ilmestyy 27.4
- Kate Morton: Paluu Rivertoniin. Ilmestyy 22.3
Tätä teosta suomentaja kiitteli vuolaasti. Hän sanoi että se on 600-sivuinen romaani, joka ei sisällä yhtään kuollutta lausetta.


Mielettömän hyvä kirjakevät tulossa Bazarilta!!

Pekka Manninen: Peili

"Tornikamarissa hän vetäytyi makuupussiinsa tietäen, että kaikki oli romahtanut"

Pekka Manninen oli viime vuonna Helsingin Sanomain esikoiskirjapalkinnon finalistina teoksellaan Kiimakangas, ja olin kirjamessuilla kuuntelemassa kirjailijaa, kun hän kertoi tuosta teoksesta. Kiinnostuin teoksesta, mutta silti luettavakseni tuli ensimmäisenä Mannisen toinen kirja Peili. Lukukokemus oli sen verran epätasainen ja haasteellinen, että minua jäi ihan kaihertamaan esikoisen menestys. Ovatko kirjat todellakin tasoltaan näin erilaisia vai jäikö minulta jotain ymmärtämättä!?! Ainoa tapa selvittää tämä on lukea myös jossain vaiheessa Kiimakangas.

Kuva

Peilin mottona on Edgar Allan Poen Korppi-runosta katkelma. Korppi-motiivin tuominen kirjaan on yksi harvoista asioista, jotka kirjassa toimivat. Kansanperinteessä korpin on ajateltu osaavan ennustaa onnettomuuksia ja lintu ilmestyy paikalle, kun jotain pahaa on tapahtumassa. Korpin on ajateltu olevan paholaisen kätyri, mutta Raamatussa sitä on kuvattu myös ihmisen ystävänä. Edgar Allan Poen korppi kuvastaa rakkaan menettämisen tuskaa viiltävästi. Linnulla on teoksessa päähenkilö Mirjamille erityinen asema, sillä vaikka se pahaenteisesti muistuttaa synninteosta, on hän myös saaristoon erakoituneen ja uskontunnoissaan pahasti höperöityneen Mirjamin ainoa ystävä.

Mirjamilla on takanaan epäonnistunut liitto ja vastoin uskoaan tehty abortti ja siksi hän on päätynyt Kokkolan lähistöllä olevalle saarelle yksin asumaan. Teos oli alkuun rakennettu aika realistiseksi, mutta sen groteskit tapahtumat tekevät kirjasta makaaberin. Mirjamin elämässä tapahtuu asioita, jotka tuntuivat minusta täysin käsittämättömiltä ja veivät teosta suuntaan, jota ei oltu mitenkään pohjustettu. Mirjamille oli kova pala tappaa oma lapsensa ja hän haki turvaa uskostaan, mutta hänen kasvuprosessilleen tai itsetutkiskelulleen jäi vähän tilaa, sillä teoksessa mässäiltiin raiskauksilla, murhilla, alistamisella, eläimiin sekaantumisella ja pienten lasten ruumiiden kuvailulla.

Tapahtumat olivat lukijalle melko motivoimattomia ja aiheet groteskeja, lisäksi kerronta oli tönkköä ja teoksessa oli häiritsevästi kirjoitus- ja asiavirheitä. Mirjamin nimeä toistettiin lyhyissä päälauseissa ihan liikaa ja välillä tuli tunne, että tämän toisteisuuden täytyy olla joku tehokeino, joka jää itseltäni tajuamatta. Välillä teoksessa puhutaan pari vuotta sitten tapahtuneesta Estonia-onnettomuudesta ja sitten vähän myöhemmin puhutaan taulun hinnoista euroina. Jännitystarinanakaan tämä ei minulle toiminut, koska henkilöhahmoihin ei pystynyt samaistumaan ja ainoat uhrit, jonka kohtaloa surin olivat teoksen eläinparat. Korpinkin ampui poliisi ihan turhan takia.

Tekstinäyte:
"Mies kysyi, miten Mirjam oli saattanut tehdä tämän hänelle. Mirjam ei näköjään ymmärtänyt, missä vaiheessa miehen karriääri oli. Juuri nyt oli käsillä käännekohta. Hän oli yksi niistä, joihin "valinta saattaisi kohdistua". Hän kysyi, miksi Mirjam ei ollut käyttänyt e-pilleriä. Naisten seksuaalinen vapautuminen oli tapahtunut 1960-luvulla. Mirjam oli itsekäs nainen, joka asetti emoviettinsä kaiken muun edelle. Mirjam halusi vain pikku perheen, nukkekodin. Mirjam ei nähtävästi tajunnut, mistä kaikesta vauvan tähden piti kieltäytyä."

Pekka Manninen: Peili
Wsoy, 2011
Sivuja: 141