Ricky Martin: Minun tarinani

"Niin hämmästyttävältä kuin se ehkä kuulostaakin, olen tiennyt aivan pienestä asti, että minut on luotu esiintymään"

Ricky Martinin kirjoittama teos Minun tarinani (Like, 2011) tarttui kirjastosta mukaani sen tähden, että halusin taas lukea omaelämäkerran. Pidin paljon vähän aikaa sitten lukemastani Sokasta ja oli oikein rentouttava tutustua taiteilijan elämänvaiheisiin kirjan myötä. Minulla ei ollut Martinista etukäteen kauheasti tietoa, mutta muistin hänen nopean ja seksikkään lanneliikkeensä Livin' la Vida Loca -musiikkivideossa. Luin kirjan yhdessä hujauksessa, sillä teoksen intiimiys yllätti. Vaikka läpi teoksen kulki Martinin seksuaalisen suuntautumisen pohdinta, mitään shokkiarvoa sillä ei mielestäni tavoiteltu. Intiimi tunnelma syntyi siitä, että Martin kirjoittaa urastaan - musiikista ja näyttelemisestä, perheestään ja hyväntekeväisyystyöstään hyvin sydämellisesti. Teoksen luettua tuntui todellakin siltä, kuin olisin seurannut Ricky Martinin uraa kauan. Varsinkin lapsitähteys ja meno poikabändi Menudossa kiinnostivat, koska en ollut kummastakaan kuullut  aikaisemmin. Espanjankielisissä maissa suuren suosion saavuttanut nuorisobändi ei ollut omiin korviini kantautunut tätä ennen.

Minun tarinani näytti Martinin minulle nöyränä, mutta todella ahkerana taiteilijana. Hän palaa täydellä liekillä ja on palanut kerran työssään loppuunkin. Hän kuvaa sen, miten joka kerta kun hän oli jäämässä lomalle työstään eteen tuli mitä upeimpia tilaisuuksia, mistä ei vain voinut kieltäytyä. Hän esiintyi Ranskassa jalkapallon MM-kisoissa ja teki sinne tunnuskappaleen La Copa De La Vidan. Hän esiintyi Grammy-gaalassa ja tuli tunnetuksi Yhdysvalloissa muillekin kuin espanjankieliselle yleisölle. Hänen myötään alkoi varsinainen latino-buumi. Sitten tuli yhteydenottoja mm.Madonnalta, Pavarotilta ja Stingiltä. Martin ei halunnut saati uskaltanut kieltäytyä mistään tilaisuudesta, vaikka oli lopen uupunut kovatahtiseen keikkailuun ja samanaikaiseen levyttämiseen.

Martin on avoin kertoessaan työuupumuksestaan ja suhteistaan perheeseensä. Hänen uransa on ollut menestyksekäs jo lapsesta lähtien, mutta hän itse kuvaa peittäneensä sisintä kiireellä ja hössötyksellä. Macho-kulttuurin kasvattina hän ei uskaltanut edes ajatella mitä sisimmästä löytyisi, jos hän pysähtyisi kunnolla asioita miettimään.
Hän ei ole ollut kovin onnistunut parisuhteissaan, ei miesten eikä naisten kanssa. Isäksi hän oli halunnut pitkään ja  tämä on myös pieni tarina siitä, miten hän sai itselleen kaksoispojat. Vaikka usein kirja oli makuuni vähän "liian amerikkalainen", teos tuntui silti löytävän paikkansa ja tarkoituksensa Martinin kamppaillessa homoseksuaalisuutensa ja henkilökohtaisten asioiden esiintuomisen kanssa. En voisi silti kuvitella että suomalaisen artistin omaelämäkerrassa löytyisi tämänkaltaisia lauseita: "Muistelin, tunsin ja analysoin paljon. Löysin oman tarinani ja rakastuin siihen.", mutta koska hän jatkaa: "Kenties tärkeintä oli kuitenkin se, että tätä kirjaa kirjoittaessani sain kerättyä tarpeeksi tahdonvoimaa tuodakseni totuuteni julki.", tuntui 38-vuotiaana kirjoitettu omaelämäkerta puolustavan paikkaansa.

Minun tarinani oli sopiva välipalakirja, mutta luettuani piti kyllä etsiä muutama biisi youtubesta. :)

Kirja sopii hyvin aiemmin bloggaamani teemaan: Kaikki muuttuu paremmaksi.

Ricky Martin: Minun tarinani
Like, 2011
Sivuja: 286
Suomentanut: Kirsi Luoma

Riitta Jalonen: Kuvittele itsellesi mies

"Kun minä maalaan, jotain vaihtuu meidän kesken"

Riitta Jalosen Kuvittele itsellesi mies (Tammi, 2005) on kirjoitettu ilman suuria tunnekuohuja. Kolmiodraama on kuvattu niin vähäeleisen taidokkaasti, zen-tyylillä, olematta silti tylsä. Pidin teoksesta, mutta jäin kyllä ihmettelemään henkilöhahmojen hermojen lujuutta ja kykyä olla huutamatta toisilleen.

Kuvittele itsellesi mies alkaa siitä, kun Mirjami palaa Madeiran- matkaltaan ja kuulee naapureilta, että hänen kodissaan on asunut toinen nainen yhdessä Mirjamin miehen Kalevin kanssa. Mirjami kyllä purkaa pahaa oloaan ja käy heidän yhteisen sänkynsä kimppuun, mutta raivo on silti jotenkin hallittua. Joku on astunut omalle reviirille ja saastuttanut sängyn, eikö siitä irtoaisi edes vähän sekopäistä käytöstä?

Surun ja raivon jälkeinen hetki, missä moni muu katkaisee täysin välinsä menneisyyden kanssa, saa Jalosen teoksessa Mirjamin tutustumaan tähän toiseen naiseen, kirjan toiseen päähenkilöön Inariin ja jopa ystävystymään. Inari on taidemaalari ja Mirjami haluaa Inarin ikuistavan hänen muotokuvansa. Hän haluaa myös tunkeutua Inarin reviirille ja jättää jotain itsestään jälkeen.

Kirja on kahden naisen tarina, saman miehen eri puolilta, kuitenkin aika samanlaisina kohtaloina. Kalevi jää kirjassa taka-alalle, eikä häneltä selityksiä kysellä, vaikka lukijalle saattaisikin jäädä mielenpäätä vaivaamaan syyt ja tunteet kaiken takana. Kertoja ei ole kaikkitietävä, mutta eri luvuissa fokalisoidaan tarinaa ja taustoja, joko Mirjamin tai Inarin kautta. Itse pidin enemmän Mirjamista, mutta pidin myös siitä asiasta, että toinen nainen Inari ei ollut mikään sadun ilkeä syöjätär ja totaalisen paha hahmo, joka pilaa pyhän instituution, avioliitto, kuten niin monta kertaa olen aiemmin lukenut kolmiodraamoista, vaan ihan tavallinen ihminen ominen tunteineen ja haluineen. Kirjassa nousi itselleni myös mielenkiintoinen kasvi-teema, raivoa purettiin tuhoamalla kasveja, Mirjami eläviä ja Inari kuivatettuja.

Suosittelen teosta sen erikoisen harmonisuuden tähden, mutta samaan aikaan väitän, että teos voi jättää jotain hampaankoloon. Kuvittele itsellesi mies voitti  Runeberg-palkinnon vuonna 2006. Hahmot voivat silti jäädä liian kuulaiksi ja etäisiksi ja tietynlainen tyyneys voi tuntua vieraalle ja epäuskottavalle.

Riitta Jalonen: Kuvittele itsellesi mies
Tammi, 2005
Sivuja: 160

Pentti Haanpää: Isännät ja isäntien varjot

"Ellen minä ole juoppo, olen kuitenkin kova juomaan"
 

Pentti Haanpään Isännät ja isäntien varjot (Otava) on minulle tärkeä teos siinä mielessä, että tajusin toden teolla, miten kirjallisuusopinnot ovat muokanneet minua lukijana ja kuinka erilaisiin kirjoihin tartun nykyisin. (huolimatta siitä, että tutkintovaatimukset ohjasivat minut tämän kirjan pariin.) Aiemmin olisin lukenut kirjan nopeasti läpi, jos olisin loppuun asti edes jaksanut lukea, kirjan ollessa hyvin lyhyt, vain 167 sivua. Vielä todennäköisempää on se, etten olisi Haanpäätä edes lainannut kirjastosta. En olisi nähnyt metsää puilta ja varmasti vähän pitkästynytkin kirjan parissa.

Valaistuin, kun jouduin lukemaan tätä kirjaa kuin piru raamattua. Lukiessa ja esseetä kirjoittaessani hämmästyin kuinka eri tavoin tekstiä voi lähestyä. Kirja on täynnä alluusioita, suoria tai vähän muunneltuja sitaatteja Raamatusta. Raamatun tekstien yhtäaikainen lukeminen avasi myös henkilögalleriaa ja romaaniin upotettuja pieniä viisasteluja. Olen aina ollut nopea lukemaan ja tuntui herkuttelulle pakottaa itsensä hidastamaan tahtia sanoihin syventyen. Kirja ei ollutkaan vain parin tunnin viihdepläjäys, jossa olisin täysin tarinan imussa, vaan sen tarkoitus oli myös opettaa minulle jotain. Hienoa!

Haanpään kritiikki 1930- luvun yhteiskuntaa ja kirkon puolueellisuutta vastaan näkyy tekstissä ja tekee henkilöiden dialogeista nautinnollista seurata. Monella tapaa Suomi ei tunnu muuttuneen 70 vuodessa juurikaan ja voin kuvitella kuinka joku EU-tukiaispapereita ja -lupahakemuksia täyttävä maatalon isäntä voi sympatiseerata Esa Herneistä (Raamatun Esau), romaanin yhden päähenkilön edesottamuksia omalla tilallaan ja pakkolunastuksen edessä. Varsinaisesti tarina tuntuu mielestäni koostuvan monesta eri novellista, joita voisi ihan hyvin lukea itsenäänkin, mutta jotka muodostavat yhdessä silti eteenpäin menevän tarinan. Henkilöhahmot jäävät silti aika etäisiksi, sillä eri luvuissa käsitellään eri henkilöitä, eikä kirjan varsinaisen päähenkilön Jopi Herneisen (Raamatun Job) matka tuhoon edes sen kummemmin minua lukijana hetkauttanut.

Herkullisinta antia olivat viittaukset Raamattuun ja myös poliittinen vastakkainasettelu -teema. Pidin myös teoksessa näkyvästä kirkon kritiikistä ja naturalistisesta ihmiskäsityksestä. Jopi miettii alussa vaimonsa haudalla, kuinka ihminen on tullut apinasta ja häpeillen myös vähän tuntuisi odottavan sitä näkyä, miltä viimeisen päivän ylösnousemuskuhinat hautausmaalla näyttäisivät. Kirjan perusvire mielestäni on suomalais-deterministinen, teki mitä teki, kaikki menee kuitenkin päin persettä. :)

Naistenpäivän kunniaksi oikein äijämäinen kirjaesittely, heh..

Hyvää naistenpäivää!!

Tuula-Liina Varis: Vaimoni

"Tässä on vaimoni Pippa, hän potee elefanttitautia ja kroonista apatiaa."

Tuula-Liina Variksen teos Vaimoni (Wsoy, 2004) oli todella mielenkiintoisesti rakennettu, jännityskertomuksen muotoon, mutta loppu jätti minut kylmäksi. Se oli vähän liian "saippuaoopperamainen" minun makuuni. Oli nautinnollista lukea teos miehen näkökulmasta, miten tuska ja epätoivo lisääntyivät tarinan edetessä, kun miehen syvästi halveksima vaimo päättää lähteä kotoa sanaakaan sanomatta. Vaimoni sai  Suomen Dekkariseuran Vuoden Johtolanka -palkinnon vuonna 2005, mutta en kyllä lukemani perusteella osaisi tätä "puhtaana" dekkarina pitää.

"Mies on menestyvä journalisti, jonka elämässä sujuu kaikki muu paitsi avioliitto. Valtavan lihava vaimo on miehen elämän salattu häpeä. Avioliiton lyhyen onnen on katkaissut vammaisena syntynyt, varhain kuollut lapsi. Mies pakenee tragediaa uraelämään, vaimo hukuttaa surunsa syömiseen."

Vaikka mies oli sikamainen vaimolleen, "sympatiseesarin" koko tarinan ajan miestä ja hänen koettelemuksiaan. Ollessaan roskalehden päätoimittaja ja kiinteästi kiinni pintaliitoelämässä, hän oli harhautunut uskomaan, että kaikille ihmisille vain pinta on tärkeää. Hän häpesi kuollakseen lihavaa vaimoaan ja tämä häpeä yhdistettynä avioliittoon, jossa ei lapsen kuoleman jälkeen osattu enää kommunikoida, sai  miehen toivomaan eroa ja vaimon katoamista. Sinä päivänä kun näin tapahtuu, jäljelle jää kuitenkin kaipaus ja epätoivo.

Vaimoa kuvataan miehen näkökulmasta ja siten hänestä piirtyy lukijalle säälittävä ja epätoivoinen kuva. Tuntuu, että alussa on jopa helppo ymmärtää miestä ja hänen haluaan paeta toimimatonta avioliittoa työhönsä. Olen lukenut enemmän teoksia, joissa pettäminen ja suhteen päättyminen kuvataan naisen kautta, Vaimoni miesnäkökulma toimii ilahduttavan hyvin. Kirjan yksi mielenkiintoisimpia teemoja on ulkonäkökeskeisyys, onko avioliitossa tärkeintä vain toimiva ulkokuori vai kahden ihmisen välinen yhteys, huolimatta siitä, miltä se ulkopuolisesta näyttää.

Varikselta lukemani suosikkikirjani on Kilpikonna ja olkimarsalkka, fiktiivinen tarina hänen omasta epäonnistuneesta liitostaan Pentti Saarikosken kanssa.

Tuula-Liina Varis: Vaimoni
Wsoy, 2004
Sivuja: 378










Hups: Vanha arvioni nousikin nyt uutena bloggauksen pienen otsikkopäivityksen myötä.

Jean Giono: Mies joka istutti puita

"Kun ajattelen, että yksi ainoa ihminen on, pelkästään omien fyysisten ja henkisten voimiensa varassa, kyennyt luomaan tuosta autiosta seudusta oikean Kaanan maan, niin uskon että ihmisen osa kaikesta huolimatta on ihailemisen arvioinen."

Haluan jakaa kanssanne pienen kirjalöytöni. Tartuin kirjastossa ranskalaisen kirjailijan Jean Gionon teokseen Mies joka istutti puita (Basam Books, 2008) koska se näytti pienestä koostaan huolimatta, tai ehkä juuri siksi, todella kiinnostavalta. Olen moittinut itseäni siitä, etten enää tartu vain hetken mielijohteesta teoksiin vain lukemistani ohjaavat vahvat odotukset ja lukuisat kirjavinkit. Tämän kirjan nappasin vain itselleni välipalaluettavaksi, mutta siitä paisuikin isompi kokemus ja haluan sen jakaa blogissani. Gionon teos vaikuttaa ekologiselta esseeltä tai sitten se muistuttaa pientä novellia, niin lyhyt tarina se on.

Juoni tiivistettynä:
|| Mies joka istutti puita kertoo nimensä mukaisesti epäitsekkäästä paimenesta Elzéard Bouffierista, jonka elämäntehtävä on istuttaa puita, tuhansia puita. Kertoja pysyy nimettömänä läpi tarinan (vaikka on esitetty väitteitä, että kertoja olisi Giono itse, sen tueksi ei ole annettu mitään todisteita) ja hän ystävystyy vuonna 1910 tämän puita istuttavan paimenen kanssa. Kertoja saapuu autioituneelle paikkakunnalle ja ihmettelee paimenen erakoitumista ja elämäntehtävää. Hän palaa ensimmäisen maailmansodan jälkeen takaisin paimenen luo ja on ihmeissään siitä, kuinka alue on muuttunut. Paimen ei ole edes tietoinen sodasta ja paikka näyttää paratiisimaiselta sodan runtelemaan Eurooppaan nähden. Kertoja saa mielensä kasaan täällä luonnon keskellä, paimenen vieraana. Paimen on jopa luopunut puiden tähden lampaistaan ja siirtynyt mehiläisten kasvattajaksi, jotta nuori taimikko ei kärsisi lampaiden ruokailusta. Neljän vuosikymmenen ajan Bouffier istuttaa puita ja muuttaa alueen maanpäälliseksi Eedeniksi. Toisen maailmansodan jälkeen laakso nimetään luonnonsuojelualueeksi, sillä puiden kasvaminen ja ympäristön elpyminen uskotaan olevan luonnollinen ihme. Alue muuttuu luonnon hyvinvoinnin takia asumiskelpoiseksi ja kymmenet tuhannet ihmiset muuttavat sinne asumaan. ||

Minua puhutteli tarinan ekologinen sanoma ja kuinka yhden ihmisen hyvä teko voi oikeasti kantaa suurta hedelmää ja tehdä ihmeitä. Teos on kirjoitettu 50-luvulla ja sen innoittamana on syntynyt useita metsänistutusliikkeitä. Ihmisiä on aina kiinnostanut tarinan fiktion ja faktan suhde ja myönnän, että itsekin toivoisin Bouffierin olleen oikea historiallinen hahmo. Pyyteetön erakkomies, joka vietti päivät pitkät istuttaen puita täysin omistautuneena luonnon kauneuden vaalimiselle. Ihminen, jota edes kaksi maailmansotaa ei hetkauttanut.

Basam Booksin versiossa on myös suomentajan lisäämät jälkisanat ja taustoja kirjailijasta.
Youtubesta löytyy tarinasta tehty animaatio, joka voitti ilmestymisvuonaan 1987 Oscarin parhaana lyhyt animaatioelokuvana.
Tarina pdf-muotoisena englanniksi

Jean Giono: Mies joka istutti puita
Basam Books, 2008
Sivuja: 62
Suomentanut: Tuukka Kangasluoma

Lyhytarviot - poimintoja muutamasta kirjasta

Olen lukenut tänä keväänä paljon sellaisiakin kirjoja, joista en ole ehtinyt tehdä blogiini arvioita. Haluan kuitenkin sanoa niistä jotain lyhyesti lukukokemusta kuvaillen.

Petri Tammisen Mitä onni on (Otava, 2008) ei kolahtanut niin hyvin kuin aiemmin lukemani Muita hyviä ominaisuuksia, mutta löysin kyllä tästäkin teoksesta paljon huumoria. Tammisen tyyli kirjoittaa lakonisesti arjesta huumoria viehättää minua. "Kun riita sitten päättyy, on mahdotonta sanoa kumpi oli kohtuuton. Sillä ei ole merkitystä, riittää että saa levätä." Teoksen päähenkilö on masentunut kirjailija, joka aloittaa kuvataiteilijaystävänsä kanssa projektin. He haluavat kirjoittaa kirjan onnesta, mutta työtä jarruttaa koko ajan se tosiasia, ettei päähenkilö itse ole onnellinen. Hän ylenkatsoo vaimoaan ja lapsiaan ja haaveilee löytävänsä onnen Tanskasta, vanhan heilan luota. Miehet ja naiset ovat teoksessa kaukana toisistaan, mutta miesten välistä ystävyyttä kuvataan hauskasti ja lempeästi. Huvittavin teoksessa oli silti takakansi, sillä siinä on kuva Tammisesta ja teksti: "Hän on Petri Tamminen, tämän kirjan kirjoittaja. Hän ei ole kuitenkaan kirjan päähenkilö." Onneksi ei, sillä päähenkilö on varsinainen vätys.



Kristina Carlsonin kieli ilahdutti Herra Darwinin puutarhurissa (Otava, 2009). Pidin myös sen erikoisesta rakenteesta.Se muistutti runokirjaa "säkeen ylityksineen" ja outoine välimerkkiratkaisuineen. Paljon huutomerkkejä, vähän pilkkuja ja pisteitä. Minäkertojien vaihtuvuus ja soljuvuus aluksi hämmensivät, mutta puhujan paikallistamisella ei lopulta ollut mitään merkitystä. Moniäänisyys vahvisti yhteisöllisyyden ja kylän jakaman epäluuloisuuden tematiikkaa. Kyse oli kuitenkin 1870-luvun Kentin kylän asukkaista, ihmisistä Darwinin aikana. Mielenkiintoinen ratkaisu oli pitää itse Darwin melko etäällä, sillä kyläläiset suhtautuivat hänen tutkimuksiinsa ja ajatuksiinsa epäluuloisesti. Saman epäluulon kohteeksi joutuu teoksessa myös puutarhuri, sillä hän uskoo isäntänsä luonnontieteellisiin tutkimuksiin ja on ateisti. Ihastuin teokseen niin, että hankin itselleni myös Carlssonin romaanin Maailman ääriin.


Maria Jotunin yhdenpäivänromaani Arkielämää (SKS, 1994), jossa tapahtumat sijoittuvat ihan tavalliseen päivään. Juhani Aho tiivistää Jotunille kirjoittamassaan kirjeessä 13.12.1909 hyvin myös oman lukukokemukseni:
"Paitsi tyyppeihin nähden on uusi kirjanne minusta mestariteos tekniikkaan nähden. Se on siinä aivan uusi ja rohkea. Ei mitään varsinaista juonta, ei mitään teennäistä kompositsionia, ja kuitenkin tuo kokonaisuus. Monta ihmiselämää, kokonainen yhteiskunta vaan muutamissa kohtauksissa, yhtenä ainoana päivänä, niin kuin sen tarkka silmä voi nähdä yhtä lyhyessä ajassa. Se on aivan omaanne tuo tekniikka /--/"

Jotuni eli aikana, jolloin keskustelu naisen roolista ja seksuaalisuudesta kävi vilkkaana. Pyrittiin rajaamaan ja määrittelemään naisen halua, modernit naiset halusivat etsiä sille tilaa ja toteutumisen mahdollisuuksia.Porvarillinen kasvatus korosti, ettei ihminen voinut saavuttaa todellista onnea hetkellisten nautintojen kautta. Minua kiinnosti erityisesti lukea naishenkilöiden mielipiteitä seksuaalisuudesta ja rakkaudesta.

Daniel Glattauer: Kun pohjoistuuli puhaltaa

"Emmi ulkopuolisesta maailmasta, nautin viesteistäsi"

Seuraavana päivänä
Itävaltalaisen kirjailijan Daniel Glattauerin teos Kun pohjoistuuli puhaltaa (Atena, 2011) edustaa nykyajan kirjeromaanigenreä. Kirjeiden sijaan päähenkilöt Emmi ja Leo kirjoittavat toisilleen sähköposteja, koko teoksen ajan. Virkistävä lukea "uudella" tavalla rakennettu teos, jossa kertoja puuttuu täysin. Lukija saa tietää päähenkilöiden luonteista, perhesuhteista, ajatuksista ja tunteista sähköpostien kautta ja samaan aikaan kun toinen päähenkilö sitä "lukee". Mitään ylimääräistä ei teokseen ole laitettu ja asiat luetaan joko konkreettisesti viesteistä tai rivien välistä. Nopealukuista, mielenkiintoinen lähtökohta ja ihanan tirkistelevä olo läpi teoksen.

Kahdeksan minuuttia myöhemmin
Kiinnostuin teoksesta, kun luin siitä näytteen Atenan nettisivuilta. Jäin koukkuun hetkessä ja halusin vain tietää enemmän ja enemmän. Tarina alkaa siitä kun Emmi lähettää vahingossa viestin täysin tuntemattomalle ihmiselle, Leolle, koska on epähuomiossa kirjoittanut sähköpostiosoitteen väärin. Tämä jännä yhteydenotto poikii aluksi kovin virallisia ja etäisiä vastauksia, mutta niistä ketjuuntuu pikkuhiljaa läheinen ystävyys, jossa monenkirjavat tunteet räiskyvät. Mielenkiintoista lukijan kannalta on se, että hyvin pitkään lukija rakentaa kuvan Emmistä ja Leosta heidän kirjoitustyylinsä ja sanavalintojen mukaan, eikä heidän elämäänsä liiemmin taustoiteta. Minusta se tuntui kauhean luontevalta, sillä eivät toisilleen tuntemattomat ihmiset heti lähde kertomaan elämäntarinaansa, vaan se tutustuminen lähtee hetkittäisistä ajatuksista ja sanallisesta kisailusta.

Kaksi tuntia myöhemmin
Leo ja Emmi tuntuvat molemmat hirveän todellisilta ihmisiltä, eivätkä fiktiivisiltä kirjan hahmoilta. Vuoroin samaistuin heihin molempiin ja saatoin myös asettautua kiistoissa toisen puolelle. Tirkistely toi kirjaan lisävärettä, sillä kumpikaan päähenkilöistä ei oleta että joku muu lukisi heidän viestien vaihtoaan. Tätä tarkoitan todellisuuden tunnulla, että edes mietin näitä tirkistelyn tuntemuksiani kesken lukemisen. Sähköpostien välinen dialogi on samanaikaisesti hyvin rakennettu kulkevan tiettyjä polkuja pitkin, eikä tajunnanvirtamaista kirjoittelua esiinny, joten tekstiä on helppo seurata ja pysyä tarinan imussa.
Uskon, että yleensä ihmiset kirjoittavat rönsyillen ja monesta eri asiasta samassa viestissään, mutta niistä aineksista ei saisi kasattua toimivaa kaunokirjallista teosta. Kun pohjoistuuli puhaltaa tuntuu hyvin aidolle ja sen juonenkuljetus on uskottava.

Viikkoa myöhemmin
Vähitellen teoksen maailmasta avautuu lukijalle useampi taso. On Emmin ja Leon rakentama virtuaalinen todellisuus, jossa he ovat toisilleen olemassa kielen kautta rakentuneiden mielikuvien varassa. Lisäksi heillä molemmilla on kuitenkin myös oma elämänsä ja välillä se joutuu ristiriitaan virtuaalisen todellisuuden kanssa. Todellisuuden kohtaaminen ei ole aina helppoa, jos unelmat heräävät ja mielikuvien maailma houkuttaa enemmän. Samaan virtuaalisuuteen koukuttuu myös lukija, sillä lukemista ei voi lakata ennen kuin viimeinenkin sähköpostiviesti on luettu. Loppu jää kihelmöimään ja odotan kovasti toista osaa. Joka seitsemäs aalto ilmestyy vasta ensi vuonna.

Suosittelen sinulle, joka uskot virtuaalirakkauteen.

Daniel Glattauer: Kun pohjoistuuli puhaltaa
Atena, 2011
Sivuja: 259
Suomentanut: Raija Nylander