Anne Tyler: Jää hyvästi

Anne Tyler: Jää hyvästi, Otava 2014. Pokkaripainos. The Beginner's Goodbye, 2012. Suomennos: Jaana Kapari-Jatta. 203 sivua. Oma ostos.

Tuntuu siltä, että annetylerini kuuluvat talviaikaan ja kotikotini lukemistoon. Edellisen Nooan kompassin luin vuoden alussa tammikuussa, nyt lentokonekirjaksi valikoitui tämä haikeanlempeä Jää hyvästi, ja tähyilen jo äitini kirjahyllystä Pyhimys sattuman oikusta -romaania. Tekee nimittäin mieli jo siirtyä näistä uudemmista kirjoista läpimurtoromaanien ja kiitellymmän tuotannon pariin.

Voisin kuvata Jää hyvästiä sanalla salaviisas, ellei siinä olisi vähän sellainen tuntu, että kirja on oikeasti liian suoraviivainen ja haluaisin sillä kovasti olevan joku syvempi taso. Voisin kuvata romaania sanalla kepeä, ellei eräs kirjailija olisi kertonut, että häntä harmittaa, kun hänen tuotantoaan aina kuvataan kepeäksi ja se on jotenkin latistava sana, jota käytetään yksinomaan naisten kirjoista – ei koskaan miesten kirjoittamista kirjoista. Voisin kuvata lukukokemusta kotoisaksi, ellen olisi jo kertonut, että luen Anne Tylerin kirjoja vain täällä Lapissa ollessani. Sana 'lämminhenkinen' vilahti myös sivujen sulkeuduttua mielessäni, mutta se nyt on kertakaikkiaan latteuden huipentuma, kun pitäisi kuvata kirjaa, joka on kyllä tavattoman hyvä mutta kieltämättä vähän tylsä.

Mutta silti kaikki nämä sanat vähän sopivat Jää hyvästi -romaaniin, ja toivon mukaan loppuosa bloggauksestani kertoo vielä hieman lisää.

Kirjan päähenkilö on kolmikymppinen kustannustoimittaja, joka on onnellisesti naimisissa vaikeaselkoisen Dorothynsa kanssa, kunnes käsittämättömän onnettomuuden vuoksi jää leskeksi. Aaron Woolcott ei kuitenkaan vaikuta yhtään niin nuorelta, vaan hän on pikemminkin vanha kuin äijäraahus. Eikä hän varsinaisesti ole kustannustoimittaja, vaikka hän työskenteleekin perhekustantamossa. Kaikki kunnia palvelukustanteille, ei Aaron tee kirjoille juuri mitään, lisää ehkä pilkkuja paikoilleen, jos siihenkään kirjoittajat antavat luvan. Työ vaikuttaa melko tylsälle, vaikka kustantamon lippulaivasarja Aloittelijan oppaat siihen tähän ja tuohon kuulostavat välillä hyvinkin mielikuvituksellisille. Sarjan nimi on myös Tylerin romaanin alkuperäinen nimi. Tässä mielessä suomennos on melko kehno, vaikka se toisaalta kuvaa hyvin Aaronin menetystä ja niitä vaiheita, mitä hän käy vaimonsa kuoleman jälkeen.

Kaikki kirjan hahmot ovat melko tylsiä, eikä Aaronin ja Dorothyn liitossa tunnu olevan juuri mitään onnellista kitkaa tai jännittävää jännitettä. Kirjan juoni on ennalta-arvattava, sillä ainoa eriskummallinen puoli (joko yliluonnolliseksi laskettava tapaus tai luonnollisena osana Aaronin surutyöhön kuuluva Dorothyn kuolemanjälkeinen "ilmestyminen") paljastuu jo alkusivuilla. Loppuun asti odotin silti yllättyväni edes vähän.

Mutta juoni ja tapahtumattomuus eivät sinällään ole tärkeitä, sillä pidin kirjasta ja näistä erityisen tympeistä ihmisistä valtavasti. Tylerilla on taito kirjoittaa sellaisia vivahteita helppoihin kohtauksiin, että tarina pitää otteessaan eikä suuria muutoksia juuri kaipaa. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että hänellä on aiemmissa kirjoissaan vähän toisenlainenkin puoli ja että hän osaa kirjoittaa myös rohkeampaa ja ironisempaa keskiluokkakuvausta ja ihmissuhteita. Jotain tällaista jäin kaipaamaan, vaikka tähän mittaan aineksia riitti vähemmälläkin puhdilla.

Jää hyvästi kääntyy puutteistaan huolimatta hyvän lukukokemuksen puolelle, erityisesti siksi, että surutyöhön on kirjattu myös paljon huumoria ja pahantuulisuutta.

Marko Hautala: Kuokkamummo

Marko Hautala: Kuokkamummo, Tammi 2014. Ennakkokappale. Kansi: Mika Tuominen. 328 sivua.

Pyhäinpäivänkirjaksi valikoitui minulle hyvin epätavallinen kirja, sillä kauhua en juurikaan lue. En pysty katsomaan edes kauhuelokuvia, sillä sain lapsena niistä jonkinlaisen yliannostuksen – vieläkin kammottaa nuket ja perjantaikolmannettoistat sun muut. Varasin kuitenkin mökkilomalle Marko Hautalan uutuusteoksen, sillä Katja ja Sari ovat myös lukeneet ihan läpipäivinä Kuokkamummon tarinan ja päätimme julkaista kaikki bloggauksemme yhtä aikaa.

Alku käynnistyy aika tahmeasti, teksti tuntuu epätasaiselta ja huomaan kiinnittäväni koko ajan siihen huomiota, mistä en pidä ja huomaan pitkästyväni. Mutta muutamien kymmenien sivujen jälkeen teksti alkaa kuin kiitää. Sivut kääntyvät rivakasti ja tarina pitää paikoin hyvinkin vahvasti otteessaan. Ilta-aika pimeässä illassa takkatulen ääressä on kuin omiaan lapsia nappaavan pahuuden tarinan lukemiseen. Tunnelma on hyvä, ja kirjan paikoin vaihtuvat rivot ja vistot, pelottavat ja jännittävät kohtaukset luovat aika hyytävän lukutunnelman.

Kaupunkilegenda Kuokkamummosta, joka tappaa lapsia – joka suorastaan kyttää ja vainoaa heitä – on taitavasti pohjustettu. Monta päähenkilöä ja kahdessa aikatasossa kulkeva kerronta tuovat kirjaan vaihtelevuutta ja pidin siitä, että kaikkea ei silti selitetty auki. Loppua kohden tämä kuitenkin kääntyi vähän tarinaa vastaan, sillä huomasin kaipaavani jotain miltei puhkiselittävää lopetusta. Yöunien jälkeen aamunvalossa kirja ei enää niin kammota, enkä ole ihan varma, ymmärsinkö lopulta täysin kaiken. En kaipaa kirjoilta lopullista totuutta ja usein pidän hämmentävästä olotilasta, mutta tällä kertaa loppuosa jää turhan etäiseksi. Tai hämäräksi.

Kukaan ei puhu. Ikinä.

Ja tämä on aina niin hyytävää. Puhumattomuus ja salaisuuden paljastaminen, pahat seuraamukset ja lukijan alati kasvava uteliaisuus.

Kirjassa on todella mielenkiintoisia hahmoja, ja erityisesti nuoren Samuelin ja Amerikasta Suomeen muuttaneen Julian tarinalinja viehätti ja kiinnosti minua eniten. Rakkaus ja himo kammottavan tarinan lomassa kääntää lukukokemuksen positiivisen puolelle, vaikka aivan täysin kirja ei vakuuta.

Erilainen ja jännittävä lukukokemus, mutta epätasaisuus tekstissä ja tarinassa latistavat. Mutta kauhukirjana siinä mielessä onnistunut, sain todellakin pyhäinpäivän iltaan toivomaani pelkoa. Puiden inahdukset takassa ja lampun heilahtaminen ikkunassa saivat minut monta kertaa sätkähtämään.

Helsingin kirjamessuilla nähtyä

Kirjamessujen lukupiirissä Virpi Hämeen-Anttilan Minun Intiani -teos

Osallistuin messuperjantaina Virpi Hämeen-Anttilan Minun Intiani -tietokirjan lukupiiriin ja lupauduin kirjoittamaan siitä myös blogiini. Viime vuonna olin mukana vastaavanlaisessa tilaisuudessa, raportoin tuolloin Kjell Westön Kangastus 38 -romaanin lukupiiristä. Viimevuotiset kokemukset ovat selvästi olleet hyviä, sillä tänäkin vuonna järjestettiin lukuisia lukupiirejä kaikkina messupäivinä.

Kirsin Book Club -niminen lukupiiri veti salin etuosassa keskustelua. Jokainen lukupiiriläinen oli valinnut oman aihealueen runsaasta tietokirjasta. He alustivat kysymyksensä ensin lukukokemuksestaan kertoen ja muutamin tekstisitaatein. Minusta tämä oli oikein kiinnostava tapa, sillä lukupiiriläiset olivat selvästi suunnitelleet, mistä aikovat puhua ja kysymykset olivat kirjailijalle olivat monipuolisia ja meille kuulijoillekin mielenkiintoisia. Myös yleisökysymyksille jätettiin lopussa aikaa.

Lukupiiri on syntynyt siitä, että Kirsi pyysi sellaisen syntymäpäivälahjaksi palattuaan Thaimaasta Suomeen. 15 lukupiiriläistä on kokoontunut kuukausittain jo neljän vuoden ajan. Tilaisuuden aluksi jokainen heistä kertoi lyhyesti, miten on lukupiirin aikanaan liittynyt ja mitä lukeminen heille merkitsee.

Taululle Virpi oli kirjoittanut nimensä sanskriitiksi, ja hän kertoi ennen varsinaisen keskustelun alkamista, miksi halusi kirjoittaa tämän teoksen ja mikä on hänen suhteensa Intiaan, kieleen ja miksi kirjassa ei ole kuvitusta. Asiaa nimittäin moitittiin lukupiirissä, mutta Virpi on halunnut pitää kirjan kevyenä matkakirjana, sillä värikuvat tuovat kirjaan lisäpainoa. Jäin miettimään, että kovakantinen kirja kansipapereineen ei vieläkään erityisen matkustusystävällinen ole, mutta toisaalta teoksen todella kiinnostavat reitit tarinoineen ja sivupolkuineen kyllä puoltavat sitä, että teos kannattaa ehdottomasti ottaa Intian-matkalle mukaan.

Minun Intiani on hyvin runsas ja se vie lukijansa pidemmälle kuin, minne perinteisimmät turistikierrokset kuljettaisivat. Virpi kuvasi kirjaa niin, että se on kuin fiktiivinen kierros Intiasta hänen johdollaan, sillä jokaisella Intia on aina omanlaisensa -- hänellekin joka kerta maa näyttäytyy vähän erilaisena. Hakemisto on kattava, joten kirjaa ei tarivitse lukea kerralla vaan vaikka sieltä täältä ja kohdepaikkojen mukaan. Kirja on sellainen, jonka Hämeen-Anttila olisi itse halunnut lukea ennen kuin ensimmäistä kertaa matkusti maahan. Tuhti tietopaketti kuvaa rehellisesti myös Intian huonoja puolia mutta samalla halutaan poistaa niitä tavanomaisimpia pelkoja, mitä monilla Intiaa kohtaan on.

Pidin erityisesti yhdestä lainauksesta, jonka eräs lukupiiriläinen oli poiminut. Siinä kuvataan, kuinka Intia on välillä kuin tulinen chili, ettei sitä tottumattoman vatsa välillä kestä. En ole itse matkustanut koskaan Intiaan, mutta teoksen ja keskustelun myötä totta kai tuli halu kokea edes osa siitä kaikesta runsaudesta. Hämeen-Anttila on hyvä tarinoitsija niin kirjoittajana kuin lukupiirin edessä. Sillä kaikesta nureastakin huolimatta kirja ja keskustelu antoi hyvin positiivisen kuvan Intiasta.

Suosittelen lukupiiriä ensi vuonna, vaikka kirjamessuohjelmaa riittää enemmän kuin kylliksi. Silti kesken messukiireiden oli miellyttävä pysähtyä kuuntelemaan ja keskustelemaan omaan tilaan. Kirjasta saa paljon enemmän irti, kun sen jakaa tuoreeltaan muiden lukijoiden kanssa.

Torstai on messuohjelmaa täynnä

Tänään alkavat Helsingin kirjamessut, ja päivät ovat kyllä hyvin täysinäisiä sunnuntai-iltaan asti. Vielä juon laiskana aamukahvia sängyssä ja tutkailen messuohjelmaa. Minulla on tarkoitus kuvata paljon tänään Siltalan kirjailijoiden esiintymisiä ihan työroolin puolesta, mutta näiden lisäksi haluan kuunnella ainakin seuraavat ohjelma, joista kaksi näkyy tuossa kuvassakin.

Klo 12. Tulevaisuudessa jokainen julkaisee itse kirjansa – vai julkaiseeko? Miksi kustantajia tarvitaan julkisuudessa. Kullervo

Klo 13 Kustantamon kulisseissa. Aino

Klo 13.30 Minkälainen on hyvä tietokirja? Aleksis Kivi

Klo 14 Karanteeni. Kuinka aids saapui Suomeen. Hanna Nikkanen ja Antti Järvi. Kirjakahvila

Sen jälkeen kiiruhdan kuuntelemaan loppuun Esikoiset-ohjelman Kullervoon.

Klo 15 Nollapiste ja Lauantaiesseet. Hannu Raittila ja Antti Arnkil. Katri Vala

Klo 16.30 Taiteilijatoveruutta. Riitta Konttinen. Aleksis Kivi

Klo 17.00 Kriitikot vs. kirjabloggaajat. Kullervo


Tiukka ohjelma, joten pitää pakata eväät ja kamera mukaan. Nähdään messuilla! Yritän ehtiä blogata messutunnelmia viikonlopun aikana, mutta pidemmät jutut sitten messujen jälkeen. Ja tänä vuonna saan lauantaina ensimmäistä kertaa äidin ja isänkin tutustumaan kirjamessuhumuun. Jee!

Antti Arnkil: Lauantaiesseet

Antti Arnkil: Lauantaiesseet Siltala, 2014. Graafinen suunnittelu: Aleksi Salokannel. Sivuja: 175

Jos sinulla/teillä on jostain syystä aikaa vain yhteen esseeseen, niin suosittelen lukemaan Antti Arnkilin kokoelmasta Lauantaiesseet "Reko"-nimisen tekstin. Se on yhtä aikaa hauska, vähän nolo ja rehellisen surullinen. Ja lisäksi vielä inspiroiva, sillä minun oli pakko sen luettuani varata saman tien kirjastosta kaikki Reko Lundánin teokset. Yhden näistä ehdin jo lukeakin. Essee kiinnostaa minua myös ammatillisesta syystä, sillä harvemmin pääsee lukemaan kustannustoimittajan työstä ja siitä läheisestä suhteesta, mikä kirjailijan kanssa syntyy.

Essee on myös hyvä osoitus siitä, miten Arnkil kirjoittaa. Hän on samanaikaisesti pehmeä ja terävä, ja teksti on sujuvasanaista ja – saako näin edes sanoa kuulostamatta hupsulta – onnellista. Sillä ei tätä kokoelmaa missään nimessä kannata vain yhteen esseeseen jättää, niin lämminhenkisesti ja tarinallisesti Arnkil lähestyy kulttuurielämyksiä: kirjallisuutta, rock-musiikkia, elokuvia.

Joissakin esseissä on mielenkiintoista seurata Arnkilin mukana jonkin itselle tutun asian käsittelyä. Esimerkiksi Zaida Bergrothin Skavabölen pojat (2009) on jäänyt mieleeni hyvin vahvasti elokuvan jälkeen mieheni kanssa käydyn keskustelun tähden. Elokuva osui johonkin sielunsopukkaan niin, että siitä oli pakko puhua pitkään. "Äidin kuolema (24 kertaa sekunnissa)" kuvaa muun muassa sitä, miksi sitä on vaikea katsoa. Tunnistin ja nyökkäilin.

Mutta ei aiheen tarvitse olla tuttu, jotta sen lukemisesta nauttii. Vaikka erityisesti pidin kirjallisuuteen liittyvistä esseistä, niin yllätyin, kuinka paljon innostuin myös esseestä "Dave Grohlin taide", vaikken ymmärtänyt varmasti puoliakaan musiikkisanastosta. En tunne juurikaan bändin tuotantoa, muutamaa hittibiisiä lukuun ottamatta, enkä osaa itse soittaa mitään. Mutta minua nauratti, miten Arkil kuvaa vaikka, miten "Grohl ja Cobain ovat huutajina eri maata". Tai kuinka hän joutui puolustamaan loukkaantuneena baarikeskustelussa rakkauttaan Foo Fightersiin.

Esseekokoelmia on tänä syksynä yöpöydälle kertynyt useampi. Siinäkin mielessä Lauantaiesseet toimii hyvänä inspiraationa.

Kirja ja leffa – eri syistä yhtä hyviä

Kuva Finnkino

Elokuva: Gone Girl, 2014
2 h 29 min
Ohjaaja: David Fincher
Liput tarjosi SF Film Finland 

Kirja: Gillian Flynn: Kiltti tyttö
Wsoy, 2013
Suomennos: Terhi Kuusisto
447 sivua

Luin Kiltti tyttö -romaanin yli vuosi sitten, ja vaikka muistin pääosin juonen vielä ihan hyvin, ei kirja missään nimessä pilannut elokuvaa. Pidin elokuvasta valtavasti, ja hämmentävää kyllä, se ei hävinnyt kirjalle vaan oli eri syistä jännittävä.

Tarina on mutkikas ja käänteitä riittää, pelkästään niissä on syytä nauttia Gillian Flynnin hienosta teoksesta. Elokuva on pelkistetympi eikä se toista kaikkia tapahtumia, mutta äänimaiseman, robottimaisesti puhuvan päähenkilönaisen, mukaansatempaavuuden, näyttelijöiden vuorovaikutuksen ja hyvän leffaseuran vuoksi teatterissa on nautinto istua.

Lainaan muokaten itseäni, sillä kirjoitin kirjasta viime kesänä lehteen jotakuinkin näin:

"Gillian Flynnin psykologinen trilleri pitää otteessaan. Kirja alkaa aviomiehen puheenvuorolla, päivänä, jolloin hänen vaimonsa katoaa. Amyn kohtalo on mysteeri, mutta hän ei jää lukijalle vieraaksi. Päiväkirjamerkinnät tuovat vastapainoa miehen kertomukselle. Nick ja Amy toivovat kumpikin, että toinen osaisi lukea ajatuksia. Silti he tuntevat toisensa niin hyvin, että pystyvät manipuloimaan toisen sitä aavistamatta. Lukijalle salaisuudet tuntuvat selviltä alusta alkaen. Sitten tapahtuu käänne ja toinen – ja tarinaan on koukussa."

"Tarinan imu syntyy avioparin kertomusten välisestä jännitteestä, joka on yhtä kiihkeä ja ristiriitainen kuin heidän liittonsa. Väistämättä sitä ottaa jommankumman puolen, vaikka molemmat ovat yhtä epäluotettavia oppaita."

"Teos pistää pohtimaan, millaisilla ennakko-odotuksilla lähestymme tragedioita ja toteutuuko 'syytön, kunnes toisin todistetaan' -periaate poliisin, median, läheisten ja lukijan tarkastellessa tapausta."

Kirja on sanomaltaan rikkaampi, sillä henkilöt syventyvät lukiessa paljon enemmän ja lisäksi Flynn on jotenkin "terävä" kuvaamaan vaikka illanistujaisia. Elokuvassa lisäjännitettä tuo musiikki ja käänteiden nopeus. Minusta oli myös varsin ihanaa tarkkailla kesken kaiken vierustoverin reaktioita.

Sekä elokuvassa että kirjassa on parasta, miten näiden monien käänteiden myötä oletukset asetetaan jatkuvasti kyseenalaiseksi ja totuus hahmottuu pala palalta. Mieheni oli aivan äimistynyt, sillä hänellä ei ollut mitään ennakkotietoa ennen kuin elokuviin pääsimme.

Luin kesällä Flynnin Paha paikka -romaanin. Kolmas Sharp Objetcts pitää varmaan tilata ja lukea englanniksi, kun nyt en millään malttaisi odottaa suomennosta.