Doris Lessing: Viides lapsi

Doris Lessing: Viides lapsi
Otava, 1989
The Fifth Child, 1998
Suomennos: Heidi Järvenpää
Kannen maalaus: Jaakko Ollikainen
Sivuja: 160
Mistä: kirjastosta

Tästä jutusta olisi tullut varmaan aika erilainen, jos olisin noussut yöllä sängystä ja ryhtynyt samantien kirjoittamaan tätä arviota. Jos olisin heti kirjoittanut siitä olotilasta, jonka vallassa yritin nukahtaa kirjan kannet suljettuani. Jos en olisi odottanut vielä yhtä päivää ja sulatellut lukemaani. Todennäköisesti olisin enemmän puhunut vihasta, ärtymyksestä ja heikotuksesta, sillä en edes muista, koska kirja on viimeksi vaikuttanut minuun näin vahvasti.

Sen sijaan odotin ja tuumailin, sain nukuttuakin ja tein yhden päivän töitä ja aloittelin jo toista kirjaakin. Doris Lessingin Viides lapsi ei vain anna rauhaa, ja nyt on sopiva hetki kirjoittaa kirjasta blogiin muutamia pohdittuja ja harkitsemattomia sanoja. Lukukokemus oli siis äärimmäisen vahva, kuten tästä kaikesta voi jo varmaan päätellä. Tärisin kirjan luettuani ja alan olla taas samassa tunnekuohussa, kun yritän jotain siitä sanallistaa.

Kirja ei ole sivumäärältään järkälemäinen, mutta se on tiivisti kirjoitettu, vailla lukujaottelua ja kappaleiden välejä. Tämä on varmasti tarkoituksellista, sillä tarina hyökyy päälle ja tekee lukemisesta entistä intensiivisempää. Samalla kovin intiimiä. Lukijana olen täysin kirjan armoilla, enkä saattanut lopettaa lukemista missään vaiheessa. Itse asiassa olisin jatkanut sitä vielä vaikka kuinka, sillä silloin heti lukemisen jälkeen kirjan loppui tuntui aivan väärältä ja olisin halunnut tietää enemmän. Nyt kun aika on kulunut hivenisen, olen jo armollisempi, loppu oli oikeastaan aika tyylikäs. Kuin kovassa vauhdissa tapahtunut äkkijarrutus. Osa nytkähtää vain vähän paikaltaan, osa lentää, osalla tuntuu ikävästi vatsanpohjassa ja osa kiroaa kuskin holtittomuuden.

Harriet ja David tapaavat firman juhlissa, he löytävät toisistaan heti sielunsukulaisuuden, sillä he pitävät itseään epäsopivina yksilöinä villiin kuusikymmenlukuun. Melko pian nuoripari avioituu, ostaa ison talon kauempaa Lontoosta, minne koko suku mahtuu viettämään joulut, pääsiäiset, kesälomat. Harriet ja David haluavat paljon lapsia, suunnitteilla on jopa kahdeksanlapsisen perheen pyöritys. He ovat onnessaan koppavia, kuvittelevat jaksavansa yksin, kun lapsia syntyy lähes vuosittain, vaikka oikeastaan Davidin isä maksaa talomaksut ja antaa paljon rahaa ylläpitokouluihin ja Harrietin äiti auttaa lastenhoidossa, koska Harrietin raskaudet ovat raskaita ja hän on koko ajan väsyneempi lastensa kanssa. Silti sukujuhlat ovat tärkeitä, se on myös oiva aika näyttää muille, kuinka hyvin kaikki menee. Kunnes Harriet huomaa odottavansa viidettä lasta. Hän ei saa vauvan potkuilta nukuttua, aivan kuin lapsi yrittäisi sisältäpäin tuhota äitinsä. Harriet uupuu pahasti ja tietää jo etukäteen, ettei tästä lapsesta tule helppo tapaus. Ben on kuitenkin jotain sellaista, mitä kukaan ei osannut ajatella.

Tarinan intensiteetti on huippuluokkaa. Tavallaan vuoroin säälin ja vihastun Harriet ja Davidin valintoihin. Lessing on onnistunut kirjoittamaan hyvin todelliset hahmot, joihin voi samastua vaikka he ovat aivan erilaisia ja tekevät täysin päinvastaisia tekoja kuin mitä itse on tai mitä tekisi. Heissä on jotain kiehtovaa koppavuutta, kun kuvittelevat saavansa kaiken ja olevansa oikeutettua tavoittelemaan unelmaansa nyt ja heti. He vaativat paljon apua omilta vanhemmiltaan, vaikka kuvittelevat saaneensa kaiken täysin itse.

Ben on kuitenkin ihan oma lukunsa. Mielessä risteili niin paljon ajatuksia, ja erilaiset tunteet heittelehtivät tarinan edetessä. Säälin vähän, miten lapseen oikein suhtauduttiin ja kuinka aika on ollut armoton äidille, joka synnyttää sairaan lapsen. Kukaan asiantuntija ei halua edes selvittää, mikä Benissä on vikana. Hän on kaikkien mielestä niin sanotusti normaali, vaikka on selvästi liian voimakas, ei omaa lähestulkoon mitään sosiaalisia taitoja ja on hyvin raaka. Silti vihasin myös lasta ja halveksin Harrietin toimintaa, sillä hän hylkäsi täysin muun perheen ja neljä muuta lastaan, vain saadakseen selvittää, miten Benin kanssa tulisi toimia. 

Viides lapsi pakottaa ja antaa paljon. Kirjasta on niin moneen, joten olen hyvin onnellinen, että luin sen juuri nyt, kun olin pitkän aikaa lukenut hyviä kirjoja, mutta mikään ei ollut järistyttänyt minua raiteiltaan. Minusta on mahtava olla monta mieltä, sillä harvassa asiassa oikeassakaan elämässä voi täysin sanoa, mikä on oikein ja väärin, kun on kuitenkin monia asianhaaroja, jotka joutuu ottaa huomioon.

Ben on kirjanhahmo, joka aiheuttaa vilunväreitä, vaikkei häntä edes näe. Häntä on silti helppo sääliä ja muistaa, että kyseessä on kuitenkin lapsi. Harrietin ja Davidin liiton haluaa onnistuvan, heidän tarinaansa haluaa uskoa, mutta samalla heitä tekee mieli ravistella. Silti ymmärtää, että haasteet ovat kaikilla erilaiset. Lessingin kirja onnistuu kuvaamaan juuri tätä vaikeutta toimia aina oikein ja mahdottomuutta erottaa aina hyvä ja paha toisistaan.

Järkälemäisen pitkän bloggaukseni voi tiivistää kaikkein helpoiten tähän neuvoon: Jos et ole kirjaa vielä lukenut, lue se!

Astrid Lindgren: Melukylän lapset

Astrid Lindgren: Melukylän lapset
Wsoy, 1973, 6.painos
Alla vi barn i Bullerbyn, 1947
Kuvitus: Ingrid Nyman
Suomentanut: Laila Järvinen
Sivuja: 96
Mistä: äidin kirjahyllystä
Ruotsalainen klassikko

Olipa oikein mukava lukea Astrid Lindgreniä pitkästä aikaa. Löysin Melukylän lapset kotoa kirjahyllystä, ja se tuntui oikein sopivalta välipalalukemiselta muiden kiireiden keskellä. Luin Goodreadsista jonkun pettyneen kirjaan siksi, että lapsilla on niin tylsä elämä, kun mitään ei oikein tapahdu. Minua viehätti kirjassa puolestaan se, kuinka hyväntahtoisesti lasten elämää kuvataan ja kuinka reippaita he ovat. Lyhyet lauseet ja sivulauseiden vähäisyys sen sijaan pidätyttivät intoani. Tietysti kyseessä on vanha lastenkirja, eikä tätä voi samalla tavalla arvioida kuin muuta lukemistoani.

Liisa on teoksen kertoja, ja kertoo heti kirjan alkuun täyttävänsä pian kahdeksan vuotta. Hänellä on kaksi veljeä, Saku ja Naku, ja kun he nukkuivat samassa huoneessa, määräsivät pojat aina, koska sai lukea yövalossa ja koska kerrottiin kummitusjuttuja. Koko perhe asuu Välitalossa. Pienessä Melukylässä on vähän taloja ja lapsia, oikeastaan vain kolme taloa ja yhteensä kuusi lasta. Ylätalossa asuvat Liisan parhaat leikkikaverit, Anna ja Riitta. Alatalossa puolestaan Olli, joka on erittäin hyvä juoksija.

Jotain hyvin suloista Melukylän arjessa on, ongelmat ovat pieniä, leikkejä keksitään joulukorien askartelusta aidan päällä kulkemiseen. Aikuisten arjesta kerrotaan vähän, sillä Liisa puhuu mieluummin lasten leikeistä. Silti säröjä ja murheita on, vaikka lyhyinä mainintoina. Kiltti-niminen suutari ei ole nimensä veroinen, eikä saa koskaan töitään luvattuna ajankohtana valmiiksi. Liisalle on mainittu, että se johtuu siitä, että Kiltti juo liian paljon ja siksi hän käyttäytyy myös aggressiviisesti lapsia ja koiraansa Mustia kohtaan. Koiran tarina on hyvä esimerkki siitä, miten lapsen rohkeudella ja päättäväisyydellä asiat hoituvat paremmin. Ollin hyvällä hoidolla huonosti käyttäytyvä koira muuttuu, kun alkoholisoitunut Kiltti parantaa nyrjähtänyttä jalkaansa.

Melukylän lapset on oikeastan tarinakokoelma, harmi, etten muista, mitä lapsena kirjasta ajattelin. Luulisin, että kirjaa on mukava lukea lapsille, koska tarinat eivät ole niin pitkiä. Olisi myös mukava kuulla, ovatko tapahtumat nykyisin lapsilukijoista liian vanhanaikaisia. Minulle tämä menneen kuvaus oli kaikkein miellyttävintä kirjassa. Ingrid Nymanin kuvitus oli oikein herttaista, varsinkin eläimiä on piirretty paljon.

Tällaisena nostalgialukemistona Melukylän lapset toimi hyvin, mutta en olisi oikeastaan tämän enempää jaksanut yhdellä kertaa lukea. Kirja on täynnä lempeää arkea, ja se antoi sen, mitä vailla olin. Mukavan, kevyen ja rauhallisen lukuhetken.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni – Ensimmäinen kirja

Karl Ove Knausgård: Taisteluni 1
Like, 2013
Min Kamp. Første bok, 2009
Suomennos: Katriina Huttunen
Sivuja: 489
Mistä: ystävältä lainassa
Norjalaisen muistelmaromaanisarjan ensimmäinen osa

Nyt oli viimein aikaa, tahtoa ja mahdollisuus tutustua tähän "kaikkien" rakastamaan ja paljon huomiota saaneeseen kirjailijaan. Luin ensin hänen vaimonsa teoksen Helioskatastrofi, joten aloitin "Knasuvillityksen" väärästä päästä. Tuntui oikein mukavalta lukea miltei perään tämä Taisteluni, sillä jäin kuin jäinkin tähän sarjaan koukkuun ja haluaisin pian lukea toisen osan. Minun onnekseni jaksoin pidätellä lukuhaluja tähän asti, sillä mitä todennäköisemmin syksyllä julkaistaan sarjan neljäs osa, joten pääsen tänä vuonna lukemaan vielä kolme "Knasua".

Voihan Karl Ove Knausgård, osaat kirjoittaa kyllä oikeasti maagisen koukuttavaa tekstiä, etten päässyt viime yönä edes unille ajoissa. Luin kuinka nuori Karl Ove yrittää päästä uudenvuoden bileisiin ajoissa, mutta hän joutuu kävelemään nelisen kilometriä tuiskussa kahden kaljakassin kanssa. Aina auton tullessa vastaan hän joutuu piilottamaan kassit ojaan ja jatkamaan matkaansa muina miehinä eteenpäin, ettei autossa olevat näe, että hän kantaa kaljakasseja mukanaan. Sitten hän juoksee taaksepäin noutamaan kassit ja matka jatkuu. Kuulostaa niin pieneltä kohtaukselta, mutta olin aivan lumoutunut. Lapsuuden ja nuoruuden muistelut olivat niin eläväisiä, todellisia ja kirkkaita. Aina välillä palataan nykyhetkeen, tai kirjoitushetkeä lähempänä oleviin vuosiin, ja tuntuu kuin saisi suorana lähetyksenä seurata kirjailijan arkea ja kirjoittamisen tahtia.

Olin oikeastaan ihan varma, että kirja ei ole kuitenkaan ihan makuuni. Uskoin kyllä pitäväni, mutta ajattelin tekstin olevan myös aika tylsää, pikkutarkkaa ja paatoksellista. Lukukokemukseni ei ollut mitään näistä, ja olen vielä ymmärtänyt, että seuraavat osat ovat vielä parempia. Tänä vuonna aion lukea Päätaloakin, siinä riittää ainakin lukemista, kun Knausgårdit loppuvat kesken.

Kuvittelin kirjan olevan myös ihan mielettömän synkkä, ja sitä se olikin, mutta en tuskastunut siihen. Totta kai isän alkoholismi, ja pelon ilmapiiri, joka leimaa kaikkea vuorovaikutusta isän kanssa, on ahdistavaa, mutta onnistuin jotenkin löytämään nuoruuskuvauksista niin paljon huumoriakin, ettei lukeminen ollut masentavaa tykytystä.

Olen ennenkin kertonut, kuinka paljon pidän hyvistä tunnustuskirjallisuuden kotimaisista klassikoista. Enkä välitä tietää, mikä on oikeasti totta ja mikä väritettyä muistelmaa. En lue näitä kirjoja etsiäkseni jotain totuuden valoa, pidän vain niin paljon siitä tyylistä. Puhkirehellisyyden illuusioista. Knausgård vaikuttaa hyvin rehelliseltä, hän tarkkailee itseään armotta ja analysoi arkisia asioita sellaisella kirkkaudella, että ihan ihmetyttää. Tätä lisää!

Karoliina kirjoittaa omassa arviossaan hauskasti, miten synkkä yksinpuhelu vaikutti hänen lukukokemukseensa. Hän esittelee kirjankin kurttuotsaisen muistelmaromaanin genren alla. Kannattaa lukea arvio! Jaana esittelee puolestaan kirjaa erittäin kattavasti, sekin kannattaa lukea! Katja esittelee hyviä rinnastuksia kotimaisiin kirjoihin. Häneltä saan varmaan pian lainaan myös seuraavaan osan. (vinkvink!)

Anne Tyler: Nooan kompassi

Anne Tyler: Nooan kompassi
Otava, 2010
Noah`s Compass, 2009
Suomennos: Jaana Kapari-Jatta
Sivuja: 286
Kansi: Katja Kaskeala
Mistä: äidin kirjahyllystä

En ole aiemmin lukenut Anne Tylerin teoksia, mutta olen kuullut ja lukenut hänen kirjoistaan paljon hyviä arvioita. Olen aikonut lukea hänen kirjojaan jo pitkään, ja kun satuin huomaamaan pari hänen teostaan äitini kirjahyllyssä, ajattelin tutustua niihin vähän. Tämä kirja päätyi luettavakseni kuitenkin mitä kummallisemmasta syystä. Tarkistaessani kirjan ilmestymisvuotta copy-sivulta löysin huolimattomuusvirheen, joka jostain syystä hymyilytti minua niin paljon, että aloin lukea kirjaa sitten saman tien. "Lainauksen A. A. Milneltä sivulla xxx suomentanut Ville Repo." Tähän väliin on pakko tunnustaa, etten sitten muistanutkaan lukemisen aikana tarkkailla tuota mystistä kolmen äksän sivua, sillä kirjan hidastempoinen, vakavamielinen ja niin todellisen tuntuinen tarina vei mennessään.

Nooan kompassi muistuttaa lukemiani Carol Shieldsin kirjoja, sillä Tyler kuvaa yhtä tarkkanäköisellä lempeydellä ihmisiä ja perheitä. Päähenkilö Liam on koskettava henkilö. Ja niin monimuotoinen, vaikka hän onkin näennäisen tylsä hahmo. Arjen ja arkisten asioiden kuvaus on hyvää ja niin todentuntuista, etten osaa oikein edes sanallistaa, miksi pidin kirjasta niin paljon.

Liam on 60-vuotias opettaja, joka on saanut juuri potkut ja hän joutuu muuttamaan pienempään asuntoon laitakaupungille. Ensimmäisenä yönä hänen asuntoonsa murtaudutaan ja Liam pahoinpidellään niin pahasti, ettei hän muista tapauksesta mitään. Hän on ollut kahdesti naimissa, ensimmäinen vaimo teki itsemurhan ja toinen vaimo, Barbara, ja kolme tytärtä pitävät Liamista omalla tavallaan hyvää huolta. Liam kokee itsensä yksinäiseksi, ja tämän tunteen kuvauksessa kirjailija on erityisen taitava. Liam tuntuu minustakin yksinäiseltä ja tunsin sääliä tuota passiivista miestä kohtaan, vaikka koko kirjan aikana hän ei ole monellakaan sivulla yksin. Koko ajan hänen ympärillään on lauma naisia, ja vaatimuksia, läsnäoloa, ristiriitoja, rakkautta.

Kirja ei tarvinnut suuria juonenkäänteitä, dramatiikkaa, lukijaa yllättäviä kiepautuksia. Ihmissuhteet ja arkisuus tekivät kirjasta erikoisen kiehtovan. Kirjan takakanteen on lainattu ote jostain Turun Sanomien arvioista, jonka voin tämän kirjan perusteella allekirjoittaa täysin: "Anne Tyler kirjoittaa ihmisistä, jotka perheen parissa haaveilevat pois pääsemisestä ja poissa ollessaan potevat koti-ikävää."

Nooan kompassi sopii siinäkin mielessä lukutilanteeseeni ja loma-aikaan, että tavallaan mikään ei ole ihanampaa kuin viettää vähän enemmän aikaa perheen kanssa, mutta kuitenkin kaikki kaipaavat myös niitä omia rutineitaan ja rauhaansa. Liamin yksinäisyys on tämänkaltaista, hän haluaa olla perheensä kanssa, mutta samalla se on niin kovin uuvuttavaa. Hänellä on painolastinaan vielä vanhat huonot päätökset, jonka vuoksi hänellä on kaikkiin tyttäriinsä erillä tavalla vaikea suhde. Liam kärsii myös pahoinpitelyn aiheuttamasta traumasta. Mutta kun hän rakastuu naiseen, joka toimii toisen miehen apulaisena ja muistina, alkaa hän hahmottaa elämästään monia asioita, jotka ansaitsevat hänen huomionsa ikävää tapausta enemmän.

Nooan kompassi on arkisen kaunis perheromaani. Tarina käsittelee myös ikääntymistä, työelämän muuttumista, avioeroja sekä muistin ja muistojen tematiikkaa. Aion ehdottomasti lukea Tylerin kirjoja tänä vuonna lisää.

Liisa Nevalainen: Prinsessa Ruusunen

Liisa Nevalainen: Prinsessa Ruusunen
Crime Time, 2013
Ilmestynyt alun perin 1976
Sivut: 229
Mistä: Elisa Kirjalta saatu sähkökirja
Kotimainen dekkari

Ihastuin kesällä Eeva Tenhusen dekkareihin ja kaipasin sarjan jälkeen jotain itselleni uutta kotimaista rikoskirjailijaa, jonka tuotanto ajoittuu vuosikymmenten päähän. Sain kirjabloggaajakollegalta vinkin tutustua Liisa Nevalaiseen, jonka esikoiskirja Prinsessa Ruusunen on. Valitettavasti tämä teos ei vakuuttanut minua ollenkaan ja näinkin lyhyen teoksen lukemiseen kului miltei viikko. Tietysti joulukiireet veivät muutenkin lukuaikaani, mutta vastoin parempaa uskoani teatterimaailmaan sijoittuva rikosromaani oli niin lapsellinen käänteissään, etten jaksanut edes välittää kuka lopulta nuoren, rikkaan ja kuuluisan näyttelijättären, Lalan, murhasi.

Mutta olipa virkistävä lukea kirjaa, jossa ei hypitä näkökulmasta toiseen ja ajasta sinne tänne. Nykyromaaneja vaivaa tässä mielessä muotokankeus, sillä niin monet dekkarit – tosin niin monet muutkin romaanit! – rakennetaan niin, että juonta kuljetetaan monesta näkökulmasta. Usein aikatasoja myös sekoitetaan, ja jokin menneessä tapahtunut selittyy ja linkittyy nykyaikaan juonikuvioiden valjettua. Kiinnostavaa, jännittävää ja monitasoista. Mutta toisaalta niin tuttua, että suoraviivainen tyyli ja lineaarinen kerronta ja kaikkitietävä kertoja tuntuvat hyvin raikkailta.

Käyn mielelläni teattereissa ja odotin kirjalta aiheensakin puolesta paljon. Pikkuteatterissa tapahtuu murha, ja kaikilla henkilöillä on tietysti jotain salattavaa. Alkujaan kiinnostavia henkilöitä, mutta kun kaikki tuntuvat olevan lopulta toisilleen sukua, karisee uskottavuuden lisäksi henkilöistä karisma. Koko juttu lässähtää, ja luin oikeastaan kirjan loppuun vain siksi, että halusin tietää, voiko enää mennä pahemmaksi. Yksi yllätyssukulainen olisi vielä mennyt, ja pari pikarakastumistakin, mutta kun kaikki oli niin lapsellinen toisteista. Yllätysmonumenteista lämpenee vain myötähäpeän tunne.

Annan kuitenkin vielä toisen mahdollisuuden, sillä kirja oli kuitenkin esikoisromaani. Ehkä seuraavissa teoksissa komisario Karpalo onnistuu perustelemaan myös epäilyksensä paremmin, sillä nyt hän antoi ihan liian paljon painoarvoa sille, kuinka rakastuneita ihmiset parin päivän tutustumisen jälkeen olivat.

Prinsessa Ruusunen ei toiminut juuri missään suhteessa, vaikka yleensä olen arvoitusdekkareiden ystävä.

Joni Pyysalo: Parittelun jälkeinen selkeys

Joni Pyysalo: Parittelun jälkeinen selkeys
Wsoy, 2003
Kansi: Jussi Karjalainen
Sivuja: 73
Mistä: kirjahyllylöytö
Kotimaista runoutta

Löysin pari päivää sitten kotoa kirjahyllystä komeanimisen runoteoksen: Parittelun jälkeinen selkeys. En ole lukenut Joni Pyysalon teoksia aiemmin, mutta tämän teoksen jälkeen luen hyvin mielelläni lisää. Pidin kokoelman arkisuudesta, jo tiedetyn toteamisesta niin että se tuntui silti todella tuoreelta. Parhaimmillaan havainnot ovat arkipäiväisiä, sitenhän niihin pystyy samaistumaan. Mutta kun joku kuvittaa sen tutun tunnelman ja tapahtuman, silloin tekstissä on jotain, joka tekee kokoelman lukemisesta miellyttävän koukuttavaa.

Runojen läpilukeminen on helppoa, varsinkin jos on tottunut ahmimaan romaaneja kilokaupalla, niin pienen runoteoksen voi lukea kuin silppuri. Mitään ei jää jäljelle, ellei joku kohta pysäytä ja liikahduta mieltä vähän. Minua ainakin seuraava hymyilytti, sillä olin juuri nukkunut aamua pitkään.

"Niin kuin pienirintainen nainen ei tarvitse liivejä,
vuodetta on turha pedata kun nukkuu iltapäivään,
pitkästä avioliitosta ei tiedä jatkaako vai päättää,
pitkää aamiaista voi alkaa kutsua lounaaksi, jossain vaiheessa,
elämään tottuu, pitkä aika siirtyy edestä taakse, iäksi,
unohdettavaksi, päivät sanovat päivää ja menevät kuin kasvot,
ja kaikki on aina ennen tai jälkeen."

Parittelun jälkeinen selkeys on jaettu kolmeen osaan. Keskimmäisen osion työvoimapoliittiset katsaukset ja runot öljynjalostamolta menivät kyllä vähän enemmän muita ajatellessa, mutta arjen, rakkauden, sinne tänne keikkuvan avioliiton kuvaus kiehtoi ja jännitti. Huomaan pitäväni tällä hetkellä sellaisista runoteoksista, joista muodostuu vahva tarina. Tässä teoksessa oli jotain sellaisia säikeitä, mutta olen varmaan vielä niin kiinni proosan laeissa, että haluan lukea runotkin romaaneina.

Pidän kyllä kaikesta, joka on hyvin sanottu ja pohdittu, mutta jos sen osaa sanoa vielä jostain hyvin arkisesta, niin olen myyty. Ensimmäinen runo tempaisi mukaansa ja nyt teosta kerrattuani huomaan sen olevan edelleen mielestäni paras. Siinä kuvataan hyvin sitä vierautta, jonka lähellä voi tuntea.

"Haluaisin että meillä olisi näitä aamuja, 
koko elämä tuhlattavaksi.
Toisen kerroksen yksiö,
autot lähtevät parkkipaikalta työpaikalle,
elokuu puhaltaa viileää ilmaa,
nainen kaipaa henkaritilaa,
minä toista kirjahyllyä.
Kuuntelen kun hän pesee hampaita,
hiuskiinnespray suhisee,
huulipunapuikko laitetaan kiinni.
Hän lakaisee eteisessä,
ulkoiluttaa koiran ja palaa
ennen kuin kunnolla tajuan että hän lähti.
Hän joutuu odottamaan kunnes tulen valmiiksi.
Vaikka yritän olla kärsivällinen, en osaa
sanoa koska se tapahtuu.
Se voi olla helppoa.
Mattoja tampataan pihalla,
joku hullu nainen riehuu täällä,
tulee ja menee, vaikka minä kirjoitan."

Mahtava!

Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi

Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi
Like, 2013
Helioskatastrofen, 2013
Suomennos: Petri Stenman
Sivuja: 138
Mistä: lainakirja ystävältä
Norjalainen pienoisromaani

Kirja, joka voi olla ihan mitä tahansa.
Näin ajattelin luettuani Linda Boström Knausgårdin esikoisteoksen loppuun. En ole ihan varma, mitä siinä oikein tapahtui, mutta täytin aukkokohdat haluamallani tavalla ja "sain aikaiseksi" ihan kiinnostavan tarinan.

Joissakin kirjoissa aukkoisuus etäännyttää liiaksi, ja täytyy kyllä myöntää, että Helioskatastrofin kanssa oltiin hilkulla, että tarina olisi jäänyt ihan nuupoksi. Jos kirjoittaisin juonireferaatteja, niin voisin tarjota muillekin luettavaksi parikin tulkintaa, mutta koska kirjaan mieluummin lukukokemuksia ja -tuntoja ylös, niin tyydyn vain toteamaan, että on kyllä jännä, miten yksittäisellä lauseella on näin paljon valtaa. Ja vaikka lauseen sisältöön ei palattaisi enää koskaan kirjan aikana, niin se ei jätä millään rauhaan. Luulen, että se oli yksi avain ymmärtää päähenkilöä, Annaa, joka joutui lapsena eroon isästään ja ei osannut suhtautua kasvattiperheeseen ja uuteen ympäristöön koskaan luontevalla tavalla.

Olen ehkä nyt liian vaikeaselkoinen, mutta en tunnu pääsevän yli siitä lauseesta. Sillä sen sisältämä tieto on tärkeä, mutta yhtä hyvin sen olisi voinut jättää sanomatta. Enkä voi kirjoittaa sitä lausetta tähän, sillä en halua pilata muilta yllätystä. Ehkä lause ei ole edes niin merkityksellinen, enemmänkin ehkä kummallinen ja ei tuntunut sopivan mitenkään siihen, mitä olin juonesta ja Annasta ajatellut.

Kirja on jaettu kahteen osaan, mutta Annan elämä on jaettu tavallaan kolmeen osaan. Ihan kirjan alussa pieni tyttö löydetään ulkoa, hänen isänsä on saanut pahan skitsofrenisen kohtauksen ja hänet siirretään osastohoitoon. Lapsesta ei ole kenelläkään ollut tietoa aiemmin, hän on kuin tyhjästä ilmestynyt. Tyttö saa nimen Anna, ja hän on yhtäkkiä osa viisihenkistä perhettä, joka peseytyy päivittäin, harrastaa paljon liikuntaa, kuuluu raittiusseuraan ja helluntaiseurakuntaan. Hän on arka, yksityinen, lähes puhumaton ja hämillään oleva nuori. Hänellä on kuitenkin lahja, jonka ansiosta hän enemmän huomiota kuin mitä hän jaksaisi ottaa vastaan. Toisessa osassa Anna on sairaalahoidossa, koska hän haluaisi kadota olemattomiin.

Ensimmäinen osa oli tavallaan vetävämpi, toinen osuus kosketti minua jotenkin hyvin paljon. Ehkä siinä Annan olotilassa oli jotain tuttuutta omiin kasvukipuihin tai sitten vain minäkerronta toi asian läheiseksi. Anna ei ole mikään kauhean luotettava kertoja mutta hänelle kaikki se on turtuus on ainoa totuus. Jonkun verran minua häiritsi se, että minämuotoinen kerronta laveni turhaan kaikkitietäväksi kerrronaksi ja Anna tiesi enemmän kuin hänen olisi pitänyt tietää, mutta annoin sen hänelle anteeksi.

Kirja oli hyvä mutta ei kuitenkaan mikään napakymppi. Ehken osannut sitä mielessäni kasvattaa tarpeeksi isoksi tarinaksi, mutta idea oli kiehtova. Vaikka toinen osuus oli koskettava, se laski valitettavasti tarinan intensiteettiä, tai paremmin sanottuna, muutti kirjan erilaiseksi kuin mihin alun alkaen uskoin.

Kiinnostava teos, ja pohjoisruotsalaisen talven kuvaus sopi oikein hyvin omaan lukumiljööseeni.