Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus

Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus
Die Unmöglichkeit der vierhändigen Spiels, 2009
Siltala, 2011
Suomentaja: Helen Moster
Sivuja: 526
Kansi: M-L Muukka
Lyhyesti: Mahtipontinen, monikerroksinen romaani musiikista, eriytymisestä ja jälleenlöytämisestä, pysähtymisestä ja pakenemisesta. Kasvaa loppua kohden lunastamaan kaikki odotukset, eikä psykologinen tarkkuus lässähdä lukijan toiveita täyttäessä. Kertakaikkisen ihana!

”Eikö olekin kaunista? sanoi Madeleine.
Surullista.
Kirjallisuudessa se on sama asia.
Vain surullinen on kaunista?
Niin. Ei. En tiedä. Tai voihan sen sanoa että: vain surullinen lohduttaa.”

Kirjoitin aiemmin kirjallisuuden tuomasta lohdusta ja millainen merkitys lukemisella on itselleni. Lukunautintoa edesauttaa moni asia, mutta teoksen tuoma lohtu on itselleni yksi merkittävimmistä. On oikeasti sisintä lämmittävää löytää tässä kirjojen suurkulutusvimmassa teos, joka oikeasti pysäyttää ja koskettaa. Pidän hyvin laajalla skaalalla erityylisistä kirjoista, olen helposti mukautuva lukija ja kuuntelija eri tarinoiden äärellä. Janoan silti aina uudelleen sitä tietynlaista kosketusta tekstiin, tunnetta, että jokin todella sisimmässä liikahtaa. Näin käy onneksi silloin tällöin ja koska olin niin vaikuttunut Nelikätisen soiton mahdottomuudesta, pystyn purkamaan lukukokemusta blogiini vasta kuukauden lukemisen jälkeen.

Suomalaisen kirjallisuuden saksantajan Stefan Mosterin esikoiskirja on monimerkityksinen jättiläinen. Se kasvaa lukiessa vielä kokoaan suuremmaksi, isoksi risteilyalukseksi, jossa mukana matkustaa koko nyky-Saksa pienoiskoossa. Kuten jättimäisessä laivassa on lukuisia erilaisia hyttejä ja sokkeloisia käytäviä, niin myös teos on täynnä päällekäin rakentuvia merkityksiä.

On päätarinalinja, joka kertoo äidistä ja pojasta. On sivujuonteita, joissa kommentoidaan yläluokan ja alaluokan oloja laivan eri kerroksissa. On taso, jossa yhdistyy vanha DDR modernimpaan Saksaan. On musiikki, kirjallisuus ja kulttuurihistoria. On teoksen sisäinen maailma, sen moraalinen ja empaattinen taso, joka kommentoi henkilöhahmojen kautta kaikille tuttuja, riipiviä tunteita, vaikeutta päästä toista ihmistä lähelle, vieraantumisen ja uudelleenlöytämisen kaihoa, tuskaa. Sitten on vielä lukijan oma lataus, kaikki ne merkitykset, joita Mosterin tarkka kuvaus herättää. Miten tekstin ääreltä ei voi paeta, vaikka juuri se teema toistuu ja toistuu aaltojen iskiessä risteilyaluksen kylkiä pitkin.

Almut ja Sebastian Schäfer ovat äiti ja poika. He vuorottelevat tarinan kertojina, mutta tahtipuikkoja taustalla heiluttelee entinen Stasi-upseeri ja risteilyaluksen henkilöstöpäällikkö Bernd Gaus, joka on kutsunut nämä toisistaan vieraantuneet perheenjäsenet samaan laivaan töihin. Almut toimii laivassa psykologina ja Sebastian pianistina. Äidin sairaanloinen takertuvaisuus tukahdutti pojan, joka on lähtenyt kotoaan pakoon kiinnikasvamista.

Moster yhdistää upeasti musiikin kolmen keskushenkilön luonteenpiirteisiin. Almut ei ymmärrä Sebastianin halua soittaa kurittomasti, rajoja rikkoen, nuottien ulkopuolelta. Hänen oma soittonsa on hallittua, Sebastianin irtautumista konventioista. Bernd Gausin päivittäinen soitto Almutin työhuoneessa on pöyhkeää, tilansa ottavaa ja täynnä tarinoita, joiden yksityiskohdissa toistuu vaatimus säntillisyys ja tarkkaavaisuus. Hän voi jopa esittää Almutille kompakysymyksiä tarkistaakseen, että häntä todellakin kuunnellaan.

Palaan alun lainaukseen. Vain surullinenko kirjallisuudessa lohduttaa? Minua lohduttaa yhteiskuntaa arvottava kommentointi, joka ei sorru paasaukseen. Kaunis, ihmisyyttä inhimillistävä tarina, joka ei sorru sosiaalipornoon. Tarkasti kuvaileva kieli, joka on yhtä aikaa kaunista, mutta niin todellista, ettei tekstin ääreltä pääse irtoutumaan. Ajatuksia herättävä, maailmaa selittävää, tärkeää. Lukeminen tuntuu lukemiselta, eikä teoksen parissa viihtyminen vertaudu helppolukuisuuteen, sanan ikävässä merkityksessä. Missään nimessä Mosterin kirja ei ole raskassoutuinen, vaan paatti kulkee aalloilla kuin teoksen pianonsoitto. Almutin käsissä varmemmin, Sebastianin myötä uhkarohkeammin.

Kuten Ilse, myös minäkin haluaisin vain lukea vain tällaisia kirjoja. Kuten Katja, koin tämän olevan ihmisarvoa kunnioittava romaani. Kuten Arja, ajattelin, että äidin ja pojan väistämättä tapahtuva kohtaaminen lopussa oli kirjan huippukohta, johon koko alku tähtäsi ja jota loppu selitti.