Kansallisteatteriin tutustumassa

Hetkeni lavalla

Olin viime viikolla tutustumassa Kansalliskirjaston sisuksiin; sain nähdä lempiteatterini "takahuoneita" ja seisoa muun muassa päälavalla valokuvaamassa näkymää, mitä harvoin teatterivieraana saa nähdä. Meitä oli toki muitakin, suurehko kourallinen kirja- ja kulttuurialan bloggareita. Tutustumiskierros järjestyi Bonnierin ja Kansallisteatterin yhteisesti järjestämän bloggariklubin ansiosta. Käyn muutenkin mielelläni teatterissa – ja aion jatkossa siirtyäkin kirjabloggaajan tontillani vähän enemmän myös muuhun kulttuuriin – ja ilahduin suuresti, kun tämä kirjallisuutta ja teatteria yhdistävä bloggariklubi lanseerattiin.

Lumiomena-blogin Katja Jalkanen kuvaa myös kaunista kattoa

Olen pari kertaa aiemminkin osallistunut bloggariklubin tapahtumiin mutta olen aiemmin vain noiden muiden somekanavieni kautta jakanut kokemuksiani kuvin ja sanoin. Vähän nyt harmittaa, etten ole ehtinyt blogannut aiemmin ja laajemmin, sillä olisi ollut kiinnostava säilyttää jokainen vierailu täällä "välimuistissa" – nimitys tuntuu sopivan blogilleni siinäkin mielessä, sillä muistan yleensä vuosien jälkeen kirjoistakin parhaiten ne, joista olen blogannut – varsinkin kun nämä bloggariklubit ovat todella hyvin suunniteltu ja jokaisella kerralla oppii jotain uutta teatterimaailmasta. Viimeksi saimme keskustella ja kuunnella dramaturgin työstä, Jukka-Pekka Pajunen puhui Onnellisuuden tasavallan tekovaiheista. Hyvin kiinnostavaa, ja on yleensäkin aina mielekästä kuunnella teatterityöstä ja sitten vähän verrata eri vaiheita omaan työhöni kustannustoimittajana. Vaikka ei näitä yks yhteen tietenkään voi verrata, niin joitakin kiinnostavia sidoslankoja näiden välille voi kuitenkin punoa.

Kurkkaus takahuoneeseen

Mysteerihissistä

Tällä kertaa saimme tutustua Kansallisteatterin rakennukseen ja kuulimme lavastajan ja puvustajan töistä. Kati Lukka ja Tarja Simonen valaisivat Nummisuutarit-näytelmään tekemiään valintoja. Miksi puut roikkuvat väärinpäin, miksi Nummisuutareiden Eskolla on hihaton suomieijonapaita päällään, mitä vanhaa ja perinteikästä lavastukseen on otettu mukaan... Tietyllä tapaa näihin kysymyksiin tulee kyllä vastaus näytelmää katsomalla, mutta pidin siitä, että ennen Nummisuutareiden katsomista minulla oli jo jotain pureskeltavaa ja olin virittäytynyt katsomaan tarkemmin myös asuja ja "tiloja". Heidän puheenvuoronsa saivat vielä lisäsävyjä siitä, että olimme hetkeä aiemmin käyneet katsomassa nykyisten näytelmien ja vähän tulevienkin lavastuksia ja pukuja. 

Slavan kirjakasoja. Nämä muistan, ne luonnollisesti jäivät mieleeni jo lavalla.

Pienen näyttämön penkkirivit

Kirjavan kammarin Karoliina Timonen kuvaa puvustusta

Ennen Nummisuutareiden alkua saimme vielä kuulla Katja Ketun ja hänen kustannustoimittajansa Lari Mäkelän puheenvuoroja paitsi Ketun uusimmasta teoksesta Yöperhosesta myös siitä, millaista kirjailijan oli kokea, kun oma teos siirtyy teatterin lavalle. Kettu on valloittava esiintyjä, ja ihan harmittaa, etten Ouluun koskaan matkustanut Kätilöä katsomaan.

Harmittaa myös (vähän), etten kirjoittanut mitään muistiinpanoja kierrokselta ja esiintyjien puhuessa työstään, sillä en pysty täysin blogiini nyt välittämään, kuinka mieletön kokemus tämä kaikkinensa oli. Toivottavasti nämä vähän hätäisesti räpsäistyt instagram-kuvat valaisevat vähän sitä, mitä sanomatta jää.

Lahjoita lukutaito – vielä ehdit mukaan!

Kuva: Mikko Takkunen

Tänään on viimeinen päivä osallistua Mesenaatti-sivun kautta Suomen Pakolaisavun järjestämään Lukutaitokampanjaan.

Me kirjabloggaajat olemme olleet mukana jo kolmena vuonna keräämässä rahaa kampanjaan, bloggaamalla aiheesta ja monella muulla tavalla somekanaviemme kautta pitäneet ääntä aiheesta.

Minimitavoite on mesenaattisivun mukaan jo täynnä, mutta päätavoite on vielä kaukana. Muutakin kautta on voinut lahjoittaa kuin tuon sivun kautta, mutta minusta oli hauska, että pystyin osallistumaan esimerkiksi kummityttöni nimissä ja näin hänelle tulee myöhemmin kortti, kuinka moni koululainen on saanut koulutarvikkeet niillä rahoilla. Toivottavasti hän ilahtuu erilaisesta synttärilahjasta.

Tällä kampanjalla pyrimme hankkimaan lukutaidon 450 konflikteja paenneelle ihmiselle. Osallistu kampanjaan ja autat sodan haavoittamaa tavoittamaan paremman huomisen. Voit lahjoittaa lukutaidon jo 52 eurolla. Summa mahdollistaa yhdeksän kuukauden pituisen lukutaitokoulutuksen, jossa ei pelkästään opetella numeroita ja kirjaimia, vaan lisäksi keskustellaan mm. hygieniasta, sairauksien ehkäisemisestä, pienyrityksen pyörittämisestä, ihmisoikeuksista ja rauhanomaisesta konfliktin ratkaisusta. Toki pienempikin lahjoitus vie kohti tavoitettamme ja kampanjaa voi tukea myös kertomalla siitä omassa tuttavapiirissään. 

Yhdessä saamme aikaan enemmän.

Lukusukkuloiden ahmintaa

Olen nyt viime aikoina lukenut paljon, mutta erityisesti olen nyt nauttinut näiden lukusukkuloiksi nimittämieni kirjojen lukemisesta. Viihdekirjoja ne tietysti ovat, mutta koska viihdyn niin monien kirjojen parissa, kutsun tällaisia mielettömän nopealukuisia ja ahmittavia kirjoja mieluummin tällä keksimälläni sanalla. Englanninkielinen termi page-turner olisi myös hyvä, mutta, noh, se ei ole suomea.

Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää (suomennos: Heli Naski, Gummerus 2015) on pokkarina lähes 500 sivua pitkä. Luin sen miltei kokonaan sunnuntaina, olin ehtinyt vähän jo aloittaa launtaiyönä. Tarina on tunteisiin vetoava, kiinnostava, romanttinen epätavallisemmalla tavalla kuin mitä odotin ja siinä ei ollut ärsyttäviä henkilöitä (Jee!). Yksiulotteisiin hahmoihin, manipuloivaan juonenkuljetukseen ja lässytykseen yleensä kyllästyn ensimmäisenä viihteellisimmissä rakkauskirjoissa.

Olin lukenut blogiarvioita, joissa väitettiin lukemisen aiheuttaneen vähän itkumaisia olotiloja, mutten odottanut, että näin kävisi myös minulle. En ole itkun yläpuolella, mutta eivät kirjat minua yleensä itketä ja olin varautunut tunnemanipulointiin. Liikutuin lähinnä siitä, että kirja päättyi tarinan kannalta juuri oikein, vaikka olisin voinut tunnekuohuissani hyväksyä toisenlaisenkin lopetuksen.

Aurinko paistoi kalliolla, tarina kulki, ihana olotila elämästä muutenkin. Lukusukkula on omiaan paikkaamaan eräänlaisen työuupumuksen ja "remonttimuuttokesän" aiheuttamaa kirjaköyhiötä eloa. Olen koko elokuun taas nauttinut lukemisesta ja uppoutumisesta, saanut työvaihemoodin pois päältä vapaa-ajalla, enkä koko ajan mieti, miten tekisin/muokkaisin tämän ja tämän kohdan kirjasta. Ihanaa. Lukeminen on niin rentouttavaa.

Eilen tulin lukeneeksi toisen paksummanpuoleisen kirjan vähän vahingossa, kun päivään liittyi paljon  yleisluontoista odottelua eri tiloissa (en puhu päänsisäisistä asioista nyt). Australialaisen Liane Moriartyn Mustat valkeat valheet (suomennos: Helene Bützow, Wsoy 2015) on lähes 450-sivuinen, enkä voinut lopettaa sen lukemista, kun pääsin heti alkusivuilla tarinaan mukaan. Traagisista puolista (väkivalta, koulukiusaaminen, seksirikokset, kuolema) huolimatta kirja on enemmän hauska kuin totinen.

Ihan pienellä rakenteellisella ratkaisulla ylemmän keskiluokan koulun juhlissa tapahtuvaan kuolintapaustutkintaan tulee pirullista moniäänisyyttä mukaan. Eikä tämä mikään dekkari ole, eikä erään kuolema ole pääasia, siihen päästään oikeastaan vasta ihan lopussa. Pikemminkin tämä on sujuvasanainen tarina siitä, miten tilanne kärjistyi pikkuasiasta niin pahaksi. Hyvin viihdyttävää.

Lähes 1000 sivua kahdessa päivässä, vaikka päiviin mahtui toki muutakin, kertoo vahvasta tarinaan uppoamisen tarpeesta. Molemmissa on aika erikoinen tarina vielä, joista annan kiitosta. Tällä hetkellä on kaksi muuta kirjaa kesken, joista pitää lukea Huumasema Zoo ensin loppuun, sillä siitä päättyy laina-aika ihan lähipäivinä.

Ulkona luettu Kuiva kausi

Elokuussa on ollut niin ihana olla ulkona. Ja on yhä, vaikka nyt naputtelenkin blogiani sisätiloissa. Olen tutustunut uuteen alueeseen ja nauttinut maisemista, kesästä, hyvistä kirjoista ja tästä kokonaisvaltaisesta onnesta, että saan asua täällä ja laittaa kotia. En ollut aiemmin juurikaan täälläpäin liikkunut, mutta minulla oli hyvä tunne, että juuri tänne Roihuvuoreen haluan muuttaa. Ja tietysti sain täällä jo asuvilta kavereiltani lisätietoa ja kannustusta muuttoaikeisiin.

Olen tehnyt nyt vähemmän töitä, sillä varsinainen loma meni rempatessa ja muuttaessa. Yrittäjyyden hyvä puoli on juuri tässä, että voin ottaa vähän omaa lomaa, mutta toki se näkyy sitten myös lompakossa. Olen kasvattanut kuitenkin toisenlaista pääomaa ja lukenut paljon kirjoja, sillä haluan ehtiä lukea myös muitakin kuin käsikirjoituksia ja omia, toimitettavia kirjojani.

Lukeminen on niin ihanaa! Ja hyviä kirjoja on valtavasti.

Olen vieraillut Roihuvuoren sympaattisessa pikkukirjastossa yhtenään, itse asiassa tämän bloggauksen jälkeen ajattelin mennä taas kirjastokäynnille palauttamaan lainat ja hakemaan uusia varauksia.

Palautan myös tämän Carol Shieldsin ja Blance Howardin yhteisesti kirjoittaman kirjeromaanin Kuiva kausi (Otava 2015, suomennos: Hanna Tarkka).

Kuiva kausi sopi ulkoilukirjaksi rakenteensa vuoksi hyvin, sillä kirjeitä oli kätevä lukea myös kävellessä. Minullahan on tämä jännä tapa, että käyskentelen kirjan kanssa. Mutta pääasiassa luin kirjaa kalliolla, rannalla ja puistonpenkeillä. Etukäteen ajattelin, että pitäisin tarinasta ja teoksesta enemmän, mutta valitettavasti minusta se oli turhan kuivakka ja staattinen.

Kirjasta ei huomannut, että se on kahden kirjailijan teos. Se oli juuri oikealla tavalla yhtenäinen ja etäällä toisistaan asuvien aviopuolisoiden äänet juuri oikealla tavalla erilaiset. Pidin miehen kirjeistä enemmän kuin naisen, sillä vaimon poliittiset höpinät ja uraansa liittyvät asiat eivät olleet niin kiinnostavia kuin kotiin teini-ikäisten lasten kanssa jääneen miehen kuulumiset.

Kirjeromaanin muoto tekee sen, että henkilöt jäävät vähän etäisiksi, sillä ei kai kukaan kirjoittele omalle pitkäaikaiselle puolisolleen kirjeitä siitä, millainen on ollut ennen. Mutta eivät he kuitenkaan niin etäisiksi jääneet, etteikö heidän liitostaan ja nykyisestä arjestaan saisi lukiessa pikkuhiljaa jotain irti. Pidin siitä, miten itsekkäitä he olivat, kun kaipasivat huomiota ja kehuja toisiltaan.

Vaikea sanoa tarkalleen, miksi en luetusta kuitenkaan niin paljon innostunut, että olisin välittänyt tarpeeksi, mitä välimatka tekee heille. Ei huono muttei niin hyvä kuin aiemmat Shieldsiltä lukemani kirjat.

Kirjahylly järjestyksessä

Tai ainakin ensimmäinen niistä. Vanhat, Jurin tekemät, kirjahyllyt sopivat tähänkin asuntoon, vaikka vähän puu on elänyt matkan varrella ja jouduimme rikkomaan hyllyn oman fengshuin, jotta saimme puutavaran mahtumaan muuttokuorman mukaan.

Kuvasta huomaa, että meillä ei ole vielä edes kahvat ovissa paikoillaan. Maalasimme vanhat ovet ja ostimme uudet kahvat, ja jossain täällä asunnon kätköissä ne raukkaparat lymyävät. Luultavasti työhuoneen kaapissa, mutta on ollut monta muutakin fiksattavaa, joten kahvat ovat kaukana jononhännillä. Meillä puuttuu keittiönkaapeistakin kahvat, ja niitä on pirullisempi avata sormenpäillä.

Kaipaan kovasti tauluja ympäri asuntoamme, joten laitoin kortteja hyllyn viereen tuomaan lisäväriä. Aivan kuin kirjojen selkämyksissä ei kirjoa olisi kylliksi. Erh.

Olen värikylläinen, valkoiset hyvät seinät riittävät – paitsi keittiössä on ihana keltainen! – kunhan vain saadaan taidetta ja tekstiilejä talon ja mielten iloksi.

Laitoin ennen muuttoa valtavasti kirjoja kiertoon, mutta silti täällä on useampi sata teosta luettavana. Ei koti ole mitenkään ähkytäynnä silti. Kirjathan ovat siitä käteviä, että niitä voi olla asunnossa kaikkein eniten ja ne mahtuvat yhdelle, kahdelle seinälle nätisti. Muusikon työhuoneessa kirjat ovat hyvä akustiikka-apu, joten ei täällä kirjat toimettomina loju. Heh.

Välillä kyllä mietin, miksi minulla on lukemattomasti lukemattomia kirjoja lukematta. Joitakin olen voinut pitää vuosia hyllyssäni, enkä silti löydä niille sopivaa rakoa. Silti pidän niitä yhä uskollisesti elämässäni mukana, sillä uskon, että jossain vaiheessa luen vielä. Joistakin kirjoista sen vain tietää, ja ne muut olen sitten laittanut kiertämään toisiin koteihin.

Kirjoissa on jotain maagista, sillä vaikka en ole ehtinyt paljon lukea, niin olen silti ehtinyt käydä jo kolmesti muuton jälkeen kirjastossakin pyörähtämässä. Vaikka tosiaan täällä omassakin hyllyssä luettavaa riittää...

Kirjat ovat muuton painajainen

Mutta kodin sisustaminen alkaa tutun ja rakkaan kirjahyllyn pystytyksellä.

Kohta täällä järjestellään KIRJOJA. Se on poka ihanaa!

Olen myös hankkinut uuteen kotiin hauskoja, erilaisia kirjahyllyjä. Kuvaan niitä blogiini, kunhan vain saamme ne ensiksi seinille.

Luovuin useista kirjoista ennen muuttoa, ajattelin, että se helpottaa muuttoa ja lisäksi antaa mahdollisuuden hankkia sitten uusia kirjoja uuteen kotiin.  Silti tänne uuteen kotiin marssi satojen ja satojen kirjojen kunnia-armeija vartioimaan meitä mielikuvituksettomuudelta ja ilahduttamaan myös uudessa kodissa eloamme päivittäin.

Uuden yrittäjän kesäloma

Pitkästä aikaa ehdin bloginkin puolelle kirjoittamaan kuulumisia. Heinäkuu on jo pitkällä, ja olen ollut jonkinlaisella kesälomalla kaksi viikkoa, loman aikana olen aika paljon remontoinut uutta kotia, tehnyt parina päivänä rästitöitä, hoitanut ihan vähän uuden yritykseni paperiasioita – ja levännyt. Voi kuinka olenkaan levännyt aina silloin kun olen vain ehtinyt.

Tämmöistä kevättä, kuin viime kevät oli, minulla ei ole ollut koskaan. Koko kevään aikana minulla ei ollut kahta perättäistä vapaapäivää. Vaikka kävimme huhtikuussa iki-ihanassa Istanbulissa matkalla, niin tein sielläkin etänä joka "lomapäivä" töitä.

Mutta työnteko on kantanut sellaistakin hedelmää, että Kirjainten virrassa on nyt myös yritys. Teen toiminimeni kautta samoja kustannustoimittajan töitä kuin tein freelancerinakin, mutta yritystoiminta mahdollistaa kuitenkin jatkossa myös toisenlaisiakin työtehtäviä. Pääsääntöisesti teen kustantamoille töitä, mutta muutama kirjailija on jo nyt palkannut minut yksityisenä tai oman yrityksensä kautta kustannustoimittajakseen. Ja koska maksoin y-tunnuksettomana yel-maksuja myös freelancerina, niin ei yritystoiminta minulle lisäkulujakaan tuo, uusia mahdollisuuksia vain. Pitää vain olla kärryillä alveista ja vähennyksistä ja muista veroasioista, mutta niissä minua auttaa oikein hyvä kirjanpitäjä.

Ja ostimme tosiaan vielä loppukeväästä oman kodin, remonttikohteen, jonka parissa on sitten saanut puuhata vapaa-ajalla aika tavalla. Onneksi mieheni on pääsääntöisesti hoitanut tätä nakkia, sillä hän on myös paljon pätevämpi remppaaja kuin mie. Pääsemme kuitenkin ensi kuussa viimein muuttamaan uuteen, on ihana ottaa uusi kaupunginosa ja alue haltuun. Muuttaa samalla vähän omia ympyröitä ja kirjankuvauskohteita. Hymiö.

Olen lukenut tänä vuonnakin paljon mutta ilman työvelvoitetta melko vähän. Loman alussa halusin mieluummin katsoa tv-sarjoja ja ulkoilla sen mitä säät ovat sallineet. Vasta nyt on tehnyt mieli lukea enemmän ja heittäytyä taas tekstin vietäviksi. Pää oli niin ylivirittynyt, että peruslukemisesta ei tullut mitään, kun aloin koko ajan miettiä, miten tätä editoisin. Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta -kirja oli toinen teos, johon tartuin, enkä oikeastaan muista siitä juuri mitään, vaikka lukemisesta on, eh, viikko. Teatterimiljöössä ja henkilöissä oli jotain vangitsevaa, mutta pääni ja teoksen maailma olivat kuitenkin sellaisessa ristiriidassa keskenään, että minusta kirja junnasi aika paljon, enkä ollut siitä niin innostunut kuin ennakolta oletin.

Kirjasta on kuitenkin niin suloinen kuva, joten en malta olla sitä tähän lisäämättä, vaikka itse "kirja-arvio" ei ole tämän kummoisempi. Aion muutenkin vähän vaihtaa bloggaustyyliä, mikäli aion pitää harrastuksestani kiinni, sillä matala kynnys on helpompi ylittää kiireisenä.

Syksymmällä on luvassa muitakin muutoksia työrintamalla, joten jos haluan ennättää tehdä kaiken sen, mitä uutena yrittäjänä urapolulleni suunnittelen, on parempikin pitää harrastukset kivoina ja helppoina. Siispä jatkossa on luvassa enemmän tunnelmia, kirjajuttusia ja valokuvia kuin enää samankaltaisia pidempiä kirja-arvioita kuin ennen – joskin olen näistä aina vähän liusunut sinne ja tänne, tekstityylistä toiseen. Nämä sanat ovat kuitenkin lähinnä omaksi lohdutuksekseni, en siis kuvittelekaan, että kukaan lukija on hirressä roikkuen odottanut kirjoituksiani, mutta minusta on mukava ajatella, että blogiharrastus ei jää, vaikka suurin into ja aikarako on hiipunut "tähtivuosista".

Pitkästi osaan kuitenkin vieläkin sanailla, näin ikävä bloggaamista minulla on ollut. Palataan! ♥