Kati Tervo: Sukupuu

Kati Tervo: Sukupuu. Wsoy, 2014. Kansi: Martti Ruokonen. 201 sivua. Oma ostos.

Täytyy myöntää, etten alkujaan uskonut, että Sukupuu on näin hyvä kuin mitä se on. Ajattelin, että teos on ironisen lämminhenkinen ja jotenkin arkiaskareista huumoria veistävä, sillä vähän tähän suuntaan viittaa Kati Tervon kirjailijaesittely etuliepeessä. Ystäväni kehui minulle kirjaa ja suositteli lukemaan, joten päätin sen ostaa, sillä meillä on hyvin samankaltainen kirjamaku. Kirja on todellakin kehunsa ansainnut, sillä näin pieneen pakettiin on saatu mahdutettua niin monta hienoa tarinalinjaa ja naishahmoa, ettei paremmasta väliä.

Sukupuu on kerrottu seitsemän naisen kautta. Tarinan aloittaa ja lopettaa Heidi Hukkanen, sukupuun nuorin. Alkulauseet jo hätkähdyttävät: "Mummu muuttuu sudeksi. Pelkään sen murinaa ja vieraskielistä rähinää." Kesti hetken päästä lauseiden rytmiin mukaan ja ymmärtää, millainen kertoja Heidi on. Seuraava osio on puolestaan vahvasti murteellinen. Kieli läpi kirjan on hyvin täsmällistä, lyhyttä lausetta ja vähän maalailua, ja samalla kaikilla kertojilla on omanlaisensa ääni ja persoona.

Lyhyet kohtaukset lomittuivat toisiinsa sujuvasti ja lukukokemus on intensiivinen, vaikka sivua kääntämällä siirtyisi välillä ajassa eteen ja taakse.

Tämä on sisarusten, anoppien, miniöiden ja äitien kirja. Kaksi sukua yhdistyy toisiinsa viime vuosisadan alkupuolella avioliiton kautta. Adele Schumacher rakastuu Johannekseen, kun poika asuu  Saksassa kahden kesän ajan Adelen perheen luona, ja kun sota Suomessa oli ohi ja valkoiset voittaneet, uskaltaa Adele matkustaa maahan, jota hän on oppinut ilman parempaa tietoa rakastamaan. Mutta uudessa kodissa odottaa myös hyvin vihainen anoppi, joka haluaisi niin monin eri tavoin päästää miniänsä hengiltä, ja mies, joka on sodan haurastama. Samaan aikaan Adelen siskot kulkevat kotoa hyvin eri suuntiin, kaikki kadottavat yhteyden toisiinsa mutta pitävät rakkaat sisaret lähellä muistoissaan.

Sukupuussa on paljon samaa kuin keväällä lukemassani Tommi Kinnusen hienossa esikoisromaanissa Neljäntienristeys. Molemmissa tapahtumia ja sukukertomusta lähestytään useamman sukupolven kautta. Molemmissa miehet ovat sodan lamauttamia, mutta Sukupuussa miehet ovat selkeämmin sivuosassa. Molemmissa näkyy, kuinka hankala on miniän ja anopin saman katon alla asua ja kuinka kauna ja lähelläolon vaikeus voi kiertyä ihmissuhteisiin vuosikymmenten ajaksi.

Jokaisella on oma tarinansa, mutta heistä valottuu jotain lisää muiden naisten kerronnan kautta. Jokaisella on myös oma totuutensa, mutta vain muiden kautta totuus täydentyy kiehtovaksi tarinaksi.

Hyvin taidokkaasti Tervo kertoo vähällä paljon.

Eunsun Kim: Pohjois-Korea – yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä

Eunsun Kim: Pohjois-Korea – yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä
Siltala, 2014. Suomennos: Pirjo Thorel. 195 sivua.

Luin viime viikonloppuna tämän pienen mutta kovin ihmeellisen teoksen Pohjois-Koreasta. Eunsun Kim on kirjoittanut (Sébastien Falletti on teoksen toimittaja) vaarallisesta matkasta, jonka hän teki äitinsä ja siskonsa kanssa pois kotimaastaan. Aliotsikko jo kertoo, että kaikkinensa matka Kiinan ja Mongolian kautta Etelä-Koreaan kesti yhdeksän vuotta. Aihe on todella kiinnostava, Pohjois-Korea kiinnostaa minua loputtomasti, mutta ei tämä teos mikään kirjallinen elämys ole. En sellaista kyllä nyt kaivannutkaan, sillä tarina on kaikessa hurjuudessaan tärkeä.

Kirja alkaa Eunsun Kimin lapsuusvuosista, millaisia hänen koulupäivänsä ja perusarkensa on ennen kuin 1990-luvun suuri nälänhätä tappaa hänen isänsä ja isovanhempansa. Perheellä on jonkinlainen asema yhteiskunnassa, missä kaikkein heikoimmista ei välitä kukaan, ja he pystyvät pitämään itsensä hengissä vähän pidempään kuin muut. Mutta maine on katoavaista, ja lopulta Eunsunin äiti joutuu toteamaan, että ainoa mahdollisuus selvitä itse ja pelastaa lapsensa on yrittää mahdotonta ja karata rajan yli Kiinaan. Siellä on ruokaa, mutta maanpakolaisten asema paperittomina on ihan yhtä huono kuin aiemminkin. Selviytymiseen vaaditaan sinnikkyyttä ja kekseliäisyyttä – ja onnea.

Onnen merkitystä ei voi kieltää, sillä vaikka he kohtaavat hyväksikäyttäjiä ja hirviömäisiä ihmisiä, muutaman kerran olosuhteet ja oikeanlainen ihminen pelastavat mahdottomalla hetkellä.

Muistelmien tarinallisuus ja vaihtuvien "juonikuvioiden" ihmeellisyys ovat teoksen parasta antia. Toisteisuus ja melko lapsellinen kerronta sen sijaan vievät paikoin liikaa huomiota. Esimerkki Eunsun Kimin elämästä kiinalaisessa kylässä:

"Olin saanut kylältä paljon ystäviä, jotka tulivat joskus talolle leikkimään. Useimmat olivat poikia, sillä kylässä oli hyvin vähän tyttöjä. Kiinahan oli aloittanut yhden lapsen politiikan välttääkseen ylikansoituksen. -- Koska enemmistö heistä halusi mieluummin pojan, lukemattomat äidit teettivät abortin jos odottivat tyttölasta. -- Kylässä oli siis vähän tyttöjä, kuten monissa muissakin kiinalaisissa maaseutukylissä."

Kaikki tämä yhden kappaleen aikana, vähemmälläkin selittämisellä asia olisi selvinnyt, mutta veikkaan, että näin on haluttu säästää koulunsa keskeyttämään joutuneen ja vasta aikuisiällä kouluun palanneen Eusunin ääni.

Pohjois-Korean lukee muutamassa tunnissa, mutta sen tarina jää mietityttämään pitkään. Se ei ole mikään sankaritarina, eikä kirjan motiivina ole oman sinnikkyyden kehuskelu, mutta se kertoo paljon siitä, kuinka suuren riskin ottaa ihminen, joka elää epätoivoisessa tilanteessa mutta jaksaa nähdä vielä vähän toivoa edessäpäin.

Kristina Ohlsson: Varjelijat

Kristina Ohlsson: Varjelijat (Änglavakter) Suom. Outi Menna. WSOY 2014, pokkaripainos. 520 s. Lahjaksi saatu kirja.

En ole lukenut Kristina Ohlssonin aiempia kirjoja, mutta onneksi se ei haitannut Varjelijat-romaanin kanssa yhtään. Kirja oli erittäin sujuva ja jännittävän monisyinen, juuri enempää en hyvältä dekkarilta osaa toivoakaan. Ja se koukku, joka kirjassa kantaa lähes loppuun asti, saa minut tarttumaan jatkossakin Ohlssonin kirjoihin. Pokkarin lopussa oli ote seuraavan Fredrika Bergman -jännärin, Paratiisiuhrit, alusta, ja ihan harmittaa, ettei minulla ole jo nyt seuraavaa osaa tässä hollilla.

Varjelijat liittyy nimensämukaisen vuosikymmeniä sitten kokoontuneen filmikerhon jäsenten toimintaan ja seurauksiin. Yksi heistä on vapaaehtoisesti mykkä kirjailija, joka asuu palvelutalossa ja joka muistetaan paitsi erinomaisista lasten- ja nuortenkirjoistaan, myös miehensä taposta. Salamyhkäinen hahmo, jonka poika on ollut kateissa vuosikausia, lähes yhtä kauan on kirjailija ollut hiljaa ja erakoitunut. Yhteys muihin kerhon jäseniin on katkennut – tiettävästi niin ikään vuosikausia sitten.

Fredrika Bergman palailee äitiyslomalta pikku hiljaa töihin, sillä häntä tarvitaan murhatutkinnoissa. Metsästä on löytynyt nuoren naisen paloiteltu ruumis, ja tutkimuksissa Fredrikasta on paljon hyötyä, mutta lopulta arvaamattomasta syystä myös haittaa.

Fredrika on siitä harvinainen naispoliisi, sillä ainakin tämän teoksen perusteella hän tuntui osaavan yhdistää perhe- ja työelämän, vaikka lapsenhoitoon kirjassa ei keskitytäkään, hän ei silti alinomaan pode jotain uranaisen syyllisyyttä. On ihana lukiessa solahtaa murhatutkintoihin mukaan ja luottaa siihen, että vauvakin kotona on tyytyväinen ilman päähenkilön jatkuvaa asian pähkimistä. Hienoa tarinan ja jännitteen kohoamisen kannalta.

Älykäs ja näppärä dekkari – ehdoton suositus muillekin rikoskirjallisuuden ystäville.

Per Petterson: En suostu

Per Petterson: En suostu, Otava 2014. Jeg nekter 2012. Suomennos: Katriina Huttunen. 250 s.

Luin tänä kesänä upean Hevosvarkaat, joka ansaitsee oman bloggauksen, mutta tyydyn tässä vaiheessa vain toteamaan: huh. Haaveilin heti perään Kirottu ajan katova virta -romaanin lukemisesta. Hypistelin sitä ja nostin teoksen hyllystä yöpöydälle, mutta kirottu katoava aika. Uutuussuomennoksen En suostu sen sijaan luin heti tuoreeltaan, sillä tein siitä lehtijutun. Ja se on niin hyvä! Tähtibloggaaja-Katjakin on tätä mieltä!

En suostu kulkee kahdessa ajassa. Lapsuuskuvauksissa Tommy ja Jim ovat läheiset ystävät, Tommy nousee kuitenkin enemmän esiin, sillä hänen kotitaustansa on väkivaltainen, repaleinen ja hänestä kantaa Jimin myötä myös lukija huolta. Elämänrisaisuus ei säästä kirjan muitakaan henkilöitä, mutta kaikkinensa kirjan ansio ei ole niinkään tapahtumissa vaan henkilöiden sisäisen dramatiikan kuvauksissa.

Nykyajassa Jim ja Tommy tapaavat sattumalta toisensa vuosikymmenten jälkeen. Tässä ei tule kerrottua mitään juonipaljastusta, sillä tällä kohtauksella kirja alkaa. Tommy on menestynyt elämässään, Jimin laita on vähän toisin. Ehkä heitä molempia vähän nolottaakin nähdä tämä päivänselvä ero heidän välillään.

En suostu etenee verkkaisesti mutta intensiivisesti. Per Petterson rakentaa romaanin jännitteen taitavasti henkilöiden sisäisen puheen varaan. Pitkät lauset ja välillä hyvinkin pikkutarkkojen asioiden läpikäyminen voisivat puurouttaa kerrontaa, mutta jotain taianomaista tässä kaikessa on.

En ihan tunnu osaavan edes sanallistaa, mikä kirjassa veti minut näin puolelleen. Kai se on vain se taitavan kertojan lahja antaa lukijalle jotain, mitä sivujen sulkeuduttua jää kaihoamaan.

David Nicholls: Varamies

David Nicholls: Varamies, Otava 2014. Suomennos: Sauli Santikko.

Olen lukenut kaikki tähän mennessä suomennetut David Nichollsin kirjat, ja tämä Varamies on mielestäni paras, sillä siinä on oikein hyvä aihe. Teatterin varamies Stephen C. McQueen odottaa vain hetkeään ilta toisensa jälkeen, mutta pääosan esittäjä, komea ja suosittu Josh Harper ei ole koskaan sairas eikä jätä näytöstä väliin. Stephen kadehtii Joshia myös muista syistä, tämä on varakas ja naimisissa Noran kanssa. Stephen on Noran suhteen myös varamies, sillä hän kuuntelee naisen märinöitä ja mutinoita odottaen vain jälleen, että Josh ymmärtäisi väistyä.

Vaikka kirjassa on romantiikkaakin, ei se ole paketoitu jonninjoutaviin kehyksiin vaan tarina on oikeasti kiinnostava. Sinä päivänä oli mieleeni, mutta minusta tuntuu, että näkemäni elokuva jälkeen on vähän sumentanut tätä kokemusta, eikä tarina ole enää mielessäni niin vahvana. Kaikki peliin oli puolestaan lopulta aika puuduttava, mutta oli siinäkin silti hyvä tarina, jonka vuoksi en luopunut Nichollsin lukemisesta. Sain ilokseni tämän uuden teoksen ystävältä, ja vaikka luin sitä melkein kuukauden – työkiireiden vuoksi, en sen tähden, että kirja olisi ollut huono –, pysyin hyvin teoksen maailmassa mukana.

Stephen on kiinnostavalla tavalla surkimus, sillä hänellä on kuitenkin aika hyvä itseluottamus, vaikka mokailee ja jää monella tapaa omassa elämässään varjoon odottelemaan. Hyvä päähenkilö, halusin hänelle oikeasti hyvää työelämässä, mutta olen romanttisesti jotenkin vaikea, sillä en toivonut hänelle mahdollisuutta kipakkaan mutta aika itsekeskeiseen Noraan.

Sujuvalukuinen, hauska, hyvä aihe, sopivan leppoisa kirja, jota voi lukea kiireisinä aikoina vaikka lyhyissä pätkissä, sillä tarinaan pääsee nopeasti takaisin sisään.

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta 
Tammi, 2014
Suomennos: Anna-Maija Viitanen
Sivuja: 809
Mistä: arvostelukappale

Luin Dickerin mahtiteoksen jo alkukesästä, mutta en ole ehtinyt blogata siitä aiemmin. Lukukokemus ei siis ole ihan tuoreena mielessä tätä kirjoittaessani, mutta toisaalta aika ei ole kullannut muistoja vaan olen ihan yhtä pettynyt kirjaan nyt kuin heti sen luettuani. Monet ovat ihmetelleet kirjan ilmestymistä nimenomaan Keltaisen kirjaston -laatusarjassa, ja kyllä se itseäkin vähän askarrutti, kun kääntelin alkuosassa sivuja eteenpäin ja epäröin jopa omaa makuani, sillä teksti oli melko kökköä -- näin terävän luonnehdinnan sitten keksin, pata kattilaa soimaa! -- ja tarina on aika puolivillainen dekkari. Mutta toisaalta iloitsen siitä, että sarja elää rohkeasti, vaikka tämän kirjan kohdalla mennäänkin mielestäni riman ali.

Totuus Harry Quebertin tapauksesta on ollut kuitenkin kirjakeskustelujeni kantava voima tänä kesänä, sillä niin monen eri ihmisen kanssa olen siitä jutellut ja olen saanut todella monipuolisesti puhua tarinan aukkoisuudesta, tasapaksusta kielestä, liian ilmiselvistä juonenkäänteistä, epäonnistuneesta intertekstuaalisuudesta, väärästä markkinoinnista, tarinavetoisuudesta ja vielä yksi sivu -ilmiöstä aina heitän kirjan nurkkaan -vihaisuuteen asti. Osa on omia fiiliksiäni, osa ystävieni.

Tällainen kirja tekee silti hyvää, vaikken pitänytkään siitä juuri yhtään -- ihan siitä syystä, että siitä on todella kiinnostava keskustella. Sivumäärä on kunnioitettava, ja vaikka tiivistämisen varaa olisi ollut rutkasti, tarinassa on silti senkaltaista imua, että ei tehnyt ollenkaan tiukkaa lukea teos loppuun hyvinkin nopeassa tahdissa. Suosittelisin kirjaa lukupiireihin, sillä oman kokemukseni mukaan vastaanotto on todella ristiriitainen ja keskustelut hersyviä.

Pakko vielä mainita yksi kirjan ärsyttävin piirre: Päähenkilön oppi-isä Harry Quebert on kirjailija, jonka bestseller-teoksen otteita on tässä kirjassa siellä täällä. Ne ovat niin kivualiaan vaivaannuttavan huonosti kirjoitettuja, etten voinut mitenkään ottaa tosissani sitä, että tämä kirja kirjan sisällä olisi ollut amerikkalaisten lukijoiden suosikki vuosikymmenten ajan. Tarinan kannalta sillä ei sinällään ollut merkitystä, mutta minulle lukijana tämä vain lisäsi epäuskoa Dickerin kykyyn kirjoittaa erilaisia tekstilajeja -- jota hän siis selvästi yritti.

Jotain Lolitaa, jotain Twin peaksia, jotain mysteeriä, jotain hukattuja mahdollisuuksia.

#Lukuhaaste

Viime vuonna osallistuimme kirjabloggaajien kanssa Suomen Pakolaisavun järjestämään lukutaitokampanjaan, ja tänä vuonna olen ottanut samankaltaisen lukuhaasteen vastaan ja haastan teitä muitakin osallistumaan #lukuhaasteeseen.


Haastekampanjan tarkoituksena on saada suomalaiset lukemaan ja lahjoittamaan yhteensä 20 000 aapista lukutaitotyöhön Suomen Pakolaisavun aikuiskoulutuksessa Ugandassa, Liberiassa ja Sierra Leonessa.

Lukemalla voi antaa lukutaito sellaiselle, jolle se merkitsee uutta mahdollisuutta. Osallistuminen on yksinkertaista:

1. Lue kirja, lehti tai muu teksti. 

2. Lahjoita 1 euro jokaista lukemaasi tekstiä kohden lähettämällä tekstiviesti 1E LUKUHAASTE numeroon 16588. 

3. Ota kuva lukemastasi, ja anna kasvot lukutaidolle julkaisemalla Instagramissa, Twitterissä tai Facebookissa hashtagilla #Lukuhaaste. Haasta myös muut mukaan viemään lukutaitoa Afrikkaan. 

Lahjoituksia voi tietenkin tehdä ilman kuvia ja sosiaalista mediaakin. Vaikka blogiaikani on ollut jo pitkään kortilla (toivon, että siellä silti vielä lukijoita silloin tällöin riittää!), niin sitoudun kampanjaan syyskyyn ajan ja lahjoitan jokaisesta lukemastani kirjasta euron lukutaidon hyväksi.

Summan voi lahjoittaa myös kerralla, esimerkiksi seuraavilla tavoilla:
tekstiviestitse 20E LUKUHAASTE numeroon 16588 tai tilille FI71 8000 1300 2236 67 / viite 62405 08625.

Suomen Pakolaisapu on poliittisesti ja uskonnollisesti sitoutumaton suomalainen järjestö, joka tukee pakolaisia ja maahanmuuttajia toimimaan aktiivisesti arjessa ja yhteiskunnan jäseninä. 84 % kerätyistä varoista menee suoraan kohdemaihin ja siellä tapahtuvaan työhön. Suomalaisena järjestönä kerätyt varat menevät kentälle ilman kansainvälisen tason välikäsiä.

Pakolaiselle lukutaito merkitsee uuden elämän alkua Köyhistä oloista ja pitkittyneiden kriisitilanteiden keskeltä paenneilla on vain vähän mahdollisuuksia. Taustalla voi olla kidutusta, raiskauksia, pelkoa ja läheisten menettäminen. Pakolaiselle elämä voi näyttäytyä umpikujana.

Lukutaito antaa välineet uudenlaiseen itseilmaisuun ja avaa ovia tulevaisuuteen. Samalla oppii kirjoittamaan nimensä, asioimaan torilla, perustamaan oman pienyrityksen, uskaltaa puhua ääneen ja osallistua päätöksentekoon – mikään muu taito ei vahvista ihmisyyttä samalla tavalla kuin lukemaan ja laskemaan oppiminen.

Lukutaidon on todettu voimaannuttavan erityisesti naisia. Lukutaito-opetuksen ohessa puhutaan myös ihmisoikeuksista, demokratian merkityksestä ja käytännönläheisistä asioista kuten hygieniasta ja tautien ehkäisystä.

Lukutaidon positiivinen vaikutus ulottuu yleensä laajemmalle perheeseen ja yhteisöön, eli sen kerrannaisvaikutukset ovat merkittävät.