Me tarvitaan uudet nimet
Gummerus, 2014
We Need New Names, 2013
Suomennos: Sari Karhulahti
Kansi: Eevaliina Rusanen
Sivuja: 288
Mistä: arvostelukappale
Zimbabwelais-amerikkalainen romaani
"He eivät koskaan enää palaa entiselleen, sillä se on kerta kaikkiaan mahdotonta sen jälkeen kun on jättänyt taakseen minuutensa, ominaislaatunsa.”
NoViolet Bulawayo on saanut heti ensimmäisellä teoksellaan paljon positiivista huomiota. Me tarvitaan uudet nimet oli arvostetun Man Booker -palkinnon finalistien joukossa, ja täällä Suomessakin monet kirjabloggaajat ovat ihastuneet Bulawayon taidokkaaseen, kielellä leikittelevään teokseen.
Me tarvitaan uudet nimet on jaettu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa 10-vuotias Kulta asuu ystävineen slummissa. He eivät käy koulussa ja kuluttavat aikaansa keksimällä erilaisia leikkejä. Nälkää yritetään pitää loitolla varastamalla ruoaksi guavoja rikkaiden asuinalueelta. Väkivalta, köyhyys ja avustustyöntekijöiden läsnäolo ovat kaikille arkipäivää. Kulta on joukon ainoa, jolla on kuitenkin mahdollisuus muutokseen, sillä hänen tätinsä asuu Yhdysvalloissa. Romaanin toisessa osassa teini-ikäinen Kulta havainnoi terävästi amerikkalaista arkea ja yrittää sopeutua uuteen maahan parhaansa mukaan.
Kirja on asetelmaltaan tyypillinen maastamuuttoromaani. Köyhissä oloissa lapsuutensa viettänyt muuttaa länsimaahan suurten toiveiden saattelemana. Bulawayo onnistuu kuitenkin kerrontaratkaisuillaan tuomaan tarinaan jotain uutta.
Ihastuin kirjassa erityisesti siihen, kuinka hyvin nämä kaksi osaa toimivat ja miten kirjailija on tavoittanut sekä lapsen että teini-ikäisen kielen ja maailman. Suomentaja Sari Karhulahti on tehnyt loistavan työn siinä, miten hän saa lapsen puhekielisemmän kerronnan soimaan. Minua aluksi häiritsi pilkuttomuus, mutta mitä pidemmälle luin, sen paremmalta rosoisuus ja lauseiden ketjuttaminen tuntui. Teini-ikäisen puheessa on asianmukaisesti enemmän uhmaa, ja kerrontatapa poikkeaa alusta juuri sopivasti.
On aina vaikuttavaa ja pökerryttävää lukea raadollisista asioista lapsen näkökulmasta käsin.Varsinkin, jos lapsen ääni kertojana toimii, eikä se etäännytä tilanteesta liikaa. Monta kertaa juuri epäonnistunut kertojaääni pilaa teoksen, varsinkin, jos lapsen älykkyys heittelee puolelta toiselle. Mutta kun kirjailija onnistuu lapsikertojan kanssa, tulee tarinaan hyvin koskettava taso. Pahat – ja tärkeät! – asiat tulevat kerrotuksi tavallaan vähän mystisemmin, ja hurja kohtaus on vieläkin voimakkaampi.
Mutta lapset ovat lapsia kaikkialla. Uhkarohkeiden leikkien seasta löytyy myös viatonta toivoa paremmasta. Tämä ilo on tärkeä, sillä henkilöihin ihastuu ja näille lapsille haluaa hyvää.
Minulle kirjassa on parasta se, kuinka saman tarinan sisään on mahdutettu kaksi todentuntuista mutta hyvin erilaista maailmaa.
Kulta tulee tutuksi lapsena ja nuorena, ja hänen jatkuva kaipuunsa kotiin, jota ei missään ole, pakahduttaa.
Kirjan on lukenut ainakin Katja, Karoliina, Mari A., Maija, Tiina, Krista.
