Lyhytarviot - lomalukemistoa

Kaikki kuvassa näkyvät kirjat on nautittu vuorokauden sisällä joululomallani. Makoilin sängyssä tai istuin takkatulen ääressä, mutta kirjat vaihtuivat nopeaan tahtiin käsissä. Olo oli levollinen, vaikka niin monta tarinaa tulikin ahmittua lyhyessä ajassa. Näistä kolmesta Hallandin murha oli paksuin, sillä siinä oli jopa 220 sivua. Varsinaisten pienoisromaanien kolmintaistelu ja palkkioksi eräälle joukosta erottuminen.

---

Pia Juulin Hallandin murha (Atena, 2011) kuuluu rikosromaanien genreen, mutta ei ole mielestäni sen tyypillisimpiä edustajia. Tarina alkaa kyllä murhalla, mutta teoksessa ei niinkään keskitytä selvittämään, että kuka on syyllinen, vaan murha tapahtumana ja läheisten reaktio ovat suurennuslasin alla. Murha näyttäytyi tavalla, jota en ennen dekkareita lukiessani ole kokenut.

Kirjan päähenkilö ei ole suinkaan murhaa tutkiva poliisi tai etsivä, vaan murhatun puoliso, jonka kautta tapahtumat lukijalle näyttäytyvät. Bess ei myöskään ole tyypillisimpiä leskiä, sillä hän ei tunnu osoittavan minkäänlaisia sovinnaisia tunteita murhan tapahduttua. Leena Lumi on kuvannut tätä tunteettomuutta omassa arviossaan kiinnostavasti: lukija tuntuu katsovan, kuten leskikin, tapahtumia kuin elokuvaa. Ajatus sopii teokseen, sillä Bess on melko passiivinen päähenkilö. Hän ei pyri mitenkään selvittämään asioita, eikä tunnu olevan kauhean kiinnostanutkaan syy-seuraus-suhteista. Lukija on hänen varassaan, eikä saa kuin puolivahingossa asioita selville. Tämä oli taitavasti toteutettu, mutta vaikka olenkin avoimien loppujen ystävä, myönnän kaivanneeni perinteisempää ratkontatyyliä paikoitellen.

Paljon kysymyksiä ja hienovaraisia vihjeitä, kiinnostavasti lukujen alkuun on upotettu sitaatteja muista teoksista kuin pieniä avaimia. Susan tapaan taisin ansioista huolimatta pitkästyä kesken lukemisen.

Lue, jos haluat hämmentyä ja lukea murhasta toisenlaisen näkökulman.
Älä vaivaudu, jos viimeinen asia, mitä haluat jäädä dekkarin lukemisen jälkeen miettimään on: kuka sen lopulta teki.

---

Elena Damianin kirjeet (Like, 2011) on matka Helsingin Olympiakesään, vuoteen 1952. Dokumentaristi Markus Lind haluaa tallentaa elokuvan ajasta ja tapahtumasta, josta hän jäi itse paitsi. Lapsena hän ei saanut jäädä Helsinkiin kisoista nauttimaan, vaan hänet siirrettiin maalle pois tieltä. Hänen isänsä oli tuolloin kisoissa urheilutoimittaja, joka ehti nauttia hurmoksesta myös kisojen ulkopuolella.

Erään Elena Damianin kirjeet vievät Markuksen konkreettiselle matkalle Italiaan, mutta ennen kaikkea sisimpäänsä. Ne herättävät ajatuksen aviorikosten toistuvuudesta, kuin tahrasta perimässä. Tässäkään romaanissa ei keskitytä Hallandin murhan tapaan tekoon, vaan jälkiseurauksiin. Mitä aviorikoksen jälkeen tapahtuu?

Sinisen linnan kirjastossa Jukka Pakkasen teoksen kuulasta tarinaa verrattiin Joel Haahtelan tuotantoon. Olen vasta toista "haahtelaani" parhaillani lukemassa, mutta en siltikään täysin tunnista tätä vertausta. Maria perustelee kyllä hyvin: "Tarinassa on paljon samaa kuin Joel Haahtelan romaaneissa: mies saa tietää vuosia salattuja asioita vanhemmistaan ja matkaa kirjeiden ja valokuvien avulla menneisyyteen. Kuten Haahtelan henkilöhahmot, myös Pakkalan kuvaamat ihmiset kantavat mukanaan historian rajujen käänteiden jättämiä traumoja."

Katoamispisteen jälkeen olin ihan kananlihalla, ymmyrkäisenä siitä, kuinka niin vähällä sivumäärällä voi saada niin paljon aikaan. Elena Damianin kirjeet oli puolestaan makuuni liian suoraviivainen ja tarinan eteneminen liian helpontuntuista. En kritisoi missään nimessä Pakkasen kieltä, enkä ideaa. Idea on aivan loistava, mutta asiat etenevät itse tarinassa hyvin nopeasti. Miksi lukiessa tuntui enemmän kiireenmaku kuin historian itsestään hitaasti muistuttava havina. Markuksen ja Elenan kohtaaminen ei kosketa, sillä henkilöihin ei ehdi sitoutua. Mutta Mari A. sen sanoi paremmin: "Paljon en voi kirjoittaa tai paljastaa kirjasta, sillä siinä tärkeää ei ollut juoni, vaan tapa kertoa tarina."

Lue, jos haluat tietää enemmän ainoista Suomessa järjestetyistä kesäolympialaisista.
Älä vaivaudu, jos et ymmärrä miksi isä antaisi kuolinvuoteellaan pojalleen entisen rakastajattarensa kirjeet, kuin näyttääksen kuinka tunteeton mies hän lopulta oli. Sillä siitä tarina saa alkunsa.

---

Pasi Lampelan esikoisromaani Kiusaajat (Wsoy, 2011) on vain 123-sivuinen, mutta hyvä esimerkki siitä, kuinka pieni on kaunista. Päädyin ostamaan teoksen Parnassossa olleen erittäin hienon kritiikin tähden. Suosittelen kritiikin lukemista yhtä lämpimästi kuin siinä käsiteltävän romaaninkin. On oikeastaan vaikea kirjoittaa omaa arviota teoksesta, kun mieleen on jäänyt jälki sekä Lampelan teksistä että Tapion kritiikistä.

Teoksen nopealukuisuus hämää, sillä näennäisesti melko yksinkertaiseen tarinaan kirjautuu paljon merkityksiä yksinäisyydestä, kelpaamattomuudesta ja kasvukivuista. Jorin tapaan en malttanut laskea kirjaa lukujen välillä käsistäni.

Päähenkilö, Tuomas, kärsii kiusaamisesta ja itsetuhoisista ajatuksista. Hän saa mahdollisuuden vetäytyä omaan rauhaan kesän ajaksi, kun hänen holtiton enonsa pyytää tätä huvilansa vahdiksi. Muutamien pikkupuuhien ohessa Tuomas tappaa aikaa kiertelemällä ympäriinsä - ja itseensä.

Tuomaksen tunteet etsivät kohdettaan ja seksuaalinen turhautuminen tuntuu kiusaavan häntä siinä missä enonsa tehtaalta poispotkittu raivoisa mies, joka tunkeutuu huvilalle syyttelemään. Kun Tuomas piirtää serkkutyttönsä sängyn patjaan kirkkoveneen ja repii siihen viillon yhtymistarkoituksessa, tuntuu ahdistus kiusalliselta.

Lopussa jännite vähän lässähtää, mutta teos on kuitenkin näistä kolmesta se, joka eniten jäi mielenpäätä vaivaamaan.

Lainaan kriitikkoa: "Kukaan ei ymmärrä, mikä Tuomasta vaivaa, ei äiti, ei eno, ei kertoja, eikä Tuomas itse. Jos romaani alkaa matkalle lähdöstä, päätyy se oivallukseen, että perilläolo on aina illuusio."

Lue, jos aikaa on rajallisesti ja pidät vetävästä tekstistä.
Älä vaivaudu, jos sen ajan käytät mieluummin muuhun kuin nuoren miehen eksistentiaalisen kriisin seuraamiseen.

---