19.6.2014

Lukuhaaste: keltainen vuorokausi


Viiden maissa starttaa kirjablogini 5. lukumaraton. Viime vuonna luin vuorokauden ajan kirjoja ihanaisessa Berliinissä ja nyt talvella minulla oli oikein lokoisa lukuretriitti mökillä. Kaikkein ensimmäisessä lukumaratonissani tein ennätyksen, jota en ole pystynyt tai voinut rikkoa. Luin 24 tunnin aikana 1801 sivua, kaikkinensa 9 kirjaa.

En lähde tavoittelemaan tälläkään kertaa ennätystä, oikeastaan kuulostelen, miltä tuntuu pitkästä aikaa lukea ilman työpainotusta. Vaikka töitä onkin odottamassa, ja vaikka keskiviikkona on vielä se tentti. Järkevää olisi lukea kirjoja, jotka kuuluvat tenttiin, mutta olen niin rättipoikkiväsynyt, että haluan lukea vapaammin, ilman myöskään opiskelupainotusta.

Olen juhannuksen yksin kotona, mies lähti jo viikko sitten Lappiin rakennuspuuhiin ja viettää juhannuksen muun perheeni kanssa. Jäin tänne, jotta saan tehtyä paljon töitä, jotta voisin pitää jonkinpituisen kesäloman. Lukumaraton ei siis varsinaisesti mitään työtä ole, mutta se on juuri sitä, mitä nyt kaipaan ja tarvitsen. Toinen vaihtoehto olisi katsoa vuorokausi putkeen tv-sarjoja tai jalkapalloa, mikä ei myöskään edistäisi valmistumistani tai toimitustöitä. Heh.

Yksi syy maratonille on myös se, että meillä on kirjabloggaajien ja muiden lukijoiden kanssa maratonin yhteislähtö viimekesäiseen tapaan. Anna minun lukea enemmän -blogista löytyy lisätietoja maratonista.

Säännöt löytyvät myös tästä:

  1. Kaikki 24 tunnin aikana luettu kirjallisuus lasketaan mukaan maratoniin.
  2. Aloittaa voi mihin kellonaikaan hyvänsä ja lukea haluamansa ajan ja määrän kuitenkin niin, että enimmäisaika on 24 tuntia. (Esim: aloitus 19.6. klo 18.00 ja lopetus 20.6. klo 18.00.) Maratonin saa aloittaa halutessaan myös jo 18.6., kunhan osa maratonista luetaan 19. päivän puolella. Näin siksi, että maratoonareilla on erilaisia elämäntilanteita, jotka halutaan ottaa huomioon. Tankkaus-, lepo- yms. taukoja saa pitää vapaasti, mutta ne lasketaan mukaan suoritusaikaan.
  3. Merkitään ylös luettu sivumäärä ja ilmoitetaan se julkisesti blogissa.
  4. Lukea saa mitä tahansa, missä ja miten tahansa!
  5. Lukumaratonista saa kirjoittaa blogiinsa etu- ja jälkikäteen ja mielellään myös maratonin kuluessa.
  6. Lukumaratonin hashtagina somessa on #lukumaraton.


Keltaisen kirjaston kirjoja on kerääntynyt kirjahyllyyni paljon, ja tähänkin keräsin suht hoikkaisia teoksia. Lahirin ja Tóibínin teokset ovat hyviä siinä mielessä, että novelleja voi lukea kirjojen välissä. Tänään hain myös kirjastosta muutaman keltaisen lisää, jos tekeekin mieli tarttua niihin. Vaihtoehtoja siis on, kuten kuvasta näkyy. Eväät hain lempiravintolastani Silvopleesta, ostin lisäksi valkkaria ja herkkuja. Teetä on. Vissyä on. Maukuva katti on. Ja ennen kaikkea oikein hyvä lukusää!

Hyvää juhannusta itse kullekin säädylle. Mie alan pian lukea, ja päivitän tänne fiiliksiäni pitkin matkaa. Jos siellä ruudun toisella puolella vielä joku on, niin saa tsempata ja olla mukana tässä lukuilon viestissä.

En ole vielä päättänyt mistä kirjasta aloitan!


Pääsin aloittamaan maratonin sittenkin vasta 18:00. Minulla kesti jonkin aikaa ennen kuin päätin, millä kirjalla aloitan. Huh, ja mikä kirja valikoituikaan ensimmäiseksi. Kim Echlinin Kadonneet oli niin surullinen, etten tiedä, mitä voin tämän jälkeen lukea, mikä tarina veisi tämän tunteen nyt pois.

Aluksi minua häiritsi kirjassa oikolukuvirheet, se kertoo enemmän siitä, kuinka vaikea pitkän työputken jälkeen on rentoutua vain lukemiseen. Sitten kerronta välillä valloitti, välillä tuskastutti. Näkökulma heittelehtii erikoisella tavalla, päähenkilö puhuttelee rakkaimpaansa, silti hetkittäin äänessä on kuin kaikkitietävä kertoja tai jopa mies, jonka kotimaan ja tragedian vuoksi, rakkaus ei lopulta voitakaan kaikkea. Pidin tyylistä, vaikka myönnän, että välillä se oli turhan vaikeaselkoinen.

Kadonneet-romaanin tarina on hurja. Kirja ei vastannut ollenkaan sitä, mitä kuvittelin sen olevan alun perin. 16-vuotias kanadalaistyttö ihastuu muutaman vuoden vanhempaan opiskelijapoikaan, eikä välitä enää isänsä neuvoista, kielloista ja huolenpidosta. Hän haluaa vain olla miehen kanssa, rakastaa ja olla ikuisesti yhdessä. Rakkaustarina tämä onkin, mutta niin surullinen ja ahdistava. Teos sijoittuu Kambodžan kansanmurhan aikaan, eikä yhden naisen rakkaus ja lähes pakkomielteinen halu pelastaa mies historialtaan pysty muuttamaan kaikkea. En osaa edes sanoja nyt valita oikein. Aluksi siinä oli imua, jossain vaiheessa minua tuskastutti ja väsytti sen lukeminen, lopussa minua suretti niin paljon, että olin jättää lukumaratonin siihen.

Seuraavaksi täytyy kokeilla valita toisenlainen tarina, ehkä yksi novelli tähän väliin.


Kiitos Jhumpa Lahiri, sain taas maratonille lisää intoa. Tuore maa -kokoelman ensimmäinen novelli "Tuore maa" oli niin sujuvalukuinen ja tarinaltaan hyvin tuttu, että 82 sivua meni nopeasti. Lahirilla on kyllä paljon samankaltaisia tarinoita näissä teoksissaan. Novelli muistuttaa paljolti Tulvaniittyä ja Kaimaa, jotka luin ihan vastikään.

Taidan lukeakin yhden novellin jokaisen kirjan välissä, niin saan tuon paksun kokoelman luettua maratonin aikana. Tähän mennessä olen lukenut 360 sivua. Seuraavaksi taidan lukea Heinrich Böllin Ei sanonut sanaakaan -romaanin, sillä Böllin tyyli on taas aivan toisenlainen kuin Echlinin, ja romanin avioliittokuvaus oletukseni mukaan toisenlainen kuin Lahirin.

Klo 00:57

Yöväsymys. Böllin lukemiseen meni aikaa, vaikka sivuja oli vain 203. Teksti oli tiheää ja hidaslukuista. Pidin kyllä siitä, että avioliittoromaanissa vuorotellen kertovat mies ja vaimo. Lohdutontahan se vain on köyhän elo, mieskin pieksee lapsiaan väsyneenä, joten siksi asuu toistaiseksi muualla ja aviopari tapaa hotelleissa silloin tällöin. Rahaa tarvitaan hotelliin, joten mies joutuu pyytämään sitä tuttaviltaan. Naisen kerronta vetosi minuun enemmän, hän havannoi jotenkin enemmän itseään ja tilannetta, mies ympärillä näkyviä ihmisiä ja kuinka kurjaa on olla köyhä.

Viimeiset sata sivua olivat tahmaisia, mutten halunnut jättää loppukirjaa aamulle. Mukavampi aloittaa uudella tarinalla. Lukujärjestyksessä Böllin teos olisi voinut osua parempaan ajankohtaan, sillä nyt paikoitellen hidastempoisuus tuntui turhanaikaiselta.

Jos Lahirin seuraava novelli on lyhyt, niin ehkä kokeilen lukea sitä vielä, kun kerran virkosin tässä blogatessa vähän. Petja on vihdoin nukahtanut, maukui ja kerjäsi huomiota monta tuntia alkuyöstä.


Voi sianleuka, kuinka minua väsyttää, vaikka nukuin kahdeksaan asti. Aamulla luin Lahirin "Hell-Heaven"-novellin loppuun ja heti sen perään Saul Bellowin Ainoa oikea -nimisen romaanin. Lahirin novellit vetävät parhaiten ja on mahtava palkita itsensä aina niillä, kun on lukenut jonkun muun kirjan välissä.

Bellowin kirjaa lukiessani mietin, kuinka erilaisia rakkaus- ja avioliittokuvauksia kaikissa näissä minun lukemissani kirjoissa onkaan. Echlinin kirjassa rakkaus on sellainen voima, että sen nimissä uskaltaa vastustaa vaikka kiduttajaansa ja jonka tähden koko elämä on kuin rakkaudenvarjo. Millään muulla ei ole väliä kuin yhdellä ihmisellä. Lahirin novelleissa avioliitot ovat järjestettyjä, niissä on tietynlaista mukavuutta, mutta molemmissa novelleissa kotiäidit kaipaavat silti jotain muutakin, asuvat vieraassa maassa ja omistautuvat lapsilleen. Böllin romaanissa avioliitto on köyhyydestä särkynyt, mutta vaikka aviopari ei sillä hetkellä voi ja halua asua yhdessä, he silti tapaavat mielellään hotelleissa. On jännä, miten lapsia pieksevä isä on kuitenkin äidille paras rakastaja. Bellowin kirjassa päähenkilö on rakastanut yhtä ja samaa naista vuosikymmeniä, mutta vasta kirjan viimeisillä sivuilla hän uskaltaa kertoa tälle rakastavansa naista. Tämä jää kuitenkin yllättävän vaimeaksi, sillä heidän vuorovaikutuksensa on jotenkin laimeaa.

Kello on nyt 10:00. Seuraavaksi luen Lahirin novellin ja sen jälkeen tartun luultavasti Italo Calvinon kirjaan. Meillä on hylly täynnä hänen kirjojaan, enkä ole vielä koskaan lukenut yhtään.


13:50 Innostuin lukemaan Lahiria useamman novellin, sillä ne ovat vain niin hyviä – samankaltaisia mutta hyviä. Kokoelmasta pitää tehdä kyllä oma erillinen bloggaus, koska enemmänkin haluan pohtia näitä teemoja ja aiheita, jotka tuntuvat toistuvan Lahirilla tarina tarinalta.

Onnistunut lukukokemus oli myös Italo Calvinon Halkaistu varakreivi. Se oli oikein hauska – ei siis mitään ääneennaurettavaa hohotuskamaa vaan veikeä ja ilkamoiva – ja ihmettelen todella, miten olen näin pitkään ollut lukemattakin Calvinoa. Sadunomainen tyyli, fabuloivan lennokas. Hyvä ja paha kreivi taistelevat samasta pyylevästä piikatytöstä, molemmat ovat saman henkilön puolikkaita, mutta taistelun tiimellyksestä keskeltä menneet halki. Salaviisas tarina rakkaudesta ja avioliittohaaveista tämäkin. Sopii oikein hyvin lukumaratonini tematiikkaan.

Minulla on enää neljä tuntia jäljellä, pari Lahirin novellia ja ehdin luultavasti lukea vielä yhden kirjan. Kävin jo ulkoilemassa ja lukemassa puiston penkillä, sillä vaikka ilma ei ole mitenkään kaunis, on se raikas ja piti minut hereillä. Lukuhaluja riittää, vaikka väsymys painaakin. Täytyy valita seuraavaksi yhtä hyvä kuin Calvino.


Luin Toni Morrisonin Koti-romaanin. Se oli kyllä väkevä, vähän groteski ja vähäeleinen. Sisaren ja veljen surullinen elämä erillään saa lämpimän vastapainon siitä, millainen keskinäinen suhde heillä vuosien jälkeenkin on ja miten aikuisiän tragediat yhdistävät yhtä paljon kuin onneton, jaettu lapsuus. Tässäkään romaanissa liitot eivät ole onnellisia. Cee on hyvin vähän aikaa naimisissa, mies huijaa tältä auton. Veli Frankillakin on Lilynsä, joka on oikeastaan huojentunut, kun Korean sodan traumattama Frank lähtee pelastamaan sisarensa kuolemanuhalta.

Parasta romaanissa on rakenne, joka vahvistaa sisarrakkauden kuvausta, ja tarinan tasolla toverillisuus kyläläisten kesken, vaikka Ceetä hoitaessa naiset kuulostavat julmilta, he kuitenkin auttavat ja tukevat yhtä joukostaan. Oli outoa löytää lohtua näennäisen ilkeistä sanoista, kun kaikki siihen asti oli ollut niin satuttavaa ja julmaa. Frankin syyllisyys, Ceen onneton elämänkulku, köyhyys ja petollisuus.

Vahva teos, jonka jälkeen jälleen vaikea lukea enää mitään. Minulla on enää Lahirin viimeiset novellit jäljellä ja sitten tämä lukumaraton on valmiiksi taputeltu. Loppukoonti jää varmasti huomiselle tai myöhempään iltaan. Mieleni tekee väsymyksestä huolimatta lukea lisää Keltaisen kirjaston kirjoja.


11.6.2014

Shelfie – kaunis kirjahyllyvideo

Juri teki minulle näin ihanan kirjavideon. Hän on kuvannut jonain aurinkoisena aamuna kirjahyllymme suosikkiteoksia ja säveltänyt tunnelmaan sopivan sävelen. Rytmin hän äänitti vanhasta kirjoituskoneestani, joka näkyy muuten myös edellisessä bloggauksessani. Siitä varmaan idea osin syntyikin..

Toivottavasti nautitte videosta yhtä paljon kuin mie. Minusta se on oikein kaunis ja rentoutti kovin levottoman mieleni. Nyt tekee mieli lukea ja ihailla hienoa kirjahyllyämme. :)

Kunnon shelfie!




Jos yllä oleva video ei näy tai sitä ei saa auki, niin tässä vielä linkki siihen. Varmasti monelle tuttuja kirjoja esillä, myös kahden ystäväni (Inka Nousiaisen Kirkkaat päivä ja ilta ja Karoliina Timosen Aika mennyt palaa) on löydetty hyllystä mukaan. Molemmilla kirjoilla on muuten aivan mielettömän kekseliäs nimi.



Erityisen ihanaa, että hän ajatteli myös tätä pikkuista blogiani, joka kaipaa jo vähän virtaa kirjaimiin

2.6.2014

Kesäkuun lukusuunnitelmia

Minulla on kesäkuun loppupuolella yliopistourani viimeinen tentti – mikäli siis läpäisen sen. Gradusta puuttuu kymmenisen sivua, mutta siitä on kyllä tulossa minimimittaa pidempi, joten työtä on vielä jonkin verran jäljellä. Aikaa sen tekemiseen ei vain oikein taaskaan ole, mutta aion kyllä selättää sen siitä huolimatta.

Tenttiin minun pitää lukea 21 kirjaa, joista 20 on kaunokirjallista teosta ja yksi teoriakirja. Moni näistä kirjoista on vielä aikamoinen tiiliskivi, mutta taisin tilata, sillä tein tenttilistan ihan itse. Kotimaisen kirjallisuuden syventäviin opintoihin kuuluu tenttiä 40 kaunokirjaa ja teoriat päälle omaan graduun sopivista teoksista.

Toukokuussa tentin ekan satsin, lähinnä venäläistä kirjallisuutta ja Rosa Liksomin teokset. Kesäkuun kirjoina on paljon Finlandia-kirjoja, ehdokkaita ja voittajia. Sen lisäksi muutama venäläinen kirja, kotimainen teos, joka liittyy Venäjään, junamatkustamiseen tai muuten teemaltaan graduuni. Kuten kuvista näkyy, luettavaa on paljon. Näiden lisäksi kaksi teosta, joita minulla ei ole muuten kuin sähköisenä kirjana: JP Koskisen Ystäväni Rasputin ja Tuula-Liina Variksen Että tuntisin eläväni.

Aika kiireistä tulee, joten pitää nautiskella lukemisesta muutaman lukumaratonin verran, että ehdin lukea kaikki – osan olen onneksi näistä jo ehtinyt lukea aiemmin! – tenttiä varten.

Tällä hetkellä minulla on parikin toimitettavaa kirjaa kesken ja sen sata kässäriä, joten voin sanoa, että kesäkuusta tulee yksi vilkkaimmista lukukuukausista hetkeen. Toivottavasti ehdin blogin puolellekin kirjoista tunnelmoimaan. Minulla on vielä toukokuisten tenttikirjojen lukufiilikset kirjaamatta. Olin onnistunut kirjavalinnoissa, sillä huonoja ei tarvinnut tenttiä.  

Mitä mieltä olette näistä kirjoista? Minusta aika uskottavan päheä kattaus monipuolista ja hyvää kirjallisuutta.


26.5.2014

Kirjallinen Kainuu

Olen tällä hetkellä siskoni luona Sotkamossa kylässä. Lauantaina oli ihana aurinkoinen päivä, jota kelpaa nyt vesisateessa muistella. Tietysti halusin tutustua kirjallisiin kohteisiin, sillä matkojani aina elävöittää tämä kirjallisen teeman mukaan kulkeminen. Kirjallinen Kainuu on mielenkiintoinen, sillä en ole täällä aiemmin käynyt ja useampikin kova kotimainen kirjailija on näistä maisemista saanut inspiraatiota tuotantoonsa.

Kajaanissa kävimme patsastelemassa puistossa, löysin sieltä Eino Leinon ja Elias Lönnrotin pitämässä paikkaansa ja komistamassa maisemaa.





Alin kuva ei ole mitenkään erityisen kaunis, mutta vasemmalla näkyy linnanrauniot, joista Leino on runoillut. Ehkä hän siinä parhaillaan nytkin miettii säkeitä alkukesän maisemasta.

Kävimme myös tutustumassa Eino Leino -perinnetaloon, joka sijaitsee Paltaniemessä. Sisällä selvisi, että myös Elias Lönnrot on asunut samaisessa Hövelön talossa, missä Eino Leino myöhemmin kasvoi. Lönnrot ei kauan talossa viihtynyt, mutta ehti Kalevalan ensimmäistä laitosta siellä kuitenkin työstää. Hövelon talo ei ole ihan alkuperäisessä paikassaan, mutta on entisessä loistossaan. Hieno rakennus komealla paikalla, Oulujärven rannalla ja vanhan kuvakirkon vieressä.

Sisällä on esillä Leinon tuotantoa, lisäksi isän huoneeseen on sijoiteltu isoja tauluja, joissa kerrotaan sekä Lönnrotin että Leinon elämänvaiheista. Äidin huoneessa on vanhoja painoksia molempien kirjoista. Salissa voi nauttia lounasta.


Alin kuva on otettu Paltamon vanhan kirkon, kuvakirkon, katosta. Kirkko on valmistunut vuonna 1726. Käsiala on kyllä sen verran koukeroinen, etten ole ihan varma, saanko siitä selvää.

Ostin muuten Eino Leino -talosta mukavaa kirjallista turistitavaraa: runorätin, magneettisen Lönnrot-kirjanmerkin ja Eino Leino -kangaskassin. Jeah!

Sotkamon puolelta löysimme tietysti Veikko Huovisen. Mukanani on sopivasti herran Lentsu-niminen kirja, joten tietysti sitä piti kuvata patsaan läheisyydessä.




Kävimme myös Veikko Huovisen hautakivellä ja siellä oli niin kaunis pyöreä kivinen veistos. Kauniiksi sen teki erityisesti teksti, joka siihen oli kaiverrettu. En tunne Huovisen tuotantoa niin paljon, että olisin sen tunnistanut. Jäin kuitenkin miettimään, olisiko tämä jostain kirjasta lainattu? Tietääkö kukaan?

"Minä lähdin, ja muuttolinnut lähtivät, mutta minun maisemani jää."




14.5.2014

Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken


Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken
Gummerus, 2014
Irgendwann werden wir uns alles erzählen, 2011
Suomennos: Ilona Nykyri
Sivuja: 200
Mistä: oma ostos

Daniela Krienin esikoisteos on kuin kevytversio Lolitasta. Se on ensinnäkin paljon lyhyempi, kesäinen pienoisromaani. Siinä on nuori 16-vuotias tyttö Maria, joka ihastuu ja antautuu seksisuhteeseen naapurin isännän kanssa, joka on häntä yli puolet vanhempi. Kirjassa viitataan venäläiseen klassikkokirjaan Karamazovin veljeksiin tuon tuosta, sillä Maria lukee kirjaa poikaystävänsä, Johanneksen, maatilalla ja välttelee kouluun menoa. Yhtä hyvin Vielä joskus kerromme kaiken -teoksessa voitaisiin viitata Lolitaan, mutta tässä kohdin Krien malttaa jättää painottamatta ihan kaikkea.

Olin aluksi kirjan kanssa hämilläni, sillä se tuntui jotenkin kamalan helpolta ja kepoiselta. Maria on teoksen minäkertoja, eikä hän ole kauhean pohtiva ja monipuolinen havannoija. Tietysti tarinakin tukee tätä, sillä Maria ei ole kauhean kiinnostunut Saksojen yhdistymisestä johtuvasta yhteiskunnallisesta muutoksesta. Johannes on puolestaan hyvin innoissaan niistä mahdollisuuksista, jotka hänelle nyt tarjoutuvat: taidekoulu ja mahdollisuus muuttaa länteen ja päästä pois isänsä maatilalta.

Maria elää päivä kerrallaan, ja useimpina päivinä hän pystyy ajattelemaan vain Henneriä, juroa ja kovakouraista miestä, joka pystyy tarjoamaan Marialle enemmän nautintoa kuin valokuvaamiseen uppoutunut Johannes.

Kirja lähtee kyllä sitten vetämään ja on hetkittäin ihan kuumaakin kamaa. Aistikas, kehuu takakansikin. DDR:n kuolinkorinat pienenä sivujuonteena antavat kirjalle sopivasti pulssia, että Marian haahuilulle saatiin vastapainoa.

Leppoisa kesäkirja, jossa parasta oli se, miten kolmen draama yhdistyi kuumana kesänä. Mutta olisi kirjailija voinut jättää pois sen maininnan, että Marian isällä on suhde tyttärensä ikäiseen naiseen. Hohhoijaa, _alleviivausvaroitus_.

6.5.2014

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty


Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty
Tammi, 2014
The Lowland, 2013
Suomennos: Sari Karhulahti
Sivuja: 438
Kansi: Timo Mänttäri
Mistä: oma ostos

Keltainen kirjasto täyttää tänä vuonna 60 vuotta, ja olin mukana kirjasarjan hienossa juhlassa, jossa Jhumpa Lahiri luki uutuuskirjastaan tekstikatkelman ja suomentaja Sari Karhulahti saman kohdan suomeksi. Maria on kirjoittanut juhlasta lisää, kannattaa käydä lukemassa bloggaus.

Ostin kirjan, sillä halusin päästä pian lukemaan sen kokonaan ja samalla sain kirjailijan omistuskirjoituksen. Jännitti, vaikka kohtaamisemme oli hyvin lyhyt ja rutiininomaisen asiallinen. Lahiri on silti yksi suosikeistani, kolme neljästä teoksesta on luettu ja Tuoremaa – kuulemma se kaikkein paras – odottaa jo hyllyssäni. Kaiman luin nyt yhtä aikaa Tulvaniityn kanssa, mutta siitä lisää myöhemmin.

Takakannessa on hieno lyhyt luonnehdinta: "Tulvaniitty on tarina veljeksistä, jotka maailma loitontaa toisistaan ja rakastavaisista, jotka kuolema erottaa." Subhash ja Udaya ovat kirjan alussa lapsia, he viihtyvät toistensa seurassa, ovat hyviä koulussa ja kiinnostuneita ympäristöstään. He ovat parhaat ystävät. Aika nopealla leikkauksella siirrytään aikuisuuteen ja niihin eroihin, minkä tähden toinen veljeksistä lähti Yhdysvaltoihin opiskelemaan ja toinen halusi jäädä Intiaan. Muuttaa Intian poliittisten ääritoimien avulla, hyvää tarkoittaen, keinoja kaihtamatta.

Alku on aika hidas, oikeastaan vasta joskus 150 sivun kohdalla tarina lähtee vetämään. Tämä varoituksena! Oli kiinnostava lukea Intiasta 60–70-luvuilla, mutta silti se kaikkein mielenkiintoisin tapahtuu Yhdysvalloissa, minne Subhash jäi asumaan. Hän ei pysty palaamaan lopullisesti kotiinsa Intiaan, vaikka niin oli ollut puhe alun alkaen perheen kesken. Elämä uudessa maassa on helpompaa ja sillä tavoin hän samalla saa etäisyyttä veljeensä ja kunnioittaa parhaalla mahdollisella tavalla tätä. En aio paljastaa, miksi ja miten hän sen tekee, sillä se on oikeastaan koko asetelman juju.

Kulttuurierojen ja perhesuhteiden kuvaajana Lahiri on kiitelty ja arvostettu, ja hän on erittäin taitava myös tässä kirjassa kuvaamaan sitä, miten lamauttava voi pienikin salaisuus olla. Lukiessa oli mielekästä pohtia, kuinka tarpeen näitä salaisuuksia oli kasata. Ja kuinka paljon kannattaa odottaa perheenjäseniltä ymmärrystä ja rakkautta, joka perustuu valheeseen.

Takakansi jatkaa vielä: "Vuosikymmenien ja maanosien läpi kulkeva vaikuttava romaani kuvaa, kuinka perhesiteet lopulta määrittelevät, keitä olemme." Aikajänne on tosiaan kirjassa pitkä, mutta päähenkilöiden kehittyminen tarinan aikana hämmentävän olematonta. Pidin siitä, että heidän valintoihinsa ja käytökseensä sai tuskastua. Itse en olisi toiminut samalla tavalla, mutta en haluakaan lukea kirjoja vain samankaltaisista ihmisistä kuin mitä itse olen. Hieno teos!

1.5.2014

Kirjallinen Lontoo. Osa 2.

Hyvä ystäväni on huomenna lähdössä Lontoon-matkalle ja minulle vielä sopivasti irtautui tänään aikaa kirjoittaa, joten tietysti halusin vihdoin julkaista blogissani lisää kuulumisia omalta huhtikuiselta reissultani.

Toisen ystäväni vinkistä vierailin viikon aikana jopa kahdesti tässä aivan ihanassa kirjakaupassa. London Review Bookshop oli sopivan kokoinen, siellä oli hyvä valikoima ja aivan ihanan viehättävä kahvila samassa. Kahvilan puolella oli hyvä tee- ja kakkuvalikoima, ja erityisen ihana oli kirjahyllykiertelyjen välissä käydä istumassa ja lukemassa kirjoja teekupposen äärellä.


Charing Cross Road oli mieluisa kirjakauppakatu, ja tuo kuvassakin näkyvä Denmark Street puolestaan veti miestäni puoleensa. Hän kuvasi jokaisessa liikkeessä kitaroita ja kauppojen yleistunnelmaa, mie istuin jossain nurkassa kirjan kanssa ja odotin, koska on aika siirtyä seuraavaan paikkaan. Foyles-nimisessä kirjakaupassa vain kiertelin, mutten ostanut sieltä mitään. Vaikka ostankin kirjoja mielelläni, niin silti kaikkein mieluisinta on vain saada tutustua uuden kaupungin kirjakauppoihin. Englanninkielinen tarjonta on minulle helpommin lähestyttävää kuin esimerkiksi saksankielinen, joten siksi kävin varmasti Lontoossa ollessani useammin kirjakaupoissa kuin koko viime kesänä Berliinissä.


Tarjonta tekee myös vähän kateelliseksi, sillä suomalaisten kustantamoiden ei ole mitenkään mahdollista tehdä niin upeita ja kalliita kirjoja. Lontoolaisesta kirjakaupasta saattaa helposti löytää samasta kirjasta lukuisia erilaisia painoksia, kovakantisinakin. Ja pokkaripainoksetkin ovat isompaa kokoa kuin Suomen vastaaavat.

Tekee mieli alkaa kerätä näitä sarjoja. Tämäkin sarja Fitzgeraldin teoksista on aivan uskomattoman kaunis! Tai nämä Christiet!


Kirjakaupoista toinen suosikkini on Piccadillyssa sijaitseva Hatchards, missä se on pitänyt paikkaansa vuodesta 1797 asti. Kahdessa kerroksessa kirjoja, järjestetty täsmällisesti ja samalla niin mielikuvituksellisesti, että oikein ilahduin siitä, miten kekseliäästi kirjoja on nostettu esiin vaikka "sateisen päivän varalle".

Ja paikan päällä oli paljon ihmisiä etsimässä luettavaa. Aah! Täältä ostin miekin useamman kirjan kotiin.

Edellisessä osassa kirjoitinkin, että kävelimme ympäriinsä todella paljon. Kirjakauppavierailut olivat senkin vuoksi niin ihania, että siellä pystyi -- jos malttoi istahtaa paikoilleen! -- lepuuttaa jalkoja ja viettää rauhallisempia hetkiä pois siitä kaikesta hälystä ja tungoksesta.

Mutta teimme kyllä myös mitä mielikuvituksellisipia retkiä vain sen vuoksi, että sain hupsun ajatuksen, että olisipa hauska nähdä joku pieni muistomerkki kirjailijoista. Perjantai-iltana etsimme eräästä puistosta Virginia Woolfin muistolaattaa iltamyöhäsellä salamavalon avulla, mutta mukana kuljettamamme opaskirja oli paikan suhteen ihan väärässä. Juria nauratti kovasti meän touhu, kun otimme Lontoon yöelämästä todellakin kaiken irti. Eihän tässä varsinaisesti olekaan mitään järkeä, mutta tykkään kulkea ja inspiroitua. Hänestä on mukava kulkea myös ja varsinkin kiusata minua, kirjanörttiä.

Löysimme laatan lopulta seuraavana päivänä, mutta ihan toisesta paikkaa. Mukava puisto silti tämäkin...



Woolfin laatta oli kuitenkin paljon helpommin löydettävissä (kunhan vain oikea ohje löytyi) kuin esimerkiksi Jane Austenin veljen talo. Tiedän, että joku nyt naurahtaa siellä ruudun toisella puolen. Kyllä, oikeasti etsimme myös oven, jonka takana Austen on joskus vieraillut. 

En nähnyt kylttiä, en mitään mainintaa asiasta, paikalle minut ohjasi joku nettilinkki ja omaan risaiseen karttaan piirretty rasti. Perillä löysin kuitenkin oven, jota koristi pupu. Mikään muu ovista ei näyttänyt samalta, joten ainakin näin sen, vaikka Jane jäi tapaamatta.

Suunnittelin reittejä kuitenkin vähän, joten vieressä sijaitseva Covent Garden tuli samalla reissulla tutuksi.




Brick Lane -kadulle päädyin tietysti samannimisen kirjan vuoksi. Mutta halusin kyllä myös päästä syömään. Katu oli ihan täynnä ihmisiä, ravintoloiden sisäänheittäjiä oli melkein saman verran kuin meitä asiakkaita. Valitsemamme paikka oli ihan hyvä muttei mitenkään niin erityisen loistokas, että voisin suositella pelkästään sen vuoksi matkaamaan tähänkin kirjalliseen kohteeseen. Mutta sen kaiken muun vuoksi kyllä. Ja tietysti Kirjan.



Dickensin talolle emme parhaasta tahdostomme huolimatta ehtineet, mutta Sherlock Holmes -museo löytyi pienen mutkan kautta melko helposti. Jos emme olisi lähteneet väärään suuntana, olisimme heti pysäkiltä nähneet pitkähkön jonon Holmesin talolle. Ihmiset seisoivat ja odottivat, että saivat otattaa itsestään kuvan nuoren Sherlockin vieressä.

Maltoin olla ostamatta noita hattuja, vaikka melkoinen kotietsivä olenkin. Murha päivässä piristää kummasti! Emme jaksaneet jonottaa oikein minnekään, joten siksi emme käyneet katsomassa taloa, museon kauppa riitti ihan hyvin.

En myöskään halunnut jonottaa seuraavallekaan kuvauskohteelle, enkä tarvinnut samanmoista kuvaa itsestäni hyppäämässä. Kohde oli silti pakko nähdä paikan päällä. Kuka tunnistaa paikan?


 Tai seuraavan lainauksen?