Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty
Tammi, 2014
The Lowland, 2013
Suomennos: Sari Karhulahti
Sivuja: 438
Kansi: Timo Mänttäri
Mistä: oma ostos

Keltainen kirjasto täyttää tänä vuonna 60 vuotta, ja olin mukana kirjasarjan hienossa juhlassa, jossa Jhumpa Lahiri luki uutuuskirjastaan tekstikatkelman ja suomentaja Sari Karhulahti saman kohdan suomeksi. Maria on kirjoittanut juhlasta lisää, kannattaa käydä lukemassa bloggaus.

Ostin kirjan, sillä halusin päästä pian lukemaan sen kokonaan ja samalla sain kirjailijan omistuskirjoituksen. Jännitti, vaikka kohtaamisemme oli hyvin lyhyt ja rutiininomaisen asiallinen. Lahiri on silti yksi suosikeistani, kolme neljästä teoksesta on luettu ja Tuoremaa – kuulemma se kaikkein paras – odottaa jo hyllyssäni. Kaiman luin nyt yhtä aikaa Tulvaniityn kanssa, mutta siitä lisää myöhemmin.

Takakannessa on hieno lyhyt luonnehdinta: "Tulvaniitty on tarina veljeksistä, jotka maailma loitontaa toisistaan ja rakastavaisista, jotka kuolema erottaa." Subhash ja Udaya ovat kirjan alussa lapsia, he viihtyvät toistensa seurassa, ovat hyviä koulussa ja kiinnostuneita ympäristöstään. He ovat parhaat ystävät. Aika nopealla leikkauksella siirrytään aikuisuuteen ja niihin eroihin, minkä tähden toinen veljeksistä lähti Yhdysvaltoihin opiskelemaan ja toinen halusi jäädä Intiaan. Muuttaa Intian poliittisten ääritoimien avulla, hyvää tarkoittaen, keinoja kaihtamatta.

Alku on aika hidas, oikeastaan vasta joskus 150 sivun kohdalla tarina lähtee vetämään. Tämä varoituksena! Oli kiinnostava lukea Intiasta 60–70-luvuilla, mutta silti se kaikkein mielenkiintoisin tapahtuu Yhdysvalloissa, minne Subhash jäi asumaan. Hän ei pysty palaamaan lopullisesti kotiinsa Intiaan, vaikka niin oli ollut puhe alun alkaen perheen kesken. Elämä uudessa maassa on helpompaa ja sillä tavoin hän samalla saa etäisyyttä veljeensä ja kunnioittaa parhaalla mahdollisella tavalla tätä. En aio paljastaa, miksi ja miten hän sen tekee, sillä se on oikeastaan koko asetelman juju.

Kulttuurierojen ja perhesuhteiden kuvaajana Lahiri on kiitelty ja arvostettu, ja hän on erittäin taitava myös tässä kirjassa kuvaamaan sitä, miten lamauttava voi pienikin salaisuus olla. Lukiessa oli mielekästä pohtia, kuinka tarpeen näitä salaisuuksia oli kasata. Ja kuinka paljon kannattaa odottaa perheenjäseniltä ymmärrystä ja rakkautta, joka perustuu valheeseen.

Takakansi jatkaa vielä: "Vuosikymmenien ja maanosien läpi kulkeva vaikuttava romaani kuvaa, kuinka perhesiteet lopulta määrittelevät, keitä olemme." Aikajänne on tosiaan kirjassa pitkä, mutta päähenkilöiden kehittyminen tarinan aikana hämmentävän olematonta. Pidin siitä, että heidän valintoihinsa ja käytökseensä sai tuskastua. Itse en olisi toiminut samalla tavalla, mutta en haluakaan lukea kirjoja vain samankaltaisista ihmisistä kuin mitä itse olen. Hieno teos!

Kirjallinen Lontoo. Osa 2.

Hyvä ystäväni on huomenna lähdössä Lontoon-matkalle ja minulle vielä sopivasti irtautui tänään aikaa kirjoittaa, joten tietysti halusin vihdoin julkaista blogissani lisää kuulumisia omalta huhtikuiselta reissultani.

Toisen ystäväni vinkistä vierailin viikon aikana jopa kahdesti tässä aivan ihanassa kirjakaupassa. London Review Bookshop oli sopivan kokoinen, siellä oli hyvä valikoima ja aivan ihanan viehättävä kahvila samassa. Kahvilan puolella oli hyvä tee- ja kakkuvalikoima, ja erityisen ihana oli kirjahyllykiertelyjen välissä käydä istumassa ja lukemassa kirjoja teekupposen äärellä.

Charing Cross Road oli mieluisa kirjakauppakatu, ja tuo kuvassakin näkyvä Denmark Street puolestaan veti miestäni puoleensa. Hän kuvasi jokaisessa liikkeessä kitaroita ja kauppojen yleistunnelmaa, mie istuin jossain nurkassa kirjan kanssa ja odotin, koska on aika siirtyä seuraavaan paikkaan. Foyles-nimisessä kirjakaupassa vain kiertelin, mutten ostanut sieltä mitään. Vaikka ostankin kirjoja mielelläni, niin silti kaikkein mieluisinta on vain saada tutustua uuden kaupungin kirjakauppoihin. Englanninkielinen tarjonta on minulle helpommin lähestyttävää kuin esimerkiksi saksankielinen, joten siksi kävin varmasti Lontoossa ollessani useammin kirjakaupoissa kuin koko viime kesänä Berliinissä.

Tarjonta tekee myös vähän kateelliseksi, sillä suomalaisten kustantamoiden ei ole mitenkään mahdollista tehdä niin upeita ja kalliita kirjoja. Lontoolaisesta kirjakaupasta saattaa helposti löytää samasta kirjasta lukuisia erilaisia painoksia, kovakantisinakin. Ja pokkaripainoksetkin ovat isompaa kokoa kuin Suomen vastaaavat.

Tekee mieli alkaa kerätä näitä sarjoja. Tämäkin sarja Fitzgeraldin teoksista on aivan uskomattoman kaunis! Tai nämä Christiet!

Kirjakaupoista toinen suosikkini on Piccadillyssa sijaitseva Hatchards, missä se on pitänyt paikkaansa vuodesta 1797 asti. Kahdessa kerroksessa kirjoja, järjestetty täsmällisesti ja samalla niin mielikuvituksellisesti, että oikein ilahduin siitä, miten kekseliäästi kirjoja on nostettu esiin vaikka "sateisen päivän varalle".

Ja paikan päällä oli paljon ihmisiä etsimässä luettavaa. Aah! Täältä ostin miekin useamman kirjan kotiin.

Edellisessä osassa kirjoitinkin, että kävelimme ympäriinsä todella paljon. Kirjakauppavierailut olivat senkin vuoksi niin ihania, että siellä pystyi -- jos malttoi istahtaa paikoilleen! -- lepuuttaa jalkoja ja viettää rauhallisempia hetkiä pois siitä kaikesta hälystä ja tungoksesta.

Mutta teimme kyllä myös mitä mielikuvituksellisipia retkiä vain sen vuoksi, että sain hupsun ajatuksen, että olisipa hauska nähdä joku pieni muistomerkki kirjailijoista. Perjantai-iltana etsimme eräästä puistosta Virginia Woolfin muistolaattaa iltamyöhäsellä salamavalon avulla, mutta mukana kuljettamamme opaskirja oli paikan suhteen ihan väärässä. Juria nauratti kovasti meän touhu, kun otimme Lontoon yöelämästä todellakin kaiken irti. Eihän tässä varsinaisesti olekaan mitään järkeä, mutta tykkään kulkea ja inspiroitua. Hänestä on mukava kulkea myös ja varsinkin kiusata minua, kirjanörttiä.

Löysimme laatan lopulta seuraavana päivänä, mutta ihan toisesta paikkaa. Mukava puisto silti tämäkin...

Woolfin laatta oli kuitenkin paljon helpommin löydettävissä (kunhan vain oikea ohje löytyi) kuin esimerkiksi Jane Austenin veljen talo. Tiedän, että joku nyt naurahtaa siellä ruudun toisella puolen. Kyllä, oikeasti etsimme myös oven, jonka takana Austen on joskus vieraillut. 

En nähnyt kylttiä, en mitään mainintaa asiasta, paikalle minut ohjasi joku nettilinkki ja omaan risaiseen karttaan piirretty rasti. Perillä löysin kuitenkin oven, jota koristi pupu. Mikään muu ovista ei näyttänyt samalta, joten ainakin näin sen, vaikka Jane jäi tapaamatta.

Suunnittelin reittejä kuitenkin vähän, joten vieressä sijaitseva Covent Garden tuli samalla reissulla tutuksi.

Brick Lane -kadulle päädyin tietysti samannimisen kirjan vuoksi. Mutta halusin kyllä myös päästä syömään. Katu oli ihan täynnä ihmisiä, ravintoloiden sisäänheittäjiä oli melkein saman verran kuin meitä asiakkaita. Valitsemamme paikka oli ihan hyvä muttei mitenkään niin erityisen loistokas, että voisin suositella pelkästään sen vuoksi matkaamaan tähänkin kirjalliseen kohteeseen. Mutta sen kaiken muun vuoksi kyllä. Ja tietysti Kirjan.

Dickensin talolle emme parhaasta tahdostomme huolimatta ehtineet, mutta Sherlock Holmes -museo löytyi pienen mutkan kautta melko helposti. Jos emme olisi lähteneet väärään suuntana, olisimme heti pysäkiltä nähneet pitkähkön jonon Holmesin talolle. Ihmiset seisoivat ja odottivat, että saivat otattaa itsestään kuvan nuoren Sherlockin vieressä.

Maltoin olla ostamatta noita hattuja, vaikka melkoinen kotietsivä olenkin. Murha päivässä piristää kummasti! Emme jaksaneet jonottaa oikein minnekään, joten siksi emme käyneet katsomassa taloa, museon kauppa riitti ihan hyvin.

En myöskään halunnut jonottaa seuraavallekaan kuvauskohteelle, enkä tarvinnut samanmoista kuvaa itsestäni hyppäämässä. Kohde oli silti pakko nähdä paikan päällä. Kuka tunnistaa paikan?

 Tai seuraavan lainauksen?

Bloggaajan kiireet

En ole nyt kovinkaan aktiivisesti ehtinyt blogia päivittää, mutta hassua kyllä syy on ollut siinä, että olen lukenut niin paljon työkirjoja, etten ole ehtinyt parhaalla tahdollanikaan tänne blogimaailman puolelle. Kuvassa Petja on tyypillisesti tunkenut itsensä paperipinojen päälle. Toimita sitten siinä!

Toimitan ja oikoluen kesän ja alkusyksyn kirjoja kovaa vauhtia, mutta kunhan ehdin kasata ajatukseni niin kirjoitan kyllä blogiin ajatuksiani niistä luetuista kirjoista, joissa en ole itse ollut mukana. Donna Tarttin Tikli, Jhumpa Lahirin Kaima, Jhumpa Lahirin Tulvaniitty, Daniela Krienin Vielä joskus kerromme kaiken, Lena Anderssonin Omavaltaista menettelyä...

Alla on myös kirjoja, joiden lukemisesta haaveilen erityisen paljon, sillä onhan nyt suosikkikirjasarjani 60-vuotisjuhlavuosi. Erityisesti nyt kiinnostaa tuo Ääntä ja vimmaa -teos, joka sisältää kirjoituksia 50-vuotiaasta Keltaisesta kirjastosta. Eilen raahasin kirjat mukanani ulos aurinkoon, sillä vaikken -- tietenkään! -- ehtinyt lukea kaikkia, niin minusta on myös mukava selailla, tunnelmoida ja tutustua kirjoihin lukemalla sieltä täältä.

Aika on kortilla, ja se vähän harmittaa, sillä kaipaan oikeasti lukemista. Niin hassulta kuin se kuulostaakin. Luen niin paljon, etten ehdi lukea. Halusin kuitenkin jättää blogin puolelle sanan, vaikka voihan olla, että vaikka heti huomenna ehtisinkin blogata joistain näistä luetuista tai luvun alla olevista kirjoista...

Palataan! Aurinkoa!

Monica Ali: Brick Lane

Monica Ali: Brick Lane 
Otava, 2006, pokkaripainos
Brick Lane, 2003
Suomennos: Sari Karhulahti
Sivuja: 567
Mistä: ystävältä lainassa

Monica Alin esikoiskirjalle on pakko antaa siitä tunnustusta, että luin sitä hyvin pätkissä kolmen viikon ajan (olen ollut poikkeuksellisen kiireinen töiden kanssa eikä lukuaikaa oikein työkirjojen ulkopuolelle ole herunut) ja silti tarina ei missään nimessä kärsinyt tästä. Luin kirjaa lentokoneessa, junassa, omassa sängyssä, bussissa ja mikä parasta Brick Lane -kadun ravintolassa. Kuvakin on napattu kadulta, ja monia muita naurattikin kun tähtäsimme kirjaa milloin mihinkin suuntaan ja napsimme siitä valokuvia.

Brick Lane on kahden bangladeshilaisen sisaruksen tarina. Naznee naitetaan itseään vanhemmalle miehelle, joka asuu Lontoossa ja jolla on kaikkien puheiden mukaan hyvä asema. Hasina puolestaan menee naimisiin rakkaudesta ja sisarusten tiet eriytyvät siitä hetkestä, kun Naznee muuttaa Englantiin.

Mutta koskaan ne eivät täysin katkea, vaikka välissä on pitkiäkin aikoja, etteivät kirjeet löydä perille. Hasinan tarina aukeaa kirje toisensa jälkeen, Naznee lukee niitä oman kotinsa turvassa, hänen elämässään ei ole niin paljon radikaalia muutoksia kuin sisaren mutta kahden lapsen äitinä ja miehensä ylimitoitettujen unelmien ja sinne tänne paisuvien suunnitelmien kuuntelijana hänen elämänsä on hyvin tukahdettua.

Naznee on kiehtova hahmo siinä mielessä, että hän on hyvin passiivinen ja iloton. Hän on kyllä lempeä ja hyväntahtoinen mutta kielitaidottomuus ja hyvin vähäinen kodin ulkopuolinen elämä pitävät haaveet kurissa. Hän katsoo taitoluistelua televisiosta ja ihmettelee lajin kauneutta. Kohtaus on merkittävä – vaikka se on niin pieni – sillä se symboloi lopulta syytä, miksei Naznee pystykään jakamaan miehensä suurinta toivetta: päästä takaisin kotimaahan.

En muistanut nähneeni kirjasta tehtyä elokuvaa, ennen kuin Karim ilmestyy kirjan sivuille. Naznee on saanut siinä vaiheessa työn ja hän ompelee kotona vaatteita myyntiin, Karim on nuori mies, joka tuo Nazneelle tilaustöitä. Näin yhtäkkiä hyvin selvästi, miltä Karim näytti ja miltä Naznee hänen katsoessaan hivenen ihastuneena Karimia. Google osasi kertoa, että kirjasta on todella tehty elokuva ja jostain syystä muistan vain, miltä Naznee näytti Karimin kanssa. Millainen suhde voi syntyä pakahdutetusta ilosta.

Muistan jopa pitäneeni elokuvasta, vaikken muistakaan siitä sen enempää. En siis voi myöskään mainoa, että kirja olisi elokuvaa parempi, vaikka näin silti luulen. Kirjassa on semmoista tarinan tenhoa, ja erityisesti Hasinan elämästä on koskettava lukea nimenomaan kirjeiden kautta. Hyvä idea kirjailijalta ja erittäin onnistunut työ suomentaja Sari Karhulahdelta saada kirjeisiin kirjoitusvirheiden kautta aitoutta antamatta silti Hasinista typerää kuvaa.

Lontoo on nyt minulle reissuni jälkeen tutumpi ja eri kaupunginosat ja tiet toivat muistikuvia matkastani. Aika kaksoistornien tuhon jälkeen on myös vielä tuoreessa muistissa, mutta en tietysti ole elänyt samanlaista arkea kuin Naznee ja muut kirjan henkilöt muslimiyhteisöissä, joihin pelko ja vihamielisyys kohdistuivat. Ei aika ole silti väljähdyttänyt tarinaa, sillä yhtä lailla kertomus olisi voinut olla tästä päivästä tai vaikka jostain toisenlaisesta yhteisöstä. Hyvä romaani, jonka olisi yhtä hyvin voinut ahmaista kerralla ja joka tosiaan toimi kiireiden keskellä, sillä kirjaan halusin koko ajan palata.

"Ellei jotain voi muuttaa, se on vain kestettävä. Ja koska mitään ei voi muuttaa, kaikki on vain kestettävä."

Kirjallinen Lontoo. Osa 1.

Sopivasti kirjoittelen tätä bloggausta Lontoon-matkamme kirjallisuusretkistä, kun huomenna tänään alkaa sielläpäin maailmaa kansainväliset kirjamessut. Jos olisin vähänkään enemmän miettinyt tätä asiaa silloin joulukuussa, kun miehelleni matkan lahjaksi ostin, olisin tällä nimenomaisella hetkellä Lontoossa. Mutta ehtiihän sitä sinne vielä uudelleen jonain toisena vuonna, jotta näen kyllä vielä ne kirjamessutkin.

Tätä bloggausta olen odottanut itsekin, sillä samalla tiesin käyväni kaikki meidän matkalla otetut valokuvat läpi. Ja voih, olen kyllä vähän pettynyt siihen, kuinka vähän hyviä kuvia osasinkaan matkan aikana ottaa. Kuitenkin ihana nähdä kuvienkin kautta, kuinka paljon kiersimme ympäriinsä. Puhelimen matkamittari osasi kertoa, että yli 100 kilometriä taivallettiin viikon aikana jalan.

Meille sattui harmillisen kylmä viikko, vain yhtenä päivänä paistoi aurinko. Alkuviikko erityisesti oli niin kylmä, että oli talvivaatteita todella ikävä. Osin harmaudesta ja kylmyydestä johtuen myös kuviin on tallentunut aika annos ankeutta, vaikka matka oli niin kertakaikkisen ihana! Sain etukäteen ja matkan aikana paljon hyviä vinkkejä parhailta, rakkailta, ystäviltäni. Tätäkin kautta kiitos, sillä sain niistä niin paljon hyviä ideoita.

Näimme siis paljon, paljon, paljon! Ja niin paljon jäi vielä seuraavillekin matkoille nähtävää. Etukäteen luulin ehtiväni ehdottomasti käydä Dickensin museossa, mutta sen sijaan näinkin täysin omaksi yllätykseni vaikkapa Keatsin ja Yeatsin entiset asuinsijat.

Kirjailijoita, kirjojen tapahtumapaikkoja, muita kirjallisia kohteita ja mitä tahansa kirjallisuuteen liittyvää on Lontoo täynnä. Tämän vuoksi kaupunkista on tehty myös hyvinkin kekseliäitä kirjallisia karttoja. Esimerkiksi tämänkaltaisen ottaisin mieluusti kotiin tauluksi. Matkalla ollessani ja joka ilta tulevan päivän matkareittejä suunnitellessani löysin googlella vielä komeamman ja selkeämmän, mutta nyt en enää koto-Suomessa löytänyt sitä mistään. Siinä kartassa oli paljon selkeämmin piirretty kirjalliset kohteet, joten ne eivät sotkeneet muuten puistojen ja teiden ääriviivoja.

No samapa tuo, näistä kirjallisista kartoista sain kuitenkin idean etsiytyä miehen kanssa sinne tänne ja tuonne. Kylmä sää sotki suunnitelmia aina sen verran, että kun oikein puhalsi luihin ja ytimiin asti kalskeutta, hyppäsimme kaksikerroksiseen bussiin ja suuntasimme ihan minne sattui. Tämän vuoksi näimme kyllä Lontoosta hyvin monia kaupunginosia ja kaikki suunnitelmani vaihtuivatkin sokkeloisten katujen ja "pikkukylien" seikkailuhenkiseen tutustumiseen.

Matkan aikana luin paljon matkakirjoja, ja kanniskelin mukanani joka päivä kolmea tai neljää erilaista teosta, sillä minusta on mukava paitsi nähdä ja kokea mahdollisimman paljon itse, myös -- yllätys yllätys! -- lukea kohteista paikan päällä.

Yksi ihanimpia kirjoja oli rakkaalta ystävältä lainaan saatu teos, johon oli kerätty kirjailijoiden teoksista pitkiä lainauksia Lontoosta. Tekstit olivat englanniksi, jutut oli jaettu eri teemojen mukaisesti ja mukana oli paljon sellaisia kirjoja ja kirjailijoita, joihin en ollut aiemmin mitenkään muuten tutustunut. Yhtenä aamuna sinnikkäästi ulkoterassilla aamupalaa nauttiessani minua huvitti erityisesti Margaret Atwoodin teksti siitä, kuinka hän ensimmäistä kertaa saapui Lontooseen ja oli kovin kylmissään ja halusi nähdä ihan kaiken. Näin tiivistetysti. Hän sanoi tämän kaiken paljon värikkäämmin ja kiehtovammin.

Reissumme yksi tärkeimmistä kohteista oli fiktiivisen Hercule Poirotin kotitalo. Minulla on hyvin syvä kiintymyssuhde Agatha Christien terävään, munapäiseen etsivään. Rakastan kirjoja, ne olivat ensimmäisiä aikuistenkirjoja, joihin tutustuin nuorena. Vielä nuorempana David Suchetin tähdittämä tv-sarja oli ihan ensimmäisiä rikossarjoja, joita sain vanhempieni kanssa katsoa, vaikken niin paljon tarinasta silloin ymmärtänytkään. Ne eivät olleet missään nimessä liian raakoja minun ikäiselleni, ja lauantaiset rikosohjelmat äitin ja isän kanssa ovat niitä harvoja televisiomuistoja lapsuudesta. Moni muu on jo minulta unohtunut. Nyt taas aviomieheni kanssa olemme katsoneet kaikki tv-sarjan osat ja elokuvat. Ja itkin tietysti, kun viimeinen elokuva näytettiin televiossa.

Siispä matkasimme käymään niillä kulmilla, missä Hercule Poirot kerran majaili. Taloa kuvatessamme meidän luokse tuli yksi brittiläinen nainen, joka ihmetteli, miksi kuvaamme taloa. Hän myönsi pitävänsä myös rikoskirjoista, mutta erityisesti skandinaavisista (lue: ruotsalaisista). Yllätyin, kuinka nostalginen olo minulle yhdestä rakennuksesta tuli, mutta pakkohan oli kierrellä vähän ympäriinsä ja ihastella vanhoja rakennuksia. Hyvä kuvauskohde kieltämättä.

Olisi meidän pitänyt kyllä ehtiä edes kerran teatteriin tai musikaalia katsomaan. Vaihtoehtoja oli niin runsaasti, ja ilmiselvä valinta teatteriesitykseen olisi ollut Hiirenloukku. Se on pyörinyt Lontoossa jo vuodesta 1952 ja on pisimpään ikinä yhtäjaksoisesti pyörinyt esitys.
Mutta kuten yllä jo sanoin, paljon jäi seuraavaankin kertaan nähtävää. Kävely teki siinä mielessä tehtävänsä, että aika lailla tarkalleen siinä kahdeksan maissa oli jo aivan pakko päästä serkkuni asunnolle lepäämään.
 

Seuraavassa "numerossa" esittelen lisää kirjallisia kohteita, raportoin enemmän matkasta ja tarinoin niitä näitä tänne blogivirtaan muistoksi. Jaan postaukset kahtia, sillä pahoin pelkään, ettei rupatteluani muuten jaksa monikaan loppuun asti lukea.

Lontoon kirjaostokset

Minulla on tapana aina matkojen jälkeen blogissa esitellä kaikki kirjaostokseni. Rakastan kuljailla vieraiden kaupunkien ja maiden kirjakaupoissa ja miettiä, mitkä ostan kotiini luettavakseni – vaikken olisi edellisiäkään vielä lukenut.

Aion julkaista pian ihan kunnollisen Lontoo-postauksen, sillä kiertelimme kirjallisia kohteita ja kuvasin satoja, satoja kuvia ympäriinsä. Mutta ensin nämä varsinaiset kirjakohteet. "Tuotekuvat" on kuvattu kuninkaaallista punaista vasten (en oikeasti ymmärrä, mistä edes keksin tämmöistä höpsötystä), jotta ihanaiset kirjavalinnat pääsevät kunnolla oikeuksiinsa.

Agatha Christien kirja oli pakko ostaa, sillä halusin kuvata sen eräässä kirjallisessa kohteessa. Mies onkin sen nyt melkein kokonaan lukenut. Miekin taidan lukea sen, vaikka muistan tarinan. Minulle tuli oikeastaan halu lukea kaikki Hercule Poirot -romaanit uudelleen, mutta englanniksi. Ehkä kerään tämän pokkarisarjan itselleni. Shirley Jackson on itselleni vieras kirjailija, mutta olin aivan ihanassa kirjakaupassa käymässä ja siellä leputtelin jalkoja ja aloin vain lukea vieressä olevaa kirjaa. Tässä teoksessa oli niin mahtava esipuhe, että päätin ostaa kirjan ja "riskeerata" hyvän romaaninkin toivossa. Francesca Segalin kirjan sain itse asiassa serkkuni tyttöystävältä lainaan (Kiitos vain Minttu!), sillä hän arveli minun pitävän siitä. En tiedä kirjasta mitään, mutta aion sen ehdottomasti lukea.

Alan Bennettin todella hieno pienoisromaani Epätavallinen lukija sai minut valitsemaan kirjailijalta lisää luettavaa. Lähtökohtaisesti ostin muutenkin vain ohkaisia ja kevyitä kirjoja, jotta saan ne mahtumaan matkalaukkuunkin. Alice Munron yksi novelli oli suloinen heräteostos. Se löytyi samasta pöydästä kuin Bennettin teos. Kunhan esittelen kirjakauppakuvat, niin näette, miten koukuttavasti siellä oli aseteltu kirjoja.

Omistan kaksi lukematonta Colm Toibinín romaania jo, mutten voinut silti vastustaa tätä Booker-ehdokasta. Luottobloggaajani pitävät kirjailijan teoksista, joten pelkästään sillä syyllä olen ostanut näitä hyllyyni. On hyvä pitää sellaista toimivaa kirjahyllyä, jossa on odottamassa monta hyvää ystävää.  

Sophie Divryn kirjastoon sijoittuva romaani viehätti minua takakannen perusteella:
"One morning a librarian finds a reader who has been locked in overnight." Olisipa mukava viettää yö kirjastossa, varsinkin jos on paljon teetä! Siitäpä oiva aasinsilta (kjeh) näihin viimeisiin kuviin, sillä en voinut vastustaa myöskään teekauppoja. Harrodsista en muuta piknik-eväiden lisäksi raskinut ostaa kuin teetä. Alin teepurkki on ostettu aivan ihanasta kirjakaupasta, jossa vietimme useamman tunnin kahtena eri päivänä. Kiitos vain Karoliinalle vinkistä! Itse asiassa tämä Earl Grey on aika mieto, mutta maistuu maidon kanssa silti oivalliselle. Varsinkin kun voin fiilistellä, että vietän kotona omaa "afternoon tea" -tuokiotani. Ilman skonsseja tosin!

Tässäpä näitä tämänkertaisia ostoksia. Palaan pian blogiin muiden Lontoo-juttujen kera!

Paula McLain: Nuoruutemme Pariisi

Paula McLain: Nuoruutemme Pariisi
Gummerus, 2014
The Paris Wife, 2011
Suomennos: Irmeli Ruuska
Sivuja: 390
Kansi: Anna Bauer
Mistä: arvostelukappale

Tänä keväänä olen lukenut jo useamman viihteellisen historiallisen käännösromaanin. Muutama päivä sitten bloggasinkin Jo Bakerin Longbournin talossa -romaanista, joka oli onnistunut riskiluku, sillä siinä ei pilailtu Austenin klassikkokirjalla. Paula McLainin kirja valikoitui niin ikään luettavakseni samaisen lehtijuttutyypin vuoksi.

Kirjan nimi – Nuoruutemme Pariisi – viittaa vahvasti Ernest Hemingwayn muistelmateokseen Nuoruuteni Pariisi, mutta tämän kirjan kohdalla ei samanlaista riskiä minun kohdallani ollut, sillä en ole Hemingwayn kirjaa vieläkään lukenut. Omistan kirjan pokkarina, mutta pakko myöntää, että ostin sen elokuvan huumaamana. Woody Allenin Midnight in Paris hurmasi ja halusin lukea kaiken (kaiken!) Hemingwaylta, Fitzgeraldeilta – ja kuinkas sitten kävikään. Omistan kirjan, mutta en ole vielä saanut sitä luettua. Tämä tämmöisenä alustuksena sille, mitä vasten lähdin McLainin "Pariisin vaimoa" lukemaan.

Hadley Richardson on 8 vuotta miestään Ernest Hemingwayta vanhempi, mutta ikä ei ole mikään este silloin kun oikein toiseen hullaantuu. Avioliittoarki käynnistyy oikeastaan Pariisissa, sillä toimittajan ja aloittelevan kirjailijan työ vie pariskunnan sinne. Alku vei mennessään, ja minäkertoja-Hadley tuntuu aluksi niin raikkaalle ja kiinnostavalle henkilölle. Halusin ehdottomasti kuulla tämän puolen tarinasta, sillä faktapohjaisessa kirjassa lukija tietää jo, miten avioliiton lopulta käy.

Pohjatyö tuntuu perusteelliselta. Kirjailija on perehtynyt Richardsonin ja Hemingwayn kirjeenvaihtoon, kirjailijan tuotantoon ja muuhun aikalaisaineistoon ja tutkimukseen. En ole 1920-luvun pariisilaisen elämän asiantuntija, mutta levottomuus ja sulokas hällä väliä -asenne välittyy juuri niin kuin mielikuva ajasta etukäteen oli.

Pidin kirjasta pitkän aikaa todella paljon, mutta sitten jotain tapahtuu. Hadley, jonka kanssa minulla ei ollut mitään toraa, tuntuukin tylsältä hahmolta ja hengettömältä kertojalta. Tapahtumia luetellaan ja ymmärrän, että avioliiton tuho on tuloillaan, mutta tunnepuoli ja epätoivo tilanteesta eivät oikein välity.

Mutta yksi kohtaus jäi erityisen hyvin mieleen. Hadley matkustaa Ernestinsä luokse tämän esikoisromaanin käsikirjoituksen kanssa, mutta hukkaa sen vahingossa matkalla. Ihan hirveä tilanne, ettei tekstistä tietenkään ole "varmuuskopioita". Kohta jäi – paitsi sen kauhean traagisuuden vuoksi – mieleeni erityisen hyvin, sillä tämä on kuin ensimmäinen hetki, kun minulle lukijana tuli tunne, ettei liitto tule kestämään. Ehkä olisin jollain tapaa toivonut, että Hadley muuttuisi pirullisemmaksi ja väkivahvemmaksi, kun rouva Hemingway numero 2 saapuu kuvioihin mukaan.

Keväisen viehkona viihdekirjana tätä suosittelen. En ymmärrä, miksi kesken lukemisen aloin ladata kirjalle sellaisia odotuksia, joita se ei ole luvannutkaan täyttää.

En ole Pariisissa nyt, vaikka Euroopan turuilta ja toreilta tämän juttuni julkaisen. Sinne kuitenkin seuraavaksi kaipaisin, vaikka ajassa taaksepäin en voikaan matkustaa.