Kirjainten virrassa goes Lontoo!

Tämän bloggauksen julkaisemisen aikaan istun jo lentokoneessa matkalla Lontooseen. Kaupunki ei ole minulle mitenkään kauhean tuttu, olen itse asiassa viettänyt siellä vain yhden päivän kielikurssimatkallani vuosia vuosia sitten. Muut kolme viikkoa nautiskelin Brightonissa. Ah, kuinka se olikaan ihana reissu!

Muistan Lontoosta vain jotain nähtävyyksiä, vaatekauppoja. Madame Tussaudsin vahakabinetin ja The London Dungeon -kierroksen. Mutta olen kuitenkin kerran siellä käynyt, mieheni ei vielä kertaakaan. Viime kesä meni Berliinissä (ja sieltä matkat Prahaan, Bratislavaan, Wieniin ja Budapestiin), mutta pitkään on tehnyt mieli päästä muutenkin kuin kirjabloggaajakavereiden kuvien myötä paikan päälle. Olen valmis lisäämään kaupunkirakkauksieni joukkoon Lontoon, niin suuret odotukset minulla viikon reissusta jo on.

Matkakirjoiksi otin mukaan Monica Alin Brick Lanen ja Zadie Smithin Valkoiset hampaat, olen molemmat halunnut lukea pitkään, mutta toivon, etteivät ne ole liian samankaltaisia. Jos siis ylipäänsä ehdin matkalla kauhean paljon lukea. Mukaan lähtee totta kai myös matkaoppaita, joita en työkiireiden vuoksi ole ehtinyt etukäteen lukea tai edes silmäillä yhtään. Mikä vääryys! Sillä rakastan etukäteissuunnittelua ja matkafiilistelyä niin paljon.

Jonkun verran olen saanut hyviä vinkkejä ystäviltä, kiitos niistä, lisääkin saa antaa – varsinkin kirjallisia vinkkejä!

Vien mukanani myös paljon kotimaisia kirjoja, sillä serkkuni tyttöystävä on myös kova lukemaan. Ei ole kovi mielekästä viedä käännöskirjoja, joten toivon, että hän pitää kotimaisista uutuuksista, jotka hälle tuomisina vien.

Ilman mitään sen suurempia ennakkovalmisteluja matkalla siis ollaan. Luultavasti luen tällä hetkellä tuota Mondon opasta, sillä olen ne kaikilla matkoillani hyväksi havainnut. Kuvassa taka-alalla pilkistävä oranssi kirja on itsellenikin yllätys, sain sen ystävältäni lainaan, siinä pitäisi olla kirjaihmiselle mieluisaa luettavaa. Kuvassa näkyy myös karttakortteja. Nekin ovat samaiselta ystävältä lainassa, sillä kävelemme paljon, paljon, paljon.

Mukavaa viikkoa kaikille! Oletteko muuten lukeneet mitään noista kuvassa näkyvistä kirjoista?

Jo Baker: Longbournin talossa

Jo Baker: Longbournin talossa
Tammi, 2014
Suomennos: Helene Bützow
Sivuja: 448
Mistä: luettu sähköisinä vedoksina lehtijuttua varten

Ylpeys ja ennakkoluulo on minulle kovin tärkeä ja tuttu teos – kuten varmasti niin monille muillekin kirjanystäville – ja ennakolta vähän arvellutti tarttua Jo Bakerin teokseen. En varmaan olisi sitä muuten edes lukenut, ellei se olisi sopinut niin hyvin yhteen Olivian juttutyyppiin. Ylpeydestä ja ennakkoluulosta on ilmestynyt viime vuoden loppupuolella uusi suomennos (Kersti Juva), mikä on erittäin hyvä syy lukea suosikkiklassikko pian uudelleen. 

Longbournin talossa ei onneksi imitoi Jane Austenin iki-ihanaa klassikkoa tai tee pilaa tai vääryyttä sille. Vaikka kirja ei ole mikään kaunokirjallinen elämys, on se erittäin puoleensavetävä ja viihdyttävä. Tuttuun tarinaan tulee kerrottua kuin toinen puoli. Aivan kuten Downton Abbeyssa ja monissa muissa laadukkaissa historiallisissa brittisarjoissa, joissa kuvataan yläluokkalaisen elämää, minua yhtä lailla kiinnostaa se, mitä tapahtuu alakerrassa. Ja vielä eniten se, mitä tapahtuu kahden kerroksen välissä.

Longbournin talossa -teoksen alaotsikkokin sen paljastaa, kyseessä on palvelusväen Ylpeys ja ennakkoluulo. Yleensä palvelusväki on sivuosassa, tässä kirjassa he ovat kertojia ja kokijoita; palvelustyttö Sarah on samanlainen haaveilija kuin yläkerran täydellisestä rakkaudesta unelmoivat sisarukset. Mutta tietysti päivät täyttyvät arjen pyörittämisestä: siivoamisesta, ruuanlaittamisesta ja Bennettien elämänlaatua parantavien asioiden hoitamisesta. Jostain syystä esimerkiksi kuukautisveren putsaaminen alusvaatteista jäi erityisen hyvin mieleeni, sillä harvoin tämmöistä asiaa tulee lukeneeksi kirjoista.

Kaikkein mielekkäintä oli myös yhdistää Longbournin talossa -teoksen tapahtumat jo niihin tuttuihin asetelmiin, alkuosa kirjasta sijoittuu aikaan vähän ennen kuin Austen aloittaa omansa, loppuosa taas pidemmälle. Bennettien elämän uhkat koskettavat myös palvelusväkeä, sillä talon tulevan perijän aikeet jännittävät heitä. Aikooko hän korvata palvelijat uusilla, säilyykö työ ja oma koti, miten työt jatkossa hoidetaan uuden komennon alla? Kirjan jokainen luku alkaa lainauksella Ylpeydestä ja ennakkoluulosta, joten lukija voi peilata tapahtumia kaiken aikaa kahden kirjan välillä.

Kirjassa on rakkautta, jännitystä ja sellaista yllätyksellisyyttä, jonka kyllä tietää muttei ole tullut aiemmin ajatelleeksi. Esimerkiksi, kun Sarah ihastuu, joutuu hän miettimään oman sosiaalisen ryhmänsä etikettiä ja muun palvelusväen reaktioita.

Yhteiskunnallisen tilanteen kehitystä, sotia, työttömyyttä, työväen liikkumista, arjen ja työn kuvausta, sosiaalista luokkaretkeä Bakerin kirja kuvaa paljon juonenkuljetuksensa lomassa. Teos antaa tarkan – tai ainakin uskottavan! – kuvan 1700–1800-luvun vaihteen Englannista. Pääsääntöisesti nautin lukemisesta, mutta yhdessä kohtaa etsiydyttiin liian pitkäksi aikaa pois itse talon tapahtumista, että vähän jännite hetkeksi lopahti.

Yhtä koska suosittelen kyllä kirjaa, tarina on sen verran kiehtova. Tai oikeastaan lähtöasetelma, idea ja se, että kirjaa lukee koko ajan myötä sekä vasten tuttua klassikkoa.

Pauli Kohelo: Kassan kautta

Pauli Kohelo: Kassan kautta
Siltala, 2014
Kansi: Elina Warsta
Sivuja: 112
Mistä: arvostelukappale
Kotimainen huumori

"Jos pääsemme lähtemään tolkuissamme, niin mihin suuntaan etenemme elämän ilmansuuntien jo kadotessa verkkokalvoiltamme? Niin monta neuvojaa, niin monia mahdollisuuksia. Tunnetko voimattomuutta, rapisteletko jo hermostuksissasi S-etukorttiasi? Minä autan, minulla on neuvo.
Rakas lukija, kävele kassan kautta."

Tutustuin Pauli Kohelon esikoisteokseen Ohessa tilinumeroni yliopistolla, kun eräs pätevä kirjallisuudenopiskelija teki kandiryhmässämme tutkimusta teoksen genreparodian rakentumisesta. Kovasti silloinkin ryhmässä spekuloitiin Kohelon henkilöllisyydellä, mutta minullapa on nyt kirjailijan omistuskirjoitus (todistusaineisto alla!), vaikka oma nimeni kirjailijalta menikin aluksi väärin.

En ole mikään elämäntaitokirjallisuuden suurkuluttaja, en ole käynyt halaamassa Äiti Ammaa, en ole lukenut Paulo Coelhoa, Tommy Hellsteniä, Jari Sarasvuota. Jonkun verran olen kyllä lukenut näitä niin sanottuja urheilu ja ruokavalio -itsehoito-oppaita. Ja olen käynyt Pekka Himasen luennolla, mutta en voi puhtaalla sydämellä väittää, että olisin siitä mitään sen kummempaa saanut irti. Saati ihan kauhean paljon ymmärtänyt.

Tunnistan silti sen, mille Kohelon molemmissa kirjoissa vitsaillaan. Ohessa tilinumeroni -teoksessa koko elämäntaitokulttuurin parodisointi oli tuoretta, eikä siinä irvailla ihmisille, jotka etsivät apua. Pilkka osuu siihen, miten fraaseja hokemalla ja kaiken konsultoimisella rikastuu enemmän palveluntarjoaja kuin ihminen, joka niistä hakee apua. Kassan kautta -pienoisromani laajentuu matkakirjallisuuteen, ja Kohelon esikuvina on todellisia ja mielikuvituksellisia matkakirjoja.

Teoksen mottokin "on" matkatoimistoyrittäjä Kalevi Keihäsen suusta kuultu: "Ei se, mikä olet, ei se, mistä tulet, vaan se, milloin lähdet?"

Kassan kautta on parhaimmillaan silloin, kun Pauli sanoo jotain korkealentoista, joka vesittyy seuraavassa virkkeessä saman tien. On mukava hymähdellä mukana, mutta ihan semmoista sanoilla ilakointia ja idealla leikittelyä en enää saanut kuin esikoisteoksen kanssa. Kohelon "nimidroppaus" on kyllä vertaansa vailla, hän onnistuu olemaan samanaikaisesti levollinen ja vaatimaton ristijärveläinen metsuri ja mies, joka tuntee kaikki suuret ajattelijat ja jolla ei ole mitään vaikeuksia soittaa vaikka Bonolle pikkuasian vuoksi. Hän on samalla ihanan vaatimaton ja hokee silti alinomaan minä, minä, minä.

Tämä on yllättävän hurmaavaa.

Omat suosikkikohtani löytyvät luvun "Muutama eteerinen lausahdus etenemismuodoistamme" -alaotsikon alta. Esimerkiksi purjehduksen kautta on sanottu niin paljon myös siitä, mitä aina korulauseillaan matkustamisesta ja perimmäisten asioiden löytämisestä:

"Purjehduksen ydin, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, on siinä hetkessä, kun palaat rantaan ja jätät taaksesi kaiken: meren, aallot, ulapat, saaret ja kaikenlaiset vetisen olomuodon arkiset, tympeät askareet. Rannassa tajuat, mikä elämässä oikeasti on tärkeää: perhe, ystävät ja maan kamara. Jo tämän yksinkertaisen oivalluksen takia kannattaa hankkia vene."

Juuri näin!

Helen Fielding: Bridget Jones – Mad about the Boy

Helen Fielding: Bridget Jones – Mad about the Boy
Otava, 2013
Suomennos: Annika Eräpuro
Kansi: Suzanne Dean
Sivuja: 439
Mistä: kirjastosta

Olen näitä, jotka rakastivat iki-ihania Bridget Jones -kirjoja nuorena niin paljon, ettei mikään muu viihteellisempi sinkkusohellus ole sen jälkeen tuntunut miltään. Kokeilin jopa Helen Fieldingin jotain toista sarjaa – kirjan nimikin on unohtunut, niin suuri pettymys se oli! – ja vähän myöhemmin himoshoppaajia sun muita. Olin varovaisen innostunut, kun kuulin, että Bridgetin seikkailut jatkuvat piiitkän tauon jälkeen.

Mad about the Boy herätti jo ennen julkaisuaan paljon kohua, koska Bridget on kirjassa leski. Kaikkien palvoman Mark Darcyn kuolemasta on 5 vuotta, ja romantiikannälkäinen Bridget on vähitellen löytämässä uudelleen elämänilonsa. Laihdutuskuuri, 20 vuotta nuorempi poikaystävä ja urahaaveet pitävät hänet kiireisinä, mutta eivät vie surua kokonaan pois.

Aluksi on vaikea tottua siihen, että kirjankin maailmassa aika on mennyt eteenpäin. Darcyn kuolema oli silti välttämätön tarinan kannalta. Mieluummin takana hyvä – mutta surullisesti päättynyt – avioliitto kuin riitaisa ero unelmien miehen kanssa. Romanttisen juonen jännitys perustuu uusille aluille ja lukijan arveluille siitä, kuka on taas rakkauden arvoinen.

Pidin kyllä kirjasta, tarina viihdytti, Bridget oli tuttu ja turvallinen söhlääjä, vain vähän iäkkäämpi ja enemmän tässsä ajassa. Naurahdin jopa ääneen, kun luin hänen twitter-päivityksiään.

"Kello 07.06 Muistin juuri että olen Twitterissä. Mahtava itsetunnon buusti! Olen osa valtaisaa sosiaalista vallankumousta ja nuori. Eilen illalla en vain antanut sille tarpeeksi aikaa! Ehkä minulle on yön kuluessa ilmaantunut tuhansia seuraajia! Miljoonia! Minut tunnetaan kautta maailman. Pakko mennä heti paikalla katsomaan, miten monta seuraajaa on tullut!!"

Laihdutusjutut ovat yleensä melko tylsää luettavaa fiktiossa, mutta Bridget on tässäkin asiassa kuningatar. Kalorien laskeminen ja mässäily kuuluvat hänen arkeensa niin erehtymättömällä taidolla, että häneltä jopa odottaa maanista kaikkien asioiden laskemista ja listaamista.

Pidin tarinasta, uusista juonikuvioista ja siitä, miten näin nyt kirjan maailman hyvin visuaalisena – kuin olisin katsonut jo elokuvaa!

Tässä kohtaa silti tulee se mutta. En enää lukenut kirjaa samalla hurmoksella, enkä haluaisi, että Bridgetin tarina enää tästä jatkuu. Tunneasia selvästi, sillä kirja tarjosi kyllä sellaista viihdettä, mitä siltä odotin. Minusta tässä on nyt hyvä, mutta jos kirjasta tulee elokuva, katson kyllä senkin.

"Kello 21.15 Lapset nukkuvat. Voi luoja, olen niin yksinäinen. Kukaan ei seuraa minua Twitterissä, olen läski, nälkäinen ja aivan kypsä laihdutustuotteisiin." 

Lisää luettavaa löytyy esimerkiksi Karoliinan blogissa. Pitkä ja perusteellinen arvio! Google-haaviin osuivat myös Taikan, Kristan, Norkun, Tiinan arviot.

Joel Haahtela: Elena

Joel Haahtela: Elena
Otava, 2003
Kansi: Päivi Puustinen
Sivuja: 126 (2 cd-levyä)
Mistä: kirjastosta ja oma ostos
Kotimainen pienoisromaani

Joel Haahtelan Elena on sopivan pituinen äänikirja kävelyretkille, sillä pitkälle lenkillä sen kuuntelee kokonaan. Äänikirjakävelyissä on hyvää se, että mielellään haluaa ulkoilla pitkään ja pysyä tarinan maailmassa samalla kun nauttii keväisistä päivistä. Mutta toisaalta ajatus lähtee helposti harhailemaan, ja lempeä-ääninen kerronta rentouttaa niin, ettei luetulla tarinalla ole niin väliä. Mieleen jää kauniita kohtauksia, fragmentteja, jotka yhdistyvät siihen hyvään oloon, kun on oikein tyytyväinen itseensä, päivään, hyvään säähän ja elämään.

Siispä Elena alkoi minulle äänikirjana mutta loppui kirjana, minulla kun sattui olemaan teos omassa kirjahyllyssänikin. Ihan hyvä näin, sillä kirjan kanssa pystyy paremmin pysähtymään niihin kohtiin, jotka syystä tai toisesta oikein paljon viehättävät.

"Tiedän ihmisiä, jotka rakkaus on tuhonnut. Heidän epätoivollaan ei ole rajoja ja lopulta he ovat hukkuneet siihen. Maailma on täynnä sellaisen rakkauden tunnusmerkkejä. Tunsin kerran miehen, joka sanoi: rakkaus on kaikki."

"Tämä kaupunki on lavastettu kesää varten."

En kehdannut tänään lenkillä aloittaa kuitenkaan uutta äänikirjaa, kun tästä oli vielä bloggaamatta, joten aloitin jälleen uudelleen jostain sieltä keskeltä – hyvin toimi vieläkin.

Teoksen minäkertoja on mies, joka on kuukausien ajan lähes obsessoitunut tummahiuksisesta ja kalpeaihoisesta naisesta, jonka nimen hän saa selville naisen omistamasta kirjasta. Huomaamattaan nainen unohtaa Dostojevksin Idiootti-romaaninsa, ja häntä alati tarkkaileva mies lukee alkusivuilta nimen Elena. Mies kuvailee kaikkea niin kauniisti, mutta samalla tilanteessa on jotain pahaenteistä. Kuin hän olisi vähän huteramielinen tai hauras. Kirja ei lopulta ole sillä tavalla säröinen kuin tarinan alussa luulin, mutta pidin siitä, että tämä mahdollisuus obsession ylivaltaan oli kaiken aikaa läsnä.

Äänikirjana tuntuma siihen, mitä mies ajattelee ja kokee, tulee hyvin lähelle ja sekoittuvat omiin ajatuksiin, kun tarinaan lopulta pääsee mukaan. Mies on tarkkailija, minusta tuli kuuntelijana samankaltainen. Seurasin kaupungilla käveleviä ihmisiä ja heidän tekemisiään, kuulin kertojan äänen tämän kuvaillessa hyvin tarkkaan Elenan eleitä ja liikkeitä, sitä, miten laukku osuu naisen lanteille, millainen on ympäristö, puisto, sää ja miten vanhukset istuivat kuumalla säällä puiston penkeillä, eivätkä liikkuneet mihinkään. Ja millaisia tauluja, aivan liian isoja, miehen ystävän tekee. Entä millainen on saari, jonne mies matkaa Elenan perässä.

Loppu on juuri sellainen hyvä, vähän yllättäväkin, sellaista osasin odottaa, koska Elena on niin kovin pidetty kirja. Teos oli Finlandia-ehdokas, ja se on saanut monelta ystävältäni kehuja osakseen. Pidin kyllä Elenasta, mutta se ei ollut niin hyvä kuin Katoamispiste (joka minun pitäisi lukea ja arvioida uudelleen!).

Tunnistan kuitenkin pitämäni haahtelaismin tästäkin kirjasta. Elenassa on semmoista eleganssia, rauhallista kerrontaa, päähenkilön mielenliikkeiden vihjailevaa kuvausta, joka on kuitenkin niin tarkkaa ja osuvaa, että semmoisen yksinäisyyden ja alakulon ottaa hänestä omakseen, ja moni asia on sillä tavalla hyvin sanottu.

Kohtaamispaikalla kirjailijoita kuuntelemassa

Lauantaina oli ihana keväinen päivä, ja päätin kävellä itsekseni Akateemisen Kohtaamispaikalle kuuntelemaan päivän kirjailijoita. Olin lukenut jo etukäteen pari käsiteltävää kirjaa, aloittanut yhtä esikoista, lainannut kirjastosta yhden ja hankin tilaisuudesta viidennen mukaani. Senkin aion lukea pian. Iltapäivä meni todella nopeasti, vaikka varmasti monelle muulle 2,5 tuntia haastatteluja voi olla vähän liikaa. Mutta moni pysähtyi kuuntelemaan kesken muiden ostoskiireiden tai kävi kuuntelemassa vain pari haastattelua.

Tilaisuus alkoi kuitenkin sillä, että kustantamon edustajat Anna-Riikka Carlson (WSOY), Anna Baijars (Gummerus) ja Antti Kasper (Otava) keskustelivat siitä, miten käsikirjoituksesta kasvaa valmis romaani. Minulle tämä kaikki on tietenkin kovin tuttua, koska osa työnkuvaani on käsikirjoitusten lukeminen ja palautteiden antaminen kirjoittajille, mutta silti minua yllätti, että isompiin taloihin tulee nykyisin paljon yhteydenottoja, jossa esitellään kaunokirjasta pelkkä synopsis tai sitten pyydetään nimekästä kirjoittajaa tekemään omasta ideasta kirja. Jos kirjailijat ovat usein yllättyneitä ja luulevat kustantamojen yhteydenottoa pilaksi, niin kyllä toisinaan kustantamossakin yllätytään erikoisimpia saatteita ja sähköposteja lukiessa.

Käsikirjoitusten määrä on myös kasvanut entisestään joka talossa, toistatuhatta tulee jo vuosittain luettavaksi. Riittää siinä lukemista, eikä ikinä voi tietää, mikä käsikirjoitus on se, joka saa silmät syttymään.

Omakuvasta kiitos kirjabloggaajaystävälleni Joanalle

Esikoiskirjailija Anni Kytömäki oli seuraavaksi haastateltavana. Olin ehtinyt vaivoin aloittaa teosta, mutta olin jo ennalta varma, että pitäisin siitä. Haastattelu teki kirjasta kuitenkin vielä kiinnostavamman. On aina jännä kuunnella kirjailijahaastatteluja teoksista, joita ei ole vielä lukenut, sillä välillä on vaikea päästä oikein perille, mistä puhutaan.   

Kultarinnasta puhuttiin taitavasti, eikä haastattelussa jääty pyörimään liikaa henkilönimien ja tapahtumien ympärille. Harva kuulija oli varmasti ehtinyt painotuoretta kirjaa lukea. Varsinkin koska sillä on ihan kunnioitettava koko, 644 sivua ja aika pienellä fontilla. Kirja on ainakin historiallinen, maaginen, realistinen, taianomainen, metsäinen, luonnollinen, karhuisa, tarkka ja juonirikas. Kunhan saan tämän tapahtumabloggaukseni valmiiksi, niin menen jatkamaan kirjan parissa.

Tommi Kinnusen esikoisteos Neljäntienristeys oli ehtinyt saada jo erittäin hyvän kritiikin Helsingin Sanomissa. Häntä kuuntelemaan kerääntyi valtava määrä ihmisiä, joten selvästi hyvällä kritiikillä on väliä! Kinnunen vitsailikin sillä, että viikko sitten hänen mielipiteistään eivät välittäneet kunnolla edes hänen teini-ikäiset oppilaansa, mutta nyt kun kirja on julkaistu, niin moni kysyy hänen mielipiteitään asiaan jos toiseen.

Olen lukenut aiemmin vedoksina kirjan lehtiarvostelua varten, mutta en ole vielä siitä blogannut. Pidin kirjasta valtavasti ja ehdottomasti aion siitä tännekin kirjoittaa, sillä teokseen on mukava palata. Kirja on myös sellainen, josta mielelläni kuulen muiltakin, kuka oli suosikkihahmo ja kuvattava ajankohta.

En ole vieläkään lukenut yhtään Riikka Pulkkisen teosta, vaikka juuri julkaistu Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän on kirjoittajan neljäs teos. Kirja on kirjoitettu kuitenkin samanaikaisesti Totta-romaanin kanssa ja tarinat on julkaistu aiemmin Kauneus & Terveys -lehdessä jatkokertomuksina. Toki kirjailija on muokannut niitä vähän, kun Otava pyysi, että teksteistä koottaisiin romaani.

Muihin kirjoittajiin verrattuna (Kaukonen & Lähteenmäki) Pulkkinen puhui aika paljon myös hänen kolmesta aiemmin julkaistusta romaanistaan, tätä uusinta hän ei kovin edes romaanina osaa pitää. Tietystikään esikoiskirjailijoilla ei ole muita teoksia joista puhua, mutta yllätyin silti, kuinka keskustelu siirtyi veikeän kuuloisesta Iiriksestä muiden teosten analysointiin. Mikäs siinä, hyvin Pulkkinen osaa puhua. Rajakin on nyt hyvin ajankohtainen, kun Yle esittää siitä tv-sarjan.

Vähän Iiriksen alkua ehdin tänään lukea, sillä sitä on helpompi kuljettaa bussissa mukana kuin Kultarintaa, ja olen pitänyt alun kepeydestä. Haastattelun perusteella kirjailija on pyrkinyt kirjoittamaan taitavasti vakavaa kevyen sekaan, jolloin aihe syventyy vaikka käsittelytapa ei liiaksi. Kirjan jo lukenut ystäväni piti teoksesta kovasti, joten odotan viihtyväni kirjan kanssa myös.

Katja Kaukosen kolmas teos Kohina on täynnä upeita kohtia. Kirja on nyt minulla tässä edessäni ja melkein mistä vain etsin, niin löydän jotain kaihoisan kaunista. En kuitenkaan sitä kohtaa, jonka luin haastattelun aikana ja jossa puhuttiin niin hyvin siitä, mitä kohina on. Sen olisin tähän lainannut, mutta sitten kun olen kirjan lukenut ja bloggaan siitä, lupaan liittää sen kohdan tekstiini mukaan.

Kohina tuntuu todelliselta saarikirjalta, jossa on yksinäisyyttä, etäisyyttä, surua ja pakoa. Silti paikka, jossa on turvaa kaikelta kaoottiselta. Minulle tuli tunne, että kirjassa on turvaa lukijallekin, semmoista, johon voi uppoutua. Kaukonen oli alun perin miettinyt, että päähenkilö Alvar olisi narsistinen, mutta kirjoittamisen edetessä hän huomasi, ettei henkilö toimi niin eikä elänyt sellaista elämää. Minua jaksaa kustannustoimittajana ja tavallisena lukijana loputtomasti kiehtoa tämä kirjailijoiden usein kuvaama totuus henkilöhahmojen "kurittomuudesta", siitä, miten ne lähtevät elämään omaa elämäänsä. Muotoutuvat ihan toisenlaiseksi kuin on alkujaan ollut tarkoitus.

Laura Lähteenmäen Ikkunat yöhön -teoksen olen lukenut aiemmin ja jopa ehtinyt siitä blogata.
Haastattelussa selvisi, että teosta on jossain kritiikissä verrattuna Niskavuoren tarinaan vahvojen naishahmojen osalta. Ja sitähän niskavuorelaisuus tiivistäen on. Naiset kantavat huolta, pitävät tilan pystyssä ja kestävät silloinkin kun ei oikeasti jaksaisi kestää.  Ikkunat yöhön tuntuu tässäkin mielessä enemmän tarinalta menneestä, vaikka siinä on myös vahva nykyaikaan sijoittuva tarinalinja mukana.

Omistuskirjoitusjonossa sain sanottua kirjailijalle, että ihailin kirjassa erityisesti sitä, miten hän oli onnistunut kirjoittamaan trillerimäisen prologin, joka imaisi minut mukaansa, mutta sitten lopputeos oli kuitenkin kirjoitettu ihan toisenlaisella tyylillä, josta pidin vielä enemmän. Ja lisäksi hehkutin yhtä kirjan henkilöä ihan täydelliseksi kirjalliseksi pahikseksi. Olin niin lörppäsuinen, että vieressäni oli toinen nainen, joka joutui jo keskeyttämään minut, että sai itsekin puhua kirjailijalle. Heh.

Vähän nolottikin se kaikki, mutta sitten kun tulin kotiin ja katsoin tarkemmin kirjaan kirjoitettua omistuskirjoitusta, niin hymyilytti taas: "Hannalle, maaliskuun ensimmäisenä. Kiitoksia kaikista ihanista sanoista!"

Linn Ullmann: Armo

Linn Ullmann: Armo
Wsoy, 2004
Nåde, 2002
Suomennos: Tarja Teva
Sivuja: 188

Minulla oli jo kirjastossa hyvin vahva tunne, että tulen pitämään kirjasta. Kai se johtui Ullmannista, Norjasta, pienoisromaaniudesta ja kirjan pitkulaisesta koosta, joka jaksoi viehättää minua lukemisen aikanakin. Tai sitten se oli sillä hetkellä juuri oikeiden adjektiivien lukeminen takakannen selostuksesta: terävä, kiihkeä, mustan huumorin läpitunkema romaani.

Enkä pettynyt. Armo on sopivalla tavalla intensiivinen kirja, että sen lukee nopeasti, lauseista nauttii ja henkilöhahmoista viehättyy, mutta surumielinen tarina ei pakahduta. Oikeastaan yllätyin, miten kuolemansairaudesta on saatu niin eloisa teos aikaiseksi ilman että kenenkään olisi tarvinnut luonnehtia sitä sanalla huumori. On se sitten mustaa tai värikästä, niin ei se tähän silti sopinut. Täytyy olla joku parempi sana kuvaamaan eheän hyvää ja lämmintä teosta, aiheesta huolimatta ilmavaa ja juuri arkisuutensa vuoksi romanttista tarinaa. Kai se on sitten tuo kirjan nimi, armo.

Johan Stellen on eläkkeellä oleva toimittaja, joka saa kuulla olevansa parantumattomasti sairas. Mai on miestään paljon nuorempi, hän on itse asiassa Johanin toinen vaimo. Se, kenen menettämistä Johan suree jo valmiiksi. Ensimmäinen vaimo kuoli, mutta se taisi olla Johanille lopulta vain helpotus. Poikaansakaan hänellä ei ole kunnolla välejä. Töistä hän joutui eläkkeelle, sillä hän sortui plagioimaan vieraskielisen kritiikin. Kirja oli niin hyvä, ettei sen kuvaamiseksi riittänyt omat sanat.

"Hän oli nähnyt Main kasvoilla helpotusta, kun hän oli sanonut olevansa varma. Ei rauhaa, vaan helpotusta. Pieni Mai parka. 
Mai oli kerran luvannut hänelle sen mitä oli pyytänyt. Kerran toisensa jälkeen hän oli anellut Maita ja lopulta tämä oli vastannut myöntävästi, ja silloin hän oli nähnyt helpotusta tämän kasvoilla."

Jotenkin vaikuttavinta kirjassa on se, jonka jo ennalta arvaa. Rakkaus ja luottamus joutuvat koetukselle, kun niiden nimissä vaaditaan liikaa. Kun pitäisi sallia toiselle arvokkuutta tilanteessa, jossa sitä uhkaa kaikki. Kun jatkuvasti pitää asettaa toisen onni ja hyvä oman halun edelle.