Leela Corman: Unterzakhn

Leela Corman: Unterzakh

Schocken Books, 2012

Sivuja: 208
Kansi: Leela Corman

Lyhyesti: Sarjakuvaromaani

Sain Karoliinalta lainaan eilen Leela Cormanin Unterzakhn-sarjakuvaromaanin ja luin sen saman tien. Kirja sijoittuu 1900-luvun alkuvuosikymmenten New Yorkiin, ja se kertoo kaksostyttöjen Esther ja Fanya Feinbergin tarinan. Ajassa hypätään aika ajoin eteenpäin, joten lukija näkee, millainen kohtalo seuraa jo nuorena tehdyistä valinnoista. Se, mikä tuntuu väärälle, voi sattuman oikusta kääntyä hyväksi. Ja toisin päin. Tarinan paras anti onkin sen sattumanvaraisuus, eikä ennalta tiedä, miten kaikki lopulta päättyy.

Alue, missä tytöt elävät, on kuin kulttuurien ja rotujen sulatusuuni. Kovalla työllä ja sopivalla onnenpotkulla kuitenkin jopa vähäosaisilla on mahdollisuus selvitä. Tämä kuulu amerikkalainen unelma. Juutalaiskaksoset ovat pohjasakkaa myös New Yorkissa, mutta Corman on sijoittanut välille toisen tarinalinjan, joka vie ajassa taaksepäin Venäjälle, jossa juutalaisia vasta huonosti kohdeltiinkin. En pitänyt tätä kuitenkaan mitenkään alleviivaavana, varsinkin, kun loppua kohden selvisi myös syy, miksi välillä ajassa hypättiin taaksepäin.

Tarina on hyvä, mutta Cormanin piirrosjälki oli paikoin niin villiä, että oli vaikea saada selvää, että kuka onkaan kulloinkin äänessä. Ymmärrän, että kaksoset näyttävät samalta, mutta heidän piirteensä toistuivat myös muissa keskeisissä hahmoissa niin vahvana, että välillä en ihan varma voinut olla hahmoista. Värin käytössä kirjailija on hyvä, sillä vaikka kyseessä on musta-valkosarjakuva, varjostukset elävöittävät kuvaa hyvin.

Lapsuuden ja aikuisuuden käsite on tuohon aikaan hyvin erilainen kuin nykyisin, joten 12-vuotiasta himoitseva ukonkäppänä ei ole pedofiili vaan ihan normipervo. Cormanin tarinassa on mielenkiintoisia tapahtumapaikkoja, huorintalosta kartanoon ja ihmisiä eri yhteiskuntaluokista. Sisaruksetkin elävät monta elämää etsiessään paikkaansa. Välillä erossa ja välillä hyvinkin tiiviisti yhteyksissä. Sivujakin on riittävästi, niin tarina ehtii syventyä ja hahmoihin tavallaan kiintyä.

Vaikka en aivan Cormanin piirtojäljen ystävä ole, niin kekseliään tarinan vuoksi voisin lukea hyvinkin häneltä lisää. Suosittelen muillekin, joita maahanmuuttotarinat, naishistoria, kehityskertomukset ja onnistuneet sarjakuvaromaanit kiinnostavat.

Kuva

Ostin kirjan!

Leikkimielisesti sanon usein, että voisin vetää kirjoja suoneen, sillä en vain saa niistä tarpeekseni ja käyttömäärät kasvavat kaiken aikaa. Olen myös kova ostamaan hyllyihini uusia lukutrippejä, usein enemmän kuin ehdin lukea, mutta en ole kuitenkaan vielä ongelmakäyttäjä.

Tänään kirjabloggaajien Osta normaalihintainen kirja -päivän kunniaksi ostin itselleni teoksen, jonka uskon laajentavan tajuntaani. Jaakko Hämeen-Anttila on hyvä kirjoittaja ja pidän sujuvalukuisista kulttuurihistoriallista tietokirjoista. Siksi en harmittele edes sitä, että ostin kirjan täydellä hinnalla kirjakaupasta.

Tämänpäiväisen tempauksen tarkoitus on nimittäin tuoda esille, että kirjabloggaajat eivät lue vain arvostelukappaleita tai osta kirjoja alennusmyynneistä ja antikvariaateista, ja samalla tukea kirja-alaa: kirjailijoita, kustantajia, kirjakauppaa ja muita alalla työskenteleviä. Nöyrästi tähän lisään, että myös minua itseäni, sillä työskentelen täysipäiväisenä freelancerina kirja-alalla. Ja sanon sen senkin vuoksi, että joku voi pahastua, että kehotan ihmisiä edes silloin tällöin ostamaan täysihintaisen kirjan.

Tämän idean takana on Marissa, jonka blogista löytyy lista kaikista tempaukseen osallistuvista kirjablogeista. Toivon mukaan tämäkin juttu sinne lisätään, vaikka olenkin tämän postauksen kanssa varsinainen Maija "Minulla oli liikaa muuta tekemistä" Myöhäinen.

Mie lainaan paljon kirjoja kirjastosta, hyvä niin, sillä kirjastolaitoksemme on aivan mahtava. Ostan myös paljon divareista, sillä kaikkien kirjojen suhteen en ole valmis ottamaan riskiä, että maksaisin täyden hinnan ja lisäksi kirjakaupoissa saattaa huonosti löytyä vanhempaa kirjallisuutta. Ostan myös nettikaupoista, jotka pystyvät yleensä antamaan paremman hinnan kuin kivijalkakaupat. Äitin kautta saan kirjoja ostettua (äiti maksaa) kirjakerhon kautta. Ja kun haluan uutuuskirjan heti, ostan sen Akateemisesta. Minua harmittaa, etten käy juurikaan pienemmissä kirjakaupoissa. Tunnen siitä huonoa omaatuntoa. Arvostan niitä, mutta Akateemiseen on aina jotenkin liian helppo mennä.

Harmittelen myös, etten ostanut pienkustantamon kirjaa vaan uutuusteoksen suuren kustantamon luottonimeltä. Puolustelen sillä, että minulla oli mukana mieheni, joka niin kovasti halusi juuri tämän kirjan ja joka on jo pitkät pätkät ehtinyt lukea. Kirjasta tarkempi arvio, kun itsekin saan lukuvuoron.

Minulla on jostain syystä kova tarve puolustella ostostani, ja se varmasti johtuu siitä, että tiedän myös joidenkin pitävän pahana, että kirja-alalla työskentelevänä pidän vapaa-ajalla kirjablogia. Sekin koetaan vääränä, sillä kuulemma mainostan kirjaa. Lohduttaudun sillä, että olen kuitenkin blogissani kertonut työstäni ja siitä, etten arvio koskaan niitä kirjoja, joiden tekemisessä olen itse ollut mukana.

Mutta en halunnut lopettaa myöskään blogia, jonka kirjoittamisesta suuresti nautin, vain siksi, että pidän myös työstäni. Uskon myös lukijoihini, sillä tärkeintä on olla rehellinen ja sen luotan teksteistäni näkyvän. Vaikka minun piti kirjoittaa enemmän ostamisperusteista, halusin kuitenkin kirjoittaa sanan myös tästä olotilasta, jonka tämä tempaus sai minussa aikaan.

Ostin siis kirjan. Mainostan kirjan ostamista. Olen mukana kirjabloggaajien tempauksessa. Minusta ei ole paha sanoa, että kirjoja pitää myös ostaa, jotta niitä voidaan tehdä. Tiedän, että uusiakin tapoja kirjan ja alan pinnalla pysymisen vuoksi on keksittävä.

Siiri Enoranta: Gisellen kuolema

Siiri Enoranta: Gisellen kuolema
Robustos, 2011
Kansi: Sára Köteleki
Sivuja: 151
Kiva tietää: Runeberg-palkintoehdokkaana 2012

Gisellen kuolema on koukuttava ja hyvin kauniisti kerrottu kirja, mutta en silti tiedä, mitä mieltä olen siitä. Sitä varten on onneksi tämä blogi, jonne saan ajatuksia kirjata. Jotenkin kirjoittamalla omatkin ajatukset selkiytyvät, vaikka yritänkin pitää tämän arvion aika kryptisenä, jottei vain juonesta paljastu liikaa.

Olen kuullut Siiri Enorannan teoksista paljon hyvää, mutta en osannut arvata, että kirja herättäisi näin paljon ajatuksia. Siitä on jonkin aikaa, kun luin kirjasta arvioita ja päätematiikka oli unohtunut, siksi en sitä mielelläni kerro, sillä kirjasta teki erittäin hyvän se, että uppoutuessani koko ajan enemmän tarinaan, minulle tuli välillä myös hyvin epämukava olo. Miten se voi olla hyvä asia? Kirja vain oli niin tiheä ja se, mikä teki oloni epämukavaksi alkoi jo aika varhain pienistä viitteistä.

Kirjan maailmassa suru on jähmettynyt normaaliksi olotilaksi. Linnea on palannut kotiin Ruotsista, jonne hänet on lähetettty hyvin nuorena lapsena balettikouluun ja asumaan tätinsä luokse. Alussa on pahaenteinen tunnelma, joka antaa vain viitteitä siitä, miksi Linnea on palannut kotiin ja miksi hänen vanhempansa antavat kaiken periksi ja ovat syyllisyydestä rampautuneet. He eivät osaa puhutella tytärtään, kuin vähän pelkäisivät tätä. Kaikki tämä välittyy lukijalle kertojan, Linnean veljen, Joelin kautta.

"Isä halusi meille nimet jotka lauloivat samaa laulua. Joellinea Linneajoel. Isän mielestä diftongit olivat kauneinta suomen kielessä. Linnean isä oli keksinyt ensin mutta he olivatkin saaneet pojan. Minä olen Joel koska Joel sopii Linneaan. En mistään itsestäni kumpuavasta tai Raamattuun pohjautuvast syystä. Minä olen Joel vain suhteessa Linneaan."

Sisarukset ovat toisilleen vieraita, mutta he ovat samalla tavalla kasvaneet ilman perhettä ja turvallista rakkautta. Joel on asunut kotona, mutta vaikka tarkkaan ei tiedä, millaista hänen kasvaessaan perheolot ovat olleet, niin hänen kylmä suhtautuminen vanhempiin ja ylisuojeleva suhde siskoon, antavat viitteitä siitä, kuinka kolkko on rakkaudeton koti.

Loppua kohden tahti nopeutuu makuuni liikaa, hypätään vuosia eteenpäin ja sisarukset kohtaavat viimein. He kantavat synkkää, yhteistä salaisuutta, mutta vieläkään he eivät osaa kohdata toisiaan. Jollain tapaa tarina on hyvin lohduton, mutta Enorannan kieli on niin taiten huoliteltu, että rumassa on paljon kaunista.

Ei voi kuin tyytyväisyydestä huokaista, että olen ollut kaukaa viisas ja ostanut hyllyyni Marjiksen hyvien arvioiden innoittamana myös Nukkuu lapsi viallinen -teoksen. Pääsen lukemaan sen syyskuun lukuhaasteeni aikana.

Sananen lukuhaasteesta: Eilen oli ihan hurja työpäivä ja sain luettua kirjaa aika pätkissä. Sivut kulkivat silti kuin siivillä, mutta tälle päivälle jäivät kuitenkin loppuluvut. Luin eilen hyvin paljon käsikirjoituksia ja oikoluin vielä illan erästä tekstiä, mutta silti harmittaa, että yöllä uni tuli ihan loppusuoralla.

Melissa Bank: The girls guide to hunting and fishing

Melissa Bank: The girls guide to hunting and fishing
Penguin Books, 1999
Julkaistu suomeksi samana vuonna nimellä Nyt nappaa!
Sivuja: 274
Mistä: Oma ostos
Luettu: aloitettu Berliinissä ja lopetettu ensimmäisenä Kirja päivässä koko kuukauden -lukuhaasteen päivänä
Lyhyesti: Romaani, joka koostuu muutamista kertomuksista, jotka pääosin liittyvät päähenkilö Janen elämään.


Ensiksi on pakko sanoa, että onpa tällä kirjalla nimi. Se on paljon kiinnostavampi kun kannen kumisaapas hyppelehtijä, mutta en olisi kyllä osannut kirjaan tarttua ilman kirjabloggaajien arvioita. Yllätyin, kun etsin kirjaa Goodreadsista, että se löytyy myös sivuston The Worst Books of All Time -listalta (sijalta 57/5318). Kirjaa on kuitenkin kiitelty paljon arvioissa, joten tuo huono sijoitus täytyy johtua myös siitä, että kirjaa on luettu hyvin paljon, myötä- ja vastakarvaan. Wikipedia osasi kertoakin, että kirja oli 16 viikkoa New York Timesin Best seller -listalla.

Melissa Bankin teosta on jossain luonnehdittu chick lit -kirjallisuudeksi, mutta minusta ei oikein istunut tähän genreen kauhean luontevasti. Kyllä päähenkilön rakkauskiemuroita käydään läpi kertomus toisensa perään, mutta Jane ei etsi rakkautta, aviomiestä, onnea auvoisaa, hänellä vain sattuu olemaan eri elämänvaiheissa poikaystävä. Kertomuskokoelma alkaa Janen ollessa 14-vuotias ja seuraavassa kertomuksessa hän on 20+ jotain ja hänellä on ensimmäinen kunnon poikaystävä.

Suhteita siis on, mutta kertomusten tekstityyli vaihtelee ja Jane on päähenkilönä samalla kertomus toisensa jälkeen tutumpi mutta pysyy myös arvoituksena. Hän on älykäs ja hän lukee paljon, hän ei unelmoi satuhäistä eikä oikeastaan missään vaiheessa edes hänen kauttaan kuvata suhteita siten, että niiden tulisi johtaa jonnekin. Enemmän hän on läsnä aina siinä kulloisessa hetkessä ja suhteiden päättyminenkin tuntuu luontevalta Janen eri ikävaiheissa. Eron syyt ovat itsellänikin olleet täysin erilaisia nuorempana kuin mitä ne olisivat ehkä nyt jos tuoreena vaimona ottaisin ja lähtisin. (En ole eroamassa!)

Jane on ennen kaikkea kiinnostava päähenkilö, vaikka hän ei aina toimikaan kertojana, niin hänen kauttaan tarinoita pääasiallisesti fokalisoidaan. Yksi kertomus tekisi mieli lukea myös suomennettuna, sillä kiinnostaa lukea, miten se on saatu suomeksi toimimaan. Siinä kertoja puhuttelee lukijaa, vaikka hän tarkoittaa, että you on Jane. Koko tarina kulkee tähän tapaan:

"On your first date, he will pick you up on his motorcycle, and bring a helmet for you. He nods his big helmet head when he's ready for you to get on. He fastens your hands around his waist like a seat belt. You sense that he's dangerous but don't know why – and wonder if it's because he makes you feel sater than you've ever felt."

Loppua kohden Janesta paljastuu jotain surullista, joka tuntuu vähän kuin se olisi myös omaa suruani, koska koko tarinan ajan minua on puhuteltu kokemaan sama kuin mitä Jane kokee. Hyvin tehokasta.

Pidin Nyt nappaa! -teoksen huumorista, sillä se ei ole mitään vitsi toisensa perään hekotusta, vaan jotain herkkävireisempää. Janen melankolisuus (en oikein tiedä nyt parempaa sanaa kuvaamaan häntä, sillä hän ei ole surullinenkaan ja hänellä on asiat hyvin, mutta jostain syystä kuitenkin tulee tunne, että hän on sielultaan surullinen ihminen) tekee kirjasta joillekin chick lit -tyyliä odottaville varmasti synkkätunnelmaisen luettavan. Tai ainakin näin päättelen monien pettyneiden arvioiden lukemisen jälkeen. Minusta se tekee hänestä hyvän veturin tarinoita kuljettamaan. Hän on mielenkiintoinen, eikä pelkästään siksi, että hän työskentelee kustannusmaailmassa ja pohtii välillä samoja ajatuksia siitä vastuusta, joita itsekin olen saattanut kirjan parissa tuntea. Hän on mielenkiintoinen, koska niin vähällä hänestä välittyy niin paljon.

En millään nyt malta lopettaa tätä juttuani, sillä pidin kirjasta hyvin paljon. Bankin kirja oli sujuvalukuinen ja kiinnostava päähenkilö teki kertomuksista kiinnostavaa luettavaa. Arvostan myös, että kertomuksissa tyyli vaihteli ja kirja tuntui silti yhtenäiseltä romaanilta (vaikka yhtä hyvin sen voi lukea novellikokoelmana).

Sananen Kirja päivässä koko kuukauden -lukuhaasteesta: Hyvin sujuu tähän mennessä. Eilen oli kiireinen vapaapäivä, mutta koska olin aloittanut Bankin teoksen aiemmin, ehdin sen hyvin lukea loppuun. Nyt on sen verran töitä, että tämän päivän kirjan lukeminen menee iltaan, mutta olen sen jo kuitenkin valinnut.

Kirja päivässä koko kuukauden -lukuhaaste

Jostain kumman syystä sain kesällä idean, että haluan kokeilla lukuhaastetta, jossa saan joka päivä luettua yhden kirjan ja vielä bloggaisin siitä heti tuoreeltaan. Päätin, että se kuukausi on syyskuu, joten loogisesti haaste alkaa tänään. Kello on melkein puolen yön, kun ehdin tätä aloitusbloggausta kirjoittaa, mutta usko on silti vielä haasteen onnistumiseen vahva. Päivän kirjaakin on vielä vain vähän jäljellä ja huomenna teen siitä sitten arvion blogiini.

Tarkoituksenani on siis saada joka päivä luettua yksi kirja. Voin aloittaa vaikka kuinka monta kirjaa samana päivänä, mutta joka päivä joku pitää myös saada yksi teos luettua. Koska haluan lukea myös vähän paksumpia teoksia, niin siksi pidän tämän option mukana, että jotain kirjaa saa lukea monta päivää. Bloggaustahtikin on kiivas, koska minua aina harmittaa, että luen enemmän kuin ehdin kirjoittaa niistä arvioita. Kokeilu siis tämäkin, sillä yleensä päivitän blogia noin kaksi kertaa viikossa.

Kokosin jo jonkinlaista kirjapinoa kuukauden varalle, mutta kovin tarkkaan en lukemisiani nyt suunnittele. Rivistä löytyy kuitenkin tietoa, proosaa, runokirjoja ja sarjakuvaromaaneja. Ostettuja, lainattuja ja muutamia kesän aikana tulleita ennakkokappaleita, joihin tekee mieli tutustua. Rivistä löytyy myös kaksi juuri painettua, vanhempaa teosta, joiden takana on kiinnostava tarina. Niistä tarkempi bloggaus lähipäivinä.

Toivottavasti jaksatte seurata tätä haastettani ja tsempata mukana. Olen kuitenkin puolivakavissani tämän haasteen kanssa. En kuitenkaan tavoittele mahdottomuuksia: jos jonain päivänä en ehdi lukea, niin sitten en ehdi ja haaste jatkuu seuraavana päivänä. Lokakuun alussa summaan sitten kaikki kokemukset haasteesta.

Minulle saa myös ehdottaa kirjoja, varsinkin hyviä lyhytromaaneja. Olen kiitollinen tällaisestakin tsempistä! Ihan jännittää miten haasteessa käy, sillä luen tekstejä jo työpäivien aikana melko lailla.

Ganbarou!

10 + 7 kesämuistoa

Koko lailla kirjallisesti -blogin Jenni oli listannut hauskasti kesämuistoja, ja ajattelin nyt palattuani Suomeen muistella vähän kuva- ja tekstipätkin kulunutta Berliinin-kesää.

Ennen listaamista kertaan vielä muisteluhaasteen säännöt:
"Haastetun tulee listata kesän 10 plussaa ja 10 miinusta. Avaa vastauksia myös omin ajatuksin ja kuvin. Jaa haaste eteenpäin kolmelle blogille ja ilmoita haastamisesta ko. bloggaajalle." 

Vastaukseni on listattu siinä järjestyksessä, kun ne ovat mieleeni tulleet.

Hyviä asioita kesässä 2013

1. Sain viettää kolme kuukautta ulkomailla

Rakastan Berliiniä. Olen ollut siellä jo kolme kertaa, enkä saa kyllikseni, joten varmasti menen vielä uudestaan ja uudestaan. Kolmessa kuukaudessakaan kaupunkiin ei kyllästynyt ja edelleen minulla on monta paikkaa, jotka haluaisin nähdä ja kokea. Yhdelle kesälle ei kaikkea saanut mahtumaan, varsinkin kun kävimme vielä Wienissä, Prahassa (kahdesti), Budapestissä ja Bratislavassa reissut.

Mahtava, että työt onnistuivat ulkomailla, joten niidenkään puolesta ei tarvinut hermoilla. Uusi arki oli juuri sellaista kuin etukäteen toivoin ja reissu oli riittävän pitkä, sillä nyt on niin mairea olo olla kotosalla. Aion myös suhtautua Helsinkiin uudella raikkaudella ja uteliaisuudella, sillä täälläkin helposti jämähtää samoihin kuvioihin, vaikka kaupungissa riittää nähtävää.

Kesämme oli niin hyvä, että todennäköisesti etsiydymme uudelleen pidemmäksi aikaa ulkomaille.

2. Menin naimisiin

Jee! Meillä oli aivan mahtavat häät ja ihan uskomatonta, miten kaikki järjestyivät niin "vaivatta". Suosittelen kyllä kaikille Berliiniä hääkaupunkia, sillä siellä meilläkin oli mahdollista järjestää pienet mutta hulppeat häät.

En muista kyllä häistä juuri mitään, olin niin jännityksestä hermostunut, mutta olo on hyvä ja onnellinen.

3. Rivien välissä -kirjablogikirja valmistui

Enemmän tietoa kirjasta löytyy blogistani. Hieno fiilis pidellä kirjaa kädessä.

4. Ulkona syöminen

Vaikka loppua kohden alkoi jo vähän kyllästyttämään kaikki tarjonta ja kaipasin vain oman kodin salaatteja, niin kyllä 2 ½ kuukautta oli yhtä juhlaa. Söimme vaikka mitä ja matkasimme eri ruokalajien kautta maailman ympäri.

Jäi kuitenkin harmittamaan se, ettemme käyneet testaamassa paleo-ravintolaa, vaikka saimme kuulla ruoasta kehuja. Ensi kerralla sitten.

5. Unelmointi kaikesta tulevasta

Oli hyvin tilaa ja aikaa miettiä. Erittäin hyvä juttu.

6. Berliini

Mauerpark. Potzdamer Platz. Prenzlauer Berg. Neue Nationalgalerie. W Imbis. Kätevä liikkua paikasta toiseen. Edullinen ruoka. Mielenkiintoisia kahviloita ja ravintoloita. Hipsterit. Rento katumuoti, josta ei ole ihan varma, että onko se muodikasta vai vain mukava pitää päällä. Helppo sulautua mukaan. Ihana eläintarha. Charlottenburgin linnan puisto. Hylätyt rakennukset. Graffitit. Enemmän siltoja kuin Venetsiassa. Länsi-Itä-jaottelu. Hyvä tarina, joka vetää yli 6 miljoonaa turistia vuosittain kaupunkiin. Paljon puistoja. Paljon pieniä kauppoja. Oikeasti rento meininki ja  kuitenkin asiat toimivat ja sääntöjäkin riittää. Samassa kaupungissa on kuin koko maailma. Vieläkö jatkan?

7. Praha, Budapest, Wien ja Bratislava

Oli mahtava kiertää busseilla pääkaupungista toiseen. Matkasimme yhteensä kaksi viikkoa Berliinin ulkopuolella, enemmänkin olisi voinut käydä, mutta toisaalta ei sitä kaiken aikaa jaksa/ehdi/voi olla reissun päällä.

Budapest ja Praha voittivat selkeästi Wienin ja Bratislavan. Prahassa käytiin kahdesti, joten näistä neljästä menisin seuraavaksi mieluiten uudelleen Budapestiin. Bussilla kulkemalla ehtii matkan aikana katsoa maisemia ja lukea paljon kirjoja. Bussissa ehtii myös lepuuttaa kunnolla kävelystä kipeitä jalkoja, sillä kuljimme ympäriinsä todella paljon.

8. Kirjat, lukeminen, kirjakaupat, kirjalliset kohteet

Olen sata ja yksi kertaa luvannut, että teen eri kaupunkien kirjallisista kohteista tarkemmat postaukset ja kyllä aionkin tehdä. Kohta. Jossain vaiheessa. En nimittäin halua itsekään unohtaa, minne kaikkialle päädyimme. Kiitos Mondon hyvän matkaoppaan, jonne monta kirjallista tärppiä oli merkattu, joten ainakin Kafka-kohteet tulivat tutuiksi.

Kävimme myös kirjakahviloissa ja -kaupoissa. Ostoksia olenkin esittellyt täällä aiemmin.
Klikkaa eteenpäin: Berliini. Praha. Wien. Budapest. Bratislava.

9. Sisarusten (oma + bonukset) kanssa oleilu.

Sisareni on minulle erittäin läheinen, vaikka näemme verrattain harvoin. Asumme aika kaukana toisistamme (kummatkin kuitenkin Suomessa) ja vietämme yleensä enemmän aikaa yhdessä vain joululomilla. Jurin nuorempi sisko asuu Berliinissä poikaystävänsä kanssa, vanhempi sisko ja pikkuveli puolestaan viiden kilsan säteellä meistä.

Tänä kesänä tuli vietettyä extrapaljon aikaa sisarusten kanssa ja kierreltyä siellä täällä Berliinissä. Ei mitään kauhean ohjelmallista toimintaa, mutta paljon yhdessä oloa ja juttelua. Näin myös häiden ansiosta paljon ihania serkkuja ja muita sukulaisia, jotka olivat tulleet Berliinin meidän vuoksi. Isä sanoikin hyvin hääpuheessaan, että olemme kaikki eräänlaisella häämatkalla. Harvoin tulee reissattua noin isolla porukalla, joten harvinaisen ihania ja arvokkaita hetkiä saimme tänä kesänä viettää.

10. Karhubongaus

Karhukuvia minulla olisi lisääkin, mutta ehkä näillä viidelläkin kuvalla saa kuvan siitä, kuinka paljon erilaisin tavoin karhupatsaita on koristeltu. Yhtä karhua en saanut kuvata, vaikka ihastuin sen ulkomuotoon. Vapaudenpatsaaksi koristeltu karhu tönötti Yhdysvaltain suurlähetystön ikkunassa, mutta suurlähetystöä kohti ei saa kuvata, joten karhu jäi tallentamatta.

 

Huonoja asioita kesässä 2013

1. Ikävä sinne ja tänne

Pidän arjestani täällä Helsingissä ja meillä oli aivan mahtava kesä. Kuitenkin jännitin liikaa sitä, että aika loppuu pian ja elokuun lopulla siihen sekoittui koti-ikävä. Nytkin haluaisin olla siellä ja ihan ehdottomasti täällä. Mutta sama ikävän tunne on vaivannut melkein aina. Halusin asua Lapissa ja Helsingissä, nyt kun olen tänne paremmin kotiutunut, niin tuli tämä Berliini-vaihtoehto kaipauspalettiini mukaan.

2. Sairastelu

Olen jo pidemmän aikaa voinut paremmin, mutta se on tarkoittanut aika tiukkaa ruokavaliota ja kovaa treenaamista. Kesällä kuitenkin söin vapaammin (esimerkiksi viljoja) ja kilpirauhaslääkityksessä oli tehty toukokuussa muutoksia. Painoni nousi viidessä viikossa 7 kiloa, vaikka liikuin Berliinissäkin paljon. Ei mikään kauhean mieltä ylentävä kokemus juuri ennen häitä. Mutta olen jo vuosia kärsinyt monista autoimmuunisairauksista, joten painon kanssa kamppailu on vain yksi osa ikäviä oireita, joten siihen on "tottunut".

Sain myös melko pahoja tulehduksista johtuvia kipukohtauksia, joiden mittaluokka säikäytti ja muistutti siitä, kuinka tärkeä minun on pysyä niin sanotusti ruodussa. Berliinissä oli kuitenkin vaikea tyytyä kohtaloon, joka on normaali arkeani Suomessa. Nyt on helpompi olla, koska omassa arjessa on helpompi pysyä terveenä.

3. Petjaa oli ikävä

4. Typerät asiat

- Pikkukolikot
- Se, että niitä pikkukolikoita aina kinataan kaupan kassalla "kaiva, kaiva kukkarosta kolme senttiä, äkkiä, äkkiä!"
- Kaikkialla käytetään vain käteistä, eikä visa käy muualla kuin jossain henkkamaukassa
- Autot eivät käytä ajovaloja kuin äärimmäisessä pimeydessä. Ilmeisesti valojen käyttö syö niin paljon säästeliäiden autoilijoiden rahoja, joten on järkevämpää pelotella jalankulkijoita.
- Toisin kuin Dieter Hermann Schmitz uutuuskirjassaan Täällä pohjoisnavan alla väittää, saksalaiset eivät anna jalankulkijoille helpommin tietä kuin suomalaiset. Väittäisin, että asia on täysin päinvastoin. Tosin Berliini ei ole koko Saksa. Mutta minulle ei koko kesänä antanut yksikään autoilija siellä tietä, kun taas ensimmäisenä päivänä täällä Suomessa superhiljaisella pikkutiellä jäi autoilija odottamaan, että pääsen ylittämään rauhassa tien.
- Kaupoissa pitää todella nopeasti kerätä ostokset kassiin tai takaisin koriin/kärryyn, muuten tulee sanomista

- Hyvää salaattipaikkaa ei löytynyt ja raakaruokaravintolana mainostettu kahvila tarjosi vain raakakakkuja. Luomukauppoja löytyi paljon, mutta monessa mielessä Suomi/isot kaupungit ovat Berliiniä edellä. Hehkutuksista päätellen toisin voisi luulla. Ehkä niitä paikkoja olisi ollut, mutta tietoa niistä oli vaikea löytää.
- Nettisivuja on ehkä 1%:lla yrityksistä ja nekin ovat vain saksaksi

5. Kielitaito

Olen opiskellut saksaa viimeksi lukiossa ja olen kirjoittanut sen c-kielenä. Silti osaan sitä paremmin kuin entistä pääainettani japania. Rehellisesti sanottuna olen aika tyytyväinen saksan taitoihini, sillä minulla on hyvä sanavarasto ja ymmärrän puhetta, kirjoitusta ja elekieltä hyvin. Mutta pakko silti laittaa tämä pettymyksiin, koska en jaksanut kerrata tarpeeksi paljon ja välillä jännitti puhua.

Vieras kieli myös pakkaa väsyttämään pidemmän päälle, eikä kovinkaan moni suostunut puhumaan englantia – saati suomea!

6. Pakkaaminen ja tavaroiden purkaminen

Kamalin asia matkustamisessa on tavaroiden järjestely takaisin kaappeihin. Pakkaaminen ei sekään ole lempipuuhaa, mutta huh, kun tekis kotona mieli vain olla ja syyttävät matkalaukut vaativat järjestystä tupaan.

7. Elokuun kirjakemut jäivät välistä

Mutta onhan niitä julkkareita, pressejä, juhlaviikkoja ja syyskauden avajaisia taas ensi vuonna.

En matki nyt tahallani Jenniä, mutta miekään en keksi millään enempää huonoja puolia. Olisin tietysti voinut jakaa noita kokonaisuuksia pienempiin asioihin, mutta onko pikkusenttien käyttö sitten kuitenkaan niin kauhean huono asia, että se olisi pitänyt omaksi osioksi nostaa. Pieniä ärsyttäviä asioista oli varmasti enemmänkin, mutta en niitä nyt tähän hätään muista. Pidän kuitenkin hyvänä, että yhdestä lempikaupungista löytyy huonojakin puolia, niin ei mene ihan hattaraksi tämä touhu.

Milla Ollikainen: Veripailakat

Milla Ollikainen: Veripailakat
Like, 2013
Sivuja: 224
Mistä: Arvostelukappale
Luettu: Bussimatkalla välillä Praha–Berliini
Lyhyesti: Ylläkselle sijoittuva rikosromaani, jonka murhamysteeriin sekoittuvat joutilaisuuden ylistys, vanhat sukuvihat, median ylilyönnit, hitaasti tarkentuva motiivi sekä kotiseuturakkaan lukijan innostus.

Olen odottanut kirjaa siitä asti, kun kuulin, että Milla Ollikainen voitti romaanillaan Rikos kannattaa -kirjoituskilpailun. Vaikka juna on kuljettanut minut kotiseudultani Kolarista yli 1000km päähän asumaan, olen erittäin kotiseuturakas ja luen edelleen viikoittain paikallislehden. Juuri Luoteis-Lapin sivuilta Ollikaisen tekstit ovat minulle alun perin tuttuja, sillä hän oli lehden päätoimittaja Kolarissa asuessaan. Hänen miehensä Aki Ollikainen (Nälkävuosi-romani!) muuten kirjoitti ja valokuvasi lehteen myös. Tämä siis kerrottavaksi tähän heti alkuun, sillä lukemiseeni vaikutti erittäin paljon se, että romaani sijoittuu Kolariin.

Minna mainitsee, että romaanin vahvuus on elokuvallisesti rullaava dialogi. Minua viehätti myös tutun kuuloiset, murteella kirjoitetut keskustelut. Ja henkilöidenkin nimet ovat niin kolarilaisia, että tuntuu kuin tietäisin nämä Ylläksellä työskentelevät nuoret henkilökohtaiset. Tosin he kyllä eroavat kaikista tutuistani siinä mielessä, että kirjan henkilöt haaveilet paremmasta elämästä muualla ja maleksivat kaiket vapaa-aikansa tunturibaarissa. Mutta toisaalta en enää tunne niin nuoria kuin kirjan pää- ja sivuhenkilöt ovat.

Tätä kirjoittaessani aloin miettiä, että kuka oikeastaan on kirjan päähenkilö. Onko se Vuontisjärvi-niminen kokenut poliisi, joka tutkii gondolihississä sattunutta nuoren pojan murhaa vai murhapaikan läheisyydessä liikkunut velttomoraalinen Krisse, joka päätyy sattumalta kuvaamaan murhapaikan iltapäivälehdille? Vai onko se nuori ja innokas toimittaja, joka sotkeutuu selvitystyöhön? Vai onko päähenkilö yhtä kuin koko henkilökuntakaarti, sillä he kaikki liittyvät murhatutkimuksiin jollain tapaa.

Henkilöitä on siis paljon, mutta en kokenut tätä yllättäen mitenkään lukukokemusta häiritseväksi. Minulle päähenkilö on kaiken aikaa Ylläs. Pystyin hyvin tarkkaan näkemään tapahtumapaikat, vaikka välillä liikutaan myös tunturialueen ulkopuolella kyläteillä ja kauemmissa metsissä. Yksittäisiin henkilöhahmoihin en kaivannut syvällisempää tutustumista, sillä romaanin sopi tämäntapainen "kollektiivisesti koettu" -tunnelma. Lapsen kuolema on kaikille järkytys, mutta ihmiset reagoivat poliisin läsnä oloon monenkirjavalla tavalla. Kirjan mittaan verrattuna henkilöiden määrä on aika ylärajoilla, mutta yhteisökokemuksen kuvaamiseen tarvitaan monta ääntä.

Murresanojen käytössä välillä haksahdetaan ja hoo taipuu naapuripaikkakunnan murteen mukaisesti, mutta harvaa tämmöinen häiritsee. Eikä minullakaan ole muuta varmuutta kuin tunne siitä, että joku sana on sopimaton kontekstiin. Esimerkiksi kirjassa alinomaa käytetty läppi-sana ei sopinut mitenkään poliisin suuhun, kun hän puhuu kuolleesta, murhatusta lapsesta. Lapsia kyllä läpitellään Kolarissa, mutta minun on vaikea uskoa, että kovinkaan moni paikallinen valitsee tämän sanan puhuessaan uhrista. Se on siihen yhteyteen liian vähättelevä. Murresanat saattavat aluksi myös niihin tottumatonta vaivata, mutta kuten Kirsi kirjoittaa, ne tuovat tarinaan myös kaivattua väriä.

Veripailakat on muutoin oikein autenttisen tuntuinen ja kieli täsmällisen hyvää. Kirjan lukee nopeasti, sillä tarinassa on hyvien suosikkidekkarieni lailla lukuimua ja kuka-sen-todella-teki-salaperäisyyttä. Päätarinan lisäksi välillä sivuilta löytyy pidempiä kursivoituja pätkiä, jotka kuljettavat lukijan ajassa taaksepäin antaen ratkaisunpalasia murhamotiivin ja tekijän selvittämiseksi. Loppu ei varsinaisesti yllättänyt, mutta arvostan, että kaikkea ei selitetä auki. Tietty mystisyys säilyy ja saa palaamaan sivuilla taaksepäin ja tarkistamaan muutama aiemmin annettu johtolanka.

Minulla on kotikenttäetu kirjan likettämiseen, mutta taatusti tarina toimii muillakin. Epätyypillinen rikosmiljöö, loppua kohti kirivä jännitys, hyvä loppuratkaisu ja kiinnostava rikostarina, joka ottaa vähän kantaa niin poliisin työoloihin haja-asutusalueella kuin keltaisen lehdistön toimintatapoihin, innostavat varmasti myös muita hyvän dekkarin ystäviä.

Kirjassa ei raakuuksilla mässäillä eikä kirjassa ole liioitellun pitkiä takaa-ajokohtauksia, jännite rakennetaan näitä paremmin: pikkuhiljaa tiedonjyvä toisensa jälkeen motiivi selviää ja vaikka perinteistä toista murhaa osaa lukiessa odottaa, kohde silti yllättää.

Suosittelen perinteisten arvoitusdekkareiden ystävälle, joka tietää sen, että hiljaisissa vesissä ne pahat kalat ui.