Tarquin Hall: Vish Puri & kadonneen palvelijattaren tapaus

Tarquin Hall: Vish Puri & kadonneen palvelijattaren tapaus
The Case of the Missing Servant, 2009
Gummerus, 2013
Suomennos: Tero Valkonen
Kansi: Tuomo Parikka
Sivuja: 360
Intia, Englanti
Kiva tietää: tämä teos on ensimmäinen osa dekkarisarjaa, jossa seikkaillaan nyky-Intiassa.

Vish Puri & kadonneen palvelijattaren tapaus -teoksen takakansitekstiin on otettu lainaus Alexander McCall Smithin kehuista ja liepeissä on vielä kriitikkiote Financial Times -lehdestä, jossa Vish Puri kytketään myös Mma Ramotsween, Miss Marpleen ja Poirottiin. Joten selvää on jo lukemaan alkaessa, että Tarquin Hallin dekkari edustaa cozy mysterya intialaisittain – tai brittiläisittäin, sillä Hall on englantilainen toimittaja ja kirjailija, joka asuu perheineen nykyisin New Delhissä.

Koska "kodikas mysteeri" on suosikkini dekkarin alagenreistä ja koska olen viime aikoina pitänyt kaikista Intiaan sijoittuvista kirjoista, joita olen sattunut lukemaan, oli Vish Puri -sarjan ensimmäinen teos nappiosuma.

Päähenkilö Vish Puri "Pullukka" on, ainakin omien sanojensa mukaan, Intian paras yksityisetsivä, jota työllistävät lähinnä rikkaiden perheiden avioliittotutkimukset. Hän etsii neuvokkaiden avustajiensa kanssa ennalta niin sanotut luurangot kaapeista, jotta sovitut avioliitot voisivat onnistua, eikä suku joudu myöhemmin häpeän kohteeksi. Tässäkin teoksessa on sivujuonena tämänkaltainen tilanne, vaikka pääjuoni kulkeekin nimensä mukaisesti kadonneen palvelijattaren tapauksen parissa.

Kirja ei ole oikeastaan mitenkään jännittävä tai salaperäinen, mutta sen vetovoimaisuus ei oikeastaan ole pelkästään perinteisessä "kuka teki mitä" -kuviossa, vaan tarinassa, hahmoissa, intialaisen nykykulttuurin, tai lähinnä sen ongelmien, esittelyssä. Sivut ovat tulvillaan intialaisia ruokaan, vaatetukseen, tapoihin ja ihmisiin liittyviä sanoja, jotka voi loppuosan sanastosta kätevästi tarkistaa. Aluksi kävinkin sanoja kurkkimassa, mutta lopulta tarina vei mennessään, eikä enää huvittanut tarkistaa vieraita sanoja. Joskus tuntui, että niitä on liikaa, mutta oman erityislaatuisen mausteensa ne kirjan sivuille toivat ja yllättävän monen sanan tiesin jo muista kirjoista.

Toisinaan taas tuntui, että jokin tapahtuma tai kuvattava asia ei vienyt niinkään tarinaa eteenpäin vaan se oli puhtaasti lisätty teokseen sen edustaman asian takia. Joskus tarina jäi tarkoituksen alle. Mutta se ei oikeastaan haitannut. Tämänkaltainen dekkari on kuitenkin myös oivallinen paikka valistaa lukijaa ja näyttää esimerkiksi intialaisen oikeusjärjestelmän ongelmat, korruption tuhovoima, kastijärjestelmän toimimattomuus, rikkaiden ja köyhien eriarvoinen kohtelu millä tahansa elämänalueella. Silti kirjassa on alati leppoinen tunnelma, nokkela yksityisetsivä ylensyö rasvaisia pakoroita ja vetää teoksen lopuksi kaikkien osallisten keskuudessa loppuyhteenvedon. Kuulostaako vähän tutulta?

Vish Puri toi mieleeni Hercule Poirotin, vaikka hän ei yhtä karismaattinen henkilöhahmo olekaan. Ehkä seuraavissa teoksissa myös itse tapaukset ovat vähän visaisempia, niin Puri pääsee Poirotin tasolle myös tapausten ratkaisijana. Yhtä kaikki, aion ehdottomasti Kirsin tapaan lukea seuraavat osat Hallin dekkarisarjaa. Amma vinkkasi, että kannattaa vilkaista myös teossarjan hienoja kotisivuja.

Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja

Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja

La liste des mes envies, 2012

WSOY, 2013

Käännös: Leena Leinonen

Sivuja: 164

Kansi: Marianna Corrénte

Ranska

Yllätyksetön.

Se oli päällimmäinen ajatus lukiessani rankalaisen Grégoire Delacourtin romaania Onnen koukkuja. Voisin kirjoittaa parilla lauseella koko juonen auki, mutta en tietenkään tee, sillä silloin pilaisin joltain muulta lukukokemuksen. Onnen koukkuja ei ole myöskään mikään pieni kirjallinen helmi, joten odotin juonelta paljon – siksi varmaan jo varhaisessa vaiheessa nähty "eeliäinen" tulevista tapahtumista vesitti senkin puolen lukukokemuksesta.

En vaikuttunut, ei sille mitään voi.

Ei minulla ole mitään ranskalaisia, kepeitä kirjoja vastaan, vaikka kun katsonkin näitä blogini luettujen listaa, niin olen melkein järjestäen ne tyrmännyt (ja silti jatkan aina yrittämistä!) milloin mistäkin syystä. Gavalda, Foenkinos ja nyt Delacourt. Mutta Onnen koukkuja saa siitä erityismaininnan, etten ärsyyntynyt naishahmoihin, mikä on yleensä ollut kompastuskiveni näiden aiemmin mainittujen kirjailijoiden kohdalla.

Onnen koukkuja sisältää kuitenkin ihan hauskan alkuidean:
Pikkukaupungin kasvatti ja pienyrittäjä Jocelyne voittaa yllättäen 18 miljoonaa lotosta, eikä oikein tiedä, mitä kaikella sillä rahalla tekisi tai uskaltaako ollenkaan lunastaa voittoaan. Elämä on jo näissä uomissa hänen mielestään ihan tyydyttävää, mukavaa suoraan sanottuna. Ei ehkä jännittävää, ja muistoissaan hän palaakin nuoruuden ihastuksiinsa, mutta avioliitto on kuitenkin ihan toimiva, kaksi lasta maailmalla, lankakauppa menestyy ja varsinkin Jocelynen silmäterä, käsityö-blogi, kerää koko ajan uusia innostuneita lukijoita.

Pitäisikö shekki lunastaa ja muuttaa nykyinen elämä? Vai pitäisikö se pitää salassa kaikilta?

Koska päähenkilö on passiivinen, täytyy draaman oppien mukaisesti tapahtua jokin ulkopuolinen käännekohta, että tarina pysyy kasassa ja juonessa on imua. Jotain siis tapahtuu shekille. Valitettavasti ratkaisu olisi voinut olla jännittävämpi. Varsinkin kirjan loppupuoli oli pettymys, sillä saattohoito oli liian pitkä. Näin pieni tarina olisi kerrottu napakammin novellissa.

Mutta kirjan suomennettu nimi on minusta oivallinen. Siinä vähän johdatellaan teemoihin: mitä onni oikeastaan on ja tuoko raha onnea. Koukku liittyy Jocelynen käsityöliikkeeseen ja blogiin, ja se myös vihjaa siihen, että nimenomaan onnellisuudessa tapahtuu jotain käänteitä.

Kirjasta on kuitenkin pidetty muualla. Sanna ja Laura ihastuivat molemmat ikihyviksi.

Blogin uusi ilme

Olen jo pidemmän aikaa haaveillut muutoksesta, sillä olin lopen kyllästynyt blogini vanhaan banneriin ja melko tavanomaiseen yleisilmeeseen. Pidän valoisista blogeista, joissa kuvat ovat isoja ja luettavuus on hyvä. Fonttien tulee olla melko tavallisia, sillä varsinkin kirjablogeissa pääpaino on kuitenkin teksteillä. Huomaan melko nopeasti peruuttavani sellaisista blogeista pois, joiden typografia on liian koukeroista, lapsenomaista tai muuten vaikeaselkoista. Vaikka sisältö olisi kuinka hyvää, on sellaisia blogeja paljon helpompi lukea sitten vaikka syötteiden kautta, sillä silloin teksti on luettavampaa.

Valkoista taustaa olen kokeillut joskus, mutta silloin se tuntui kylmältä ja etäiseltä blogini taustalla. Mutta uuden bannerin myötä, valkoinen taustaväri tuntui rauhalliselta ja selkeältä. Bannerista napattu värimaailma lämmittää nyt linkeissä, otsikoissa ja laidan abstrakteissa kuvioissa. Värejä on nyt enemmän kuin aiemmin, ja rohkeasti kokeilin vaaleampia sävyjä. Blogini on tavallaan heittänyt talviturkin pois ja astelee kepeästi kohti kevättä.

Juri teki minulle bannerin ja näitä abstrakteja kuvioita, joita tulen jatkossa käyttämään pitkissä teksteissä tilanjakajina. En lähde muokkaamaan vanhoja, jo olemassaolevia, tekstejä, vaikka ne eivät niin luontevasti tähän uuteen blogimalliin sovi, mutta jatkossa mietin, että miten jutut rakennan, että visuaalinen ilme säilyy ja blogialusta pysyy miellyttävänä. Pidän valokuvaamisesta, ja valkoinen tausta mahdollistaa nyt kuville paremman näkyvyyden – ainakin näin luulen.

Ylälaidassa on myös koottu sosiaalisen median kuvakkeita, joita klikkaamalla pääsee esimerkiksi blogini facebook-sivuille tai voi tilata blogini syötteet. Aion myöhemmin kirjoittaa myös välilehdille paremman esittelyn itsestäni, nyt bannerin alla on listattuna erillisille sivuille luetut, tulevan vuoden lukuhaasteet ja ikuisuusprojektini 100 luettavan kirjan listauksen omasta hyllystäni.

Toivon, että oikeassa laidassa olevat kuviot toimivat hyvinä ja persoonallisina tilanjakajina, sillä ilman niitä yleisilme oli sekava. Widgettejä on kuitenkin melko paljon käytössä, enkä ole keksinyt vielä miten esimerkiksi kirjailijalistauksen saisi omalle sivulleen (mikä keventäisi ilmettä). Mutta kaiken kaikkiaan pitkät listat kuuluvat blogiini, ja listahan tulee vuosien myötä vain kasvamaan, kun luettujen kirjojen pinot kasvavat.

Nyt kysyn teiltä lukijoiltani, että miltä yleisilme vaikuttaa? Miten blogisivut latautuvat? Mahtuuko uusi, iloinen banneri myös pienemmille ruuduille? Onko blogini helposti luettava myös mobiililaitteilla ja tableteilla?

Minulla on ollut nyt niin pitkään samanlainen yleisilme blogissa, että tietysti hieman jännittää, että miten koko päivän kestänyt blogin päivitys -projekti otetaan vastaan. Toivottavasti olen onnistunut raikastamaan ilmettä, mutta että luettavuus ei ole tästä kärsinyt. Uudistin myös blogini facebook-sivun kansikuvaa ja profiilikuvankin korvasin toisella Petjan kuvalla. Mutta eihän näissä ole tosiaan koskaan valmis, varmasti moni asia voisi olla vielä paremmin, mutta itse viihdyn nyt uudessa ympäristössä, ja uusi ulkonäkö oli juuri sitä, mitä Kirjainten virrassa -blogissa kipeästi kaivattiin.

Tänään Blogistanian Finlandia -palkinnonjakotilaisuus

Heihoi kaikki Helsingin keskustassa tänään liikuskelevat blogini lukijat ja muutkin asiasta kiinnostuneet. Tulkaa piipahtamaan Akateemisessa kirjakaupassa klo 16 maissa, sillä silloin on alkaa Intohimona kirjat -niminen tapahtuma ja klo 16.45 jaetaan historian toinen Blogistanian Finlandia kirjabloggaajien mielestä vuoden parhaalle kotimaiselle kirjalle.

Aki Ollikaisen Nälkävuosi oli minun viime vuoden suosikkiteoksiani ja olen onnellinen, että suuri joukko arvovaltaisia kirjablogisteja oli kanssani samaa mieltä. Viime vuonna palkinnon sai Katja Ketun Kätilö. Akia haastattelee Marissa Mehr Café pour les idiots -blogista. Otan kameran mukaan, jotta saan blogiini myöhemmin laittaa tunnelmakuvia.

Koko ohjelma:
Perjantaina 18.1. Intohimona kirjat. Akateemisen Kirjakaupan sekä Blogistanian kirjallisuuspalkintojen jako
16.00 Suosituimman tietokirjan Varjo-Finlandia
16.15 Suosituimman lasten- ja nuortenkirjan Varjo-Finlandia
16.30 Varjo-Finlandia-palkinto
16.45 Suosituin kaunokirjallinen esikoisteos ja Blogistanian Finlandia
17–18 keskustelemassa Aki Ollikainen, Reidar Palmgren, Jan Erola ja Anna Kortelainen.
Haastattelijana Stig-Björn Nyberg.

Laiskuri käyttää samaa kuvaa kahdesti

Yalen kirjallisuusprofessori vuoteessani

Jokainen kirjanystävä tietää, että lukemalla on mahdollista viekotella sänkyynsä mukaan vaikka koko maailma. Kirja toisensa jälkeen pystyy hahmottamaan maailmaa, kulttuureita ja historiaa vähän paremmin. Kirjat opettavat, lohduttavat, tukevat, viihdyttävät, stimuloivat, nukuttavat... Tämän kaiken tiesin kirjojen voimasta, mutta hämmästyin silti tutustuessani eilen ostamaani iPadiin, että millaisia mahdollisuuksia se puolestaan tarjoaa.

Valvoin kolmeen asti yötä laitetta näpytellen. Kertasin saksankielisiä sanoja yhden löytämäni pelin avulla, kuuntelin TEDistä videoidun Susan Cainin puheenvuoron introverteistä ja ekstroverteistä – en ole lukenut vielä hänen teostaan Hiljaiset – introverttien manifesti, mutta mielenkiintoinen aihe ja ehdottomasti ajatuksia herättävä – löysin hyvälaatuisen sarjakuvakaupan ja tutustuin sosiaalisen median applikaatioihin. Mutta yksi mielenkiintoisimmista löydöistä oli iTunes U -sovellus. Siellä on ilmaiseksi huippuyliopistojen luentoja monelta eri alalta, ja mie tietysti heti etsin kirjallisuusluentoja.

Löysinkin todella paljon erilaisia luentoja, kirjallisuuden teorioista, kirjoittamisesta ja klassikkokirjoista. Tutustuin nyt aluksi Oxfordin ja Yalen tarjontaan ja valinnanvaraa on melko lailla. Minun on muutenkin ollut tarkoitus lukea F. Scott Fitzgeraldin Kultahatun ennen kuin katson sen uuden elokuvaversion, mutta nyt voin lisäksi kuunnella esimerkiksi Yalen kirjallisuusprofessorin luennon aiheesta.

Mikä mahdollisuus syventää kirjallisuusopintoja!

En ole kuitenkaan vielä kokeillut lukea e-kirjoja, mutta harkitsen Mikko-Pekka Heikkisen Terveiset Kutturasta -teoksen lukemista ja keskusteluun osallistumista uuden Readberry.fi-sivuston kautta. Kyseessä on kuitenkin vähän erilainen tapa keskustella teoksesta kuin mitä täällä blogeissa on "suotavaa", sillä harvemmin kommenteissa kehdataankaan ruotia juonta kauhean tarkkaan. Keskustelu alustetaan aina, ja luin eilisestä hesarista, että jatkossa alustajina toimii myös kirjailijoita. Mitä ehdin sivustoon nyt tutustua niin kirjakohtainen keskustelu on myös ilmaiseksi luettavissa, mikä onkin kätevää, sillä jos kirjan lukee muuta kautta, niin voi silti osallistua keskusteluun.

Joka tapauksessa ensi viikolla julkaistava ensimmäinen Long play -juttu täytyy ostaa luettavaksi. Projekti on jo ennalta saanut hyvää julkisuutta, ja minua kiinnostaa lukea myös pidempiä, ammattitaitoisia juttuja. Aika sitten näyttää, että tuntuuko tämä luontevalta vai ovatko pikku-uutisoinnit parempi vaihtoehto minulle, joka luen mieluummin kiireiden keskellä fiktiota.

Tässä muutamia kirjallisia ajatuksia uuden tabletin parissa. Työkäyttöön tämä on kuitenkin ostettu, käsikirjoitukset, vedokset kulkevat kätevästi kaiken aikaa mukana ja sähköpostien kirjoittaminen onnistuu myös paikoissa, joissa minulla ei ole mahdollisuutta päästä tietokoneelle.

En silti lakkaa ihmettelemästä, kuinka pienen laitteen avulla on koko maailma ulottuvilla (vaikka ikäni puolesta kuulun ns. Y-sukupolveen) ja pystyn parilla klikkauksella kutsumaan Yalen kirjallisuusprofessorin vuoteeseeni.

Vuoden ensimmäinen kirjastoreissu

Olipa ihana tulla takaisin Helsinkiin ja aloittaa vuosi pitkällä kirjastokäynnillä.

En ole pitkään aikaan ehtinyt tai kehdannut kunnolla selailla kirjoja. Minulla on jotenkin koko ajan ollut monta kirjaa kesken ja jonkinlainen varmuus siitä, että mitä seuraavaksi lukisin. Onhan minulla nytkin omatkin hyllyt täynnä kirjoja, mutta kuinka ihana oli tehdä löytöjä ilman sen kummempia etukäteisodotuksia. Ei ollut varauksia, en katsonut uutuushyllylle päin, etsin vain jotain. Ja paljon löysinkin.

Nyt lattiallani on pieni kirjakaaos, sillä ihastellen valitsin ensimmäisen kirjan illaksi.

Tällaisia kirjastoreissuja olen tietämättäni kaivannut, sillä ennen kirjablogeja, kirjallisuusopintoja ja kirja-alalla työskentelyä valitsin kirjani juuri näin umpimähkäisesti. En väitä tuntevani – tietenkään – kaikkia kirjoja ja kirjailijoita, mutta olin kuitenkin vähemmän tietoinen siitä, mitä muut lukevat ja mitä tulisi lukea ja saatoin tehdä suuria kirjalöytöjä kirjaston hyllyjen kätköistä.

Nyt valitsin kirjoja myös itselleni täysin tuntemattomilta kirjailijoilta, mutta huomasin silti vältteleväni tiiliskiviromaaneja tuntemattomilta kirjailijoilta. Otin myös kirjoja kirjailijoilta, joiden uudemmasta teoksesta olen pitänyt paljon, mutta alkupään tuotantoa en tunne juuri lainkaan. Ihana aloittaa vuosi yllätyskirjoilla, toivon kovasti, että näistä saan kirjoitettua hyviä lukuvinkkejä myös muille.

Mutta menkää muutkin kirjastoon ja tehkää yllätyslöytöjä – aivan ihana tunne!

Blogistanian Finlandian ehdokkaani

Blogistanian Finlandia 2012 on kilpailu, jossa nostetaan esiin bloggaajien arvostamia kotimaisia kirjoja. Tarkoitus on lisätä kotimaisen kirjallisuuden laaja-alaista lukemista. Kilpailuun voivat osallistua bloggaajat, jotka kirjoittavat blogiinsa kirjoista.

Kilpailu koskee vuonna 2012 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia ja runokokoelmia sekä sarjakuvia. Lasten- ja nuortenkirjallisuudelle on oma kilpailunsa, joten Blogistanian Finlandian äänestyksessä ei voi asettaa ehdolle lasten- ja nuortenkirjoja.

Edellytys ehdolle asettamiseen on, että bloggaajan täytyy olla itse lukenut kirjat ja hänen on täytynyt kirjoittaa kirjoista blogiarvio omaan blogiinsa. Ehdokaslistassa on linkitettävä kirja blogiarvioon. Tästä syystä yksi suosikkini Eeva Kilven Kuolinsiivous ei ole ehdokaslistalla, sillä en ole vielä ehtinyt siitä blogata.

Annan kolme pistettä Aki Ollikaisen Nälkävuodelle, kaksi pistettä Tiina Laitila Kälvemarkin novellikokoelmalle Kadonnut ranta ja yhden pisteen Johan Bargumin pienoisromaanille Syyspurjehdus.

Blogistanian Finlandia 2012 on epäkaupallinen kilpailu, mutta pyrimme järjestämään voittajakirjailijalle haastattelutilaisuuden ja kukituksen.