Eeva Rohas: Syvä pää

Eeva Rohas: Syvä pää

Otava, 2012

Sivuja: 239

Kansi: Emmi Kyytsönen

Ihastuin Rohaksen esikoisteokseen, novellikokoelmaan Keltaiset tyypit ja tyytyväisenä avasin tämän uutuuskirjan Syvä pää. Keltaiset tyypit olivat oikeastaan melko traagisia tyyppejä, Syvän pään henkilöt ovat yhtä särkyneitä, uivat ilman tukea syvässä päässä.

- Sinähän sanoit, ettei tässä ole mitään sairasta. Silloin asematunnellissa, muistatko?
- Niin taisin sanoa.
- Nytkö et enää ajattelakaan niin?
- En tiedä, mitä ajattelen.

Eikä tiedä lukijakaan. Kolmikymppinen kotonaan yhä asuva Susanne hankkii aidon reborn-nuken hoivattavakseen. Jonkinlainen äidinvaisto hänessä herää, ja hän hankkii nukelle ruokaa, vaippoja ja muita tarvikkeita vanhempiensa järkytykseksi. Susanne on selvästi henkisesti hauras, eivätkä vanhemmatkaan täysin tiedä, miten hänen haaveisiinsa ja tekoihinsa tulisi suhtautua. Susanne odottaa jotain muutosta, hän toimii siivoojana, mutta haaveilee muutosta ulkomaille. Hän haluaa itsenäistyä, mutta ei tunnu oikein osaavan olla omillaan.

Toinen tarinalinja seuraa nuoren uimarin Fannyn kasvukipuilua. Tyttö asuu yksin eläinlääkäri-isänsä kanssa, harrastaa kilpauimista ja haaveilee satuhäistä. Fannyn kaveri Henriikka on muutaman vuoden vanhempi, juuri oikeanlainen, ja Fanny yrittää imitoida ystäväänsä hankkimalla samanlaisen takin, haluamalla samoja asioita. Fanny kasvaa imitoiden, odottaen ja haluten.

Kirja sopi hyvin pariksi juuri Kansallisteatterissa näkemälleni esitykselle, Godota odottaessa, joka perustuu Samuel Beckettin romaaniin Huomenna hän tulee. Tarinassa kaksi resuista kulkuria odottavat pitkästyneinä Godoota tulevaksi, ainakin kahden vuorokauden ajan. Klassikkonäytelmä on mieleenpainuva muistutus siitä, mitä tapahtuu jos koko ajan vain odottaa, ja tätä jotain suurta onnea odottaessaan antaa elämän valua ohi. Rohaksen henkilöt tuntuvat istuvan samalla kohtauspaikalla kulkureiden kanssa, godottamassa. Lukijan tehtäväksi jää selvittää, että onko odotus loputonta vai kehittyvätkö henkilöt teoksessa riittävästi.

Teoksen henkilöt olivat kiinnostavia, sillä he ovat toisaalta samalla tavalla rikkinäisiä, mutta silti hyvin uskottavia ja ainutlaatuisia. Kirja tuntuu aluksi paljon viihteellisemmältä kuin esikoisteos, mutta kun hyppää syvään päähän, löytää monia merkityksiä. Kiehtova on jo kirjan nimi. Syvä pää. Viittaa uintiin, mielenterveysongelmiin, sukeltamiseen, johonkin pelottavaan ja toimii kirjassa toistuvien päähän liittyvien tapahtumien kanssa hyvin yhteen. Syvässä päässä sukelletaan ihmismieleen, kauhotaan syyllisyyttä, häpeää, onnettomuutta. Ei mikään helppo kirja, vaikka teksti kulkee helposti eteenpäin.

Godotan seuraavaa Rohaksen teosta, sillä hän on taitava, vaikka saa sen näyttämään helpolta.

Sergei Dovlatov: Meikäläiset

Sergei Dovlatov: Meikäläiset

Idiootti, 2012

Наши, 1983

Suomennos: Pauli Tapio

Sivuja: 154

Graafinen muotoilu: Varpu Eronen

Joseph Brodsky lupaa, että Dovlatov on "ainoa venäläinen prosaisti, jonka teoksia ei jätetä kesken". En tiedä tästä ainoasta, mutta ei tehnyt kyllä mieli jättää teosta kesken, päinvastoin, haluaisin lukea mahdollisimman pian lisää Dovlatovin teoksia. Onneksi syksyllä ilmestyy Matkalaukku saman kääntäjän ja kustantamon toimesta. Katselin jo muita teoksia englanninkielisinä, mutta toivon että lisää käännetään, teksti soljui suomeksi oivallisesti, ja mukana oli myös paljon suomentajan huomoita (enimmäkseen listana viimeisillä sivuilla), joiden avulla moni historiallinen asia tai sanojen kaksoismerkitys avautui. Näitä suom.huom.-pilkahduksia näkee nykyisin aika harvoin uusissa käännöksissä, mutta itse pidän niistä, sillä silloin tulee aina kiinnitettyä huomioita kääntäjän työhön ja varsinkin jos lähtökieli on itselle vieras, niin niistä saa olennaista tietoa, joka ei suomennoksessa voi aina välittyä.

"Silloin minua ällistytti tuo sekoitus jokapäiväisyyttä ja järjettömyyttä. Nyt tunsin suunnilleen samoin."

Meikäläiset on nimensämukaisesti kertomuskokoelma Dovlatovin "meikäläisistä", eräänlainen kirjallinen perhealbumi hänen sukunsa vaiheista. Yllä oleva lainaus kirjasta sopii hyvin tiivistämään koko teoksen idean, se on ällistyttävä sekoitus jokapäiväisyyttä ja järjettömyyttä. Tarinat voivat olla totta, mutta ovatko ne, siitä ei kai koskaan saa täyttä varmuutta. Oma suosikkini on Dovlatovin ja hänen vaimonsa kohtaamisesta ja liitosta kertova kertomus, mutta myöhemmin minulle selvisi New Yorkerin podcasteja kuunnellessa, että Dovlatov on kirjoittanut täysin erilaisen version tästä kohtaamisesta, joten kuka tietää, mikä on fiktiota ja mikä faktaa. Eikä minun kyllä tarvitsekaan sitä tietää. Tarina itsessään on niin kiehtova, että se riittää.

Meikäläiset on kuvaus Neuvostoliitosta Dovlatovin suvun kautta, vaikka teksti on yhteiskunnallista, jopa poliitista, se ei ole yhtään liian itsestääntietoista ja vakavaa. Huumori puree minuun, sillä tekstissä ei ole vahvaa tendenssiä aatteiden, oikeiden tai väärien, puolesta. Pilkka osuu omaan sukuun, mutta kaikkia perheenjäseniä kohdellaan silti rakastavasti. Ei tekstissä silti ole mitään hyssyttelevää ja syliinsäkapaloivaa, vaan nasevaa, osuvaa, kepeää ja absurdia.

"Luulen että tätini oli hyvä kustannustoimittaja. Niin minulle sanoivat kirjailijat, joiden kanssa hän työskenteli. Vaikka en täysin ymmärräkään, mihin kustannustoimittajia ylipäänsä tarvitaan.
Jos kirjailija on hyvä, on kustannustoimittaja oikeastaan turha. Jos hän on huono, ei kustannustoimittaja häntä pelasta. Mielestäni tämä on selvä juttu.
Tiedän miten tätini työskenteli kirjailijoiden kanssa. Olin joskus paikalla. Hän saattoi esimerkiksi sanoa:
- Jura, sinulla on tässä neljä kertaa sana "tunkkainen".
- Totta tosiaan, ihmetteli Juri Pavlovits German.
- Mitenkä en mokomaa pannut merkille?
Ja silti olen sitä mieltä, ettei kirjailja tarvitse kustannustoimittajaa. Ei edes hyvä kirjailija. Ja huono kirjailija sitäkin vähemmän."

Heh.

Perheenjäsenet ovat yhtä aikaa myyttisiä ja todentuntuisia. Isoisä "katoaa" mystisesti, huikean menestynyt ja älykäs serkku tuntee olevansa oma itsensä vain vankilassa, ainakin kolme sukulaista elättää itsensä oikolukijana, äiti halveksi Stalinia, isän mielestä Stalinia ei olisi pitänyt kuoleman jälkeen pitää ollenkaan kuolevaisena, vaan olisi pitänyt tiedottaa suuren legendan jatkaneen eloaan, sillä miksi Stalin olisi muka sitä yhtä nasaretilaisjuippia huonompi. Tädin miehessä Aronissa kuvastui puolestaan täydellisesti Venäjän historia: lukiolainen, vallankumouksellinen opiskelija, puna-armeijalainen, valkopuolalainen, jälleen puna-armeijalainen, tällä kertaa tietoisesti. Sergein omassa elämässä vaikutti kaiken aikaa kaksi keskenään kamppailevaa luonnonvoimaa: Vasemmalla pauhasi kasvavan nonkonformismin valtameri. Oikealla levittäytyi porvarillisen hyvinvoinnin peilityyli ulappa.

Pidän Meikäläisissä henkilökohtaisesta otteesta, kertojasta joka välillä puhuttelee lukijaa, huumorista, absurdista, arkipäiväisyydestä, lyhyistä virkkeistä, lakonisesta tyylistä, pienistä kommenteista siellä täällä, sydämellisimmistä tarinasta jonka hän kertoo koirastaan, kirjan ulkonäöstä. Pidän ja suosittelen.

Teuvo Pakkala 150 vuotta

Huomasin aamulla kirjailija Tuula Levon ansiosta, että tänään tulee kuluneeksi 150 vuotta Teuvo Pakkalan syntymästä. Viime vuonna juhlittiin näyttävästi Juhani Ahon vastaavaa 150-vuotisjuhlavuotta, mutta Pakkalasta ei juurikaan mediassa ole puhuttu. Minullekin tämä tieto tuli yllätyksenä ja siksi halusin blogissani juhlistaa hetken Pakkalaa ja kysellä teiltä lukijoilta, kuinka hyvin tunnette Pakkalan tuotantoa.

Mitä kirjoja olette häneltä lukeneet? Pidättekö Pakkalan kirjoista? Kuinka mieleenpainuva lukukokemus oli?

Olen lukenut kotimaisen kirjallisuuden tenttikirjallisuutena Pakkalan Vaaralla ja Elsa. Molemmissa teoksissa päähenkilö Elsan kohtalo on traaginen, epäreilu ja jopa ahdistava. Luin aikanaan Elsan ohella Riikka Rossin Särkyvä arki -kirjan, joka on perusteos suomalaisen realistisen ja naturalistisen kirjallisuuden kansainvälisistä, erityisesti ranskalaisista yhteyksistä, joten lukeminen luonnollisesti värittyi näistä lisätiedoista. Eikä siinä mitään pahaa, sillä Rossin teos on todella hyvä yleisesitys naturalismista ja mm. Ahon, Pakkalan, Canthin teosten vaikutteista on kiinnostava tietää, varsinkin kun olen lukenut myös Flaubertia, Strindbergia, Dostojevskia, Ibseniä ja Zolaa. Yhteys tuntuu nyt päivänselvältä, mutta se on opittu tieto. Kirjallisuuden opinnoissa onkin itselleni ollut parasta lukea samaan aikaan ristiinrastiin kotimaista ja käännettyä kirjallisuutta, jolloin kytkennät, samankaltaiset teemat ja aiheet näyttäytyvät vahvoina lukiessa ja tuntuu kuin pääsisi ajassa hyppäämään taaksepäin.

Mutta takaisin Pakkalaan. Pakkala on minusta riipivän säälimätön tarinankertoja, ainakin nykyvinkkelistä katsottuna. Kaksinaismoralistiset asenteet kahlitsevat ja tuomitsevat aina naisen, eivätkä eri yhteiskuntaluokkien epäreilut olosuhteet jää häneltä huomaamatta. Nannan ja Morren blogeista voitte lukea arviot Elsasta.

Lainaan Levoa, sillä hän innosti minua tänään blogissani Pakkalaa muistamaan:
"Kirjailija Teuvo Pakkalan syntymästä on tänään kulunut 150 vuotta. Hän on kirjoittanut hienot romaanit Elsa ja Vaaralla jo 1880-luvulla, luonut psykologisesti tarkkanäköisten lapsinovellien perustan ja romaanissaan Pieni elämäntarina hän teki rohkeita muotokokeiluja. Merkillistä kyllä, mediassa Pakkalan juhlavuosi ei näy juuri mitenkään! Pakkala joutui kirjailijana marginaaliin jo eläessään, ja sama tila näyttää jatkuvan hänen kuoltuaankin."

Pakkalan teoksia löytyy myös ilmaisina Project Gutenberg -sivustolta. Huomasin myös, että SKS:n nettikaupasta saa Pakkalan teoksia melkein ilmaiseksi 20.4. asti.

Onnea Teuvo Pakkala!

Pakko lisätä kommenteista saatu tieto suoraan tähän postaukseen, sillä Mervi Kantokorpi mainitsee, että Pakkalaa tosiaan juhlistetaan tänä vuonna monin tavoin. Kiitos paljon tästä tiedosta, haluan sen vielä lisätä, jos joku lukijoista ei kommentteja käy lukemassa.

"Hei Hanna ja kaikki muut Pakkalan lukijat!
- Teuvo Pakkalalla on tosiaan tänään synttärit ja onneksi hän ei ole niin marginaalissa kuin tuossa Tuula Levo näköjään jo murehtii. Eli syksyn mittaan Pakkalan tasavuosia juhlistetaan sekä Helsingissä että Oulussa. SKS:n juhlasalissa vietetään esimerkiksi kirjallista iltapäivää lokakuun 5. päivä Pakkalan ympärillä, alustajina nuorempia ja varttuneempia tutkijoita kuten just mainitsemasi Riikka Rossi, sitten myös ilokseni professorit Pertti Karkama ja Maria-Liisa Nevala ovat luvanneet puhua Pakkalan tuotannosta. Muutakin on luvassa, kuten Pakkalan mainion 'Sotapolulla'-elokuvan (1921) esitys Orionissa jne.

Eli tästä päivästä juhlat vasta alkavat!"

Alain Claude Sulzer: Väärään aikaan

Alain Claude Sulzer: Väärään aikaan
Lurra Editions, 2012

Zur Falschen Zeit, 2010

Suomennos: Raija Nylander
Sivuja: 242

Kannen kuva: Rax Rinnekangas

Maa: Sveitsi

"Mikään ei suojellut heitä sen paremmin kuin muiden sinisilmäisyys. Kukaan ei osannut epäillä mitään. Samaan aikaan kun lapset Sveitsin rajan tuolla puolen olivat vasta hiljattain olleet tarpeksi vanhoja taistelemaan sodassa ja kuolemaan, heidän viattomuudestaan pidettin rajan tällä puolen vankkumatonta huolta. Heitä kahta kohdeltiin lähes lapsina, hengenheimolaisian, jotka olivat löytäneet toisensa. Aikuisten silmissä he olivat erottamattomia ystäviä."

Nuori 17-vuotias poika pysähtyy tarkastelemaan isänsä valokuvaa tarkemmin. Hän on kävellyt kuvan ohi lukemattomia kertoja, hänen äitinsä on pyyhkinyt kuvan päältä pölyjä, poika on katsonut kuvaa, mutta vasta nyt hän kunnolla keskittyy siihen. Isän ranne muistuttaa pojan rannetta, heissä on paljon samaa, mutta aiemmin pojan huomio ei ole kiinnittynyt rannetta koristavaan kelloon. Suurennuslasi paljastaa kellon olevan Seamaster-merkkinen, mutta missä kello on nyt.

Sveitsiläisen Alain Claude Sulzerin teos Väärään aikaan on psykologinen tarina nuoren miehen yrityksestä päästä isän kohtalosta perille. Samalla yksityiskohtien tarkkuudella kuvataan minäkertojan mielenliikkeitä, ajatuksia, kuin ympärillä olevia esineitä, tapahtumia ja liikkeitä. Yksityiskohtainen, tarkka kerronta uuvuttaa aluksi, mutta ne myös kiinnittävät vahvasti lukijan aikaan. Sulzer hallitsee suvereenisti etäännyttämisen ja likellepääsyn yhdistämisen. Samaan aikaan Emil-isä on lukijalle yhtä mysteerisen etäinen kuin hän on tämän pojalle, mutta kerronnan tarkkuus tuo tunteet ja ajatukset niin lähelle, että sen intensiivisyys liikuttaa väkisin.

Kun fokalisointi siirtyy loppua kohden Emilille, lukijalle paljastuu enemmän asioita kuin mitä poika voi vain arvella. Pikkuhiljaa päästään lähemmäs totuutta, jonka merkitykset kirjailija on halunnut verhota alkusivuilta asti tietynlaisiin kädenliikkeisiin, epäsopiviin ajatuksiin, kuulumattomuuden tunteisiin, mutta jotka olivat minulle jo etukäteen täysin selviä, sillä kaikki tämä paljastetaan jo takakansitekstissä. Olin aluksi pettynyt siihen, etten saanut edes lupaa hetken arvailla, miksi Emil jo nuorena vietti niin paljon aikaa sairaaloissa ja miksi hän lopulta tappoi itsensä, koska tiesin jo ennalta asian, mutta toisaalta ei teos missään vaiheessa pyri tätä asiaa lukijalta salaamaankaan. Tiesin Emilin salaisuuden ennen poikaa, mutta koska teos ei kuvittelekaan olevansa arvoituksellinen dekkari, en kokenut että minulta vietiin mitään löytämisen iloa pois.

Väärään aikaan liikuttaa, niin vangitsevasti se kuvailee 1950-luvun ahdasmielisyyttä henkilöiden kautta. Ei suuria messuja, oikeudenkäyntejä, joukkotuhoa, vaan kaikki surumielinen, kahlitseva näyttäytyy inhimillisyyden näyttämöllä. Kun ei saa vapaasti rakastaa, eikä olla oma itsensä. Kuinka toiselle, rohkeammalle lapsuudenystävälle vapaa elämä on mahdollista Pariisissa, mutta johon ei itse uskalla heittäytyä, karata. Emil on heikompi, sillä hän hylkää näyttelijänhaaveensa ja vanhempien mieliksi opiskelee opettajaksi, menee naimisiin, elää varjoissa ja valheessa, ottaa itseltään hengen oman lapsensa ollessa kolmeviikkoinen.

Väärään aikaan sopii myös tähän aikaan. Tematiikka, henkilöiden esittämät kysymykset ja ihmisen oikeus tunnustaa rakkautta muistuttavat tutuista keskusteluista, yhä edelleen. Monessa suhteessa ollaan menty eteenpäin, mutta edelleen on ihmisiä, jotka haluavat tuomita rakkauden pimeisiin nurkkiin, piilossa katseilta ja hyväksynnältä.

Poika kertoo isänsä ja omaa tarinaansa nykyisyydestä, muistellen omaa kapinaansa mykkää äitiään ja sovinnaista isäpuoltaan vastaan. Vaikka poika oli itse nähnyt, millainen valta on hiljaisella, hän ei silti aikonut omille lapsilleen kertoa isoisän tarinaa. Se oli teoksen kummallisin kohtaus. Sama puhumattomuuden kehä jatkaa koskettamistaan, vain Emil sai asialta lopulta rauhan.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

Wsoy, 2012

Sivuja: 130

Graafinen suunnittelu: Mika Tuominen

Päällyksen kuva: Laura Arvela

Lyhyesti: Kyllä minä niin mieleni ilahdutin!

Mielensäpahoittaja on täällä taas. Tuomas Kyrön uusimmassa teoksessa vanha valittaja vänkyy, vaan ei vingu ja vihastu turhasta. Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike sisältää kaikki tutut sanonnat, alussa Kyllä minä niin mieleni pahoitin ja lopussa Ps., mutta tämä teos ei ole mikään heikko kopio. Kyrön sanaleikittely on niin tarttuvaa, että huomaan lukemisen jälkeen puhuvani kuin Mielensäpahoittaja. Kyllä en voinut sille mitään.

Samalla ratsulla ratsastetaan, mutta kyllä en pannut tätä pahakseni, sillä Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike tarjoaa lukijoille myös jotain uutta. Vaikka teksti koostuu lyhyistä luvuista - jotka on nimetty nasevasti ja näin muistuttavat jälleen yleisönosastokirjoituksia tai kolumneja - teos on edeltäjäänsä juonellisempi.

Väkisinkin tätä arviota kirjoittaessa tulee koko ajan verrattua kahta mielensäpahoittajaa toisiinsa, mutta en muistaakseni lukiessa arvottanut, että kumpikohan nyt näistä on parempi. Luonnollisesti ensimmäinen annos humoristista marmatusta maistui makeammalle, sillä se oli jotain uutta. Vaikuttaviin valituksiin ei kuitenkaan heti kyllästy, joten uudet ruoka-aiheiset tekstit hotkii kerralla.

"Kylmäketjumaailmassa se ketju on syötävää tärkeämpi. Ja koska kaikki pannaan jäihin ja umpiopakkauksiin, ihmiset eivät osaa enää haistaa ja maistaa mikä on ihmisen ruokaa ja mikä kelpaa kissalle taikka Kiertolais-Aksulle. Pyysin ajamaan pakettiautonsa takaisin Alaskaan. Kyllä mennään tämä kesä perunoilla.
Ps. Yksi oli emännän mielestä kylmäketju, jonka voisi katkaista. Meidän suvun tavan kertoa tunteistaan."

Ensimmäinen Mielensäpahoittaja on ehtinyt kolmanteentoista painoksessan ja myynyt eri formaateissa yhteensä yli 64 000 kappaletta. (Viime vuoden bloggaukseen olen merkinnyt, että silloin maaliskuun alkuun mennessä teosta oli myyty 30 000.) Mie kuuntelin teoksen ensin ja ostin vasta sen jälkeen kirjan. Kuulin uudelleen lukiessa ja samoin tämän uudemman kanssa koko ajan Antti Litjan äänen, niin vaikuttava äänikirjakokemus se oli. Luultavasti hän lukee tämän uudemmankin kirjan, ja sitten kuuntelen senkin.

80-vuotiaan Mielensäpahoittajan rouva on joutunut Kuusikodin vuodeosastolle, ja miehen poika, kunnan lääkäri ja sosiaalityöntekijät ovat huolissaan, miten mies pärjää nyt yksin. Hän oli heittänyt vähän aikaisemmin liian kauniina pitämänsä kodinhoitajan ulos talosta, sillä hänelle oli ehtinyt muodostua hyvä rytmi ja yhteistyö rumemman Raisan kanssa. Raisa vietti kuitenkin liian kauan aikaa aina kierroksillaan vanhusten luona, joten hänet oli korvattu tehokkaammalla tytöllä. Mielensäpahoittaja on rakentanut monet talot ja selvinnyt aina kaikista askareista, joihin on ryhtynyt, joten hän tarttuu emännän keittokirjoihin haasteenomaisesti. Nyt pitää osoittaa kaikille, että hän pärjää kyllä yksinäänkin. Tolkun ruoka toisensa perään valmistuu keittiössä, jota ihmettelemään saapuvat naapurin Kolehmainen, oma poika ja tarkastuskäynnille tullut hoitohenkilökunta.

Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike pyörii nimensämukaisesti ruoka-aiheisten pohdintojen ympärillä. Miksi on olemassa mitäänsanomatonta juusto-kevyt-makkaraa? Miksi tuoretta kalaa on niin vaikea saada? Miksi kala tuodaan toiselta puolen maailmaa, vaikka vierestäkin saisi? Miksi kylmäketjun katkeamattomuus on tärkeämpää kuin asioiden hoitaminen järkevästi? Miksi nuoriso syö hiutaleita eikä puuroa? Miksi naapuri voi suuttua thaimaalaisista marjanpoimijoista, vaikka vaimo ja vaimon sapuskat tulevat sieltä?

"Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun leipää saa halvalla. Pakkausmuovilla on enemmän arvoa kuin sisällöllä. Ja niin tehdään nykyisin pehmeäksi, elämä, leipä ja nuorison ajatukset. Jos vähänkin kovettuu niin heitetään pois tai lyödään vitsiksi. Kantoja ei syödä. Kyllä tehdään oikea leipä itse. Rukiista. Juuresta kaikki alkaa."

Erityisilahtuminen kuvatoimituksesta, kahteen osaan jakautuvan teoksen välissä on ruoka-aiheisia värikuvia suomalaisista tv-kokeista ja keittokirjoista, lisäksi vanhoja mustavalkokuvia Keski-Suomen muistiarkistosta. Tietysti hauskoilla kuvateksteillä. Kirsin kirjanurkasta löytyy lisää tietoa ja kuvia kirjasta. Myös Sanna on ehtinyt tästä blogata, joskin hän kuuli lukiessaan Kyrön äänen. Valkoinen kirahvi pohtii kirjan kieltä ja sanavalintoja.

Kirjallinen pääsiäinen

Hyvää kiirastorstaita kaikille!

Tänä pääsiäisenä lukupinooni oli kuin huomaamattaan valkkautunut venäläisiä tai Neuvostoliittoon sijoittuvia kirjoja. Minulla ei varsinaisesti ole nyt sen kummempaa pääsiäislomaa, sillä olen luvannut itselleni edistää gradua ainakin viiden sivun verran, mutta enemmäänkin olen tyytyväinen. Maaliskuussa kirjoitin gradua yhteensä 25 sivua, mutta lähinnä viikonloppuisin ja iltaisin. Olen tyytyväinen graduni edistymiseen, mutta ennen kaikkea olen nauttinut Rosa Liksomin Hytti nro 6:n analysoimisesta, lähiluvusta ja kirjoittamisesta. Saako näin ääneen sanoakaan? Varmasti vastonkäymisiä ja tahkoamista on luvassa, sitä en epäile, mutta selvästi minulle on nyt sopinut kiireinen kevät, jolloin monet asiat edistyvät yhtä aikaa. Kuvassa näkyy vähän käyttämääni värikooditusta, jolla olen merkinnyt kiinnostavat kohdat.

Hytti nro 6 on siis pääsiäisen ykköskirja, mutta en malta olla lukematta myös muita kirjoja.

****
Sergei Dovlatovin Meikäläiset ja Ljudmila Ulitskajan Medeia ja hänen lapsensa ovat molemmat kevään uutuuskirjoja, venäläistä nykykirjallisuutta, jotka luen huviksi ja hyödyksi. Ulitskajan Naisten valheet oli viime vuoden parhaita käännöskirjoja, ja olen odottanut tätä uutta kirjaa kuin takatalven taittumista. Ihana, että teoksen on suomentanut sama kääntäjä Arja Pikkupeura, sillä edellisen kirjan kohdalla hän oli tehnyt erittäin laadukasta työtä ja miettinyt suomalaista lukijaa ja yhdenmukaistanut henkilöiden nimiä, niin että samasta henkilöstä oli vain yksi nimi käytössä.

"Ljudmila Ulitskajan nyansoidussa, psykologisesti tarkkanäköisessä proosassa suvun jäsenten yksittäisistä onnellisista ja traagisista tarinoista muodostuu hieno kokonaiskuva niin Sinoplin suvun jäsenten kohtaloista kuin koko Venäjän ja Neuvostoliiton 1900-luvun historiasta. Medeia ja hänen lapsensa -romaani on kuin upea mosaiikkitaideteos."

****
Dovlatov on kiinnostava kirjailija, sillä kustantajan sivujen mukaan hän sai eläessään vain kaksi novellia Venäjällä julki.

"Synnyinmaataan laajalti nähnyt Dovlatov on erityisen kiinnostava juuri Neuvostoliiton kuvaajana, ja erityisesti juuri nyt, kun moni suomalainenkin kirjailija on kiinnostunut Neuvostoliitosta ja lähihistoriasta. Siinä missä kotimaiset kirjailijamme usein kuvaavat Neuvostoliiton sortokoneistoa dramaattisesti ja jopa melodramaattisesti, järjestelmän väkivallan omakohtaisesti kokenut Dovlatov näkee reaalisosialistisen todellisuuden ennen kaikkea absurdina. Myös itseään hän kuvaa ironisesti, vaikka olisi kokemustensa perusteella voinut helposti esiintyä toisinajattelun marttyyrina."

****
Aika hyviä lisälukemistoja gradun oheen, kun tarkoitukseni on analysoida nimenomaan neuvostonostalgiaa Liksomin kirjassa. Ostin teekaupasta kolmea eri laatua vihreää teetä, joilla hemmottelen itseäni pääsiäisen kunniaksi.

Lukulepoisaa pääsiäistä!

Pentti Otsamo: Kahvitauko

Pentti Otsamo: Kahvitauko

Like, 2012

Sivuja: 61

Kotimainen sarjakuva

Kiva tietää: 

Kahvinsävyinen kuvitus kahdella värillä, tummaa paahtoa ja mokkaa.

Kahvitauko on ensimmäinen Otsamon teos, jonka olen häneltä lukenut. Seepiasävytteinen kuvitus tuntuu ihanan rauhalliselle, kuten kahvitauon pitäisi ollakin. Absurdius rikkoo tarinassa reaalimaailman arkea, niin että lukija liikahtaa nimettömän päähenkilön mukana keittiön kahvipurkin ääreltä kahviviljelmille nuuhkimaan tuoreita papuja.

Minua viehättää kahvitauossa sen hiljainen runsaus. Tekstiä on vähän, värejä on vähän, mutta tarina on silti sävykäs, rosoinen ja elävä. Kun päähenkilö on saanut lapsensa päiväunille, hän saa vihdoin omaa aikaa, virkistävän kahvihetken. Kahvi on kuitenkin lopussa, joten äiti on kahden vaiheilla, joko hän jää huolehtimaan nukkuvasta lapsestaan tai ihan nopeasti käy kaupassa hakemasta lisää puruja. Äiti valitsee syyllisyydentuskissaan sumpinhakureissun. Kassalla viimeistään hän tajuaa, että rahaa ei ole, eikä kerjääminen kaupan edustallakaan oikein onnistu.

Lähimarketin edustalta löytyy maahanmuuttovastaisten koju, jossa tarjotaan aidoille suomalaisille kaukomaiden herkkua, kuumaa kahvia, mutta ilmaiseksi ei tätäkään kahvia saa nauttia. Kahvitauko ei tunnu nautinnolliselta, jos kurkusta kaadetaan alas samalla kritiikkipuheiden kuravelliä.

Kaikki tämä tuntuu tavanomaiselle ja hyvin arkiselle, mutta tarina kulkeutuu yhtäkkiä kahviviljelmille. Unenomainen kohtaus näyttää kahvikullan toisen puolen, mistä kahvi tulee ja millaiset ihmiset papuja keräävät. Pidän tästä kontrastista, sillä niin paljon tunnelmaa näyttäytyy kuvissa, ilman suoraviivaista osoittelemista. Jollekin tämä on pieni tarina kahvista, toiselle tarina väsymyksestä, kolmannelle ystävällisyydestä. Kahvista, joka yhdistää.

Hämmentävän ilmeikäs on Otsamon päähenkilö, pienen pisteet silminä ilmehtivät silti vuoroin väsymyksestä, vihasta ja pelosta. Paljoa ei tarvita hyvään tarinaan, vaan tarpeeksi,
ja se Kahvitauosta löytyy.