Edith Södergran: Maa jota ei ole (1925)
Alkuperäinen teos: Landet som icke är
Suomennos: Pentti Saaritsa
En ole vuosiin lukenut Södergrania. Joskus nuorempana vähän, mutta silloin taisin enemmän samastua siihen tarinaan, että nuori runoilija oli kirjoittanut näitä runoja sairaana ja ennen kuolemaansa. Södergran kuoli tuberkulosiin vain 31-vuotiaana, ja jotenkin minulle on tuolloin nuorempana, miksei toki myöhemminkin, hänen runoudessaan korostunut aina jonkinlainen kaunis kärsimys. Opiskeluaikoina tentin Södergranin Dikter-teoksen, mutta tätä Ylen 101 kirjaa -listan vuoden 1925 teosta, Maa jota ei ole, en ole aiemmin lukenut.
Tuntuu, että marraskuinen melankolia on tarttunut kaikkialle. Ajattelin, että tavallaan niin kliseisen sopiva hetki lukea teos, joka on koottu ja julkaistu Södergranin kuoleman jälkeen. Yllätyksekseni runoissa korostui myös ihan toisenlaisia asioita kuin mitä odotin, yleistin tai lähdin hakemaan. Tunnistin jotain leikkisää ja juhlallista. Lisäksi löysin runoja, joita jäin siinä aamun metrossa, oranssinpunaisessa väriloistossa miettimään. 'Vaarallisia unia' kehotti hylkäämään yölliset painajaiseni, ne monet turhat ajatuskehät, joita saattaa stressaantuneena ja unettomana yöllä pyöritellä tietämättä oikein, nukahteleeko välillä vai onko valvonut pitkään. Tuntuu tietysti vähän väsyttävälle puhua runoista lohtupuheena, mutta huomasin pohtivani, että jonain toisena hetkenä en olisi ehkä jäänyt miettimään juuri näitä säkeitä. Eri hetkillä jotkin sanat vain korostuvat toisia enemmän. Ja huomasin hymyileväni runon minälle.
Sitten mukana olikin se lukemisen leikki, jossa ollaan runon matkassa hyväiltävänä prinsessana tai 'Kohtaaminen'-runon kolmas neito, joka ei kulje kohti rakkautta tai kuolon tuomaa armahdusta vaan valitsee jotain vähemmän ilmiselvää itselleen. Kunnes tulee metromatkan aikana 'Marraskuun aamu', jossa ollaan tosiaan marraskuisessa aamussa ja ensimmäiset hiutaleet vaipuvat maahan. Runon alle on kirjoitettu lokakuu 1922, joten pystyn ajallistamaan runon Södergranin viimeiseen talveen. En ole varma, miten runon lukisin, ymmärränkö sen oikein, miksi näen siinäkin jotain pilkettä ja iloa, vaikka sanat ovat surullisia ja tunnelma profetoiva, ylistävä. Näen iloa yhtäkkiä siellä, missä voisi surua lukea.
Kun suljen kirjan jostain kohtaa ja kävelen metrolta töihin, mietin asioita, jotka eivät enää liity teoksen sisältöön vaan pikemminkin sen julkaisuun. Maa jota ei ole ei ole Södergranin itsensä kokoama teos, sen olin lukenut ennen runoihin tarttumista Wikipediasta. Vaikken kaikkia yksityiskohtia enää muista, miksi kirjan toimittanut Elmer Diktonius ja teoksen esipuheen laatinut Hagar Olsson riitautuivat, jäin miettimään sitä, kuinka paljon nimenomaan tämä postuumisti julkaistu teos on luonut myyttiä kuolemansairauden säkeistä näissä runoissa.
Löysin tietysti myös runoja, jotka olivat surullisempia. En sentään kaikessa nähnyt prinsessoja, romantiikkaa, karnevaalia, leikkiä. Joidenkin runojen jälkeen oli vuosiluku, joista näin, että Södergran on kirjoittanut ne kaaoksen aikaan, sisällissodan aikana. Voisi olettaa, että nämäkin kokemukset olisivat runoihin vaikuttaneet. Yllätyin, kuinka vähän sellaista yhteiskunnallista puhetta löysin – tai osasin niistä runoista lukea. Luin myös säkeitä, joissa "pelkkää pimeyttä on ympärilläni" ja kuolemaa ja kohtaloa tervehditään siinä missä elettyä elämääkin. Mutta sitten näiden jälkeen taas korostui veikeämmät, iloiset säkeet, joissa istutaan pilven päällä laulamassa ja "alas maahan tipahtelee elohopeaivanaurua – siitä kasvaa kutinaruohoa ja tuulenkukkahahtuvia".
Nimikkoruno 'Maa jota ei ole' on mahtipontisempi kuin moni aiemmin lukemani. Se ei nouse suosikkeihini, vaikka runon abstrakti maa jättääkin minut pohtimaan vielä, mikä se tällainen maa on. Mikä sellainen maa olisi minulle?
