Kirjainten virrassa

Anja Snellman: Aura

2012-02-27T08:22:00.000+02:00

Anja Snellman: Aura

Otava, 2000

Sivuja: 144

Kansi: Katja Alanen

Lyhyesti:

Pienoisromaani kysyy, kuka on oikeastaan oikea kirjailija. Menestynyt kirjailija saa perinnöksi yhdeksän pahvilaatikkoa edemenneeltä ystävältään, lahjakkaalta pöytälaatikkorunoilijalta Aura Aulalta. Runojen myötä muistot kulkeutuvat pettymyksiin, ystävyyteen, öisiin puhelinsoittoihin, Sylvia Plathiin.

Kiva juttu:

1/6, Morren kuusi kovaa kotimaista -haaste.

Luettuani Anja Snellmannin pienoisromaanin Auran, halusin heti lukea myös Sylvia Plathin tuotantoa. Teoksen nimi viittaa runoteokseen Ariel, ja muitakin yhtymäkohtia Plathin tuotantoon ja elämään löytyy Aurasta.

Aura on lahjakas runoilija, mutta hän ei ole koskaan saanut kustannussopimusta, eikä juurikaan kukaan muu kuin teoksen kertoja, kirjailijana menestynyt Auran ystävä ole päässyt lukemaan niitä pöytälaatikkoon haudattuja runoja. Minäkertoja joutuu palamaan parikymmentä vuotta taaksepäin saatuaan Auran testamentin mukaisesti koko hänen kirjallisen jäämistönsä. Hän tuntuu hukkuvan muistoihin, joita ei voi enää jakaa ystävänsä kanssa. Huono omatunto valtaa, sillä muistojen myötä koko kirjailijuus-asetelma tuntuu nurinkuriselta. Onko hän enemmän kirjailija vain siksi, että on menestynyt ja saanut kustannussopimuksen vai voiko Aura olla yhtä lailla todellinen kirjailija, sillä tämä oli erittäin tuottelias, lahjakas kynäilijä, joka hengitti ja eli runoudesta ja kirjallisuudesta?

"Ei ollut aina helppoa paneutua muiden teksteihin kun oli juuri saanut oman yritelmänsä ties monennenko kerran takaisin kustantamosta. joskus yritin järkeistää haaveitani; ehkä kääntäjä tai kustannsuvirkailijan työ on sittenkin se mitä kohti olin vääjäämättä menossa. Olivat kai nekin jonkinlaisia kutsumusammatteja? -- No, sai ainakin tavata itseään lahjakkaampia ihmisiä."

12 vuodessa kustannusvirkailijan nimitys on muuttunut kustannustoimittajaksi, mutta piikki portinvartijuudesta, ymmärtämättömyydestä ja harhalyönneistä tuntuu silti pistoksena sydämessä. Entä jos meiltä kaikilta jää näkemättä Auran kaltainen lahjakkuus, tai entä jos kyseinen aika on väärä sille taidokkuudelle, jota jälkipolvet kiittelisivät. Eikö tämä ole se ikuisuusongelma, että moni taiteilija on saanut ymmärrystä vasta myöhemmiltä sukupolvilta. Mutta tämä ei ole löysästikään verrannollinen sille, että kaikki omana aikanamme luotu taide olisi vähäpätöistä.

Kertojan ja Auran ystävyys tuntuu katkeavan siihen, että toinen menestyy ja toinen jää vain haaveilemaan hyväksynnästä. Aura on melkein läheisriippuvaisen takertuva ystävä, joka luetuttaa omia tekstejään, haluaa puhua niistä, analysoida, luoda yhdessä, kunnes kirjailijuus kohtaa vain toista heistä. Tästä välirikosta ei ole täysin varmuutta, sillä ellipsit pakottavat lukijan täydentämään itse tyhjät kohdat aikajanalla: "Aura puhuttelee minua edelleen, muistelee yhteisiä hetkiämme, kirjoittaa minulle kirjeitä joita ei koskaan lähettänyt, ei enää tohtinut kun minusta tuli oikea kirjailija, menin maailman myötä, niin kuin hän sanoo."

En erityisemmin pitänyt Aurasta, mutta pidin teosta silti merkittävänä. Se on taidokas pieni helmi, mutta tarinana makuuni liian pateettinen.

Vera Brogsol: Anya´s Ghost

2012-02-26T16:39:00.000+02:00

Vera Brogsol: Anya's Ghost
First Second, 2011
Sivuja: 221
Genre: Moderni kummitustarina
Kiva juttu: Neil Gaiman lupaa: "A Masterpiece!"(Tätä lupausta kannattaa uskoa.)

Vera Brogsolin Anya's Ghost on sarjakuvakertomus venäläistaustaisesta koulutytöstä Anyasta, joka opiskelee yksityiskoulussa Yhdysvalloissa. Hänen yksinhuoltajaäitinsä haluaisi, että hänen lapsensa olisivat ylpeitä juuristaan ja kulttuuriperimästään, mutta Anya yrittää parhaansa mukaan sopeutua koulumaailmaan ja on opetellut puhumaan englantia ilman aksenttia. Hän ei halua osallistua muiden maahanmuuttajien toimintaan, ja hänen inhokkinsa on toinen venäläistaustainen poika, jota kiusataan koulussa. Olen lukenut nyt putkeen monta sarjakuvakertomusta, jotka sijoittuvat kouluhelvettiin, joten itsessään tällainen miljöö ja nuoruudentuskaisuus eivät jaksa sävähdyttää. Anya's Ghost on kuitenkin suloisen kammottava, hivenen julma ja se on uskomattoman vetävästi ja kauniisti piirretty. Jälki muistuttaa jollain tapaa rakastamaani Persepolista, mutta on Satrapin tyyliä pyöreämpää, täyteläisempää ja ruuduissa on enemmän täytettä.

Anya on melko yksinäinen, hänellä on vain yksi kaveri, irlantilaistaustainen Siobhan, mutta tytöillä on omat vaikeutensa. Anya on luokattoman rakastunut koulun komistukseen (heh, kuinkas muuten), mutta ei kuulu suosittuihin oppilaisiin ja vetäytyy tapettiin. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Anya kohtaa sattuman oikusta Emilyn, kummituksen, jonka seurassa Casperikin ryhtyisi ryyppäämään.

Yksinäinen, huonolla itsetunnolla varustettu maahanmuuttajatyttö on otollinen maaperä testata hyvän ja pahan taistelua. Millainen vaikutus on oikeasti huonolla seuralla? Onko tärkeämpi saada kuin tehdä hyvää? Mikä on suosion hinta? Näitä peruskysymyksiä pyöritellään angstisen teinin mielessä, joka haluaa vain löytää oman paikkansa tässä yhteiskunnassa. Tuttua meille kaikille.

Emily muuttuu fyysisesti (tai voiko näin edes sanoa kuolleesta henkilöstä?) eniten tarinan aikana, mutta luonnollisesti tämä on Anyan kasvutarina. Anyan Via Dolorosa on täynnä pettymystä, taistelua ja itsensä hyväksymistä. Jokainen meistä lopulta ymmärtää, että me kaikki olemme eri tavalla erilaisia. Vaikka Anya's Ghost on kertomus teini-ikäisestä tytöstä ja hänen kummitusystävästään, on se myös viihdyttävän opettavainen tarina selviytymisestä läpi angstisten päivien.

Loppuun pieni video, jossa esitellään Anya's Ghostia enemmän:

Richard Ford: Roihu

2012-02-25T15:50:00.001+02:00

Richard Ford: Roihu

Tammi, 1991

Wildlife, 1990
Keltainen kirjasto nro. 246

Sivuja: 201

Suomentanut: Sirkka Suomi
Päällyksen maalaus: Leonid Mysakov

Genre: amerikkalainen "dirty realism"
Lyhyesti:

Nuoren pojan näkökulmasta kerrottu tarina erään perheen tuhosta: kuinka roihu syttyy, eikä sammu.

Richard Fordin Roihu on ensimmäinen teos, jonka luin tältä amerikkalaisen "likaisen realismin" edustajalta. Olen halunnut pitkään lukea enemmän yhdysvaltalaisia klassikoita ja nyt sain kunnon kipinän Karoliinan So American -haasteen vuoksi tutustua Irvingiin, Franzeniin, Fordiin, Carveriin, Hemingwayhin, Powersiin, Rothiin... (luettelin tarkoituksella nyt vain miehiä) Samalla tulee luettua myös enemmän vanhempia keltaisen kirjaston kirjoja, joita olen hyllyyni haalinut.

"Syksyllä 1960, kun olin kuusitoistavuotias ja isä oli vähän aikaa ilman työtä, äiti tapasi miehen nimeltä Warren Miller ja rakastui tähän."

Roihu on niukkatyylinen kuvaus erään perheen musertumisesta; nuoren Joe-pojan kertomus sotkusta, jonka keskelle hän joutuu. Minulla oli vaikeuksia ymmärtää Joen arkisen toteavaa reagointia hänen kuvaillessaan äitinsä syrjähyppyä ja myöhemmin isänsä reaktiota tähän. Samalla kun tarina oli täysin uskottava, Joen reagointi tuntui liian niukkaeleiseltä, jopa hiljaiselta hyväksynnältä, vaikka sieltä täältä oli luettavissa merkkejä siitä, että äidin teko myös satutti häntä. Hänen sisällään ei roihunnut viha, pettymys eikä kunnolla surukaan. Aivan kuin hän ei ihan tajuaisi, että mitä tapahtuu, vaikka äiti suutelee Warren Milleriä ihan poikansa silmien edessä.

Kuin jokainen hiljaa tyytyisi osaansa, miten elämä ihmiskohtaloita heitteleekin. Tilanne todetaan ja jatketaan miltei rauhanomaisesti matkaa elontiellä. Kertojan omien ajatustensa ja tekojensa luonnehdinta on lakonisen toteavaa: sitten ajattelin niin, sitten tein näin. Lukija tietää enemmän kuin kertoja itse, sillä vanhempien rakoileva avioliitto näyttäytyy palasina ennen äidin vierasta miestä kohtaan koettujen tunteiden roihahtamista. Joen isä häipyy kolmeksi päiväksi sammuttamaan suurta metsäpaloa, joka raivoaa ympäröivillä vuorilla. Hän lähtee kuin katto myrskytuulessa jättäen perheensä suojattomaksi. Muutaman päivän aikana ehtii tapahtua paljon, sillä tyytymätön vaimo ei jaksa uskoa miehensä palaavan takaisin. Samaan aikaan kuin Joen isä näkee karhun syttyvän palamaan, hänen vaimonsa sisimmässä palaa roihu toista miestä kohtaan.

"Mieleni teki kysyä, rakastiko hän isää ja oliko mahdollista rakastaa kahta ihmistä samaan aikaan. Vaikka tiesinkin mikä hänen mielestään oli vastaus. se oli kyllä molempiin kysymyksiin. Toivoin vain, että hän voisi lisätä siihen vielä jotakin, tai että minä voisin, jotakin joka tekisi tästä hetkestä paremman tai enemmän sellaisten hetkien kaltaisen joita elämässämme oli ollut ennen."

Roihun kiinnostavin ja ärsyttävin asia on Joen reaktioiden minimalistisuus. Hän saa Warren Milleriltä puukon lahjaksi, jonka hän myöhemmin heittää sillalta alas. Hän ei osaa näyttää vihaansa muuten kuin hankkiutumalla lahjastaan eroon. Eleillä, pienillä teoilla Ford tavoittaa tunteiden ytimen. Elämän lyödessä kasvoille, henkilöt melkein raamatullisesti kääntävät toisen poskensa ottaakseen lisää iskuja vastaan. Eräänlaisia oman elämänsä sankareita kaikki. Sankaruus ei ole sen ilmeisimmissä kuorissa, haarniskoissa, uniformuissa, menestyksessä tai sinnikkyydessä. Se on jossain siellä sisimmässä, elämässä räpiköimisessä ja oman totuuden hyväksymisessä.

"– Ei ole kysymys siitä etteikö voisi sanoa ei jollekulle, tai että joku on vain niin hyvännäköinen, äiti sanoi. Hän katsoi edelleen ulos ikkunasta – Asia on niin ettei voi sanoa ei omalle itselleen. Itsessä se vika on. Ei toisessa. Se on minusta selvä."

Mari Saat: Lasnamäen lunastaja

2012-02-23T10:53:00.002+02:00

Mari Saat: Lasnamäen lunastaja

Wsoy, 2011

Lasnamäe lunastaja, 2009

Suomentanut: Tuula Friman

Kansi: Marjaavna Virta

Sivuja: 141
Kiva juttu:
Valittu Viron parhaaksi romaaniksi 2008.

Mari Saatin pienoisromaani Lasnamäen lunastaja on sympaattinen tarina vironvenäläisestä Natalja Filippovnasta ja hänen älykkäästä Sofia-tyttärestään, jonka suurin haave on olla jonain päivänä Viron presidentti. Teoksessa eletään Neuvostoliiton romahtamisen jälkeistä aikaa, ja mehukkaimmat piikit sohivat sekä menneeseen tapakulttuuriin kuin nykyiseen kulutusvimmaan ja egoismiin. Jollakin lailla minua kiehtoikin tieto siitä, että Saat on koulutukseltaan taloustieteilijä, joka opettaa yritysetikkaa yliopistossa. Teos ei missään nimessä saarnaa, mutta ei myöskään piilottele sitä järjetöntä tavarafantasiointia ja itsetyytymättömyyttä, mikä näyttäytyy erityisesti Sofian ikätovereiden puheenvuoroissa.

"Sinä ymmärrät eron, etä itse huomaa, että erotat rahan ja omaisuuden. Kaikki tässä paholaisen hallitsemassa maailmassa tarvitsevat rahaa, täällä voi elää vain toisia syömällä. Ja raha on kaiken mittapuu, rahalla mitataan minkä arvoinen olet... Mutta sinunlaisesi ei mittaa arvoja rahalla, sinunlaiseltasi raha virtaa sormien välistä, sinä et istu rahan päällä, se ei tartu sinuun, ei piinaa sinua. Mutta omaisuus piinaa, ja kun se alkaa piinata ihmistä, se ei saa koskaan kyllikseen: sitten piinaa se, jos pienikin muren uhkaa pudota kädestä..."

Lainaan tähän erään teoksessa esiintyvän varakkaan, sokean mummon puheenvuoron Sofialle. Sofia ansaitsee lisätienestejä lukemalla koulutoverinsa isoäidille muutaman kerran viikossa lehtiä, hänen ystävänsä loikoillessa sohvalla korvanapit korvilla. Tytöt ovat tehneet diilin, sillä Rael ei jaksa lukea ääneen, mutta hänen isänsä maksaa tuntuvan korvauksen kuukausittain siitä, että Rael käy säännöllisesti mummonsa luona viihdyttämässä tätä ja vaalimassa tulevaa perintöä. Sofian kotona on raha niin tiukassa, että hän esittää olevansa laihdutuskuurilla, ettei kukaan luokkatoveri osaisi epäillä hänen niukkoja ruokarahojaan ja eväitään. Kun hän viimein paljastaa oikean tilanteen Raelille, palkkaa tämä Sofian itselleen avuksi ja mummon seuraneidoksi. Mummo on sokeudestaan huolimatta erittäin tarkkanäköinen ja ymmärtää, millainen eroavaisuus tyttöjen välillä on maallisen omaisuuden lisäksi myös arvoissa.

Raha on teoksen kaikenkattava motiivi. Se jaottelee ihmiset ostajiin ja jonkin palveluksen tarjoajiin. Sofia lukee lehtiä maksusta, hänen äitinsä Natalja Filippovna makaa miesten kanssa maksaakseen tyttärensä hammaslääkärikulut. Saatin taidokkuus tulee esiin juuri tässä, hän kuvaa nimenomaan henkilöiden päänsisäisiä liikkeitä eikä varsinaista aktia peiton alla. Lopulta on kuitenkin kiinnostavampaa lukea henkilöistä ja heidän ajatuksistaan, tunteista ja tunnoista, kuin loputonta listaa eritteistä ja asennoista.

Pienoisromaani rahasta ja perhesuhteista, maailmasta, jossa sokein ei ole teoksen mummo, vaan rahansokaisema yhteiskunta. Kuinka paljon ihminen nöyrtyy rakkaudesta tai kuinka paljon rakkautta on valmis löytämään nöyryytyksen kestääkseen. Millainen on vironvenäläisen mahdollisuus selvitä maassa, jonka valtionkieltä hän ei enää osaa. Kumpaa ihminen lopulta tarvitsee enemmän, rahaa vaiko rakkautta?

Suosittelen pienoisromaania erityisesti niille, joille sopivat suuret tarinat pienissä puitteissa.

Ann Rosman: Noitavasara

2012-02-21T08:30:00.000+02:00

Ann Rosman: Noitavasara

Bazar, 2012Själakistan, 2010

Suomentanut: Anu Koivunen

Kansi: Satu Kontinen

Sivuja: 437

Lyhyesti:

Jälleen vetävä arvoitusdekkari Rosmanilta, jossa sekoitetaan useampaa aikatasoa ja näkökulmaa. Noitavainot näyttäytyvät nyky-Ruotsin pikkukaupungissa yhtä spektaakkelimaisessa ja raa'assa roolissa kuin keskiajalla.

Pieni, nimetön poika elää suljettujen ovien takana. Hän on oman äitinsä hyljeksimä, sisartensa kiusaama, kellarin kasvatti jo kahden vuoden ajan. Lapsi, joka pääsee viimein pakenemaan kiusaajiaan, mutta voiko tällainen lapsuus olla jättämättä jälkiään. Toisessa ajassa, toisessa kohtauksessa, lisää lapsia. Retkellä joukko koululaisia törmää pahaa-aavistamatta päättömään ruumiiseen, joka on puettu vanhoihin vaatteisiin. Kolmas aikataso, se kaikkein vanhin. Isien pahat teot kostetaan jälkipolville, noitavainojen uhrauspaikat kuiskivat herkimmille.

Ihastuin viime keväänä Rosmanin esikoisteokseen Majakkamestarin tytär, sillä pidin sitä toisaalta hyvin tyypillisenä ruotsalaisena dekkarina, mutta myös tarpeeksi omaperäisenä, että odotin kovasti Marstrandin rikostutkija Karin Adlerin tutkimuksille jatkoa. Esikoisteoksen kohdalla kiittelin päähenkilön maltillista kuvaamista ja poliisin työn kliseiden välttämistä. Noitavasarassa Adlerin henkilökohtaiseen elämään keskityttiin aiempaa enemmän ja vaikka se tuo päähenkilöä dekkarisarjassa lukijaa lähemmäs, se myös pakottaa lukijan kesken jännittävimpien kohtausten pysähtymään suvantokohtiin.

Ymmärrettävä ratkaisu kirjailijalta syventää päähenkilöään tässä toisessa teoksessa enemmän ihan koko sarjan kannalta. Fokalisaatiovaihdoksilla näyttäytyy myös muiden jo ensimmäisessä teoksessa esiintyvien henkilöiden sielunmaisema tarkempana. Työuupumuksesta sairaslomalle joutuneen Saran puheenvuoroissa ruoditaan niin työnantajan vastuusta kuin häpeän tunteita.

Sarjan tuskastuttavin hahmo on kuitenkin poliisilaitoksen näsäviisain, kaikkitietävin ja epäpätevin henkilö Folke, joka ei tunnu osaavan mitään, vaikka on aina äänessä. En ymmärrä, miksi tälle henkilöhahmolle annetaan teoksessa niin paljon "peliaikaa", sillä tuntuu hyvin epäloogiselta että poliisivoimissa, suurimpien murhatutkintojen keskellä saisi toimia etsivä, joka ei tule työkavereidensa kanssa toimeen ja joka hermostuttaa kaikki muutkin tutkimuksiin kuuluvat asianomaiset. Noitavasara on kuitenkin todellinen page turner, joten yhden epämiellyttävän henkilön antaa helposti anteeksi.

Tässäkin teoksessa kerronta liikkuu kahdessa aikatasossa sekä kahdessa eri tarinalinjassa, jotka ennen pitkää yhdistyvät loppuratkaisussa. Myönnän, että hoksasin yhteyden jo puolessavälissä ja keksin murhaajankin paljon ennen loppunäytöstä, mutta jännite ei silti tästä purkautunut. Rosman on tehnyt paljon pohjatyötä teokseensa, ja monien eri yksityiskohtien värikylläisyys pitää otteessaan. Noitavasarassa on lopulta niin vähän potentiaalisia murhaajakandidaatteja, joten on päivänselvää, että itse tarina on lopputulosta tärkeämpi.

Lukeminen on sujuvaa, josta voi kiittää koukuttavan tarinan lisäksi myös suomentajan kulkevaa kieltä. Suosittelen dekkarinnälkäisille, joiden sylissä on tilaa vielä yhdelle ruotsalaiselle.

Haasteet 2012

2012-02-19T17:45:00.000+02:00

Vaikka minulla ei ole vaikeuksia löytää luettavaa ilman blogeissa pyöriviä haasteitakin, innostuin tänä vuonna useammasta lukuhaasteesta. Niiden kautta kuitenkin tulee väistämättä tartuttua erilaisiin teoksiin, ja yritän samalla saada myös luettua oman kirjahyllyni teoksia.

Tämä vuosi on haasteellinen monin tavoin, sillä kirjoitan gradua, teen erästä apurahoitettua kirjoitus- ja toimitustyötä ja käyn säännöllisesti töissä. Koska lukeminen on kuitenkin niin tärkeä osa myös vapaa-aikaani ja koska koen, että blogi on tavallaan yksi tapa treenata ajatuslihaksia, en malta jättää näitä haasteita väliin. Ehdin jos ehdin, en ota paineita. Katsotaan sitten joulukuussa, mihin rahkeet riittivät. ;)

Kuusi kovaa kotimaista -haaste

Morre haastoi lukemaan tänä vuonna kuusi omavaltaisesti valittua kotimaista teosta. Kirjojen tuli olla sellaisia, jotka on aikonut lukea, mutta jostain syystä ei ole saanut aikaiseksi, eikä niiden saanut olla tänä vuonna ilmestyneitä. Itsenäisyyspäivänä haasteen suorittaneiden kesken arvotaan yllätyspalkinto.

Oma listani näyttää tältä:

Aila Meriluoto: Ateljee Katariina
Anja Snellman: Aura
Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata
Arne Nevanlinna: Marie
Kristina Carlson: Maan ääreen
Joonas Konstig: Ahneet ja viattomat

Kaikki kirjat ovat omasta kirjahyllystäni, joten minun on ollut tarkoitus lukea nämä. Aila Meriluodon teoksen omistuskirjoitus paljastaa, että kirjan on tätini antanut äidilleni lahjaksi vuonna 1970. Toivottavasti äiti on sen itse lukenut myös. Olen sen napannut kotoa hyllystä omaani, koska en ole Meriluodolta lukenut vielä yhtään teosta.

Yksi valintaperustelu oli se, etten halunnut napsia tähän hyllyni tiiliskiviä. Näillä mennään, kuusi kovaa kotimaista!

Ikkunat auki Eurooppaan -haaste:

Osallistun tänä vuonna (2012) Kirjavan kammarin Karoliinan lanseeraamaan käännöskirjallisuuteen keskittyvään haasteeseen: Ikkunat auki Eurooppaan. Haasteen tarkoituksena on lukea mahdollisimman monipuolisesti eurooppalaista kirjallisuutta. Luen paljon kotimaisia teoksia, mutta ei minun ole vaikea tarttua käännöskirjaankaan. Pidän monipuolisesta lukemisesta ja haasteessa kiehtoo se, että kirjamatkoille mennään myös itselle epätavallisempiin maihin.

Eurooppalaiset maat on valittu wikipedian listauksen mukaan haasteeseen ja jaoteltu viiden alaotsikon alle. "Minimilukuvaatimuksia ei ole, vaan pisteen saa jokaisesta lukemastaan eurooppalaisesta teoksesta (paitsi suomalaisista). Yhteislukumäärän lisäksi lasketaan kuitenkin myös, kuinka monta pistettä on saanut kustakin kategoriasta, ja kunkin kategorian voittaja saa vähintään mainetta ja kunniaa."

Listahulluna teen nyt alkuvuodesta hahmotelmaa ja katson pitkin lukuvuotta, miten lista täydentyy ja miten lukusuunnitelmat etenevät.

Pohjois-Eurooppa:

Kristin Steinsdóttir - Omaa tietä. Löysin kirjan kirjaston hakukoneella, kun yritin löytää sopivaa islantilaista kirjaa haasteeseen. Lurra Editionsin vuonna 2010 julkaisema suomennos oli vuonna 2008 Islannin ehdokas Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Tämä nyt voisi olla yksi vaihtoehto, ellei käteeni osu muuta islantilaista teosta.

Latvia
Liettua

Norja: Gaute Heivoll - Etten palaisi tuhkaksi

Ruotsi: Ann Rosman - Noitavasara

Tanska: Lotte & Soren Hammer - Kaikella on hintansa

Viro: Mari Saat - Lasnamäen lunastaja

Itä-Eurooppa:

Kaikkein vähiten kiehtova näin etukäteen, mutta voi yllättää. Venäläistä kirjallisuutta haluan lukea enemmänkin, mutta olisihan se toisaalta aika mehevä kokeilla laajemmalla otannalla Itä-Euroopan helmiä. Kuinkahan näitä on vain suomennettu?

Armenia

Azerbaidzan

Georgia

Kazakstan

Moldova

Ukraina

Valko-Venäjä

Venäjä: Ljudmila Ulitskaja - Medeia ja hänen lapsensa, Vladimir Nabokov: Naurua pimeässä

Etelä-Eurooppa:

Albania: Anilda Ibrahimi - Punainen morsian

Andorra

Bosnia ja Hertsegovina

Bulgaria

Espanja

Italia: Italo Calvino - Halkaistu varakreivi

Kreikka

Kroatia

Kypros

Makedonia

Malta

Monaco

Montenegro

Portugali

Romania

San Marino

Serbia

Slovenia

Turkki: Elif Shafak - Kirottu Istanbul

Vatikaani

Länsi-Eurooppa:

Alankomaat

Belgia

Irlanti: John Boyne: Nooa notkoniitty karkaa kotoa

Iso-Britannia: Ian McEwan - Sementtipuutarha

Luxemburg

Ranska: Claire Castillon - Kuplissa, Blain & Lanzax - Ulkoministeriö, Jean-Louis
Fournier: Isä, mihin mennään?

Keski-Eurooppa:

Itävalta: Elfriede Jelinek: Halu

Liechtenstein

Puola:

Saksa: Stefan Moster - Nelikätisen soiton mahdottomuus, Adnrea Maria Schenkel: Hiljainen kylä, Andrea Maria Schenkel - Bunkkeri

Slovakia

Sveitsi

Tsekki

Unkari: György Spiró - Kevätnäyttely, Kristina Tóth - Viivakoodit

So American -haaste:

Toinen haaste, johon osallistun on myös lähtöisin Kirjavan kammarin Karoliinan kekseliäästä päänupista. Tästä haasteesta olen lopulta kaikista innostunein, sillä olen lukenut vähemmän amerikkalaista kirjallisuutta.

Lähden haastamaan itseäni lähinnä alahaasteella "kategoria", jossa on tarkoitus lukea eri osioista teoksia mahdollisimman paljon. En ole niinkään kiinnostunut lukemaan teoksia osavaltioittain vaan haluan keskittyä nyt klassikoihin.

Kerään itselleni tähän muistiin kiinnostavimmat kategoriat ja lukuvinkit. Jokaisesta osiosta täytyy lukea kolme teosta, jotta kategoria voidaan katsoa suoritetuksi.

Kategorioita voi (yrittää) suorittaa yhden taiuseampia. Yhdellä teoksella voi osallistua useisiin kategorioihin. Kategoriatovat seuraavat (kunkin alla on lueteltu lähinnä suomennettujaesimerkkikirjailjoita ja/tai -teoksia, jotka eivät ole millään muotoa sitoviatai ainoita mahdollisuuksia ko. kategorioiden suorittamiseksi)

Alakategoriat:

"The Lost Generation" + Depression-era (3)

Kategoria on suoritettu, jos on lukenut vuoden 2012aikana vähintään kolme yhdysvaltalaista kaunokirjallista teosta, jotka onkirjoitettu/julkaistu maailmansotien välisenä aikana.

F. Scott Fitzgerald: esim. Kultahattu
Ernest Hemingway: esim. Jäähyväisetaseille; Kenelle kellot soivat; Vanhus ja meri
William Faulkner: esim. Ääni ja vimma
John Steinbeck: esim. Vihan hedelmät;Hiiriä ja ihmisiä; Eedenistä itään
Henry Miller: esim. Kravun kääntöpiiri;Kauriin kääntöpiiri

7. Post-World War II Classics (3)

Kategoria on suoritettu, jos on vuoden 2012 aikana lukenut vähintään kolme yhdysvaltalaista kaunokirjallista klassikkoa, jotka on kirjoitettu/julkaistu toisen maailmansodan jälkeen. Klassikon määrittely jää haasteeseen osallistujan tehtäväksi, mutta haaste-emännällä on veto-oikeus. :)

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

Sylvia Plath: Lasikellon alla

Vladimir Nabokov: Lolita, Nauru pimeässä
Joseph Heller: esim. Me sotasankarit
Kurt Vonnegut: esim. Teurastamo 5
John Updike: esim. Jänis-sarja; Noidat
Richard Yates: Revolutionary Road

9. Jewish-American Experience (3)

Kategoria on suoritettu, jos on lukenut vuoden 2012 aikana vähintään kolme yhdysvaltalaisten amerikanjuutalaisten kirjoittamaa tai erityisesti amerikanjuutalaisuutta käsittelevää kaunokirjallista teosta.

Isaac Bashevis Singer (synt. Puolassa): esim. Shosha; Vihassa ja rakkaudessa
Saul Bellow (synt. Kanadassa): esim. Herzog
J.D. Salinger: esim. Sieppari ruispellossa
Norman Mailer: esim. Alastomat ja kuolleet
Philip Roth: esim. Portnoyn tauti; Ihmisen tahra
Richard Powers: esim. Laulut joita lauloimme
Jodi Picoult: esim. Sisareni puolesta; Yhdeksäntoista minuuttia
Melissa Bank: Nyt nappaa!; Täydellinen juttu
Jennifer Weiner: esim. Hyvä sängyssä; Lainakengissä
Nicole Krauss: esim. Rakkauden historia
Paul Auster: esim. New York -trilogia; Sattumuksia Brooklynissa
Michael Chabon: Pittsburghin mysteerit; Wonder Boys
Jonathan Safran Foer: Kaikki valaistuu
Adam Langer: California Avenue
Art Spiegelman: Maus
E.L. Doctorow: esim. Danielin kirja; Marssi
Erich Segal: Love story; Oliverin story
Sidney Sheldon: esim. Sydänyön tuolla puolen; Timanttidynastia; Naamioiden aika
Leon Uris: esim. Exodus

10. Black America (3)

Kategoria on suoritettu, jos on lukenut vuoden 2012 aikana vähintään kolme afroamerikkalaisten kirjoittamaa tai erityisesti afroamerikkalaisuutta käsittelevää kaunokirjallista teosta.

Ralph Waldo Ellison: Näkymätön mies
Richard Wright: Amerikan poika
James Baldwin: esim. Mene ja kerro se vuorilla
Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen
Alex Haley: Juuret
Toni Morrison: esim. Solomonin laulu; Minun kansani, minun rakkaani; Paratiisi
Alice Walker: Häivähdys purppuraa; Meridiaani
Terry McMillan: Haku päällä; Pasmat sekaisin
Kathryn Stockett: Piiat
Sapphire: Precious
Dolen Perkins-Valdez: Wench

11. Immigrant Background (3)

Kategoria on suoritettu, jos on lukenut vuoden 2012 aikana vähintään kolme kaunokirjallista teosta, jotka ovat kirjoittaneet yhdysvaltalaiset maahanmuuttajat tai jotka käsittelevät erityisesti maahanmuuttajuutta Yhdysvalloissa.

Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti; Kaima; Tuore maa
Amy Tan: esim. Ilon ja onnen tarinat; Keittiöjumalan vaimo
Junot Díaz: Drown; Oscar Waon lyhyt ja merkillinen elämä
Oscar Hijuelos: Mambo Kings; Kaunis María
Cecilia Samartin: Senor Peregrino; Nora & amp; Alicia; Kaunis sydän
Susan Abulhawa: Jeninin aamut
Jean Kwok: Käännöksiä
Jamie Ford: Hotelli Panama
Khaled Hosseini: Leijapoika; Tuhat loistavaa aurinkoa
Isabel Allende: esim. Henkien talo; Rouva Fortunan tytär
Siri Hustvedt: esim. Kaikki mitä rakastin; Kesä ilman miehiä
Vladimir Nabokov: esim. Lolita
Patrick deWitt: Sistersin veljekset
Lisa See: esim. Lumikukka ja salainen viuhka; Shanghain tytöt
Téa Obreht: Tiikerin vaimo

12. Southern Fiction (3)

Kategoria on suoritettu, jos on vuoden 2012 aikana lukenut vähintään kolme kaunokirjallista teosta, jotka on kirjoittanut Yhdysvaltojen etelävaltioista kotoisin oleva tai siellä asuva kirjailija, tai jotka sijoittuvat Yhdysvaltojen etelävaltioihin.

Rebecca Wells: esim. Jumalaiset jajasiskot
Kathryn Stockett: Piiat
Fannie Flagg: Fried Green Tomatoes at the Whistle Stop Café
John Berendt: Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa
Sue Monk Kidd: esim. Mehiläisten salaisuudet
Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen
Margaret Mitchell: Tuulen viemää
Pat Conroy: esim. Vuorovetten prinssi
Alice Walker: esim. Häivähdys purppuraa

14. Dirty Realism (3)

Kategoria on suoritettu, jos on lukenut vuoden 2012 aikana vähintään kolme yhdysvaltalaista kaunokirjallista teosta, joiden katsotaan edustavan ns."dirty realismia".

Richard Ford: esim. Roihu; Maan laulu
Tobias Wolff: esim. Tämän pojan elämä
Raymond Carver: esim. Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta; Oikopolkuja
Jonathan Franzen: Muutoksia; Vapaus
Jayne Anne Phillips: Suojelus
Cormac McCarthy: esim. Menetetty maa; Tie

15. Modern Women Writers (5)

Tämä yleiskategoria on suoritettu, jos on vuoden 2012 aikana lukenut vähintään viisi yhdysvaltalaisen naisen kirjoittamaa kaunokirjallista teosta 1950-luvulta tai myöhemmin (huom. hyvin monet yllä olevien kategorioiden esimerkeistä sopivat myös tähän listaan).

Anne Tyler: esim. Päivällinen koti-ikävän ravintolassa; Pyhimys sattuman oikusta; Nooan kompassi
Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo; Hänen varjonsa tarina
Anne Rice: esim. Veren vangitJoyce Carol Oates: esim. Blondi, Haudankaivajan tytär, Kosto: rakkaustarina
Annie Proulx: esim. Laivauutisia; Lyhyt kantama; Näin on hyvä
Elizabeth Kostova: Historiantutkija
Jennifer Egan: Aika suuri hämäys
Vendela Vida: Rakastavat
Marilynne Robinson: esim. Gilead; Kotiin
Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin; Pieni ystävä
Lionel Shriver: esim. Poikani Kevin; Jonnekin pois
Marilyn French: esim. Naistenhuone

16. Modern Men Writers (5)

Tämä yleiskategoria on suoritettu, jos on vuoden 2012 aikana lukenut vähintään viisi yhdysvaltalaisen miehen kirjoittamaa kaunokirjallista teosta 1950-luvulta tai myöhemmin (huom. hyvin monet yllä olevien kategorioiden esimerkeistä sopivat myös tähän listaan).

Don DeLillo: Omegapiste
Tom Wolfe: esim. Turhuuksien rovio
Michael Cunningham: esim. Tunnit; Illan tullen
Ken Kesey: Yksi lensi yli käenpesän
Jeffrey Eugenides: Virgin suicides: Naimapuuhia
John Irving: esim. Kaikki isäni hotellit; Garpin maailma; Viimeinen yö Twisted Riverillä

Vladimir Nabokov: Naurua pimeässä

2012-02-17T15:37:00.002+02:00

Vladimir Nabokov: Naurua pimeässä

Gummerus, 2012

Kamera obskura, 1933

Sivuja: 194

Suomennos: Eila Pennan ja Juhani Jaskari

Kansi: Jenni Noponen

Lyhyesti:

"Elipä kerran Berliinissä, Saksassa, Albinus-niminen mies. Hän oli rikas, arvossapidetty, onnellinen; päivänä muutamana hän hylkäsi vaimonsa nuoren rakastajattaren tähden; hän rakasti; ei saanut vastarakkautta; ja hänen elämänsä päättyi turmioon."

Lolitan sisarteoksena tunnettu, mutta paljon aikaisemmin kirjoitettu Naurua pimeässä on kaiken kaikkiaan briljantti teos. En ole vielä lukenut Lolitaa, joten varsinaisesti en voi ottaa kantaa siihen, että kuinka paljon kirjat todellisuudessa muistuttavat toisiaan, mutta koska Lolita on klassikkoteos, josta lukemattakin tietää väistämättään jotakin, tuntuu että Nabokovilla on joku "juttu" kirjoittaa vanhemman miehen ja nuoren naisen välisistä suhteista. Ainakin hän asettaa hyväksikäytön, röyhkeyden ja häikäilemättömyyden tapettiin kiinni suloisimmalla nastalla. Kuka oikeasti on syyllinen, kun kaikki särkyvät palasiksi?

Aluksi tuntuu epämiellyttävälle nuoren tytön puolesta, sitten säälittää vanha mies, sitten tuntuu että he ansaitsevat toisensa, lopulta näkee hyväksikäyttöä, joka ei katso ikää eikä asemaa. Nerokasta hämmentää henkilöhahmoilla ja samalla kuljettaa tarinaa melko pienellä vaihteella eteenpäin. Kierroksia nostetaan tuomalla kuvioon ylimääräinen mies Rex – täydellinen pari manipuloivalle Margotille – joka nauttii pelaamisesta ja juonittelusta. Voihan Albinus-parka, mikä mahdollisuus hänellä on näiden kahden mestarillisen rahanlypsäjän kanssa. Hän on täydellisen tossukka, nuoren naisen viehkeydestä ja vartalosta hullaantuneena ja vietävissä, eikä käy edes vilkaisemassa taakse jättämäänsä perhettä. Mikä vääryys! Vaikka toisaalta siinä käy himoon lankeemus ja synninpalkka käsi kädessä.

Huomaan nyt tätä kirjoittaessani, että minulla ei ole oikeastaan minkäänlaista mielikuvaa siitä, miltä Margot oikeastaan näyttää. Tiedän vain hänen olevan upea ja kiitän siitä, että kerronnan soljuvuus on vienyt minut niin tarinan imuun, etten muista missään vaiheessa lukeneeni tarkkoja ulkonäkökuvauksia. Hän on mielikuvissani vapaasti juuri niin narttumaisen näköinen kuin vain osaan kuvitella. Olen lukiessa rakentanut vapaasti henkilöhahmojen ja miljöön mielessäni, enkä muista että itse teos olisi kuvailullaan minua tähän lopputulokseen johdatellut. Muistan tunnelman ja lukemisesta heränneet tuntemukset, mutta olen mielikuvitus apukeinonani rakentanut eräänlaisen Naurua pimeässä -elokuvan lukemisen aikana. Rex mielikuvissani muistuttaa silti erehdyttävästi Nabokovia itseään.

Jenni Noponen on tehnyt tähän uusintapainokseen kiinnostavan kannen, se viehättää kädessä heti, mutta lopulta vasta teoksen lukemisen jälkeen sen kuvallisuus myös avautuu. Gummerus panostaa usein kauniiseen ulkoasuun, joka ulottuu myös teosten sisuksiin. Sisältä löytyy heti Nabokovin hurmurikuva ja tietoa kirjailijasta.

Suosittelen teosta niille, jotka haluavat nauttia hyvästä tarinasta, häikäilemättömistä henkilöhahmoista, pettymyksen ja kiihkon salaliitosta, pakkomielteen ympärille kierretystä huumorista, sokeaksi tekevästä rakkaudesta, uudelleen järjestetystä vallanjaosta ja ennen kaikkea loistavasta kirjallisuudesta.

Miten luet: Romantiikka kirjallisuudessa

2012-02-14T07:51:00.000+02:00

Päivän teemaan sopivasti virittelen keskustelua romantiikasta (ja ystävyydestä) kirjallisuudessa. Huomasin nimittäin tätä aihetta miettiessäni ja omaa kirjahyllyäni tuijottaessani, etten lue kovinkaan paljon niin sanotusti romanttisesti luokiteltavaa kirjallisuutta. Melkein kaikki kirjathan käsittelevät jollain tavalla rakkautta, joten on minulla tietysti oma käsitykseni romantiikasta kirjallisuudessa, mutta varsinaisesti Austen-syksyni jälkeen en ole muistaakseni mitään kauhean romanttista lukenut.

Millainen romanttisuus tai romantiikka puree sinuun lukijana? Historiallinen romaani, kielletyt rakkaudet, tosipohjaiset kertomukset rakastavaisten vaikeuksista? Eroottisuus, tabut, salaperäiset kohtaamiset? Onnelliset loput vaiko suhde, joka loppuu mahdottomana? Meneekö makusi enemmän Romeon ja Julian vaiko Lolitan suuntaan, mitä tulee rakkaussuhteiden kuvaamiseen kirjallisuudessa? Kärkevät esimerkit, mutta kaikkea mahtuu rakkauteen. Surua, onnea, kiellettyä ja raadollista. Epämukavaa!

Romantiikalla on minun korviini jotenkin hömpähtävä kaiku, enkä tunnista/tunnusta lukevani erityisen romanttista kirjallisuutta. Rakkautta saa olla vaikka kuinka paljon, mutta siinä täytyy olla aina jotain särmää ja sotkua (enkä väitä etteikö perinteisessä romantikan lajissa tätä olisikin) ja mieluusti jotain todella yllättävää. Pidän valtavasti Austenin teoksista ja voisin lukea lisääkin tuon aikakauden kirjallisuutta. Kotimaisia romantiikan ajan teoksia olen lukenut kirjallisuuden opintojen alkuvaiheessa, esim. Kalevalan, Seitsemän veljestä, Vänrikki Stoolin tarinat. Romantiikka tuntuu periodistaan ja lajimääritelmistään huolimatta silti yhdistyvän mielessäni sanana nykyaikaiseen kioskikirjallisuuteen, joka ei kiinnosta minua yhtään.

Olen siis leimannut romantiikan mielikuvieni tähden jotenkin halpana ja viihdyttävänä, mutta onko se sitä oikeasti? Millainen kirjallisuus tulee mieleesi, kun puhutaan romantiikasta? Entä rakkaudesta? Ystävänpäivän kunniaksi on kiinnostavaa avata myös ystävyyttä kirjallisuudessa.

Millainen on mielestäsi hyvä esimerkki ja arkkityyppi ystävyyttä käsittelevistä kirjoista? Mieleeni tulee enemmän nuortenkirjoja tai teoksia, jossa kuvataan ystävyyttä eläimen kanssa. Mutta toivon, että teiltä löytyy joku erinomainen esimerkki aikuisten kirjallisuuden puolelta, josta tulee heti mieleen ystävyys.

Sana on jälleen vapaa! Kirjanystävät, millainen on ystävänpäivänkirjasi? Millaista romantiikkaa tai ystävyyttä löytyy juuri nyt kesken olevasta teoksestasi? Itse luen juuri dekkaria, enkä oikeastaan voi sanoa, että siinä on tähän mennessä minkäänlaista ystävyydenkuvausta. Lähinnä ihmiset toimivat yhdessä työn ja olosuhteiden pakosta. Jonkinmoinen rakkaus on varmasti lopulta murhan motiivina, mutta sitä en varmasti vielä tiedä, koska teos on kesken.

Andrea Maria Schenkel: Hiljainen kylä

2012-02-12T22:05:00.003+02:00

Andrea Maria Schenkel: Hiljainen kylä
Gummerus, 2009
Tannöd, 2005
Suomennos: Leena Vallisaari
Lyhyesti: Todelliseen, yhä selvittämättömään veritekoon pohjautuva rikosromaani hiljaisesta maalaiskylästä, jonka kyläläiset eivät osaa olla hiljaa. Kiinnostava rakenne on viedä kaiken huomion, vaikka kyllä tästä tarinasta kunnon dekkarin ystävä voi nauttia.

Luin vähän aikaa sitten Andrea Maria Schenkelin Bunkkerin, ja kommenteissa Leena suositteli tätä Hiljaista kylää Schenkelin parhaana teoksena. Löysin sopivasti teoksen kirjaston poistomyyntipöydältä ja luin sen hyytävälle dekkarille sopivissa olosuhteissa, keskellä yötä valvoessa, vain pieni lamppu värähdellen muistuttamassa sivistyksestä.

Pieni saksalainen kylä vuonna 1955. Sodasta on kymmenen vuotta, tapahtumat ja epäluulot elävät silti vielä tiukasti kaikissa. Kuitenkin monet ovat uskaltaneet hengähtää, sillä pahin tuntuu olevan takana. Kunnes eräänä päivänä naapurit löytävät Tannödin maatilan väen raa'asti murhattuna navetasta. Kukaan kylässä ei tunnu pitävän uhreista, mutta lopulta kuka voisi toivoa moista kohtaloa edes pahimmille vihamiehilleen?

Hiljainen kylä on saksattaren esikoinen ja tekee kunniaa lajilleen. Teos koostuu kaikkitietävän kertojan puheenvuoroista ja kyläläisten todistajanlausunnoista. Näiden pienten kuvauksien kautta avartuu lopulta erään hirmuisen päivän tapahtumat, kyläläiset antavat tiedonmuruja sieltä täältä rakentaen lukijalle kuvaa toisistaan ja itsestään. Kukaan ei tekstissä kysele eikä kuulustele heitä, mutta tapa miten he puhuvat tuo tunteen siitä, että he keskustelevat tapauksesta lukijan kanssa. Dialogia ei kuitenkaan ole, ja tuntematon kertoja verhottaa tarinaa mystisyydellä.

Minua viehätti erityisesti murhatapausta tutkivan poliisin poissaolo ja kyläläisten erilaiset äänet. Schenkel ei varsinaisesti kuvaile kyläläisiä, vaan antaa heidän omintakeisten puhetapojen ja sanavalintojen tehdä tehtävänsä. Vanha nainen puhuu hyvin eritavalla kuin pieni lapsi, pappi, pormestari tai piikatyttö. Moniäänisyydestä on hyötyä, sillä aina jollakin on jotain sellaista tietoa, mitä toisella ei ole. Pala palalta koko tapaus paljastuu ja vaikka kukaan ei tunnu välittävän itse uhreista, on koko perhettä kohdannut murhasarja sellainen tapaus kylässä, että jokaisella on siihen sanansa sanottavana.

Hiljainen kylä on täynnä uskonnollisia elementtejä, tekstin sekaan on sijoitettu pätkiä rukouksista, jotka ovat hyvin toisteisia mantroja. Niistä tulee tekstiin itsessään mielenkiintoista kontrastia, kun ne tuntuvat hyvin monotonisilta ääniltä, hokemilta kirkoissa, sanoista kaiken kansan huulilla. Sitten kuitenkin teos vilisee eri henkilöhahmoja, joilla kaikilla on uniikki oma äänensä. Monet tällaiset tyylittelyt nostavat teoksen kirjallista kiinnostavutta.

Mikä löytämisen ilo tunnistaa murhaaja ennen kuin se lopulta kirjassa paljastuu!
Kokeile ihmeessä, tunnistatko todistajanlausunnosta juuri murhaajan sanat, vaikka hän yrittää – luonnollisesti – tekonsa peitellä.

Lainan päivä

2012-02-08T08:11:00.000+02:00

Tänään 8.2 vietetään kirjastoissa Lainan päivää. Ainakin Helsingissä on tänään mahdollista noutaa varauksensa ilman varausmaksua. Joissakin kirjastoissa, esimerkiksi kotiseutuni kunnankirjastossa Kolarissa, saatetaan antaa sakkomaksuja anteeksi. Mutta näkyy päivä kirjastoissa muutenkin kuin rahan kautta. Ympäri Suomen kirjastoja päivää juhlistetaan erilaisin tapahtumin, kirjailijavieraiden ja yleisötapahtumin. Kirjastoseuran sivuilta kannattaa vilkaista oman alueen tapahtumavinkit.

Yhteisöllinen lukeminen – lukupiirit, kirjavinkkaus ja kirjakeskustelut netissä – kasvattaa koko ajan suosiotaan. Siksipä Lainan päivän tämän vuoden motto on Lue ja kerro! Kirjastot eri puolilla Suomea järjestävät teemaan liittyvää ohjelmaa.
Lainan päivä on kirjastojen PR-päivä, jonka tarkoituksena on tuoda esiin kirjastoammattilaisten osaamista, kirjastojen monipuolisia palveluita ja itse kirjastoa toimintaympäristönä. (Kirjastoseura)

Kirjasto 10:ssä järjestetään tänään Lue & Kerro -tapahtuma. Olen itse siellä blogikollegani Salla Brunoun (Sallan lukupäiväkirja) puhumassa kirjapaneelissa yhteisöllisestä lukemisesta. Mukana on myös kaksi palkittua kirjailijaa (12 -osumaa voittajista) ja kirjastoammattilaiset Matti Järvinen ja Laura Norris. Keskustelua vetää Jukka Relander.

Ennen keskustelua paljastetaan Helsingin kaupunginkirjaston uuden kirjallisuuspalkinto 12-osumaa voittaja.
Palkinto myönnetään nyt ensimmäistä kertaa ja sen tarkoituksena on nostaa vuosittain esiin kiinnostavia ja tunteita herättäviä, myös vähemmän julkisuudessa olleita teoksia

Jännittäähän se taas osallistua kirjapaneeliin, mutta kovin väärin ei siellä voi vastata, sillä lukemiseen ei ole oikeita kyllä ja ei -vastauksia. Puhumme siellä Sallan kanssa kirjablogien vaikutuksesta tähän yhteisölliseen lukemiseen ja vuorovaikutukseen, ja kyllä kirjablogeista juttua riittää. Varsinkin kun tahti tuntuu vain nopeutuvan ja kirjablogien esiinmarssi on todella alkanut. Mikä tahansa väylä, joka saa meidät kaikki nauttimaan lukemisesta on mielestäni ihmisille hyväksi. =)

Miten sinä vietät Lainan päivää? Aiotko käydä kuuntelemassa kirjailijoita tai muuten vain vierailemassa kirjastossa?

Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus

2012-02-03T12:44:00.001+02:00

Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus
Die Unmöglichkeit der vierhändigen Spiels, 2009
Siltala, 2011
Suomentaja: Helen Moster
Sivuja: 526
Kansi: M-L Muukka
Lyhyesti: Mahtipontinen, monikerroksinen romaani musiikista, eriytymisestä ja jälleenlöytämisestä, pysähtymisestä ja pakenemisesta. Kasvaa loppua kohden lunastamaan kaikki odotukset, eikä psykologinen tarkkuus lässähdä lukijan toiveita täyttäessä. Kertakaikkisen ihana!

”Eikö olekin kaunista? sanoi Madeleine.
Surullista.
Kirjallisuudessa se on sama asia.
Vain surullinen on kaunista?
Niin. Ei. En tiedä. Tai voihan sen sanoa että: vain surullinen lohduttaa.”

Kirjoitin aiemmin kirjallisuuden tuomasta lohdusta ja millainen merkitys lukemisella on itselleni. Lukunautintoa edesauttaa moni asia, mutta teoksen tuoma lohtu on itselleni yksi merkittävimmistä. On oikeasti sisintä lämmittävää löytää tässä kirjojen suurkulutusvimmassa teos, joka oikeasti pysäyttää ja koskettaa. Pidän hyvin laajalla skaalalla erityylisistä kirjoista, olen helposti mukautuva lukija ja kuuntelija eri tarinoiden äärellä. Janoan silti aina uudelleen sitä tietynlaista kosketusta tekstiin, tunnetta, että jokin todella sisimmässä liikahtaa. Näin käy onneksi silloin tällöin ja koska olin niin vaikuttunut Nelikätisen soiton mahdottomuudesta, pystyn purkamaan lukukokemusta blogiini vasta kuukauden lukemisen jälkeen.

Suomalaisen kirjallisuuden saksantajan Stefan Mosterin esikoiskirja on monimerkityksinen jättiläinen. Se kasvaa lukiessa vielä kokoaan suuremmaksi, isoksi risteilyalukseksi, jossa mukana matkustaa koko nyky-Saksa pienoiskoossa. Kuten jättimäisessä laivassa on lukuisia erilaisia hyttejä ja sokkeloisia käytäviä, niin myös teos on täynnä päällekäin rakentuvia merkityksiä.

On päätarinalinja, joka kertoo äidistä ja pojasta. On sivujuonteita, joissa kommentoidaan yläluokan ja alaluokan oloja laivan eri kerroksissa. On taso, jossa yhdistyy vanha DDR modernimpaan Saksaan. On musiikki, kirjallisuus ja kulttuurihistoria. On teoksen sisäinen maailma, sen moraalinen ja empaattinen taso, joka kommentoi henkilöhahmojen kautta kaikille tuttuja, riipiviä tunteita, vaikeutta päästä toista ihmistä lähelle, vieraantumisen ja uudelleenlöytämisen kaihoa, tuskaa. Sitten on vielä lukijan oma lataus, kaikki ne merkitykset, joita Mosterin tarkka kuvaus herättää. Miten tekstin ääreltä ei voi paeta, vaikka juuri se teema toistuu ja toistuu aaltojen iskiessä risteilyaluksen kylkiä pitkin.

Almut ja Sebastian Schäfer ovat äiti ja poika. He vuorottelevat tarinan kertojina, mutta tahtipuikkoja taustalla heiluttelee entinen Stasi-upseeri ja risteilyaluksen henkilöstöpäällikkö Bernd Gaus, joka on kutsunut nämä toisistaan vieraantuneet perheenjäsenet samaan laivaan töihin. Almut toimii laivassa psykologina ja Sebastian pianistina. Äidin sairaanloinen takertuvaisuus tukahdutti pojan, joka on lähtenyt kotoaan pakoon kiinnikasvamista.

Moster yhdistää upeasti musiikin kolmen keskushenkilön luonteenpiirteisiin. Almut ei ymmärrä Sebastianin halua soittaa kurittomasti, rajoja rikkoen, nuottien ulkopuolelta. Hänen oma soittonsa on hallittua, Sebastianin irtautumista konventioista. Bernd Gausin päivittäinen soitto Almutin työhuoneessa on pöyhkeää, tilansa ottavaa ja täynnä tarinoita, joiden yksityiskohdissa toistuu vaatimus säntillisyys ja tarkkaavaisuus. Hän voi jopa esittää Almutille kompakysymyksiä tarkistaakseen, että häntä todellakin kuunnellaan.

Palaan alun lainaukseen. Vain surullinenko kirjallisuudessa lohduttaa? Minua lohduttaa yhteiskuntaa arvottava kommentointi, joka ei sorru paasaukseen. Kaunis, ihmisyyttä inhimillistävä tarina, joka ei sorru sosiaalipornoon. Tarkasti kuvaileva kieli, joka on yhtä aikaa kaunista, mutta niin todellista, ettei tekstin ääreltä pääse irtoutumaan. Ajatuksia herättävä, maailmaa selittävää, tärkeää. Lukeminen tuntuu lukemiselta, eikä teoksen parissa viihtyminen vertaudu helppolukuisuuteen, sanan ikävässä merkityksessä. Missään nimessä Mosterin kirja ei ole raskassoutuinen, vaan paatti kulkee aalloilla kuin teoksen pianonsoitto. Almutin käsissä varmemmin, Sebastianin myötä uhkarohkeammin.

Kuten Ilse, myös minäkin haluaisin vain lukea vain tällaisia kirjoja. Kuten Katja, koin tämän olevan ihmisarvoa kunnioittava romaani. Kuten Arja, ajattelin, että äidin ja pojan väistämättä tapahtuva kohtaaminen lopussa oli kirjan huippukohta, johon koko alku tähtäsi ja jota loppu selitti.

Tammikuun luetut

2012-02-01T19:37:00.000+02:00

Olin tammikuussa vielä ensimmäisen viikon joululoman vietossa Lapissa ja nyt helmikuun alussa lomasta tuntuu olevan ikuisuus. Tammikuu meni nopeasti, sillä olin luvannut itselleni, että tekisin gradua. Sen sijaan paikkailin vielä vähän mokonturkkia asian suhteen ja keskityin töihin. En ole blogissani kertonutkaan, että jouduin vaihtamaan aihetta lennosta, sillä aiempi aiheeni Eeva Kilven Elämä edestakaisin teoksen nostalgiasta oli jo käytetty ja aiheesta palautettiin juuri gradu (kuulin tästä erittäin myöhään) ja kaikki kirjoittamani meni siltä osin hukkaan. Piti sitten lennosta keksiä uusi aihe ja isäni ehdotti (myös tätini ja siskoni olivat ajatelleet tätä aihetta) että tekisin Rosa Liksomin Hytti nro 6 -teoksesta graduni, koska teos on niin uusi, eikä näin ollen kukaan voi olla tekemässä juuri siitä samasta aiheesta gradua.

Helmikuussa siis alkaa siis täysi tohina, sillä olen aikatauluista myöhässä ja toivon, että ehtisin silti vielä lukea myös ihan omaksi huviksenikin. Lueskelen kuitenkin myös venäläisiä kirjoja, sillä aion keskittyä neuvostonostalgiaan. Tuntuu vähän huteralle edes kirjoittaa tästä, kun uusi työni on niin alussa, mutta gambaree, Hanna.

Gradujorinoista kuukauden luettuihin. Kirjat eivät ole lukemisjärjestyksessä, sillä muistin aloittaa taas luettujen listaamisen vasta lomatunnelmien haihduttua. Jos en ehdi helmikuussa lukea kauheasti muita kuin työ- ja opiskelukirjoja, niin ainakin minulla on vielä tammikuun luettuja blogattavana. Pakkasia on vielä edessä, joten kaikki syyt käpertyä sisälle lukemaan vain jatkuvat.

Matkustin kirjojen matkassa ihan täällä kotimaassa, sitten lisäksi Unkarissa, Neuvostoliitossa, Yhdysvalloissa, Isossa-Britanniassa, Israelissa, Ranskassa, "jossain" Lähi-Idässä, Saksassa (useasti näköjään) sekä Kanadassa.

1. Tuomas Vimma: Raksa (Gummerus, 2011)
2. György Spiró: Kevätnäyttely (Avain, 2012)
3. Rosa Liksom: Hytti nro 6 (Wsoy, 2011)
4. Kari Hotakainen: Jumalan sana (Siltala, 2012)
5. Ian McEwan: Sementtipuutarha (Otava, 2009)
6. Andrea Maria Schenkel: Bunkkeri (Gummerus, 2010)
7. Seija Vilén: Pohjan akka (Avain, 2012)
8. Emma Donoghue: Huone (Tammi, 2012)
9. Anni Sinnemäki: Sokeana hetkenä (Nemo, 2003)
10. Joel Haahtela: Traumbach (Otava, 2012)
11. Heinrich Böll: Tohtori Murken kootut tauot ja muita satiireja (Otava, 1962)

Luetut sarjakuvakertomukset:
1. Craig Thompson: Habibi (2011)
2. Blain & Lanzac: Ulkoministeriö (Wsoy, 2012)
3. Rutu Modan: Exit Wounds (2007)
4. Jame Sturm: Market Day (2010)
5. Bryan Talbot: Tuhman rotan tarina (Jalava, 1999)
6. Michel Rabagliati: Paul Has a Summer Job (2002)
7. Michel Rabagliati: Paul Moves Out (2005)
8. Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol.1 (2010)

Blogistanian Globalia

2012-02-01T10:01:00.000+02:00

Osallistuin aiemmin alkuvuodesta kirjabloggaajien Finlandia-raatiin, joka oli mielenkiintoinen ja hyväntuulinen kisa viime vuoden parhaasta kotimaisesta teoksesta. Kirjavan kammarin Karoliina innostui järjestämään vastaavanlaisen kisan käännöskirjoille, joten tässä ovat minun ehdokkaani taistelemaan parhaasta käännöskirjasta. Jätin pois ne käännöskirjat, joita olen itse ollut toimittamassa, sillä niihin on muodostunut muita tärkeämpi suhde jo itse tekoprosessin tähden. En kuitenkaan halua nostaa nyt niitä kirjoja ehdokasasetteluun, koska ne olen lukenut myös useamman kerran, kun kaikki muut teokset olen lukenut vain kerran.

Lainaan kisakutsua:
"Saamme Suomessa nauttia laajasta ja monipuolisesta käännöskirjatarjonnasta, kiitos kustantajien ja taitavien kääntäjien. Käännöskirjallisuus on meille lukijoille tärkeä ikkuna muuhun maailmaan.

Käännöskirjallisuus ei kuitenkaan pääse mediassa esille samoissa mitoissa kuin kotimaiset teokset - johtuen esimerkiksi sopivien kirjallisuuskilpailuiden puutteesta. Suomalaiset kirjabloggaajat haluavat pyrkiä muuttamaan tilannetta, sillä myös ulkomainen ja käännetty kirjallisuus, sen kustantamisesta päättävät tahot sekä ansioituneet kääntäjät ansaitsevat tunnustusta ja näkyvyyttä."

Oma ehdokaslistani:
Daniel Glattauer: Kun pohjoistuuli puhaltaa (Atena, 2011)
- Luin yhdessä yössä, ihanan kevyenrosoinen ja vetävästi toteutettu tarina. Odotan jo kovasti jatko-osaa.
Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet (Siltala, 2011)
- Mullisti täysin kiinnostukseni venäläistä kirjallisuutta kohtaan. Upea novellikokoelma, ja keväällä saamme nauttia kirjailijalta lisää käännöksiä.
Daniel Kehlman: Maine (Tammi, 2011)
- Jäänyt kutkuttamaan mieltä kivasti ja oli viime vuoden keltaisen kirjaston lukukokemuksistani paras. Se oli myös opettavainen lukukokemus siitä, mitä oikeastaan tarkoittaa romaani.
Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus (Siltala, 2011) (arvio tulossa)
- En ole pystynyt kirjoittamaan vielä arviota, sillä sulattelen vielä teosta. Yksi parhaista lukukokemuksistani viime vuodelta.
Li Kunwu: Isän aika - Minun Kiinani (Wsoy, 2011)
-Tällekin odotan jatko-osaa. Ensimmäinen kiinalainen sarjakuvaromaanini ja pidin omaelämäkerrallisesta ja yhteiskunnallisesta näkökulmasta sekä historian siivistä.
Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana (Otava, 2011)
- Mosterin kirjan ohella yksi parhaista viime vuoden käännöskirjoista, jonka olen lukenut. Upea novellikokoelma ja nostin tämän teoksen myös matkakirjavinkkinä esiin.

Kisa ratkeaa huomenna torstaina 2.2.

Blain & Lanzac: Ulkoministeriö

2012-01-29T19:17:00.003+02:00

Ulkoministeriö - Diplomaattisia merkintöjä
Käsikirjoitus: Abel Lanzac (salanimi)
Piirrokset ja käsikirjoitus: Christophe Blain
Suomentanut: Saara Pääkkönen
Wsoy, 2012
Quai d'Orsay 1 - Chroniques diblomatiques
Genre: Yhteiskunnallinen sarjakuva

Näin vaalien alla on ihan hyvä olla kiinnostunut politiikasta ja sopivasti luettavaksi päätyi ranskalaiskaksikon ulkoministeriöön sijoittuva sarjakuva Ulkoministeriö. Olen lukenut aiemmin Blainin Maalari ja merirosvo -albumisarjaa ja pidän valtavasti hänen piirrostyylistään. Harmikseni kyseinen albumisarja on kesken, enkä tiedä, koska jatkoa sarjalle on tulossa. Varsinkin kun nyt tämä kotimaassaan Ranskassa huikean myyntimenestyksen saavuttanut sarja on kesken ja vasta kaksi osaa on ilmestynyt.

Ulkoministeriöön on palkattu nuori puheidenkirjoittaja, jonka kautta koko mieletön asioiden ja sotkujen sekamelska näytetään. Hän on tavallaan päähenkilö, sillä hänen kanssaan käydyissä dialogeissa kaikkien ministeriön työntekijöiden ajatukset näkyvät. Ulkoministeri vie kuitenkin suurimman huomion, sillä hänen puheensa täyttää ruudut vieden näin sekä lukijan, että muiden henkilöhahmojen keskittymisen osakseen.

Puheenkirjoittajan urakka ei ole helppo, sillä ulkoministerin ja muiden virkamiesten ohjeet ovat keskenään ristiriitaisia ja usein myös täysin kryptisiä yläkäsitteitä, joista on vaikea saada tolkkua. Useita versioita tehdään ja kaikilla eri alueiden erikoisosaajilla on omat intressinsä saada heitä liikuttavia tietoja puheisiin lisättyä.

Tätä pomputusta kutsutaan talossa "kabinettien seksuaalisuudeksi" ja "sillä tavalla meillä rakastellaan", kun sanotaan yhtä, vaikka oikeasti tarkoitetaan toista.

Ulkoministeri haluaa Euroopan ihmisoikeuskomission tapaamiseen erityisen painavan puheenvuoron, mutta ei kelpuuta mitään versioita. Hän huutelee erilaisia adjektiiveja ja synonyymeja ohjeiksi, mutta kukaan ei tunnu tietävän, että miten puhetta pitäisi parantaa. Koomista sekasotkua asioista, jotka pyörivät poliittisessa keskustelussa kaiken aikaa. Koko ajan pitäisi olla jotain mieltä, mutta ei liian vahvasti, ettei synny selkkausta toiseen suuntaan. Ulkoministeri on rohkea ja toisinaan tavattoman kyllästynyt puhumaan tärkeistä asioista yleisen linjan mukaisesti. Hän ei arvosta juurikaan pääministeriä eikä presidenttiä, mutta ei myöskään välitä miettä Saksan ja Ranskan suhteita, Natoa tai entisten siirtomaiden kriisitilanteiden selvittämistä maltilla.

Kiireen, sekasotkun ja asioiden päällekäisyyden tunnetta lisää se, että tapahtumat etenevät vauhdikkaasti. Pääministeriä ympäröi alinomaan vauhtiviivat, sillä hän heiluttaa käsiään kiivaasti komentaen alaisiaan. Mielenkiintoista, että teos perustuu Ranskan ulkoministeriön entisen virkamiehen (salanimeltään Abel Lanzac) kertomiin tarinoihin. Kuinkahan paljon oikeasti ulkoministeriöissä joudutaan kaiken aikaa priorisoimaan kriisejä ja kokouksia. Turvatako kansalaisten elinolot kupruilevassa entisessä siirtomaassa vai pitäisikö keskittyä valtiovierailuihin ja kansainvälisiin suhteisiin? Kuinka paljon puheenkirjoittajat joutuvat toimimaan ajatustenlukijoina?

Yhteiskunnallinen reipas ote houkuttaa lukemaan myös loput tulevat osat.

Emma Donoghue: Huone

2012-01-28T14:15:00.000+02:00

Emma Donoghue: Huone
Tammi, 2012
Alkuteos: Room 2010
Sivuja: 323
Suomennos: Sari Karhulahti
Lyhyesti: Psykologinen lukuromaani pitää otteessaan, vaikka lapsikertojan epäuskottavuus ja epäjohdonmukainen kehitys vie teokselta uskottavuutta.

Katso ympärilläsi olevaa huonetta, se on luultavasti täynnä erilaisia tavaroita. Ainakin siellä täytyy olla nettiyhteys, koska pystyt lukemaan tätä arviotani. Se on toivon mukaan viihtyisä ja nautit olostasi. Entä jos sinulla ei olisi mitään muuta kuin se huone, se olisi riisuttu mahdollisuuksista ottaa yhteyttä ulkopuoliseen maailmaan, ovi olisi lukossa ja sinulla olisi vain muutama kirja ja televisio tarjoamassa pakoreittiä piinaavasta todellisuudesta. Lisäksi sinulla on huoneessa pieni lapsi ja vain rajalliset mahdollisuudet kasvattaa ja kouluttaa häntä. Olet riippuvainen sieppaajastasi, jota joudut mielistelemään ja nöyristelemään pystyäksesi turvaamaan lapsesi senkaltaisissa oloissa olevat elämisen raamit.

Näihin kehyksiin Emma Donoghue kasvattaa romaaninsa Huone. Se on ahdistavan kiinnostava tarina äidistä ja 5-vuotiaasta Jackista, joka toimii teoksen kertojana. Teoksen idea on todella jännittävä ja psykologinen näkökulma on otettu hyvin mukaan: miten äiti kasvattaa lapsena ääriolosuhteissa. Vaikka lukiessani mietin, kuinka paljon tämä muistuttaa viimeaikoina tapahtuneita paljastuksia nuorista tytöistä, jotka joutuvat isänsä tai muun hullun sieppaamiksi ja ovat pakotettuja elämään pienissä tiloissa kymmeniä vuosia, ei teos silti ratsastanut skandaaleilla, vain ihmisen perimmäisellä toivon tunteella. Kuka tahansa haluaa, että Äidille ja Jackille käy hyvin. En ollut mitenkään haltioitunut Huoneesta, mutta ymmärrän sen vetovoiman ja ansiot. Olen lukenut valtavasti kehuvia arvioita, mutta myös niitä, joissa ei täysin varauksetta heittäydytty teoksen pauloihin.

Tarinan kliimaksi tapahtuu teoksen puolivälissä, mikä jakaa Huoneen kahteen osaan. Aika huoneessa ja aika ulkopuolella. Monet ovat viehättyneet enemmän alkuosan intensiivisyydestä. Minua kiehtoi teoksessa psykologinen puoli, joka tulee näkyville parhaiten silloin kun poikkeava käytös asettuu kontrastiin niin sanotuissa normioloissa. Alkuosa tuntui lopulta aika monotoniselta, kuin kirjailija olisi miettinyt, että "mitäköhän kaikkea erilaista yhdessä huoneessa voisi tehdä päivä toisensa jälkeen". Kymmenien vain vähän muuttuvien päivien läpikäyminen tuntui tylsältä melko nopeasti. Ymmärrän tarkoituksen, mutta tässä olisi ollut myös tiivistämisen varaa.

Kirjaa ei voi silti jättää kesken, sillä monenlaista koukkua Donoghue on silti saanut teokseensa upotettua. Lapsikertoja tuo teokseen oman erityispiirteensä, sillä ainoastaan dialogeissa on mahdollista kuulla aikuisten mielipiteitä asioista. Jackin uskottavuudesta voidaan olla montaa eri mieltä, mutta puhtaasti henkilöhahmona tämän tarinan puitteissa Jack tuntui erittäin epäuskottavalle. Hän on välillä erittäin kypsä ajattelija, ymmärtää abstraktisia asioita ikäisekseen poikkeuksellisen hyvin, hän esimerkiksi tunnistaa äänivaihtelusta, milloin hänelle täysin vieras ihminen lainaa jotain runoa, mutta ei ymmärrä, koska häntä puhutellaan suoraan. Olen ymmärtänyt, että alkuperäisessä, englanninkielisessä versiossa Jackin kielitaito on huolimattompaa kuin lukemassani käännöksessä, jonka tarkoitus on varmasti vahvistaa sitä vaikutelmaa, että Jack on elänyt koko ikänsä eristyksissä muusta maailmasta, eikä ymmärrä, että on olemassa mitään Huoneen ulkopuolista elämää. Silti hänelle ei tuota mitään vaikeuksia ymmärtää negatiivisia lukuja, hyödyntää uusia oppimiaan sanoja täysin eri kontekstissa ja symbolina heidän kokemilleen asioille, hän on kuin savant-lapsi, jonka Donoghue pakottaa normaalin epänormaaliksi pojaksi. Kuin kuka tahansa lapsi epänormaaleissa oloissa, paitsi ettei Jack ole kuin kuka tahansa lapsi.

Hänen äitinsä kyllä korjaa toisinaan Jackin puhetta ja opettaa yhdessä muutaman kirjan ja televisio-ohjelmien kautta kaiken, mitä Jack tietää maailmasta. Voisin jatkaa rivikaupalla avautumista siitä Jackin hahmosta, mutta se ei kyllä tee oikeutta teokselle. Jossain vaiheessa sitä kuitenkin antaa anteeksi, että lopulta kaikki kehittyminen, separaatiotunteiden käsittely ja selvityminen tapahtuvat varsin nopeassa tahdissa.

Lainaan Katjan blogista loppuun hyvän tiivistyksen, joka kertoo motkotuksistani huolimatta lukukokemuksestani paljon: "Huone ei ole mikään merkkiteos, mutta se on tarina siitä, miten ihminen voi aidon ja pyyteettömän (äidin)rakkauden ansiosta kokea mitä kauhistuttavimmassakin oloissa myös iloa ja onnea."
Karoliinan blogista voi vilkaista myös sekä hänen arvionsa että linkkilistan tämän teoksen muihin kotimaisiin kirjablogiarvioihin.

Andrea Maria Schenkel: Bunkkeri

2012-01-25T20:31:00.001+02:00

Andea Maria Schenkel: Bunkkeri/ Bunker.
Gummerus, 2011/2009.
Sivuja: 142
Suomentanut: Leena Vallisaari
Genre: Psykologinen jännäri

On kidnappaustarina. Uhri ja roisto. Selkeä alkuasetelma, jossa tietysti sympatiat kulkeutuvat uhrin puolelle. Kunnes kuvio muuttuu täysin; pieni tiedonjyvä siellä täällä avaakin kidnappaustarinan asetelmat päälaelleen. Paha ei olekaan mustavalkoisen mustaa, kidnappaaja ei vaadi lunnaita saati seksiä. Uhka on silti koko ajan lukiessa läsnä. Takaumien kautta valottuu uhrin tausta, jolloin lukijan mieleen hiipii epämiellyttävä tunne dramaattisen teon oikeudellisuudesta. Mutta eihän niin voi ajatella!

Tiiviissä tarinassa näkökulmat kulkevat osapuolten välillä, jolloin lukijakin eläytyy vuoroin toiseen ja taas välillä toiseen enemmän. Miksi mies kidnappaa tämän naisen? Tunteeko nainen kaappaajansa menneisyydestä? Lukija tietää jo varhain, ettei tarinalla ole onnellista loppua, sillä välähdyksenomaisesti näkökenttä kulkeutuu pelastushenkilökunnan toimintaa seuraamaan. Kiinnostavaa psykologista draamaa, jossa tapahtumien intensiivisyys korostuu teoksen lyhyyden takia. Ei runsasta miljöökuvausta, ei pitkiä "kamera-ajoja", ei rönsyilevää kerrontaa. Juuri tiiviys, takaumat, unet ja lukijan itsensä täyttämät aukot pitävät teoksen kaikesta epämiellyttävyydestään huolimatta kiinnostavana.

"Mitä hän minulta oikein haluaa? Hän hyökkäsi kimppuuni, hakkasi minut, raahasi minut tänne ja pitää minua vankina. Onko hän tavallinen rikollinen? Miksi hän oikein otti minut mukaansa?”

Bunkkeri on kertomus ihmisistä, jotka ovat jo lähtökohtaisesti niin rikki, että heistä kaikista tulee lopulta uhreja. Se on yhtä aikaa erikoisen arvoituksellinen ja ennalta-arvattava. Tietysti näin kurjilla ihmisillä täytyy olla nyrjähtänyt lapsuus.

***
Muualta luettua:
Susa suosittelee teosta jännäreiden ystäville: nopea, tehokas lukukokemus intensiivisen tunnelman kera. Schenkel osaa kirjoittaa tällaiselle tarinalle odotetun tehokkaasti, lyhyesti, kuin nopein ruoskan iskuin.
Leena suosittelee erityisesti Schenkelin aiempaa teosta Hiljainen kylä.
Anki suosittelee lämpimästi ja antaa pisteitä yllättävästä lopusta. Noora puolestaan suosittelee pysymään suosiolla erossa tästä, sillä hänelle teos muistutti liikaa puuduttavaa Hollywood-elokuvaa, jossa edestakaisin pyöritetään uhrin ja tekijän valtapeliä.
***

Anni Sinnemäki: Sokeana hetkenä

2012-01-24T12:04:00.002+02:00

Kuulin eilen huhun Ultra Bran paluukeikasta, joka vahvistettiin tänään todeksi. Eilen enteellisesti kuuntelin Sinä päivänä kun synnyin -levyä ja tänään luin Anni Sinnemäen esikoiskokoelmaa Sokeana hetkenä (Nemo, 2003). Kokoelma sisältää Ultra Bran ja Kerkko Koskisen levyiltä tunnettuja sanoituksia, mutta lisäksi 30 ennen julkaisematonta runoa. Kuvat Milka Alanen.

Olen niin onnellinen, mikäli saan liput ensi maanantain konserttiin, sillä pidän Ultra Bran musiikista valtavasti, erityisesti sanoituksista ja tunnelmasta. Olen pitänyt tätä Sinnemäen teosta aarteenani ja käyttöjälkiä siinä näkyykin. Välillä on vaikea lukea runoja kuulematta musiikkia, sillä huomaan toistavani tiettyjä säkeitä uudelleen kuin se olisi kertosäe. En osaa sanoa, että käykö tämä oikean runokirjan lukemisesta, koska pidän näitä niin vahvasti lyriikoina, mutta onko sillä lopulta niin väliä. Sanat joka tapauksessa merkitsevät pieniä tarinoita, muistoja ja tunnelmia. Kuvat yhdistettynä sanoihin tuovat kuitenkin tähän sydämelliseen liittoon jotain ihan uutta. Kirja on kuin musiikki, mutta myös erillinen, visuaalinen teos.

Luin Mervi Kantokorven kritiikin teoksesta, sillä hänelle ei musiikki ollut etukäteen tuttua, joten lukiessaan hän tarkasteli kokonaisuutta nimenomaan runoteoksena, ei lyriikkakirjasena:

"Sävellettäväksi aiotut runot poikkeavat usein muustalyriikasta. Jo silmämääräisesti vertaillen havaitsee, miten säe jasäkeistörakenne, kertosäkeestä puhumattakaan, saavat laulurunoudessatoisenlaisia tehtäviä.

Tästä syystä Sinnemäen runot luettuina teksteinä vaikuttavatmuotoratkaisuiltaan toisteliailta ja muutamat musiikillisestivälttämättömät kertosäkeet tuntuvat pelkästään jankkaamiselta.

Sitä vastoin niukka kuvallisuus, esimerkiksi metaforien täydellinenpoissaolo, ei tee tästä kokoelmasta mitenkään "vähemmän" runoutta.Sinnemäen poetiikka varaa puheenomaisuudelle, ja hänen ilmaisunsa selkeäviittaussuhde ympäröivään maailmaan on tärkeä osa tätä dialogisuutta."

Sieltä täältä napsin hyviä sanontoja, jotain naiseudesta, jotain vastuusta, jotain rohkeudesta ja tietysti rakkaudesta. Oudoimmissa runoissa on helpompi keskittyä, lukea sanoja kuulematta musiikkia. Runot lähtevät liikkeelle jostain tavanomaisesta, arkisesta havainnosta ja kulkevat johonkin suurempaan. Kertovat enemmän kuin pelkästä hiihtoretkestä Seurasaaressa tai eri kaupungeista. Kuvien ansiosta teos saa mahdollisuuden toimia itsenäisempänä, sillä taitavasti sommiteltu kuvien ja tekstin harmonia tuo uuden tulkinnan runoon. Muutakin kuin upea, mahtipontinen laulu tarjoaa.

Onko teillä lukijoilla tapana lukea sanoituksia, vai vaatiiko lyriikaksi tarkoitettu teksti aina musiikin rinnalleen?

Miten luet: Kyllä kiitos / Ei kiitos

2012-01-21T18:24:00.000+02:00

NoraExlibris vinkkasi ruotsalaiseen kirjablogiin, jossa on tehty listaa erilaisista sanamuodoista, jotka johdattelevat lukemisen pariin. Joku takakannessa, katalogissa, mainoksessa, liepeissä, kritiikeissä, blogeissa, esittelyteksteissä vetää puoleensa, että teoksen haluaa lukea. Tietysti itse kirjan aihe on kiinnostava, mutta myös yksittäiset sanat herättävät lukuhaluja tai vaikuttavat päinvastoin niin luotaantyöntävästi, ettei kyseisen kirjan koko tekstiä halua edes lukea.

Yritin miettiä omaa listaustani, että millaiset sanat ovat takuuvarmoja lukuintoa innostavia luonnehdintoja ja mitkä taas eivät kiinnosta yhtään ja jätän koko teoksen suosiolla rauhaan. Haluaisin aina lukea enemmän ja enemmän ja harmittelen, ettei aika vain yksinkertaisesti riitä kaikkiin kirjoihin. Siksi on oikeastaan myös hyvin helpottavaa, että maailma on täynnä kirjoja, joita en missään nimessä aio lukea.

Kyllä kiitos:
- yhteiskuntakriittinen
- kantaaottava
- historiallinen
- absurdi
- ironia
- sarjakuvaromaani
- autofiktiivinen
- klassikko
- esikoinen
- psykologinen
- kirjasta on tehty elokuva

Ei kiitos:
- zombit/ muumiot / vampyyrit /enkelit
- hengellinen / sielu
- chic lit
- kepeä
- fantasia
- scifi
- coelhomainen
- romanttinen
- riipivä rakkaustarina
- self help
- tulevaisuuteen sijoittuva
- perustuu elokuvaan

Ehkä:
- lukuromaani
- trilleri
- synkkä
- selviytymistarina

Paljonhan näitä on, mutta jätän teillekin tilaa kertoa omistanne, koska kaikkia hyviä sanoja en suoraan muista. Esimerkiksi teoksen kieleen kohdistuvat luonnehdinnat voivat vetää puoleensa, mutta yhtä lailla ne voivat tuntua täysin sanahelinältä. On oikeastaan harmillista, että suhtaudun suoraan osaan genreistäkin kuin ne eivät minua voisi mitenkään kiinnostaa, olen vasta viime aikoina alkanut kysenalaistaa tätä, kyllähän genren sisälläkin on monta eri alalajia, silti hyppään surutta kaikki scifi-kirjat yli. Mietin, että vetääkö joku yksittäinen maa minua puoleensa, mutta ei oikeastaan. Kiinnostaa silti kuulla, jos teidän joukossa on niitäkin, joiden tuntosarvet heiluvat heti, kun joku tietty maa mainitaan.

Millaiset sanat vetävät teitä puoleensa? Mistä luonnehdinnasta tiedätte heti, ettei teos ole teitä varten? Onko yksittäisillä sanoilla väliä? Ovatko lajia määrittävät sanat vahvempia kuin esimerkiksi yksittäiseen aiheeseen tai teemaan liittyvät? Onko jotain erityisiä luonnehdintoja / sanoja, joita käytetään suomalaisista kirjoista?

Ian McEwan: Sementtipuutarha

2012-01-18T12:33:00.002+02:00

Ian McEwan: Sementtipuutarha
Otava, 2009
The Cement Garden, 1978
Suomentanut: Eva Siikarla
Sivuja: 135
Genre: "kolkko realismi"
Lyhyesti: Tarina kuljettaa mukanaan niin henkilöiden kuin lukijan mieltä koettelevaa synkkää ainesta. Lyhyen kirjan lukeminen otti aikansa, sillä välillä piti sulatella lian ja tahrojen keskellä.

Sementtipuutarha on Ian McEwanin esikoinen, mutta lisäksi ensimmäinen teos, jonka olen kirjailijalta lukenut. Olen ymmärtänyt, että McEwanin romaaneissa on usein jännitteenä miehen ja naisen parisuhde, johon liittyy jotain ikävää, traumaattista ja yllätyksellistä. Kriisejä ja kipuja löytyy myös Sementtipuutarhasta, mutta erityisesti sovinallisuuden rajoilla leikkimistä, joka saa lukijan selkäpiitä karmimaan. Tarinan keskiössä on nelilapsinen perhe, jossa molemmat vanhemmat menehtyvät nuorena traagisesti. Äidin kuolema salataan, jotta lapset saavat olla rauhassa talossa "jossa ei ikinä käynyt vieraita". Vanhin lapsista, Julie, ottaa eniten vastuuta arjen soljumisesta, mutta jokainen sisarus yrittää omalla tavallaan käsitellä traumaa ja siitä seurannutta uutta vapautta.

Kertojana toimii toiseksi vanhin lapsi Jack, joka tuntuu melkoisen epäluotettavalta kertojalta, sillä hänen ajatuksiaan ja tarkkailuaan värittää usein oletukset, mitä hän asettaa sisaruksilleen ja muihin ympärillä oleviin ihmisiin. Jack ei analysoi omaa käytöstään, eikä edes ajatuksissaan vastaa syytöksiin, joita hän kohtaa. Lukijalle jää päättelyvaraa, joskin Jackin alati likaantuvamman olemuksen merkitys - hänen pesemättömyytensä ja tarpeensa masturboida jatkuvasti - eivät jää huonommaltakaan kyökkipsykologilta huomaamatta.

Romaani keskittyy kertojaratkaisun takia eniten Jackin mielenmaisemaan ja sen kanssa operointiin, mutta myös muiden sisarusten pakonomaiset toiminnat ja yhteiset lääkärileikit virittävät lukijan pohtimaan yleisemmin ihmisten psykologisia käyttäytymismalleja. Yhteinen turvapaikka, koti, muuttuu koko ajan likaisemmaksi, ja koko talo täyttyy mädäntyneisyydestä, kärpäsistä, kuoleman hajuista, Jackin jättämistä likatahroista, pilaantuneista ruuista, tiskaamattomista tiskeistä. Lika, mätä, haju, kuolema. Siksi määrittelin teoksen genren kolkoksi realismiksi, McEwanin kerronta ja kuvaus on vahvaa realismia ja tarina etenee kronologisesti eteenpäin. Kuitenkin niin kolkosti, etten lopulta tiennyt kumpi oli inhottavampaa, sisarusten vääristyneet roolileikit vai kaikkialle tunkeutuva likaisuus. Jackin kerronnan lakoninen poljento lisää hyytävää tunnelmaa.

Keho on keskeinen motiivi teoksessa, sillä Jack tarkkailee läheistensä vartaloita esittäen välillä sopimattomia kysymyksiä tai kylmänviileästi kuvaillen kaaria, muotoja ja liikettä. Keho mädäntyy, haisee, kuolee, kääntyy itseään vastaan ja vetäytyy. Kehossa tuntuu lukiessakin, eikä ensimmäinen McEwan-kokemus ollut yhtään sellainen kuin kuvittelin ennalta. Jännite kantaa vieläkin ja luen jo seuraavaa teosta, Vieraan turvaa.

Tuomas Vimma: Raksa

2012-01-16T19:20:00.002+02:00

Nappasin perjantaina töistä mukaani Tuomas Vimman Raksan (Gummerus, 2011) bussilukemiseksi. 438-sivuinen rakennus- ja remontointialaan liittyvä teos oli aiheeltaan niin kiinnostava, että lukaisin sen erittäin nopeasti. Puhun helppolukuisuudesta usein lukukokemusten kohdalla kuin se olisi joku ylivertainen hyve kirjallisuudessa, mutta niiden kirjojen kohdalla, joiden ansiot ovat selvästi nimenomaan tarinassa, pidän siitä että se kyseinen tarina sitten etenee niin ettei tarvitse laskea sivuja. Sellaisissa kirjoissa, jossa rakenne, kieli, tunnelma, tematiikka, vaikuttavuus, kokeellisuus, haastavuus, sun muut kiehtovat elementit vievät huomion tarinalta, en kiinnitä huomiota niinkään ajalliseen lukukokemukseen, vaan teokseen sinällään.

Mutta miten tämä kaikki liittyy ensimmäiseen vimmaiseen lukukokemukseeni. Raksassa minua kiehtoi oikeastaan vain sen kiinnostava tarina. Kirjan kanssa viihtymisessä ei ole mitään pahaa ja koin, että rakennusalan kiemurat ja jopa sen ahdistavat piirteet tulivat tutummaksi, vaikka en ole eläissäni itse osallistunut mihinkään remppaan. Vimma on omien sanojensa mukaan työskennellyt rakennustyömailla, haastatellut alan osaajia ja tehnyt muutenkin pohjatyötä, ja kyllä puitteet uskottavalta näin maallikosta tuntuivatkin. Toivon vain, että ylilyöntejä silti aiheen parissa tehtiin, eikä rakennusala ole tosiaan noin villi länsi, jossa harmaa talous kukoistaa ja pahaa-aavistamattomat ihmiset maksavat maltaita hämäristä lisälaskutuksista.

Jorin tapaan minua vähän kummastutti henkilöhahmojen epäuskottavuus: vaikka päähenkilö Sami ei ole mikään perusduunari(mikä sellainen edes on), vaan johtaa työprojekteja puku päällä kohteissa, tuntee laatujuomat, -ruuat ja ennen kaikkea Helsingin, ei hän silti tiedä yhtä pääkaupungimme harvoista Michelin-tähden ravintoloista, Chez Dominiquea. Miten niin itseään täynnä oleva suhari, jolle hakaniemeläiset ovat jo merkittävästi maalaisempia kuin etelähelsinkiläiset, ei ole edes vahingossa kuullut ravintolasta. Tämä on nyt niin pieni yksityiskohta kirjassa, mutta kertoo myös siitä, kuinka teoksen henkilöhahmon asenteet voivat todella lukiessa minua, junantuomaa, käydä nyppimään.

Tarina yksinkertaisuudessaan näyttää mädäntyneen rakennusalabisneksen, hämäräpuuhat tavallisten ihmisten keittiörempoissa, sutkit kuittihuijarit, työmaiden alipalkatut veljemme idästä sekä - onneksi - yhden kunnollisen ja suoraselkäisen firman, jonne Sami hyväveli-verkoston kautta pääsee töihin. Hyperborea pitää liikkeessä nuori kolmikymppinen Danika, hänen hyvää sukupuuta olevan isänsä ollessa nimellisesti vielä toimitusjohtajana. Arvatakin saattaa, että kaiken bisnessotkujen ja konnankoukkujen sekaan sotketaan perisuomalaiset synnit: alkoholiongelma ja rähinärakkaus. Kömpelösti juoksutetut naisseikkailut veivät liikaa huomiota kiinnostavammilta aiheilta ja veivät lopulta myös liiaksi terää teoksen mahdolliselta yhteiskuntakritiikiltä.

En pitänyt Vimman kielestä ja taidan olla selvästi yleiskielisemmän dialogin ystävä. Teoksen viimeistelyssä olisi kaivattu vielä yksi kierros, sillä toisteisuus ja kirjoitusvirheet nousivat yllättävän paljon esiin. En vakuuttunut täysin, mutta en silti voinut jättää kirjaa kesken.

Jennin blogista voi vilkaista, alaa tuntevan lukijan kommentit. Norkulta taas teoksesta tekstinäytteen.

Lyhytarviot - lomalukemistoa

2012-01-15T18:43:00.001+02:00

Kaikki kuvassa näkyvät kirjat on nautittu vuorokauden sisällä joululomallani. Makoilin sängyssä tai istuin takkatulen ääressä, mutta kirjat vaihtuivat nopeaan tahtiin käsissä. Olo oli levollinen, vaikka niin monta tarinaa tulikin ahmittua lyhyessä ajassa. Näistä kolmesta Hallandin murha oli paksuin, sillä siinä oli jopa 220 sivua. Varsinaisten pienoisromaanien kolmintaistelu ja palkkioksi eräälle joukosta erottuminen.

Pia Juulin Hallandin murha (Atena, 2011) kuuluu rikosromaanien genreen, mutta ei ole mielestäni sen tyypillisimpiä edustajia. Tarina alkaa kyllä murhalla, mutta teoksessa ei niinkään keskitytä selvittämään, että kuka on syyllinen, vaan murha tapahtumana ja läheisten reaktio ovat suurennuslasin alla. Murha näyttäytyi tavalla, jota en ennen dekkareita lukiessani ole kokenut.

Kirjan päähenkilö ei ole suinkaan murhaa tutkiva poliisi tai etsivä, vaan murhatun puoliso, jonka kautta tapahtumat lukijalle näyttäytyvät. Bess ei myöskään ole tyypillisimpiä leskiä, sillä hän ei tunnu osoittavan minkäänlaisia sovinnaisia tunteita murhan tapahduttua. Leena Lumi on kuvannut tätä tunteettomuutta omassa arviossaan kiinnostavasti: lukija tuntuu katsovan, kuten leskikin, tapahtumia kuin elokuvaa. Ajatus sopii teokseen, sillä Bess on melko passiivinen päähenkilö. Hän ei pyri mitenkään selvittämään asioita, eikä tunnu olevan kauhean kiinnostanutkaan syy-seuraus-suhteista. Lukija on hänen varassaan, eikä saa kuin puolivahingossa asioita selville. Tämä oli taitavasti toteutettu, mutta vaikka olenkin avoimien loppujen ystävä, myönnän kaivanneeni perinteisempää ratkontatyyliä paikoitellen.

Paljon kysymyksiä ja hienovaraisia vihjeitä, kiinnostavasti lukujen alkuun on upotettu sitaatteja muista teoksista kuin pieniä avaimia. Susan tapaan taisin ansioista huolimatta pitkästyä kesken lukemisen.

Lue, jos haluat hämmentyä ja lukea murhasta toisenlaisen näkökulman.
Älä vaivaudu, jos viimeinen asia, mitä haluat jäädä dekkarin lukemisen jälkeen miettimään on: kuka sen lopulta teki.

Elena Damianin kirjeet (Like, 2011) on matka Helsingin Olympiakesään, vuoteen 1952. Dokumentaristi Markus Lind haluaa tallentaa elokuvan ajasta ja tapahtumasta, josta hän jäi itse paitsi. Lapsena hän ei saanut jäädä Helsinkiin kisoista nauttimaan, vaan hänet siirrettiin maalle pois tieltä. Hänen isänsä oli tuolloin kisoissa urheilutoimittaja, joka ehti nauttia hurmoksesta myös kisojen ulkopuolella.

Erään Elena Damianin kirjeet vievät Markuksen konkreettiselle matkalle Italiaan, mutta ennen kaikkea sisimpäänsä. Ne herättävät ajatuksen aviorikosten toistuvuudesta, kuin tahrasta perimässä. Tässäkään romaanissa ei keskitytä Hallandin murhan tapaan tekoon, vaan jälkiseurauksiin. Mitä aviorikoksen jälkeen tapahtuu?

Sinisen linnan kirjastossa Jukka Pakkasen teoksen kuulasta tarinaa verrattiin Joel Haahtelan tuotantoon. Olen vasta toista "haahtelaani" parhaillani lukemassa, mutta en siltikään täysin tunnista tätä vertausta. Maria perustelee kyllä hyvin: "Tarinassa on paljon samaa kuin Joel Haahtelan romaaneissa: mies saa tietää vuosia salattuja asioita vanhemmistaan ja matkaa kirjeiden ja valokuvien avulla menneisyyteen. Kuten Haahtelan henkilöhahmot, myös Pakkalan kuvaamat ihmiset kantavat mukanaan historian rajujen käänteiden jättämiä traumoja."

Katoamispisteen jälkeen olin ihan kananlihalla, ymmyrkäisenä siitä, kuinka niin vähällä sivumäärällä voi saada niin paljon aikaan. Elena Damianin kirjeet oli puolestaan makuuni liian suoraviivainen ja tarinan eteneminen liian helpontuntuista. En kritisoi missään nimessä Pakkasen kieltä, enkä ideaa. Idea on aivan loistava, mutta asiat etenevät itse tarinassa hyvin nopeasti. Miksi lukiessa tuntui enemmän kiireenmaku kuin historian itsestään hitaasti muistuttava havina. Markuksen ja Elenan kohtaaminen ei kosketa, sillä henkilöihin ei ehdi sitoutua. Mutta Mari A. sen sanoi paremmin: "Paljon en voi kirjoittaa tai paljastaa kirjasta, sillä siinä tärkeää ei ollut juoni, vaan tapa kertoa tarina."

Lue, jos haluat tietää enemmän ainoista Suomessa järjestetyistä kesäolympialaisista.
Älä vaivaudu, jos et ymmärrä miksi isä antaisi kuolinvuoteellaan pojalleen entisen rakastajattarensa kirjeet, kuin näyttääksen kuinka tunteeton mies hän lopulta oli. Sillä siitä tarina saa alkunsa.

Pasi Lampelan esikoisromaani Kiusaajat (Wsoy, 2011) on vain 123-sivuinen, mutta hyvä esimerkki siitä, kuinka pieni on kaunista. Päädyin ostamaan teoksen Parnassossa olleen erittäin hienon kritiikin tähden. Suosittelen kritiikin lukemista yhtä lämpimästi kuin siinä käsiteltävän romaaninkin. On oikeastaan vaikea kirjoittaa omaa arviota teoksesta, kun mieleen on jäänyt jälki sekä Lampelan teksistä että Tapion kritiikistä.

Teoksen nopealukuisuus hämää, sillä näennäisesti melko yksinkertaiseen tarinaan kirjautuu paljon merkityksiä yksinäisyydestä, kelpaamattomuudesta ja kasvukivuista. Jorin tapaan en malttanut laskea kirjaa lukujen välillä käsistäni.

Päähenkilö, Tuomas, kärsii kiusaamisesta ja itsetuhoisista ajatuksista. Hän saa mahdollisuuden vetäytyä omaan rauhaan kesän ajaksi, kun hänen holtiton enonsa pyytää tätä huvilansa vahdiksi. Muutamien pikkupuuhien ohessa Tuomas tappaa aikaa kiertelemällä ympäriinsä - ja itseensä.

Tuomaksen tunteet etsivät kohdettaan ja seksuaalinen turhautuminen tuntuu kiusaavan häntä siinä missä enonsa tehtaalta poispotkittu raivoisa mies, joka tunkeutuu huvilalle syyttelemään. Kun Tuomas piirtää serkkutyttönsä sängyn patjaan kirkkoveneen ja repii siihen viillon yhtymistarkoituksessa, tuntuu ahdistus kiusalliselta.

Lopussa jännite vähän lässähtää, mutta teos on kuitenkin näistä kolmesta se, joka eniten jäi mielenpäätä vaivaamaan.

Lainaan kriitikkoa: "Kukaan ei ymmärrä, mikä Tuomasta vaivaa, ei äiti, ei eno, ei kertoja, eikä Tuomas itse. Jos romaani alkaa matkalle lähdöstä, päätyy se oivallukseen, että perilläolo on aina illuusio."

Lue, jos aikaa on rajallisesti ja pidät vetävästä tekstistä.
Älä vaivaudu, jos sen ajan käytät mieluummin muuhun kuin nuoren miehen eksistentiaalisen kriisin seuraamiseen.

David Foenkinos: Vaimoni eroottinen potentiaali

2012-01-05T12:38:00.003+02:00

David Foenkinos: Vaimoni eroottinen potentiaali (Gummerus, 2012)
203s.
Suomentanut: Pirjo Thorel. Kansi: Tuomo Parikka

Naakku lähetti minulle David Foenkinoksen uusimman, suomennetun teoksen. Vaimoni erottinen potentiaali oli jo toinen Foenkinoksen kirja, jonka olen lukenut, mutta sekään ei oikein vakuuttanut minua. Sääli, sillä teoksella on ihan huikean hyvä nimi ja todella kiinnostava kansi. Nainen, jonka nimi on Nathalie lähinnä ärsytti minua. Vaimoni eroottinen potentiaali oli omaan makuuni vielä tylsempi, vaikka siinä on kyllä kiinnostava aihe. Eroottinen potentiaali ei kuitenkin hyödyntänyt minusta kaikkea potentiaaliaan. Tai sitten syy on vain minussa ja olen täysin vailla Foenkinos-potenssia.

Oikeastaan en pidä Foenkinoksen naishahmoista tai siitä, miten heitä teoksessa kuvataan. Liioittelemalla ja toistoilla on varmasti oma merkityksensä ja siten voidaan myös tiettyä "täydellisen pariisittaren" kuvaa myös ironisoida, mutta mielestäni tässä ei ole kyse siitä. Tiedän, että Nainen, jonka nimi on Nathalie on ihastuttanut monia lukijoita, eikä se missän nimessä ole mielestäni niin sanotusti susihuono, mutta en vain sietänyt sitä eteeristä ihastelua, millä Nathalieta teoksessa kuvattiin. Arvelin lukiessani, että jos tästä tehdään elokuva, niin Nathalieta esittää Audrey Tautou (toisaalta en muita ranskalaisia näyttelijöitä muista nimeltä. Myöhemmin luin, että arveluni osuivat oikeaan. Teoksen jokainen mies oli täysin hullaantunut Nathalieen, enkä ymmärtänyt tätä ollenkaan. Päähenkilöiden ei todellakaan tarvitse olla räväköitä sutturoita, joiden älykkäästä kielestä ei voi olla pitämättä, mutta pliis, jotain rajaa siihen salaperäiseen sensuellisuuteenkin.

Rakenne on puolestaan kiinnostava. Vaikka en sanoisi, että teos oli mitenkään raskas aiheeltaan (rakkaus, kuolema, pakkomielle) vaan oikeastaan aika perinteinen, mutta silti välissä esiintyi ruokaohjeita, anekdootteja, listoja. Niin paljon kuin Nathalieen kyllästyinkin, teos oli kuitenkin helppolukuinen, sopivan kevyt ja viihdyttävä. Teoksen on kerrottu useissa yhteyksissä olevan kirjallinen Amélie, mutta rakastin sitä elokuvaa. Eli en ole täysin immuuni lajille. Ajattelin, ettei yksi ärsyttävä naishahmo koko kirjailijaa pilaa ja tartuin Vaimoni eroottiseen potentiaaliin kiinnostuneena.

Minusta molempien teosten henkilöhahmot ovat lopulta melko samankaltaisia. Miehiä vaivaa joku pakkomielle, he ovat sosiaalisesti melko rajoittuneita, ujojakin, melko omituisia, mutta silti hyväntahtoisia. Naiset ovat puolestaan upeita, eikä näiden päänsisälle pääse miesäänten kautta kovinkaan helposti. Naiset ovat palvonnankohteita, korkealla jalustalla ja heillä on joku erityisominaisuus, jolla salaperäisesti pitävät miestä (tietämättään) koukussaan. Mikäs siinä, mutta vaikka teosten aihe on täysin erilainen, tuntuu kuin lukisi samaa kirjaa uudestaan.

Hector keräilee pakkomielteisesti kaikkea. Kyllästyttyään postimerkkikokoelmaansa hän keräilee pian jotain muuta sarjaa. Vaikka metrolippuja. Kunnes lopulta saa tarpeeksi touhuistaan ja pyrkii selvittämään päänsä ja sysäämään moiset tarpeet toisaalle keskittymällä työhön ja rakkauteen. Rakastuttuaan palavasti vaimoonsa hän löytää tämän eroottisen potentiaalin ja keräysvimma lyö taas yli. Hector siirtyy keräilemään omaa vaimoaan. Lukemalla kirjan selviää, että mitä tällä oikein tarkoitetaan.

Näistä kahdesta suosittelen Nainen, jonka nimi on Nathalie -teosta enemmän. Siinä oli jotain herttaista ja omituista samassa paketissa. Molemmat ovat nopealukuisia, kevyitä ja sopivan kummallisia teoksia. En selvästi ole Foenkinoksen kohdeyleisöä, sillä en lämpene hänen henkilöhahmoilleen, enkä "kertojaäänelle". Jos niissä on rutkasti ironiaa, niin en vain ymmärrä sitä. Obsessiivinen parisuhde vaivaannuttaa liikaa, naisten sensuellisuuden korostuminen haukotuttaa ja liian keveästi kuvattu suru väsyttää. Räkärealismia en kaipaa Foenkinoksen pariisittariin, mutta edes jotain, joka laskisi heidät yläilmoista alas.

Mutta makuni on erehtyväinen. Kiittäviä arvioita Foenkinoksen teoksista löytyy useista arvostamistani kirjablogeista ja siksi moittiva arvioni nolostuttaa: Kulttuuri kukoistaa, Ilselä, Oota, mä luen tän eka loppuun, Mari A., Lurun luvut, Humisevalla harjulla, Annelin lukuvinkit, Sanojen jano, Sinisen linnan kirjasto,

Katsaus kirjavuoteen 2011

2012-01-04T12:00:00.003+02:00

Nyt kun on saatu vuosi 2012 kunnolla käynnistettyä, niin on aika tarkastella edellisen vuoden kirjasatoa. Minulla on tilastot luetuista kirjoista edellisen vuoden lisäksi vain vuodesta 2010, sillä en ole koskaan aiemmin merkinnyt luettuja kirjoja ylös muistiin. Tiedän silti varmuudella, etten ole koskaan lukenut määrällisesti niin paljon kuin viime vuonna. Luin 129 romaania ja 121 sarjakuvaromaania, eli yhteensä 250 teosta. Kirjablogini ensimmäisenä vuonna (jolloin tosin yritin syksyllä aloittaessani muistella takautuvasti kevään kirjoja) sain luettua 110 teosta yhteensä, joten muutos edelliseen vuoteen on huikea. Tämän lisäksi luin käsikirjoituksia ja osan toimittamistani teoksista useampaan otteeseen, mutta tällaisia lukemisia en ole kirjablogiini merkinnyt.

Viime vuosi oli kirjablogiharrastukseni kannalta varsinainen kultavuosi, sillä en olisi kuuna päivänä voinut kuvitella, kuinka paljon iloa bloggaaminen voi elämääni tuoda. Lukutahti ja kirjallisuudentietämys on kasvanut hurjasti, sillä vaikka en, luonnollisesti, kaikkia teoksia voi itse lukea, niin tiedän paljon enemmän kirjoja kirjablogien ansiosta. Olen myös innostunut lukemaan enemmän kirjallisuusuutisia ja alan lehtiä. Kaikki tämä kasvattaa lukemisen nälkää ja näin luettujen kirjojen pino on kasvanut miltei samaa tahtia lukuvinkkien kanssa.

Yhtensä suurimmista kirjabloggaamisen iloista on uudenlaisen yhteisön ja verkoston luominen. Olen ystävystynyt monien kirjanystävien kanssa ja päässyt mukaan niin kustantamoiden kuin muihin kirja-alan tapahtumiin, mutta näiden lisäksi kirjabloggaajien omiin kokoontumisiin. Blogistanian Finlandia on yhteisön joukkovoimasta ja -älystä hyvä esimerkki. Ilolla on saanut seurata, miten muu media on ottanut vastaan tämän yhteisvoimin kootun listan. Parasta tässä on, että jokainen kirjabloggaaja voi halutessaan tähän osallistua ja ensi vuonna varmasti määrä kasvaa vielä entisestään.

En ole koskaan lukenut myöskään näin paljon yksittäisiä sarjakuvaromaaneja kuin viime vuonna. Sallan innostamana aloin lukea ennakkoluulottomasti keskenäänkin hyvin erilaisia sarjakuvateoksia ja melko pian oma maku löytyi. Pidän eniten yhteiskunnallisista, mutta henkilökohtaisista sarjakuvaromaaneista, joiden pitelemiseen tarvitsee kaksi kättä. Koska olen ahminut teoksia niin paljon, en ole juurikaan yksittäisistä teoksista kirjoittanut, vaan yrittänyt aina rakentaa luettuja yhteisen teeman alle. Rikokset sarjakuvissa, sodat sarjakuvissa, Finlandiaehdokkaiden analysointia. Minulla on monta muutakin ideaa, mutta en ole ehtinyt vielä kirjoittaa niistä, mutta voihan luettuja sarjakuvia analysoida vuoden vaihtumisen jälkeenkin?!

Sarjakuvien lisäksi uutena aiheena blogiini syntyi silkasta uteliaisuudesta Miten luet -sarja. Silloin tällöin utelen jotain kirjoihin ja erityisesti lukemiseen liittyvää ja olen ilolla lukenut sitten näitä vastauksia. Uusia aiheita on kännykkä täynnä, sillä lukeminen on todella kiehtova aihe keskusteluun.

Viime vuonna kirjablogien määrä kasvoi todella merkittävästi ja kaikkien ihanien arvioiden lukeminen voisi käydä jo työstä ellei pidä tolkkua mukana. Kaikissa keskusteluissa ei voi mitenkään olla mukana, mutta on kiehtovaa, että kaiken aikaa verkko vilisee kirjakeskusteluita. Viime syksynä minua pyydettiin Kirjojen yön paneelikeskusteluun puhumaan kirjallisuuden roolista verkkokeskusteluissa. Näin kirjoitin paneelista tuoreeltaan:
"Keskustelun asetelma oli kiinnostava, oli kirjailijaa, toimittajaa, kriitikkoa ja sitten ihan tavallinen lukija. Ennen paneelia mietin paljon, mitä haluaisin kirjablogeista välittää kuuntelijoille, koska minulle itselle oli tärkeä kertoa tästä yhteisöllisestä lukemisesta ilman, että siihen tulisi ikävä hömpähtävä katku. Tänne kirjablogeihin on melko helppo uppoutua, lukemista ylistetään ja kommentointi voi liidellä aasinsiltojen kautta ties missä. Silti. ja Siksi. Kirjablogeissa on paljon analyyttisia arvioita, kirjallisuuskeskusteluun on nostettu tekijän ja teoksen lisäksi lukija esiin, verkkokirjoittaminen lisää lukemista, tuo kirjavinkkejä uusille lukijoille, ja monien taitavien kirjoittajien blogiarviot eivät häpeä ammattikriitikoiden tekstien rinnalla. Ylipäänsä en ymmärrä tätä rajankäyntiä kritiikin ja blogiarvion välillä, lehti tavoittaa varmasti suuremman yleisön, mutta muodoltaan erilainen blogiarvio mahdollistaa kirjakeskustelun heti arvion jälkeen. Kumpikin palvelee erilaisia tarpeita, erilaisia ihmisiä. Ei erikseen, vaan yhdessä."

Samasta asiasta olen jonkin verran saanut puhua myös kirjabloggaajille myönnetyn Rakkaudesta kirjaan -tunnustuspalkinnon jälkeen. Olin haastateltavana mm. paikallislehteemme, Lapin radioon ja Nora teki kivan nettihaastattelun Lukeminen.fi-sivustolle. Areenasta löytyy vielä tuo haastattelu kirjablogeista, jos jotakin kiinnostaa kuulla se vielä. Vaikka nämä ovat henkilökohtaisesti kiehtovia juttuja, minua on lämmittänyt myös yleinen kiinnostus kirjablogikulttuuria kohtaan. Viime vuonna blogi avasi monia ovia, mutta ennen kaikkea monet uudet lukijat löysivät kirjablogit. Omat vanhempani ovat tästä hyvät esimerkit. Emme olisi aiempina vuosina keskustelleet kirjoista, bloggaamisesta ja kirja-alasta niin paljon kuin viime vuonna. Lähipiiri on innostunut lukemaan siinä missä itsekin olen yhä useammin tarttunut mieluummin kirjaan kuin kaukosäätimeen.

Kirjalliset vinkit ja linkit eivät kaikki ole ehtineet puolessa vuodessa mennä vanhaksi. Kirjahyllyn DIY-ohjeet pätevät vielä. Samoin Anna Kareninan henkilöhahmo-kartta. :)

Tähän loppuun laitan vielä luettujen kirjojen listan ja linkit arvioihin. Valitettavasti en ole läheskään kaikista tehnyt arvioita ja tässä suhteessa pidän häpeänviittaa harteilla. Monet kanssabloggaajat kirjoittavat arvion heti luettuaan, mutta toisinaan itsellä on jäänyt arvio tekemättä tai se on viivästynyt. Pyhästi olen itselleni luvannut, että kirjoitan silti vielä ainakin joulukuun luetuista. Töiden ja opiskeluiden yhdistäminen ei ole hirvittävästi häirinnyt vielä vapaa-ajan lukemista, mutta bloggaamista se häiritsee. Käytän yhden jutun kirjoittamiseen kuitenkin aina oman aikansa, eikä teksti synny kiireen ja häslingin keskellä. Toivonkin vuodelle 2012 enemmän armollisuutta itselleni kiireiden keskellä. :)

Luetut romaanit:
1. Maria Syvälä: Koti (Robustos, 2010)
2. Peter Franzén: Tumman veden päällä (Tammi, 2010)
3. Eeva Kilpi: Laulu rakkaudesta ja muita runoja (Wsoy, 1972)
4. Jun'ichirô Tanizaki: Avain (Tammi, 2010, 5.painos)
5. Kaori Ekuni: Blink Blink (Bazar, 2006)
6. Cecilia Samartin: Nora & Alicia (Bazar, 2011)
7. Jean Echenoz: Pitkä Juoksu (Tammi, 2010)
8. Christina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri (Otava, 2009)
9. Kaikki muuttuu paremmaksi (Paasilinna, 2010)
10. Kritiikin kasvot. Suomen arvostelijain liiton 60-vuotis juhlakirja (2010)
11. Pekka Manninen: Peili (Wsoy, 2011)
12. Joel Haahtela: Katoamispiste (Otava, 2010)
13. Neulontapäiväkirjani (Wsoy, 2010)
14. Maria Jotuni: Arkielämää (SKS, 1994, alkuperäinen 1909)
15. Seija Vilén: Mangopuun alla (Avain, 2010)
16. Geert Kimpen: Kabbalisti (Bazar, 2011)
17. Rebecca Watson: Kissaekspertti -kaikki kissastasi (Wsoy, 2011)
18. Pirkko Saisio: Lokikirja (Siltala, 2010)
19. Kaisa Neimala & Jarmo Papinniemi: Aloittamisen taito (Avain, 2010)
20. Topeliuksen kauneimmat sadut (Otava, 1984)
21. Maria Jotuni: Tohvelisankarin rouva (Otava, 1924)
22. Modernin lumo ja pelko. Kymmenen kirjoitusta 1800-1900 lukujen vaihteen sukupuolisuudesta. (SKS,2000)(osin)
23. Liisa Talvitie: Sokka (Siltala, 2010)
24. Petri Tamminen: Mitä onni on (Otava, 2009)
25. Jouni Inkala: Kemosynteesi (Siltala, 2011)
26. Anne B. Ragde: Satunnaista seuraa (Tammi, 2011)
27. Daniel Glattauer: Kun pohjoistuuli puhaltaa (Atena, 2011)
28. Jussi Kylätasku: Akuaba - Tunnustuskirja (Wsoy, 2002)
29. José Saramago: Elefantin matka (Tammi, 2011)
30. Jean Giono: Mies joka istutti puita (Basam Books, 2008)
31. Ricky Martin: Minun tarinani (Like, 2011)
32. Kazuo Ishiguro: Yösoittoja (Tammi, 2011)
33. Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet (Siltala, 2011)
34. Minna Canth: Anna Liisa (Project Gutenbergin kautta)
35. Eleanor Catton: Harjoitukset (Siltala, 2010)
36. Jenny Erpenbeck: Vanhan lapsen tarina (Avain, 2011)
37. Wilhelm Busch: Maks ja Morits ja muita kertomuksia (Otava,1989)
38. Ann Rosman: Majakkamestarin tytär (Bazar, 2011)
39. Siri Hustvedt: Vapiseva nainen (Otava, 2011) (osin)
40. Paul Gravett: Sarjakuvaromaani, ja miten se voi muuttaa elämäsi (Otava, 2007)
41. Maritta Lintunen: Mozartin hiukset (Wsoy, 2011)
42. Wolfram Eilenberger: Minun suomalainen vaimoni (Siltala, 2011)
43. Petri Tamminen: Muistelmat (Otava, 2004)
44. Kari Hotakainen: Finnhits (Wsoy, 2007)
45. Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja (Wsoy, 2010) (äänikirja)
46. Hanna Tuuri: Orapihlajapiiri (Otava, 2011)
47. Muriel Barbery: The Gourmet, Kulinaristin kuolema (Gummerus, 2011)
48. Jukka Itkonen: Käpälämäki (Otava, 2002)
49. Olli Jalonen: Poikakirja (Otava, 2010)
50. Jaakko Yli-Juonikas: Uneksija (Otava, 2011)
51. Antti Leikas: Melominen (Siltala, 2011)
52. Juhani Aho: Yksin (Wsoy, 1890 alunperin, Project Gutenbergin kautta)
53. Minna Canth: Salakari (SKS, 1996)
54. Outi Alanko-Kahiluoto & Tiina Käkelä-Puumala: Kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä (SKS, 2008)
55. Lasse Koskela & Lea Rojola: Lukijan ABC-kirja (SKS, 1997)
56. Antti Tuuri: Matkoilla Euroopassa (Otava, 2011)
57. Riikka Rossi: Särkyvä arki (Gaudeamus, 2009) (osin)
58. Minna Maijala: Passion vallassa. Hermostunut aika Minna Canthin teoksissa (SKS, 2008) (osin)
59. Juhani Aho: Helsinkiin (Wsoy, 1893, Project Gutenbergin kautta)
60. Henrik Ibsen: Nukkekoti (Wsoy, 2009, 1879 alunperin)
61. Santeri Alkio: Puukkojunkkarit (Wsoy, 1894, Project Gutenbergin kautta)
62. Gustave Flaubert: Rouva Bovary
63. Kauppis-Heikki: Laara (Project Gutenbergin kautta)
64. Minna Canth: Köyhää kansaa (Project Gutenbergin kautta)
65. Minna Canth: Kauppa-Lopo
66. Iida Rauma: Katoamisten kirja (Gummerus, 2011)
67. Agatha Christie: Totuus Hallavan hevosen majatalosta (Wsoy, 2010)
68. John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa (Bazar, 2008)
69. Daniel Kehlman: Maine (Tammi, 2011)
70. Annakaisa Iivari: Tyttöministeri (Otava, 2011)
71. Lois Lowry: Anastasia hermoromahduksen partaalla (Otava, 1990)
72. Anni Polva: Taidat uhota, Hanna-Leena (Karisto, 1992)
73. Merja Jalo: Hevosparonin kosto (Otava, 1991)
74. David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie (Gummerus, 2011)
75. Amy Chua: Tiikeriäidin taistelulaulu (Siltala, 2011)
76. Claire Montgomerie: Luonnonvärien lankapaketti (Wsoy, 2011)
77. Jean Kwok: Käännöksiä (Bazar, 2011)
78. Francesc Miralles & Álex Rovir: Lopullinen vastaus (Atena, 2011)
79. Annelies Verbeke: Nuku! (Avain, 2010)
80. David Nicholls: Sinä Päivänä (Otava, 2011)
81. Anu Silfverberg: Luonto pakastimessa (Teos, 2011)
82. Meritta Koivisto: Poissa (Avain, 2011)
83. Agatha Christie: Ikiyö (Wsoy, 1967)
84. Matti Suurpää: Parnasso. 1951-2011 (Otava, 2011)
85. Raija Puukko & Marjo Koivumäki: Ekodeko (Atena, 2011)
86. Lotte & Soren Hammer: Saastat (Bazar, 2011)
87. Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti (Tammi, 2010)
88. Heinrich Böll: Katharina Blumin menetetty maine (Otava, 1974)
89. Marisha Rasi-Koskinen: Katariina (Avain, 2011)
90. Helmi Kekkonen: Valinta (Avain, 2011)
91. Harri Römpötti & Ville Hänninen: Päin näköä! (Like, 2011)
92. Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana (Otava, 2011)
93. David Eagleman: Tarinoita tuonpuoleisista (Avain, 2011)
94. Martin Ingvar & Gunilla Eldh: Älykäs painonhallinta (Avain, 2011)
95. Noora Shingler: Marjoja ja Maskaraa (Atena, 2011)
96. Markus Benneman: Himokas härkäsammakko (Atena, 2011)
97. Rebecca Stott: Veden muisti (Avain, 2011)
98. Annabel Lyon: Aleksanterin opettaja (Avain, 2011)
99. Annelies Verbeke: Kalanpelastaja (Avain, 2011)
100. Pentti Saarikoski: Onnen aika (Otava, 1971)
101. Karin Brunk Holmqvist: Pieni potenssipuoti (Bazar, 2011)
102. Aravind Adiga: Viimeinen mies (Avain, 2011)
103. Miika Nousiainen: Metsäjätti (Otava, 2011)
104. Heidi Jaatinen: Jono (Gummerus, 2011)
105. Anna Gavalda: Karkumatka (Gummerus, 2010)
106. Ferdinand von Schirach: Rikoksia (Atena, 2011)
107. Erik Wahlström: Kärpäsenkesyttäjä (Schildts, 2010)
108. Ann Heberlein: Pieni kirja pahuudesta (Atena, 2011)
109. Seija Vilén & Anna Kortesalmi: Sormet sahramissa (Avain, 2011)
110. BTJ:n 50-vuotisjuhlakirja (Avain, 2011)
111. Janica Brander: Lihakuu (Otava, 2011)
112. Jani Kaaro & Väinö Heinonen: Evoluutio (Avain, 2011)
113. Anna Tommola: Seitsemäs käsiala ja muita kertomuksia (Wsoy, 2011)
114. Philip Teir: Donnerryhmä (Otava, 2011)
115. Kari Hotakainen: Ihmisen osa (Siltala, 2009)
116. Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa, valoa, valoa (Karisto, 2011)
117. David Foenkinos: Vaimoni eroottinen potentiaali (Gummerus, 2011)
118. Alan Bennett: Epätavallinen lukija (Basam Books, 2008)
119. Kuva silmissä. Näkökulmia Mirkka Rekolan taiteilijantyöhön. (Wsoy, 2011)
120. Jani & Taija Somppi: Parantavat rasvat (Gummerus, 2011)
121. Elina Tiilikka: Myrsky (Gummerus, 2011) (kesken)
122. Valhe & viettelys -Tarinoita pettämisestä (Helsinki-kirjat, 2011)
123. Jukka Pakkanen: Elena Damianin kirjeet (Like, 2011)
124. Tuomas & Antti Kyrö: Pukin paha päivä (Wsoy, 2011)
125. Hanna-Riikka Kuisma: Sydänvarjo (Like, 2011) (kesken)
126. Pasi Lampela: Kiusaajat (Wsoy, 2011)
127. Pia Juul: Hallandin murha (Atena, 2011)
128. Jenni Linturi: Isänmaan tähden (Teos, 2011)
129. Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus (Siltala, 2011)

Luetut sarjakuvakertomukset (mukana myös albumeja):

1. Ville Ranta: Sade (Asema, 2003)
2. Marjane Satrapi: Luumukanaa (Like, 2008)
3. Marjane Satrapi: Persepolis (Like, 2008)
4. Alison Bechdel: Lepakkoelämää II (Like, 2010)
5. Marc-Antoine Mathieu: Jumala itse (Like, 2011)
6.Ville Ranta & Mika Lietzen: Engelsmannit tulevat (Don L Inspirations, 2004)
7. Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet (Wsoy, 2010)
8. Robert Crumb: Ilo, hilpeys ja paasto (Like, 2010)
9. Marguerite Abouet: Aya - Elämää Yop Cityssä. (Arktinen Banaani, 2010)
10. Mikko Jeskanen: Perkele - Myytillisiä tarinoita (Wsoy, 2011)
11. PNG: Maailma mustavalkoinen (2010)
12. Ville Pynnönen: Alinka (Arktinen Banaani, 2004)
13. Jeffrey Brown: Haparointia (Huuda Huuda, 2006)
14. Hugleikur Dagsson: Popular Hits (Atena, 2010)
15. Will Eisner: Myrskyn silmään (Jalava, 1991)
16. Adrian Tomine: Shortcomings
17. Daniel Gloves: Ghost world
18. Shaun Tan: The Arrival
19. Alison Bechdel: Hautuukoti (Like, 2009)
20. Philippe Dupyu & Berberian Charles: Teoria yksinäisistä ihmisistä - Jeanin elämää (Wsoy, 2010)
21. Audrey Niffenegger: The Night Bookmobile
22. Will Eisner: Näkymättömät ihmiset (Jalava, 1993)
23. Maria Björklund: Kaksin (Arktinen Banaani, 2011)
24. Adrian Tominen: Summer Blonde
25. Cyril Pedrosa: Kolme varjoa (Wsoy, 2007)
26. Yoshihiro Tatsumi: Good-Bye
27. Keiji Nakazawa: Hiroshiman poika (Jalava, 1985)
28. Marc-Antoine Mathieu: Alkuperä (Like, 1991)
29. Marc-Antoine Mathieu: Prosessi (Like, 1993)
30. Posy Simmonds: Gemma Bovery
31. mm.Apostolos Doksiadis: Logicomix. Nerouden ja hulluuden rajalla. (Avain, 2010)
32. Kallio ja Nuutinen: Kramppeja ja nyrjähdyksiä nuorten naisten maailmasta. (Arktinen Banaani, 2010)
33. Craig Thompson: Blankets (2003)
34. Lucie Durbiano: Aarre (Wsoy, 2011)
35. Daniel Clowes: Wilson (Like, 2011)
36. Tove Jansson: Muumit - sarjakuvaklassikot IV (Wsoy, 2011)
37. Zeina Abirached: Pääskysen leikki (Like, 2011)
38. Li Kunwu: Isän aika - Minun Kiinani (Wsoy, 2011)
39. Pertti Jarla: Fingerpori 1 (Arktinen Banaani, 2009)
40. Pertti Jarla: Fingerpori 3 (Arktinen Banaani, 2010)
41. Mari Ahokoivu: Ennustus (Asema, 2010)
42. Paco Roca: Ryppyjä (Wsoy, 2010)
43. Guy Delisle: Shenzen (Wsoy, 2010)
44. Cyril Pedrosa: Ekoloogiset (Wsoy, 2011)
45. Lucie Durbiano: Punainen pukee teitä (Wsoy, 2009)
46. Neil Gaiman: Coraline (Egmont Kustannus, 2009)
47. Fabien Nury & Sylvain Vallée: Olipa kerran Ranskassa - Suuri gangsterisota (Gummerus, 2011)
48. Jean-Jacques Sempé: Optimisteja (Tammi, 2002)
49. Jean-Jacques Sempé: Mediaihmisiä (Tammi, 2002)
50. Perti Jarla: Fingerpori 2 (Arktinen Banaani, 2009)
51. Nina Hemmingsson: Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt (Wsoy, 2011)
52. Art Spiegelman: Maus 1 & 2
53. Kati Kovács: Kuka pelkää Nenian Ahnavia? (Arktinen Banaani, 2010)
54. Pertti Jarla: Firgerpori - heräämisopas (Arktinen Banaani, 2010)
55. Sanna Ala-Ojala: Huomenna on se päivä (Suuri Kurpitsa, 2010)
56. Joonas Rinta-Kanto: Fok.It (Kreegah Bundolo, 2010)
57. Jarkko Vehniäinen: Kamala luonto (Zum Teufel, 2010)
58. Jaana Suorsa: Kuka keksi aamun? (Kumiorava, 2010)
59. Reetta Niemensivu: Lempi ja rakkaus (Suuri Kurpitsa, 2010)
60. Juhani Laaksonen: Ruma lapsi. esikoinen (Wsoy, 2010)
61. Ville Tiihonen: Taas sieltä jostain (Wsoy, 2010)
62. Anne Muhonen: Varataivas (Suuri Kurpitsa, 2010)
63. Sokal: Koiran paluu (Jalava, 2001)
64. Sokal: Rasputinin merkki (Jalava, 2001)
65. Sokal: Lempeä kuolema (Jalava, 1987)
66. Sokal: Hukkunut saari (Jalava, 1992)
67. Sokal: Kauhujen kanava (Jalava, 1993)
68. Sokal: Ei kuutamoa katuojaan (Jalava, 1995)
69. Sokal: Unelma horisontissa (Jalava, 2000)
70. Sokal: Salaisuuksien tunkio (Jalava, 2002)
71. Sokal: Hoitajan veriset kädet (Jalava, 2004)
72. Sokal: Valkokaulusjuomari (Jalava, 2005)
73. Sokal: Musta meri (Jalava, 2005)
74. Sokal: Pedon varjo (Jalava, 2007)
75. Sokal: Porvarisnaisen hillitön charmi (Jalava, 2008)
76. Sokal: Kasvoton nainen (Jalava, 2009)
77. Sokal: Tuhkien taival (Jalava, 2010)
78. Jean-Jacques Sempé: Romantikkoja (Tammi)
79. Jean-Jacques Sempé: Filosofeja (Tammi)
80. Jean-Jacques Sempé: Syyllisyydentuntoisia (Tammi)
81. Hanna Koljonen: Syliinvaellus Intiaan (Asema, 2011)
82. Hannele Richert: Kuuluvuusalue (Asema, 2010)
83. Aino Sutinen: Taksi Kurdistaniin (Asema, 2010)
84. Christophe Blain: Maalari ja merirosvo - Amerikkaan (Wsoy, 2004)
85. Christophe Blain: Maalari ja merirosvo - Hyisille vesille (Wsoy, 2005)
86. Christophe Blain: Maalari ja merirosvo - Olga (Wsoy, 2006)
87. Ville Tietäväinen: Linnut ja meret (Tammi, 2003)
88. Christophe Blain: Maalari ja merirosvo - Pariisiin (Wsoy, 2007)
89. Christophe Blain: Maalari ja merirosvo - Jack (Wsoy, 2008)
90. Mark Alan Stamaty: Alia's Mission (Dragonfly Books, 2004)
91. Petteri Tikkanen: Mopo (Like, 2011)
92. Madeleine Flores: The Girl and the Gorilla
93. Juan Días Canales: Blacksad - Kissa varjoisilta kujilta (Arktinen Banaani, 2006)
94. Juan Días Canales: Blacksad - Valkoinen valtakunta (Arktinen Banaani, 2007)
95. Philippe Dupuy: Rakas talkkarini (Wsoy, 2003)
96. Philippe Dupuy: Piinalliset painajaiset (Wsoy, 2003)
97. Philippe Dupuy: Naiset ja lapset ensin (Wsoy, 2004)
98. Philippe Dupuy: Onni hymyilee, minä en (Wsoy, 2005)
99. Philippe Dupuy: Sataa ja paistaa (Wsoy, 2006)
100. Philippe Dupuy: Yksi laatikko liikaa (Wsoy, 2007)
101. Jacamon & Matz: Tappaja, osat 1-3 (Apollo, 2010)
102. Olivier Schrauwen: Mies joka antoi partansa kasvaa (2011)
103. Bastien Vives: A Taste of Chlorine (2011)
104. Manu Larcenet: Pieniä voittoja (Wsoy, 2006)
105. Manu Larcenet: Elämän oppitunteja (Wsoy, 2007)
106. Manu Larcenet: Millä on väliä (Wsoy, 2008)
107. Manu Larcenet: Kukin parhaansa mukaan (Wsoy, 2009)
108. Hergé: Sininen lootus
109. Hergé: Särkynyt korva
110. Hergé: Mustan saaren salaisuus
111. Hergé: Kultasaksinen rapu
112. Hergé: Salaperäinen tähti
113. Hergé: Yksisarvisen salaisuus
114. Hergé: Rakham Punaisen aarre
115. Hergé: Seitsemän kristallipalloa
116. Hergé: Mustan kullan maa
117. Hergé: Tintti Kuun kamaralla
118. Hergé: Seikkailu Punaisella merellä
119. Mikko Jeskanen: Perkele - Santala (Wsoy, 2011)
120. Andy Riley: Pupujen uusi itsemurhakirja (Bazar, 2011)
121. Hergé: Tintti Amerikassa

Blogistanian Finlandia

2012-01-02T10:00:00.000+02:00

Tällä hetkellä Sallan lukupäiväkirjassa käynnistyy kirjablogien Finlandia -äänestys. Tarkoitus on äänestää 3-6 kotimaista kirjaa vuodelta 2011. Mukana saa olla myös sarjakuvia, joten kisa poikkeaa hieman esikuvastaan. Minun oli yllättävän vaikea tähänkin listaukseen löytää sopivia kirjoja, sillä en ole ehtinyt kirjoittaa kaikista loppuvuoden kirjoista vielä omaa arviota, mutta onneksi tässä sai käyttää myös blogistikollegoiden hyviä tekstejä linkityksenä.

Keskityin tässä listauksessa osittain omiin suosikkeihin ja osittain niihin, joiden uskon pärjäävän kisassa. Olen kuitenkin aktiivisesti lukenut muiden tekstejä pitkin vuotta ja jonkinlainen kuva on tullut, että mitkä kirjat ovat suosikkeja blogistaniassa. Ainoa "ongelma" on se, että kirjoja on ihan liikaa. Todella paljon hyviä kotimaisia kirjoja on julkaistu ja luettu tänä vuonna.

Kaikista kirjoista löytyy useita arvioita blogeista, mutta tämänhetkinen tekninen vempain hidastaa minua niin paljon, etten voi linkittää kaikkia tähän. Osa on minun lukemiani ja osa puhtaita intuitioarvauksia.

Miika Nousiainen: Metsäjätti
Marisha Rasi-Koskinen: Katariina
Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis
Essi Tammimaa: Paljain käsin
Katja Kettu: Kätilö
Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet

Craig Thompson – joululahjakirjoja

2011-12-30T16:08:00.001+02:00

Sain joululahjaksi Jurilta kolme Craig Thompsonin sarjakuvaromaania. Ihastuin jo aiemmin Blanketsiin (2003) ja halusin lukea myös Thompsonin muuta tuotantoa. Joulupaketista paljastui kolme ihanaa sarjakuvateosta.

Blankets pelkästään olisi riittänyt minulle, sillä halusin joka tapauksessa lukea sen uudelleen. Minua viehättää Thompsonin runollinen piirustusjälki. Autobiografinen, 600-sivuinen ja useasti palkittu Blankets on samaan aikaan kaunis ja surumielinen tarina nuoren pojan kasvusta uskonnollisen kodin vaatimusten ja omien tuntemusten ristipainissa. Tarkempi arvio teoksesta löytyy Sallan blogista.

Carnet de Voyage on Thompsonin matkapäiväkirja, kun hän kolmen kuukauden ajan matkusti ympäriinsä tehden tutkimusta ja pohjatyötä tulevaa teostaan Habibia varten. Piirustustyyli ja kerrontatapa tuntuu vaihtelevan enemmän kuin pitkissä sarjakuvaromaaneissa. Kavereitaan ohkaisemi Carnet de Voyage on kiinnostava luettava sen erilaisen tyylin, aiheen ja koon takia.

Blanketsia tai Carnet de Voyagea ei ole suomennettu, mutta uusin teos Habibi (2011) julkaistaan ensi keväänä Like-kustantamon kautta. (Kiitos tästä, toivottavasti myös aiemmat teokset suomennetaan!)

En ole vielä Habibia ehtinyt lukea, mutta se oli toinen järkälemäinen teos paketissani. Thompson aloitti tämän teoksen tekemisen vuonna 2004, joten aikaa on käytetty runsaasti ja uskon sen näkyvän myös lähes 700-sivuisen teoksen jäljessä. Teos keskittyy arabilaiseen kulttuuriin ja islamin uskoon. Molemmissa teoksissa uskonto on siis vahvasti mukana teemoittaimassa tarinaa. Teoksen kansi on aivan upea, mutta koska minulla ei ollut eilen jalustaa mukana, kuva on vähän epätarkka. Silti tulen loimusta kanteen piirtyy jännittävää mystiikkaa.

Näin kauniin kannen tekeminen on kallista, mutta toivon, että suomennetussa versiossa on yhtä upeaa kohokuviointia ja pienen pieniä detaljeja mukana. Tämmöinen nostaa teoksen arvoa vielä entisestään. Upea jo ensivilkaisulta, tarkemmin arvioin kunhan saan teoksen luettua kokonaan.

Lukutoukan katsaus vuoteen 2011

2011-12-29T14:19:00.000+02:00

Susa heitti joulukuun alussa haasteen: Lukutoukan katsaus vuoteen 2011, johon lupasin vastata nyt vuoden lopulla, kun luetut kirjat alkavat olla tälle vuodelle tässä. Minun on aina ollut vaikea tehdä listoja ja valita sopivia teoksia, mutta aion silti yrittää, silläkin uhalla, että valitsen lopulta "väärin." Tiukempaa analyysia vuoden luetuista kirjoista on luvassa vähän myöhemmin, sillä tämän haasteen tarkoitus on nimetä vain kirja. Joidenkin osalta joudun kuitenkaan perustelemaan vähän enemmän valintaani.

1. Minkä lukemasi kirjan olisit toivonut löytäväsi juuri joulupaketista tänä vuonna, ellet jo olisi lukenut sitä?
Petri Tamminen: Mitä onni on

2. Mitä kirjaa suosittelisit ystävälle, joka ei ole lukenut paljoa, mutta kaipaisi lukuelämyksiä?
Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

3. Mikä kirja sinun teki mieli jättää kesken ?
Jätän harvoin kirjoja kesken, mutta tänä syksynä muutama jäi odottamaan lopullista tuomiotaan toiseen kertaan, sillä mielenkiinto lopahti kesken lukemisen syystä tai toisesta. Tässä kuitenkin kysytään teosta, jonka luin, mutta olisin voinut yhtä hyvin jättää myös kesken. Epäsopivia kirjoja on nyt viime aikoina tullut eteeni useita, mutta valitsen silti tämän vuoden huonoimman lukukokemukseni, jonka sain silti sisulla luettua loppuun: Anna Gavalda: Karkumatka

4. Mikä kirja sai sinut vuodattamaan kyyneleitä?
Minna Canthin teokset Kauppa-Lopo ja Köyhää kansaa.

5. Minkä kirjan lukemista odotit ennakkoon eniten?
Miika Nousiainen: Metsäjätti. Odotan jo seuraavaa.

6. Mikä kovasti pitämäsi kirja sai mielestäsi aivan liian vähän näkyvyyttä ja ns. blogisavuja?
Philip Teir: Donnerryhmä

7. Mikä kirja oli suurin pettymys?
Etukäteisodotukset olivat korkeat molemmissa David Foenkinoksen kirjoissa. Molemmat olivat minulle pettymyksiä. Näistä ei ole edes bloggausta vielä. Eli Vaimoni erottiinen potentiaali ja Nainen, jonka nimi on Nathalie.

8. Minkä kirjan ottaisit ainoaksi kirjaksi autiolle saarelle uudestaan...ja uudestaan luettavaksi?
Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana. Tämä tuli ensimmäisenä mieleen, haluaisin lukea uudelleen.

9. Mikä kirja herätti sinulla eniten halua keskustella kirjan tapahtumista ja henkilöistä?
Marisha Rasi-Koskinen: Katariina

10. Minkä kirjan sulkisit aikakapseliin avattavaksi sadan vuoden päästä täällä Suomessa?
Kari Hotakainen: Ihmisen osa

11. Mistä kirjasta haluaisit nähdä elokuvan, ellei sitä jo ole tehty?
Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus

12. Minkä kirjan ns. jälkimaku oli niin voimakas, että mietit sitä vielä pitkään viimeisen sivun kääntämisen jälkeenkin?
Sarjakuvat

13. Mikä kirja oli suurin yllättäjä hienon lukukokemuksen myötä?
Joel Haahtela: Katoamispiste. Jäin kerralla koukkuun. Olen kerännyt nyt Haahtelan kirjoja itselleni, mutta en raski lukea niitä.

14. Mistä kirjasta et muista enää paljoakaan, vain lähinnä tunnelmia ja pätkiä sieltä täältä tapahtumista?
Helmi Kekkonen: Valinta. Tunnelma jäi elämään mieleen.

15. Mitä kirjaa suosittelisit eniten muille kirjablogisteille?
Alan Bennett: Epätavallinen lukija. Lukijuus kiinnostaa varmasti muitakin.

Olipa vaikeaa, en halunnut käyttää samaa vastausta kahdesti, vaikka moni näistä kirjoista olisi sopinut toiseenkin kohtaan. Toisaalta on kiinnostava käydä vuotta läpi näin jälkikäteen haasteen muodossa. Selvästi syksyn kirjat tuntuivat nousevat korkeammalle kuin kevään kirjat. Aika tekee tehtävänsä, siksi pidän blogia, että tunnelmat jäävät pidemmiksi aikaa mieleen.

Hyvää joulua!

2011-12-23T12:56:00.001+02:00

Tuomas & Antti Kyrö: Pukin paha päivä

2011-12-22T15:59:00.001+02:00

Tuomas & Antti Kyrö: Pukin paha päivä (Wsoy, 2011) Sivuja: 111

Joululuettavaksi valikoitui Kyrön veljesten moderni joulusatu Pukin paha päivä. Tuomas Kyrö vastaa tarinasta ja pikkuveli Antti kuvituksesta. Joulupukki ei asu tarinassa korvatunturilla vaan Helsingissä kerrostalossa. Naapuri ei arvosta tonttujen touhuja ja lahjojen valmistamisesta aiheutuvia ääniä, mutta punanuttuja ei silti häätö uhkaa. Pieni Manu Kössilö pyytää pukilta aikuisille sellaisia lahjoja, että nämä pysyisivät pois lasten tieltä. Toimittajatontto Pamelan tutkimuksissa selviää, että vain lehtiä lukemalla aikuiset keskittyvät joulun aikaan muuhun kuin lasten saamiin leluihin. Siispä jouluväen agendana on tehdä niin upea Joulun-Sanomat, että koko perhe on lahjoihin tyytyväinen ja sopu syntyy taloon kuin taloon.

Tuomas Kyrö on kyllä taitava jutuniskijä, vaikka näinkin lyhyessä tarinassa hänen tarinaan upotetut kielelliset maneerit kävivät ärsyttämään. Kuinka monta kertaa täytyy yhdessä tarinassa käyttää sanaa elikkä, niin että vitsi ei kulu elikkä haihdu. Kyllä lukija elikkä minä vähemmälläkin uskoo, että tarkoitus on olla naseva elikkä hauska. Puhh..

Pukin paha päivä ei ole kuitenkaan sellainen tarina, jossa pukki goes bad, vaan vuoden tärkein päivä uhkaa peruuntua kokonaan. Satu on varsinainen seikkailukertomus, jossa neuvokkaat tontut luotsaavat möhömahaisen pukin pikkukylään ostaman lahjapainokonetta. Antti Kyrön kuvitus on sarjakuvamainen ja ajassa kiinni. Kannessakin näkyy ABC-kyltti ja Joulun-Sanomat muistuttaa tarkkaan iltapäivälehtien tyyliä.

En osaa tarkkaan arvioida, minkä ikäisille Pukin paha päivä sopisi parhaiten, mutta vaikka siinä on päähenkilönä oikea joulupukki, niin kyllä siinä leikitellään alussa myös pukin olemassaololla ja joulusta kertomisen konventioita rikotaan. Minusta se on tervetullutta, mutta pitkä tarina ei muutenkaan jaksa ihan perheen pienimpiä kiinnostaa. Veikkaisin.

Hauskuttelua kirjassa on paljon, sillä siinä kohelletaan mennen tullen. Pitkäksi iltasaduksi tai lapsille, jotka lukevat jo itse. Aikuisiakin tarina viihdyttää, mutta vaikka Mielensäpahoittajakin oli täynnä toisteisuutta, siinä hokemat toimivat aikuiselle paremmin. Parasta kuitenkin on, ettei kirja ole pelkästään tämän vuodenajankirja, kyllä kohkaaminen ja seikkailu jaksaa kiinnostaa myös suvena.

Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa

2011-12-20T14:52:00.000+02:00

Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa (Karisto, 2011) 175s.

Ostin Finlandia Junior voittajan, Vilja-Tuulia Huotarisen Valoa valoa valoa -teoksen kummitytölleni joululahjaksi, mutta en malttanut olla sitä itse lukematta. Lopulta päädyin sitten säästämään sen itselläni, vaikka tämä olisi varmasti hänellekin sopinut. En raskinut kuitenkaan luopua, sillä tässä Valoa valoa valoa alkaa niin mahtavasti, että haluan palata siihen vielä uudelleen, vaikka en koko teosta enää lukisikaan.

Kirja puhuttelee lukijaa konkreettisesti, sillä heti alussa käydään läpi suosittujen kirjojen alkuja ja sitä millainen olisi hyvä aloitus. Pysäytetään, käsketään jatkamaan lukemista, osoitetaan uuden alun paikka, viedään matto jalkojen alta ja ravistellaan. Hyvin postmodernia ja tehokasta.

Kertoja on tietoinen roolistaan ja paikastaan teoksessa, on välillä hyvin reipas ohjaaja valitsemallaan näyttämöllä ja toisinaan niin epävarma, että tuntuu kuin lukisi salaa nuorten päiväkirjaa. Hän perustelee myös tekemiään valintoja pitkin kerrontaa, en voi kertoa tätä kaikkien näkökulmasta, kuin pahoitellakseen, että ihmisten välisisistä vuorovaikutuksista on vaikea saada yhden suulla kaikki äänet kuuluviin.

Minua kiinnosti teoksessa enemmän rakenne, tyyli, kieli ja typografia kuin itse tarina. Huotarisen teos on kirjallisuuden opiskelijan unelmien harjoittelualusta. Sen pitäisi olla pääsykoekirjana tai tenttikirjana, sillä siinä on nähtävillä ja piilossa niin paljon kiinnostavia tasoja, joista irtoaa esimerkkejä ja analysoitavaa.

Entä tarina sitten.
Se on tarina tyttöjen välisestä ystävyydestä. Ja Tsernobylista. Enemmän ensimmäisestä kuin jälkimmäisestä.

Suosittelen tutustumaan ainakin alkuun, sillä siitä saa hyvän kuvan teoksesta. Minusta teos sopii niin aikuisille kuin nuorille lukijoille, mutta toisaalta olen sitä mieltä, että aika moni muukin sopii kaikenikäisille. Mietin aluksi, että onko tämä liian haastava varhaisteineille, mutta koska en tarkkaan tiedä, niin en alennu nyt aliarvoimaan ja oletan, että tämä maistuu juuri nuorille lukijoille, vaikka olisi voinut hyvin kisata myös "aikuisten kisassa".

Valoa valoa valoa on ollut esillä myös näissä blogeissa: Sonja, Lastenkirjahylly, Luen ja kirjoitan.

Saran kirjat -blogista kannattaa vilkaista muutenkin keskustelua nuortenkirjoista ja Blogisisko on analysoinut tarkemmin mm.teoksen postmoderneja piirteitä.

Joululahjavinkki: Kirja kehitysmaan lapsille

2011-12-19T11:35:00.000+02:00

Löysin tänään Saran ja Marjiksen kirjablogeista hyvän joululahjavinkin ja haluan jakaa sen myös oman blogini lukijoiden kanssa.

Lainaan Saraa:
Jos ei keksi lahjaa ihmiselle, jolla on jo kaikkea, hyvä ja ennen kaikkea hyvää tekevä lahja voisi olla tämä World Visionin jouluinen kirjalahja kehitysmaan lapsille.

Tarinat ja tieto tuovat toivoa ja iloa kaikille. Kehitysmaissa lapsilla on usein vain koulukirjoja tai kopionippuja. Sri Lankan maaseudulla lapset voivat lainata kirjoja kyliä kiertävistä minikirjastoista. Kenian Kapnasuun on kohonnut kirjastorakennus, johon valtio on sitoutunut palkkaamaan työntekijät. Lahjasi kartuttaa näiden kirjastojen valikoimaa ja tuo tarinat yhä useamman pikkulukijan ulottuville.

Kirjalahja kartuttaa kehitysmaiden kiertävien kirjastojen valikoimaa ja tuo tarinat yhä useamman pikkulukijan ulottuville. Ihana joululahjaidea ja toivon, että moni teistä innostuu osallistumaan mukaan.

Lyhytarviot - kesken jääneitä ja pikaluettuja

2011-12-16T17:43:00.001+02:00

Kirjan kesken jättämiselle on aina joku syy, luonnollisesti. Joskus sitä ei vain ehdi lukemaan tai joutuu palauttamaan kesken lukemisen kirjastoon. Joskus teos ei vastaa odotuksia tai yksinkertaisesti se ei sovi itselle. Joskus lukeminen on niin pitkäpiimäistä, että kaikki muu tuntuu mielekkäämmältä kuin lukeminen. Joskus muut kirjat vain kiinnostavat enemmän ja jo aloitettu kirja jää niin pitkäksi aikaa kesken, ettei siihen enää tee mieli tarttua. Minulle tulee silti aina huono omatunto, kun en saa luettua jotain kirjaa. Mielestäni minun tulisi sitoutua siihen jo aloitettuun teokseen niin, että antaisin sille sen ansaitseman arvon. Tiedän, että maailmassa on suurempiakin syntejä, eikä lukemisesta kannata stressata, sillä hyvätkin teokset voivat osoittautua itselle niin suuriksi pettymyksiksi ettei kirjaa saa väkipakollakaan luettua. Silti kesken jäänyt kirja yöpöydällä tai hyllyssä kismittää. Olisinhan mie halunnut kuitenkin tietää, että millainen se lopulta oli..

Huomaan kuitenkin, että joskus kirjan kesken jättäminen olisi parempi vaihtoehto kuin pikalukeminen. Silloin saattaa jäädä jotain kohtauksia vähän huonommalle ymmärrykselle ja toisinaan tuntuu, että ihan hyvin voin hypätä tämän kappaleen ohi, koska tämä kyseinen kohtaus ei nyt niin kiinnosta. Kesken jäänyt kirja voi osoittautua sitten lopulta uudelleen aloitettuna erittäin hyväksi ja oma lukuvire paremmaksi, mutta pikaluettuihin teoksiin en palaa juuri koskaan. Olenhan jo sen kerran lukenut, vaikka lukemisesta en olekaan nauttinut.

Tämän vuoden kotimaisista uutuuksista kohtasin neljä kirjaa, jotka lopulta joudun tyrmäämään itselleni sopimattomina. Ei vain maistunut.

Janica Branderin Lihakuu (Otava, 2011) ja Heidi Jaatisen Jono (Gummerus, 2011) ovat pikaluvun uhreja. Hanna-Riikka Kuisman Sydänvarjo (Like, 2011) ja Elina Tiilikan Myrsky (Gummerus, 2011) puolestaan jäivät minulta kesken, sillä teosten henkilöhahmot, aihe ja tematiikka jättivät minut niin kylmäksi, että tartuin koko ajan muihin teoksiin ja lopulta jouduin luovuttamaan näiden osalta.

Luin Lihakuuta ja Jonoa työmatkoilla. Yleensä novellit sopivat lyhyihin lukuhetkiin hyvin, sillä katkonainen lukeminen ei juurikaan minulla särje eheää lukukokemusta. Lihakuu ei ollut mielestäni huono, se ei vain ollut niin hyvä, kun etukäteen odotin. Joskus kirjailijan kuunteleminen kirjatapahtumissa voi värittää teosta niin paljon, ettei se voi olla muuta kuin pettymys. Brander oli mielestäni ihastuttava esiintyjä. Hän luki Otavan syyspressissä oman kirjoituksensa itsestään. Minusta hän oli siinä kohtaa melkein Miina Supisen kaltainen tarinaniskijä. Odotin siis novellikokoelmalta jotain Apatosausuksen maan kaltaista hulluttelua. Mutta senkin luin aluksi liian nopeasti, joten veikkaan että pidän Lihakuusta enemmän kunhan luen sen uudelleen. Olen lukenut myös tänä syksynä ihan mielettömän huikeita, eheitä, hyvinkirjoitettuja, mieleenpainuvia ajatuksia herättäviä novellikokoelmia. Brander osaa kirjoittaa hyvin, mutta en häkeltynyt tai hurmioitunut. Ei aina tarvitse vetää mattoa alta, vaikka lukemisen aikana onkin ihan mieletöntä mentaalinipistellä itseään.

Jono sitten. Miten mielettömän hauska idea teoksella. Päähenkilö Aina huokaisee kesken rakastelun
”Tänä kesänä minä annan kaikille, jotka tulevat pyytäneeksi.”Pian kodin ulkopuolelle muodostuu pitkä jono erilaista miehistä. Jono pitenee päivä päivältä ja lopulta päähenkilön on tehtävä asialle jotain. Mikä idea! Olin niin huvittunut jo etukäteen, että odotin varsinaista verbaalista ilottelua. Kesken lukemisen kuitenkin aloin pelätä, entä jos tässä ei muuta sitten tapahdukaan. Riittääkö tämä aihe kantamaan silti koko teosta. Minusta Jono olisi ollut aiavn mahtava novelli, mutta romaanina se junnasi liikaa paikoillaan ja menetti hohtoaan tapahtumattomuuteensa.

Sydänvarjon henkilöt on miltei raivostuttavan stereotypisesti kuvattu. Tapa se on tämäkin nostaa esiin yhteiskunnan ongelmakohtia ja ymmärrän, että liioittelu ja rautalangasta vääntäminen näyttää lukijalle, että kyllä tässä jotain on vialla. Mutta liioittelemalla hukkaa myös aitouden. Kerronta kulkee kolmen ihmisen näkökulman kautta. Baarikärpäsen, hullu-Kertun ja "täydellisen" Susannan. Teos oli alussa liian jutusteleva ja junnaava, tilittävä, miltei saarnaava, joten jouduin jättämään sen kesken. Ymmärrän kyllä, että kirjan koko kaari jää tällöin kokematta ja kritiikeistä olen ymmärtänyt, että loppua kohden imu parantuu, mutta vajaan sadan sivun jälkeen heitin pyyhkeen kehään. Viimeinen tippa taisi olla juuri Susannan puheenvuoro, jolloin hän imuroidessaan reflektoi ilmeisesti itselleen ääneen omaa elämäänsä. Kuinkahan moni meistä keskustelee itsensä kanssa, että voi kun olen näin uskovainen ja hyvä ihminen, seksi ei meillä oikein kulje, vaikka mieheni on täydellinen, koska tapasimme kirkossa... Henkilöhahmojen överiannostelu harmitti niin paljon, että kliseviidakossa en nähnyt varmastikaan metsää puilta. Keskiluokka ei olekaan niin täydellinen, ja kaikilla on ongelmia. Selvä se.

Tästä päästäänkin Myrskyyn. Elina Tiilikan Punaista mekkoa moitin ja kiittelin viime talvena. Omakohtainen teos prostituoidun naisen elämästä kiinnosti, mutta mikään ei tunnu miltään -syndrooma jätti tunkkaisen maun. Odotin raikkautta ja uutta näkökulmaa aiheeseen. Myrsky kuvaa taas maanisdepressiivisen tytön elämää, niin maniassa kuin depressiossa. Sairautta kuvataan hyvin uskottavasti, mutta sekavuus tekstissä sekoittaa lukijankin. Myrsky tuntui liian samanlaiselta kin Punainen mekko, joten menetin nopeasit mielenkiintoni ja siirryin muihin teoksiin. Minulla on tunne, että molemmat Tiilikan teokset purevat paremmin nuorempiin lukijoihin.

"Ongelmakimppukirjoissa" minua viehätti enemmän Iida Rauman tyyli. Katoamisten kirjassa on myös elämäänsä hukkuneita henkilöitä, mutta Rauma kirjoittaa myös kauniisti asioista uskottavasti. Inhorealismi ei minua haittaa, mutta liian yksiulotteinen kuvaaminen sitäkin enemmän.

Miten luet: Kirjoja sieltä, missä kuljit...

2011-12-12T18:13:00.002+02:00

Olen lähdössä kuukaudeksi Lappiin, Kolariin, kotiseudulleni joululoman viettoon. Pystyn tekemään töitä myös etänä ja alunperin tarkoitukseni oli kirjoittaa gradua siellä, mutta koska jouduin suureksi epäonneksi vaihtamaan jo aloitettua aihetta, (sillä juuri palautettiin samasta kirjasta, samasta näkökulmasta ja aiheesta tehty gradu, eikä tiedonvälitys proffien välillä ollut oikein kulkenut), minulla on myös enemmän aikaa nyt lomailla ja miettiä uutta aihetta. Ja lukea.

Aion myös lukea kovasti kehutut lappilaiset teokset: Rosa Liksomin Hytti nro 6, Katja Ketun Kätilön ja Pia Pesosen Urho Kekkonen Strasse. Olen Pesosen jo aloittanut, mutta halusin säästää loput oikeaan miljööseen. Muita mieleeni tulevia lappilaisia kirjailijoita ovat Paula Havaste ja Jari Tervo, mutta heiltä en ole lukenut vielä mitään. Äitini kovasti kehui Havasten kirjaa Kaksi rakkautta, joten voihan olla, että myös sen luen joululomalla.

Mukavasti nyt tänä vuonna on tullut kiinnostavia lappilaisia kirjoja, joten pääsen ahmimaan teokset kerralla. Vaikka olen kyllä miettinyt, että en tunnista kirjallisuuden Lappia ja hämmennyn välillä lehtikritiikeistä, joissa kehutaan teosten erinomaista lappikuvausta. Näissä kohdin mietin usein, että on luontevaa, etten tunnista kaikkea, sillä eihän koko Lappi näyttäydy samanlaisena, eikä kirjallisuus pyri toistamaan realistisesti kaikkea nähtyä-kuultua-naitua-maistettua-tunnettua, vaikka näin täällä etelässä joskus ehkä lipsahdetaan ajattelemaan. Silti nyt tuleviin teoksiin liittyy jo etukäteen jonkinlaista nostalgisuutta, sillä lähdenhän lukemaan niitä nimenomaan lappilaisten kirjailijoiden kirjoina ja haluan lukea ne kotiseudulla ollessani.

En silti yleensä metsästä nimenomaan kotiseutuni kirjallisuutta, mutta lämmittäähän se nähdä tuttu paikka ja nimi kirjassa. Kyrön kerjäläinen tutulla juna-asemalla, juuri divarista ostetussa lastenkirjassa päätepysäkkinä tuttu tunturi, suositussa kotimaisessa elokuvassa tutut maisemat. Kyllä se tuntuu silti lämpimältä.

Tästä herääkin kysymys, että miten te muut lukijat, luetteko kotiseutuunne liittyvää kirjallisuutta? Harjukaupungin blogiväki ainakin innostui Pasi Ilmari Jääskeläisen uusimmasta ja sai innostettua monet lukijat teoksen pariin. Mansikkakarnevaali-arvion kohdalla Katja jo tätä samaa asiaa kyseli, sillä hänen ajatuksensa teos vei nuoruuteen. Tuleeko muita esimerkkejä mieleen blogeista tai henkilökohtaisista lukumotivaatioista?

Onko kotiseuturakkaus yksi peruste valita kirja? Vai syy vältellä teosta? Haluatko lukea mieluummin tutuista paikoista vai mieluummin mahdollisimman kaukaisista? Tuleeko mieleen yhtään lukumuistoa, jossa tuttu paikkakunta olisi kuvattu mielestäsi täysin väärin?

Vielä hurjempaa yleistämistä.
Millaista on kotiseutusi kirjallisuus?

Lisäkysymys kirjoittajille: Koetko, että jotain kotiseudustasi näkyy teksteissäsi?

Lappiin sijoittuva kuvaus hakee yleensä teokseen jotain mystiikkaa tai rujoa alastomuutta. Ollaan joko kodassa noet naamalla ja manataan karhuja kavereiksi tai juostaan sääskiä pakoon aatamin ja eevan asuissa, mutta kaatokännissä, totta kai. Miten vain, aina manataan.

Copycat-kirjankansi

2011-12-09T14:00:00.001+02:00

Amman lukuhetkessä heitettiin vähän aikaa sitten haaste ilmoille. Leikkimielinen kansikisa vei katseen kirjahyllyyni ja mietin, että mikä olisi hyvä ja toteuttamisen arvoinen idea. Ideaa en keksinyt lopulta itse, koska keskityin lähinnä ihailemaan kaikkia upeita kansia ja tuskailemaan, etten pysty toteuttamaan näistä mitään. Onneksi apu ja tuki ja turva tähänkin haasteeseen löytyi kotoa. :)

Halusin toteuttaa haasten kuitenkin ja tavoitella enemmän huumoriarvoa kuin kaunista kantta. Amma toivoi kisaan leikkimielisyyttä, joten pilke silmäkulmassa tarjoilen lukijoilleni Agatha Christien Esiripun kertaa kaksi.

Kiitän Ammaa ihan mahtavasta ideasta, sillä oli hauska askarrella sopivia Poirot-viiksiä haasteen siivittämissä fiiliksissä.

Muita haasteeseen osallistuneita kansia voitte vilkuilla ainakin Lumiomenan, Leena Lumin, Järjellä ja tuntella, Silkkiä samettia ja Vielä yksi rivi -blogeista.

Kirjabloggaajien matkakirjavinkit

2011-12-07T13:54:00.001+02:00

Minulta pyydettiin (eli ei palkattu) kirjoittamaan pieni matkakirjavinkki Rantapallo.fi-sivustolle. Sieltä löytyy myös melkein kaikkien muiden Rakkaudesta kirjaan -tunnustuspalkinnon saaneiden kirjabloggaajien vinkit. Tarkoitus oli vain kirjoittaa pieni esittely kirjasta, jota lukiessa tekee mieli lähteä matkalle. Minulla oli vaikka kuinka monta kirjaa mielessä, mutta lopulta päädyin Adichieen, sillä se on ollut monta kuukautta lukemisen jälkeen mielessäni ja ihastuin kirjaan todella. Varsinaisesti mieleni ei tee kirjaa lukiessa lähteä matkalle, joten ehkä tavallaan kirjoitin vähän otsikon ohi, mutta mielestäni se on edustava ja uskottava teos sekä Afrikan eri maista kuin siirtolaisten elämästä Yhdysvalloissa.

****

Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana

Kirjainten virrassa -blogissaan nykykirjallisuudesta bloggaava Hanna Pudas kertoo suosikikseen Chimamanda Ngozi Adichien teoksen Huominen on liian kaukana.

“Nuoren afrikkalaisen naisen novellikokoelma vie lukijan matkoille niin Afrikkaan kuin Yhdysvaltoihinkin. Afrikka ei näyttäydy pimeänä eikä yliromantisoituna maana, vaan kokoelma näyttää, että maanosaan mahtuu monenlaista maata ja tarinaa. Yhdysvaltoihin sijoittuvissa novelleissa kaipuuta kotimaahan käsitellään ruuan kautta. Adichien naispäähenkilöt ikävöivät tuttuja mausteita uudessa maassa. Tarinoissa mennyt muistuu suussa, ja toisinaan integroituminen uuteen kulttuuriin näkyy konkreettisesti siinä, että hylätään vanhat, rakkaat reseptit.

Minusta kaikkien tarinoiden ei tarvitse jatkua ikuisesti, vaan yksi taidonnäyte on saada eheä tarina tiivimpään tilaan, niin että se silti hengittää ja jättää lukijalle jotain omaakin löydettävää. Adichie osaa tämän täydellisesti.”
****

Käy kurkkaamassa myös Morren, Sallan ja Jessican vinkit sivustolta.

Kirjallisuus elokuvissa (eli etsitään hyviä elokuvavinkkejä!)

2011-12-04T23:10:00.001+02:00

Marjis vinkkasi tänään elokuvasta, jossa päähenkilö kuulee kertojan ääneen ja huomaa elävänsä tämän kirjoittamassa romaanissa. Olipa kiinnostava katsoa Aidosti outoa, sillä kirjat kiinnostavat minua myös elokuvissa.

Tästä heräsikin ajatus, että mitäköhän muita elokuvia on, jossa kirjallisuus, kirjat, kirjailijat, kirjoittaminen ja lukeminen olisivat merkittävässä roolissa. En hae nyt leffavinkkejä, jotka ovat kirjoista tehtyjä filmatisointeja. Tai toisaalta, mikäli niissäkin on näitä etsimiäni avain-sanoja merkittävissä rooleissa, niin totta kai otan niistäkin hyviä elokuvasuosituksia vastaan. Suosituksista keräisin itselleni sitten ensi keväälle hyvän elokuvahaasteen. Millaisia kirjallisuusaiheisia elokuvia suosittelisitte?

Olen pitänyt viikon blogihiljaisuutta, sillä olen ahkeroinut graduni kanssa. Olen kuitenkin lukenut kirjoja, joista haluaisin kirjoittaa blogiini ensi viikolla. Harmillisesti en vain ole ehtinyt lukea muidenkaan blogeja, sillä töiden, lukemisten ja gradun ohella aika on riittänyt vain toiseen elokuvahaasteeseeni: katsomme vuodesta 1950 eteenpäin kaikki parhaan elokuvan Oscar-palkinnon voittaneet filmit. On tämä bloggaaminen silti villi harrastus, kun on viikon poissa, niin tuntee huonoa omaatuntoa siitä, ettei ole ehtinyt kirjoittaa tai lukea muiden arvioita.

Gradussani analysoin Eeva Kilven Elämä edestakaisin -teoksen nostalgiaa. Olen luvannut itselleni, että joulukuussa kirjoitan yhden luvun ja lähden sen vuoksi puolentoista viikon päästä Lappiin lukemaan ja kirjoittamaan. Nyt olen lähinnä lukenut lähteitä, kirjoittanut tutkimussuunnitelmaa ja analysoinut lähemmin tekstiä. Tällä hetkellä olen jopa innoissani gradusta, mutta on virkistävä lukea kaiken aikaa kaikkea muutakin.

Kuva silmissä. Näkökulmia Mirkka Rekolan kirjailijantyöhön

2011-11-26T09:24:00.000+02:00

"Heinävedellä sinä soitat flyygeliä isossa korkeassa huoneessa jonka ikkuna katsoo järvelle. Sävelet eivät soi nuottiviivaston järjestyksessä, vaan ne irtoavat sinun sormistasi hitaasti ja nopeasti ja surullisesti ja iloisesti. Koirakin kuuntele sinun jalkojesi juuressa. Pilvisen päivän muuri halkeaa, ja valo laskeutuu flyygelin kannelle. Sen päivän silissä sinä olet, joka valaisee yötä"

Olen istunut samaisen flyygelin edessä ja katsonut ikkunasta järvelle, joten luonnollisesti pysähdyin erityisesti miettimään tätä kohtaa Kristina Carlssonin tekstissä. Tämä on yksi hetki, jonka Carlson on valinnut omaan tekstiosuuteensa Mirkka Rekolan kunniaksi kirjoitettuun teokseen Kuva silmissä. Näkökulmia Mirkka Rekolan kirjailijatyöhön.

Teoksen ovat toimittaneet kirjallisuudentutkija Liisa Enwald ja Rekolankin kustannustoimittajana työskennellyt kirjailija Eila Kostamo. He ovat keränneet Rekolan merkkivuoden kunniaksi hänen tuotantoonsa perehtyneitä tutkijoita, kirjailijakolleegoita ja läheisten alojen taiteilijoita kirjoittamaan eri tyyppisiä tekstejä kokoelmaan. Kaunokirjalliset palaset koostuvat esseistä, muisteluista, tutkielmista ja Leena Krohn on jopa valinnut teokseen kuusi kertomusta teoksestaan Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia, sillä niiden keskeinen hahmo on saanut vaikutteita Rekolasta.

Minua kokoelmassa puhuttelivat eniten edellä mainittujen kirjailijoiden tekstit. Carlsson on löytänyt ihania hetkiä Rekolasta ja heti alkuun hän on merkinnyt erittäin kauniin sitaatin "Ilo on hyvä johtaja, se on jo käynyt siellä, minne ollaan menossa." Hänen kielensä ja kertomukset hetkistä tuntuvat sopivan saumattomasti Krohnin muistelmiin ja vuonna 1998 kirjoitettuun, mutta nyt ensi kertaa painettuna julkaistuun esseeseen "Ystäväni Donna Quijote". Lisäksi viimeinen tekstipätkä jäi mieleeni, sillä siinä Kostamo kertoo kustannustoimittajan silmin Rekolasta. (Aihe, joka kiinnostaa minua erityisesti. Tämä kirjailijoiden ja kustannustoimittajien suhde. Minun pitäisi etsiä käsiini lisää tekstejä, joissa tätä kuvaillaan. Puolin ja toisin.)

Mirkka Rekola kiinnostaa minua myös ihmisenä, ei vain taiteilijana, joten koin nyt kiinnostavampina omakohtaiset muistelut, vaikka arvostin myös tutkijoiden tekstejä. Liisa Enwald esimerkiksi analysoi Rekolan runojen varjoon jääneitä maskuja. Vilja-Tuulia Huotarinen puolestaan on tehnyt aikanaan pro-gradu työn Rekolan aikakokemuksesta ja kokoelmassa analysoi mm. runoissa esiintyviä rakkauden kokemuksia ja tekoja.

Mielenkiintoisia, erityyppisiä tekstejä, joiden kautta tutustutaan Rekolaan. Ihmettelin vain saatepuhetta, siinä kun mainittiin, että muitakin kirjoittajia pyydettiin, mutta he eivät noudattaneet kutsua työ- tai muiden esteiden vuoksi. Minusta tätä ei olisi tarvinut mainita, sillä jäin heti miettimään, että kuka olisi kirjoittanut tähän vielä ja mitä hänen teksti olisi tuonut lisää.

Hyvä löytö taas kerran. Aion pistää hyvän kiertämään ja ilahduttaa tällä kirjalla ystävääni, jonka tiedän arvostavan Rekolaa.

Kuva silmissä. Näkökulmia Mirkka Rekolan kirjailijantyöhön
Toimittaneet Liisa Enwald ja Eila Kostamo. Wsoy 2011
Sivuja:150
Kansi: Ulla Rantanen

Alan Bennett: Epätavallinen lukija

2011-11-25T11:38:00.001+02:00

Alan Bennettin Epätavallinen lukija etsiytyi käsiini kahden kirjabloggaajan myötävaikutuksella. Ensiksi Marjis suositteli sitä ja kun voitin Mari A.n blogiarvonnasta Adlibriksen lahjakortin, hankin tämän teoksen itselleni luettavaksi. Kirja on ylistyslaulu lukemiselle, ja siinä on erittäin hyvä loppu.

Alan Bennett: Epätavallinen lukija. Basam Books 2008. Sivuja: 115. Suomentanut: Heikki Salojärvi. Kansi: Ina Kallis.

"Lukeminen on eristäytymistä. Vetäytymistä tavoittamattomin. Tuntuisi mukavammalta", Sir kevin sanoi, "jos harrastus ei olisi niin... itsekäs?"

Epätavallinen lukija on kertomus kuningattaresta, joka elämänsä ehtoopuolella etsiytyy vahingossa palatsin viereen parkkeerattuun kirjastoautoon ja lainaa ensimmäinen kirjansa. Kirja seuraa toistaan, ja pian hän ahmii teoksia semmoisella intohimoisella pakkomielteellä, että koko hovi menee pois tolaltaan. Onko kuningattaren soveliasta upota fiktiivisiin maailmoihin niin, että hänen läsnäolonsa pakollisissa edustustilaisuuksissa alkaa kärsiä?

Sir Kevin ei hellittänyt. "Jos kykenisimme valjastamaan lukemisenne jonkin suuremman päämäärän hyväksi - esimerkiksi koko kansakunnan lukutaidon kohottamisen, nuorten lukutottumusten kehittämisen..."
"Lukeminen on nautinto", kuningatar sanoi. "Se ei ole julkinen velvollisuus."
"Ehkä sen pitäisi olla", Sir Kevin sanoi.

Olen itsekin joskus kamppaillut lukemiseen käyttämäni ajan kanssa, onko oikeasti soveliasta lukea näin paljon ja upota vieraisiin maailmoihin, että unohtaa kaiken muun ympärillään olevan? Kuningatar on kiinnostava päähenkilö, sillä hänestä löytää jokainen lukemiseen kietoutunut paljon yhtymäkohtia, varsinkin kun kuningatar pohtii sitä, kunka paljon lukeminen kehittää huomiokykyä, tunteiden käsittelyä ja kuinka aivot ovat tärkeä lihas, jota lukemisella treenataan. Olen itsekin huomannut, että mitä enemmän lukee, sitä enemmän lukeminen kiinnostaa ja kirjamaku laajenee kuin pupillit LSD-höyryissä. Kirjoja, joita on voinut joskus pitää tylsinä ja pitkäpiimäisinä, voivatkin vuosien jälkeen olla täynnä piilomerkityksiä, kirjallisia tasoja ja kaunista kieltä. Etsivä löytää kuin itsestään, kun lukeminen ottaa vallan.

"Pidän kirjallisuutta avarana maana, jonka kaukaisille rajoille teen matkaa mutta jonka rajoja en voi milloinkaan tavoittaa. Ja olen aloittanut liian myöhään. En koskaan saa luetuksi kaikkea"

Kuningatar alkaa vähitellen kirjata ajatuksiaan ylös, sillä lukeminen tuntuu ruokkivan tarvetta kirjoittaa. Jokainen lukija myös ahdistuu silloin tällöin siitä, että kirjoja on niin paljon tässä maailmassa ja ikinä ei saa luetuksi edes murto-osaa siitä määrästä. Kannattaako silloin lukea vain samanlaisia kirjoja? Vai kannattaako nimenomaan siksi lukea juuri niitä, joista tietää pitävänsä?

Kuningatar ajautuu lopulta kirjoittamaan enemmän ja enemmän. Hän kokee, että lukeminen on kokemista ja kirjoittaminen tekemistä. Hän on tottunut aina vaikuttamaan, tekemään jotain hyödyllistä ja ennen pitkää kirjoittamisen arvo nousee hänelle lukemisen yli. Kulkevatko lukeminen ja kirjoittaminen aina käsi kädessä?

Epätavallinen lukija vie brittiläiseen hoviin ja esittelee lukijalle Ison-Britannian kirjallisuudenhelmiä näkyville. Osa kirjoista ja kirjailijoita oli tuttuja, mutta osan kohdalla jouduin myöntämään, etten ollut koskaan niistä kuullutkaan. Sivistävä käydä sitten googlen kimppuun ja etsiä kuningattaren suosikkikirjoja. Fantasiaan hän ei uskonut ja mm.Harry Potterit jäivät lukematta.

Suosittelen lukemaan kirjasta Penjamin arvion Jäljen ääni -blogista. Kiinnostavaa analyysia.

Philip Teir: Donner-ryhmä

2011-11-22T11:14:00.001+02:00

Philip Teir: Donner-ryhmä (Otava, 2011) Sivuja: 260. Suomentanut: Taina Rönkkö. Kansi: Jarkko Hyppönen.

Philip Teirin Donner-ryhmä oli kyllä paras ostokseni tänä syksynä. Voin ihan rehellisesti sanoa, että novellikokoelmassa ei ole yhtään todella heikkoa lenkkiä. Tätä teosta teki mieli lukea hitaasti, novelli kerrallaan, ja jokainen tuntui olevan juuri oikean mittainen. Kaikkien tarinoiden ei tarvitse jatkua ikuisesti, ja Donner-ryhmän novellit puolustavat eheydellään paikkaansa. Jokainen sisältää suurenpienen tarinan ja se riittää. Usein ajattelen, että teos on parhaimmillaan silloin, kun sen ei halua koskaan loppuvan. Parhaissa novelleissa taas tuntuu, että lukukokemus on auvoisin, kun lukemisen jälkeen ei kaipaa lisää. Kaikki jää joko sopivasti auki tai tulee sopivasti selitetyksi juuri siinä mitassaan.

Novellikokoelmista sanotaan usein, että niiden on vaikea löytää ostajansa ja lukijansa, mikä ihmetyttää minua. Taidokkaita novelleja on nautinto lukea. Kiireisessä elämänrytmissä saa haukattua melko nopeasti eheän tarinan, nautinnollisen suupalan, ennen kuin joutuu taas kirjan sulkemaan ja siirtymään toiseen askareeseen. Juuri novellit sopivat kiireisille!

Novellikokoelman niminovelli on myös koko teoksen avaaja. Se on tarina miehestä, joka jättää työnsä radiotoimittajana ja turhautuneena suuntaa takaisin yliopiston penkille opiskelemaan kirjallisuutta vain aikaansa kuluttaakseen. Eipäs. Se on tarina miehestä, joka on häiriintymiseen asti fiksoitunut Jörn Donnerista. Tai oikeastaan. Se on tarina kahdesta miehestä, jotka saavat elämäänsä vähän sisältöä yhteisen harrastuksen kautta. Lopulta. Se on absurdi kertomus tavallisesta helsinkiläismiehestä, jota syytetään Jörn Donnerin Oscar-patsaan varastamisesta. Arkisia hetkiä, absurdeja kuvioita. Loistava novelli, joka nostaa loppunovellien odotukset korkealle.

Novellien päähenkilöt ovat yleensä Teirin kanssa jotakuinkin samanikäisiä miehiä. Vaikka käsiteltäväksi vyörytetään koko joukko kliseitä, on tarkastelutapa tuoretta, raikasta ja ärhäkkää. Ei tämä silti ole mikään vihaisten nuorten miesten novellikokoelma, vaan viha on teoksesta melko kaukana. Muita tunteita nousee esiin: päällimäisenä häpeä ja liiallisesta tai liian vähäpätöisestä itsetarkastelusta johtuva kykenemättömyys tunnistaa oma itsensä ja omat tarpeet. Mies voi keskittyä liikaa autoonsa ja kytätä naapuriston homomiestä, ettei tämä vain naarmuta miehen uutta Audia, vaikka ikkunan sisäpuolella marssii miehen koko elämä ja kaikki se oleellinen ja tärkeä ulos talosta.

Eniten pidin siitä, että useissa novelleissa toistuu hyvin erilaisista aiheista ja tapahtumista huolimatta samanlainen rakenne. Jokin aiemmin mainittu asia nousee lopussa esiin sulkemaan koko novellin. Tutusta asiasta tulee yllättävä ja henkilöhahmot kohtaavat yhtä aikaa lukijan kanssa tämän "yllättävän" käänteen. Ei ole tarkoituskaan sekoittaa lopussa pakkaa täysin, vaan tekee tutusta yllättävää. Lukija hymähtää, niinpä niin, totta kai. Valehtelin hetki sitten. Eniten pidin kuitenkin teoksen huumorista ja ironisesta suhtautumisesta meihin ihmisiin.

Pidin Donner-ryhmästä erittäin paljon. Se lienee jo selvää. Päätösnovelli "Pelot" on saanut innoistuksensa This American Life -radio-ohjelman osiosta, jossa kerrottiin taiteilijasta ja listojen kokoajasta Michael Bernard Logginsista, joka yritti voittaa pelkonsa kirjoittamalla ne listoiksi. Tämän sain selville lopussa olevasta Huomautuksia-osiosta. Minua jäikin kauheasti riivaamaan, että kenen pelkoja tässä loppunovellissa lueteltiin. Teirin, fiktiivisen hahmon vai minun?

Donner-ryhmän novellit ilmestyivät tänä syksynä samanaikaisesti ruotsiksi sekä käsikirjoituksesta suomennettuina suomeksi. Sellainen on käsittääkseni harvinaista, mitä voinee pitää osoituksena muun muassa siitä, että kirja on hyvä!

Kurkkaa myös Arjan mietteitä.

Kari Hotakainen: Ihmisen osa

2011-11-20T12:09:00.001+02:00

Kari Hotakainen: Ihmisen osa. Siltala, 2009. Sivuja: 276 (6 cd-levyä). Kansi: Elina Warsta.

Kuuntelin Kari Hotakaisen Ihmisen osaa (Siltala, 2009) järjestellessäni kirjahyllyä, ennen nukkumaanmenoa ja kävelylenkeillä. Pidin teoksesta niin paljon, että päätin ostaa sen myös kirjana itselleni, jotta voin palata hyvien kohtausten ja sitaattien pariin. Kuunnellessa teosta monta kertaa tuli tunne, että huh, olipa hyvin sanottu tai osuvasti ilmaistu. Nauhalta on kuitenkin paljon vaikeampi ottaa mietteitä muistiin, joten halusin lopulta saada myös kirjan itselleni.

Ritva Valkamalan ääni antaa teokselle vielä aivan toisenlaisen ulottuvuuden, ja ymmärrän äänikirjojen hienouden. Kun lueskelin kirjan loppua uudelleen, kuulin edelleen kerronnan Valkaman äänellä. Samalla tavalla kuin Antti Litja oli Mielensäpahoittajassa ihan lyömätön, on Ihmisen osan kuuntelu Valkaman lukemana suoranainen nautinto. Äänikirjan ainoa huonompi puoli on se, että illalla nukahtaa helposti kesken kuuntelemisen ja tapahtumia tarttuu mieleen sieltä täältä. Sitten kun seuraavan kerran taas etsii saman kohdan, jossa oli viimeisen kerran täysin hereillä, pitkin kuuntelua tulee kuitenkin kertauksena jo tuttuja asioita. Toisaalta tuleehan sitä välillä luettuakin huolimattomammin, varsinkin väsyneenä.

Elina Warsta on tehnyt teokseen kannen. Pidän hänen tyylistään, sillä vaikka kuvassa tapahtuu paljon, sen ymmärtää silti hetkessä. Kädessä tuntuu kivasti langanpätkä kohokuviona ja se kulkee pitkin kaupunkia, sokkeloituu ihmisten elämään, liittyy meihin kaikkiin. Warsta on kuvittanut myös muita upeita kansia, jotka tulevat tässä mieleeni. Hotakaisen Jumalan sana, Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis, Pirkko Saision Lokikirja jne.

Mutta sananen itse tarinasta.

Välillä on vaikea keksiä mitään sanomista, kun teos on niin hyvä. Haluaisin vain nostaa kirjan muiden lukijoiden käsille ja sanoa, että lueppa siitä, tosi hyvä teos. Mitä sitä viisastelemaan, kun teoksessa kaikki on kuitenkin kaikki sanottu paremmin kuin mitä pystyn blogissani tiivistämään. Välillä jopa hämmentää, miten jokainen teoksen henkilöhahmo on niin nokkela ja sanavalmis. Tarina kulkee niin sujuvasti eteenpäin, joten todella tuntee olevansa kirjainten virrassa. Valkaman luenta vahvistaa topakkaa ja rehellistä tunnelmaa: tällaisia me suomalaiset olemme, vähän jäyhiä ja epäluuloisia, mutta sen, minkä ääneen sanomme, sanomme suoraan ja kunnolla.

Ihmisen osa on tarina eläkkeellä olevasta lankakauppias Salme Malmikunnaksesta ja hänen perheestään. Salme myy elämäntarinansa kirjailijalle 7000 eurosta, sillä hän tarvitsee rahaa ja kirjailija tarinan. Salme ei perusta fiktiosta, eikä ymmärrä, miksi ihmiset lukevat vapaahetoisesti kirjailijoiden valheita. Koska tarjous tulee hänelle pyytämättä, päättää hän tyttärensä tähden suostua myymään elämäntarinansa.

Pitkin teosta avautuu tavallisia ihmiskohtaloita Malmikuntaan perheen kuvauksen kautta. Teoksessa on valtavasti huumoria, mutta se on myös surullinen, oikeastaan hyvin tragikoominen. Asiat on kerrottu niin sattuvasti, että tuntuu samalla rinnassa kun hymyilyttää.

Teoksen ja Siltalan kirjailijailta

2011-11-17T22:38:00.001+02:00

Olin Siltasessa kuuntelemassa Teoksen ja Siltalan kirjailijahaastatteluja. Toimittaja Esa Silanderin haastateltavana olivat Teoksen Finlandia-palkintoehdokkaat Eeva-Kaarina Aronen (Kallorumpu) ja Jenni Linturi (Isänmaan tähden) sekä Johanna Sinisalo (Enkelten verta) ja Juhani Känkänen (Elämäni mustimmat hetket).

Siltalan kirjailijoista paikalla olivat Kari Hotakainen (Jumalan sana), Tuomas Kyrö (Kerjäläinen ja jänis), Taina Haahti (Kaikki mitä tiedän huomisesta) ja Anja Snellman.

Snellman luki myös haastattelujen lopuksi otteita 30-vuotisen taiteilijajuhlavuoden kunniaksi julkaistusta runokokoelmastaan Öisin olemme samanlaisia.

Oli mukava kuunnella kirjailijahaastatteluja, ja muutaman kerran kävin kameran kanssa nappaamassa haastattelukuvan. En halunnut rikkoa tunnelmaa ramppaamalla kaiken aikaa salin takaa eteen kamerani kanssa, mutta joitain tunnelmia sain ikuistettua tänne blogiini.

Kari Hotakainen: En suosittele Bob Dylanin joululevyä!

Taina Haahti: Minusta kaikki kirjani ovat erilaisia, eivätkä toteuta mitään yhteistä genreä.

Tapasin illassa myös kirjabloggaajatuttuja ja kuvasin Nora exlibris -blogin Nooran Eeva-Kaarina Arosen kanssa. Nooran blogista löytyy enemmän juttuja illasta ja Arosen haastattelu.

Noora suosittelee Kallorumpua lukijoille.

Ravintolassa oli kauniita valoja ja värejä ympärsiinsä. Kynttilöistä ja värillisistä lampuista jäi hienoja kuvioita seinille.

Tässä pieniä tunnelmapaloja illasta.

Rikokset sarjakuvissa

2011-11-16T20:11:00.001+02:00

Olen nyt innostunut lukemaan rikossarjakuvia, joissa rötöksiä, murhia, kaappauksia ja petoksia ratkovat sympaattiset yksinäiset sudet. Agatha Christien dekkarit ovat suosikkejani, joten innolla tartuin kirjastosta myös hänen teoksistaan tehtyihin sarjakuva-adaptaatioihin. Yhtä paljon en kuitenkaan näistä innostunut, sillä jotain mystiikkaa ja luonteikkuutta tuntui sarjakuvaversioista katoavan. Yleensä koen, että kuva antaa moneen tarinaan niin paljon lisäpontta ja -merkitystä, ettei sitä ihan helposti voisi pelkästään sanoilla kertoa, mutta selvästi nautin Christien dekkarit mieluummin kirjoina kuin kuvina. Upeasti kuvitettuja, kauniisti väritettyjä, mutta liian nopeatahtisia ja suoraviivaisia makuuni.

Sen sijaan Ankardot yllättivät. Alkoholisoituneeseen, trenssitakkiseen ankkarähjään törmäsin sekä Sallan että Linnea blogeissa. Benôit Sokalin luoma tarkastaja Ankardo ei ole mikään "köyhän miehen aku ankka", vaikka näin aluksi luulin kun kirjastosta teoksia selailin. Lukiessa huomaa, että näitä sarjakuvamaailman ankkoja yhdistää, noh, pelkästään se, että he ovat molemmat ankkoja. Ankka kuin ankka, mutta Ankkalinna on näistä kujista kaukana.

Kaikki Tarkastaja Ankardon tutkimuksia -sarjan henkilöt ovat eläinhahmoisia ihmisiä. Kaikki naiset näyttävät vartaloltaan samalta, mutta heidän kasvojaan koristaa joko turpa, nokka tai kuono. Miehet tuntuvat näyttävän kokonaisvaltaisemmin eläimiltä. Ei tässä mitään söpöläisiä ja karvakuonoja kuvata, vaan meno on kuin villissä lännessä kaikkine bordelleineen, pyssytaisteluineen ja yksinäisine ratsastajineen. Tarkastaja Ankardo on tarinoiden konna ja sankari. Kiehtovan yksioloitteinen aluksi, mutta aika ajoin hänestä paljastuu muutakin kuin sama tympeä ilme, joka koristaa lähestulkoon jokaisen albumin kantta.

Lukaisin melkein koko sarjan kerralla. Taidan olla ahmimisiässä, mitä tulee näihin sarjakuva-albumien jatkosarjoihin. Hyvä puoli tässä tavassa on se, että pääsee kunnolla tarinoiden imuun ja on jotenkin kiehtovaa sulkea yksi tarina ja aloittaa heti perään uusi. Huono puoli on luonnollisesti se, että kiireessä laatu tuntuu kärsivän ja monet tarinat muistuttavat liikaa toisiaan ja mössöytyvät yhdeksi ja samaksi. Taisin tilata. Eipä sillä, en olisi pystynyt lopettamaan, kun kerralla lainasin, niin paljon pidin tästä nihilistisestä Ankardosta ja hänen ympärilleen rakentuvista rikostarinoista.

Ankardon jälkeen siirryin samaisten bloggaajakollegoiden johdattelemana Blacksadin pariin. Canales & Guarnido kaksikon tarinankerronta ja piirrosjälki miellyttivät heti. Kissaetsivä on sharmikas, nyreä ja niin ikään trenssitakkinen etsivä. Piirrosjälki on niin upeaa, että se kannattalee paikoin melko tavanomaista rikostarinaa hellästi sylissään. Näitäkin lukiessa kiinnitin huomion nais- ja mieshahmojen epätasapainoiseen kuvittamiseen. Miehet tuntuvat miespiirtäjien käsissä olevan rohkeammin eläimellisiä ja naiset ovat aina isotissisiä ja hyvin ihmismäisesti kuvattuja - vartaloltaan. Mikäs siinä, mutta olisi oikeastaan aika mielenkiintoista lukea naispiirtäjien pitkiä rikossarjakuvia ja tarkkailla, miten sukupuolierot näkyvät hahmojen kuvaamisessa.

Blacksad sijoittuu 1940-50-luvun New Yorkiin. Rotusyrjintä näkyy erityisesti toisessa albumissa Valkoinen valtakunta, mutta myös ensimmäisessä Kissa varjoisilta kujilta-albumissa löytyy baareja, joihin karvaisilla eläimillä ei ole asiaa. Liskot pitävät siellä puotiaan, eivätkä suvaitse erilaisuutta. Valkoinen valtakunta kuuluu taas kokonaan valkoisille eläimille, eikä musta Blacksad herätä ihastusta, vaikka kissaetsivämme turpa onkin valkoinen.

Rikossarjakuvat eivät tyydy vain vetävään, verenmakuiseen tarinaan, vaan teoksissa on myös paljon yhteiskuntakritiikkiä, terävää satiiria, lajikonventioilla leikittelyä, ihmisten inhimillisten heikkouksien esittämistä ja ensivilkaisulta moniulotteisempia henkilöhahmoja. Väkivalta viihtellistyy myös sarjakuvissa, mutta mitä sitten. Aikuisten sarjakuvissa ei paha saa aina palkkaansa, mutta senkaltaista lukukokemusta en odotakaan. Välillä hyvät voittavat, välillä hyvä tarina.

Sarjakuvien ystävät, olisiko teillä vinkata muita hyviä rikossarjoja?

Miten luet: Keltainen, sininen ja punainen

2011-11-15T16:46:00.000+02:00

Tunnustatko väriä?

Keltainen kirjasto säilyttää arvonsa divareissa ja kirpputoreillakin, mutta yhtä laadukkaita teoksia löytyy sinisen ja punaisenkin lipun alta. Itse kutsun näitäkin värinsä mukaisesti kirjastoiksi, vaikka viralliset nimet taitavat olla ihan muuta.

Järjestelen nämä "värikirjat" hyllyssäni omiin riveihinsä, vaikka punaisia kirjoja omistan vasta kolme kappaletta. Ne tuntuvat silti yhtenäisiltä ja omilta sarjoiltaan. Keltainen on itselleni tutuin, mutta olen lukenut myös Otavan sinistä kirjastoa nyt enemmän.

Mikä näistä on teidän suosikkisarjanne? Eroavatko ne merkittävästi toisistaan? Tuntuuko esimerkiksi keltaisen kirjaston kirja teistä nimenomaan kuuluvan keltaiseen kirjastoon?

Keräätkö näitä kirjasarjoja? Järjesteletkö niitä hyllyysi omiin riveihin?

Olen lukenut nyt Tammen vuonna 2004 julkaisemaa kirjoituskokoelmaa Ääntä ja Vimmaa. Teoksella juhlistettiin aikanaan 50-vuotiasta Keltaista kirjastoa. Esseekokoelmassa joukko suomalaisia kirjailijoita ja kääntäjiä kirjoittavat hätkähdyttävistä ja itselleen tärkeistä teoksista tai tekijöistä.

Juha Itkonen kirjoittaa omista lukumuistoistaan ja suhteestaan keltaiseen kauniisti:
"Kun kirjoista kiinnostunut lapsi on lopullisesti kasvanut ulos Viisikoista, hän alkaa olla kirjoista kiinnostunut nuori. Tämä on hankala vaihe. Aikuisten osaston hyllyt ovat pitkiä ja korkeita, eikä B:n kohdalla löydäkään Blytonia vaan Bellow´n, Bradburyn ja Brodskyn. Jos sattuu olemaan tyttö, voi ehkä hetkeksi pelastautua romanttisten nuortenkirjojen sumuisiin huuruihin, mutta kirjoista kiinnostuneelle nuorella miehellä on tasan kaksi vaihtoehtoa: vaihtaa romaanit suosiolla videoihin tai käydä rohkeasti pitkään ja yksinäiseen taisteluun."

Mie en löytänyt keltaista nuorena, vaan vasta nyt viime vuosina, yhtä aikaa sinisen kirjaston kanssa. Nyt viime keväästä aloin keräämään myös punaisen kirjaston suosikkeja hyllyyni. Itkonen puhuu siitä, kuinka helppo hänellä oli Vihreän variksen (taas värikoodi) parista siirtyä uuden kirjasarjan pariin ja tarttui innolla keltaiseen kirjastoon. "Kirjojen koko oli sopiva, ulkoasu luottamusta herättävä, väri täydellinen. Keltaiset kannet erotti helposti pitkistäkin rivistä."

Onko teoksista löydettävissä selkeästi/löyhästi aikuisten vastinetta nuorten kirjasarjoille? Vaikka kirjat eivät kuljekaan eteenpäin jatkumona, olen kuullut varsinkin keltaisesta kirjastosta sanottavan, että ne kirjat joko sopivat täydellisesti tai eivät yhtään lukijan makuun, riippuen puhujasta. Jonkinlainen linja tuntuu siis löytyvän.

Arvostatko näitä värisarjoja? Nouseeko joku sarjoista itsellesi tärkeimmäksi?

Mark Alan Stamaty: Alia's Mission

2011-11-13T20:30:00.001+02:00

Mark Stamatyn sodan repimään Irakiin sijoittuva sarjakuva Alia's Mission on suunnattu enemmän lapsilukijoille, mutta kyllä kirjoja rakastava aikuinenkin viehättyy tästä tositarinasta. Se on kertomus irakilaisesta kirjastonhoitajasta Alia Muhammad Bakerista, joka ryhtyy pelastamaan kirjoja varmalta tuholta.

Irakin sota on juuri syttynyt ja älykäs kirjastonhoitaja ymmärtää, että sota ei välitä kirjallisuudesta, eikä vanhoista tarinoista. Se tuhoaa kaiken, joka jää alle. Hän on lukenut aiemmin tarinoita menneistä ajoista, suurista kirjastoista ja aarteista, jotka ovat tuhoutuneet sodissa. Hän päättää toimia, jotta Basran kirjaston aarteet saataisiin turvaan ajoissa.

Aluksi hän pyytää viranomaisilta lupaa siirtää kirjat turvaan, mutta hänen pyyntöönsä ei suostuta. Kukaan ei tunnu ymmärtävän, mikä henkinen perintö, kulttuuri, kieli ja elämä kirjoissa on. Kuinka ihmisten menneisyys on kiinni näissä kulttuuriaarteissa, joita ei pystytä korvaamaan ikinä, mikäli ne palavat poroiksi. Hän joutuu salakuljettamaan kirjoja vaatteidensa suojissa pois, kunnes tilanne on jo niin paha, että kukaan ei välitä, vaikka kirjat katoaisivatkin kirjaston hyllyiltä. Alia ystävineen saa lopulta pelastettua 30 000 kirjaa ennen kuin koko kirjasto tulitetaan maan tasalle.

Alia on sympaattinen hahmo, sillä olen itsekin miettinyt, että miten kaikille kulttuuriaarteille käy sodissa. Tietysti ihmisten kohtalot surettavat aina, mutta lisäksi korvaamattomien rakennusten, taiteen, kirjallisuuden ja esineiden tuhoutuminen surettaa. Alia ei saa kunnolla nukuttuakaan, koska hän tuntee, ettei tee tarpeeksi maatessaan vuoteessa. Hänen tulisi silläkin hetkellä olla kuljettamassa kirjoja turvaan. Heidän kotinsa on täynnä salakuljetettuja kirjoja ja Alia saa kaikessa rohkeudessaan myös muita kaupunkilaisia innostumaan kirjojen pelastus -operaatiosta.

Teos on kiehtova, mutta aikuisten sarjakuvaromaanina se olisi ollut varmasti yhteiskuntakriittisempi, syvällisempi ja taustoittavampi. Nyt teoksessa oli vahva opettavainen aspekti, sillä alkuun ja loppuun oli piirretty ihmisnaamainen kirja esittelemään tarinaa ja herättelemään lapsilukijoita miettimään tosielämän sankareita.

Mielenkiintoinen lukukokemus, sillä teoksen puutteet selittyvät helposti sillä, että olin väärää kohderyhmää. Eipä sillä, hyvähän se on kaikenikäisenä miettiä urheita kirjastotätejä.

Haastateltavana

2011-11-11T09:10:00.001+02:00

Noraexlibris teki minusta vähän aikaa sitten haastattelun blogiinsa lukeminen.fi-sivustolle. Keräsin vastaukset omaankin blogiini. Annoin Rakkaudesta kirjaan -tunnustuksen johdosta myös haastattelun Lapin Radioon, joka pitäisi tulla sitten maanantaina eetteriin ja myöhemmin Areenalle kuultavaksi. Haastattelut jännittävät aina, vaikka saisi puhua niinkin ihanasta aiheesta kuin kirjat ja kirjablogit.
Eniten jännittää, että ymmärrän tai sanon jotain huonosti ja siitä tulee väärä kuva minusta ihmisenä tai kirjablogeista ylipäänsä.

Myös kotiseutuni lehti Luoteis-Lappi teki kivan jutun, josta lyhennelmä löytyy netistä, jos joku haluaa kurkata.

Ylen haastattelua voi kurkata täältä.

**

1) Mitä ajattelet palkinnosta?
Palkinto on hieno kädenojennus koko blogikulttuuria kohtaan. Kirjablogit on nyt noteerattu yhtenä mahdollisuutena käydä kirjallista keskustelua. Uskon, että uudet ihmiset löytävät kirjablogeja ja muistavat ehkä jonkin kirjan luettuaan tulla etsimään arvioita netistä. Tunnustuspalkinto sopii erinomaisesti kaikille kirjablogeille, sillä rakkaus lukemiseen ja kirjoihin näkyy kaikkien teksteissä.

2) Mikä bloggaamisessa on parasta?
Olen blogini myötä tutustunut moniin muihin innokkaisiin lukutoukkiin, tavannut paljon alalla toimivia ihmisiä ja keskustellut heidän kanssaan kirjoista. Lisäksi bloggaaminen on minulle tärkeä ilmaisukeino. Kirjoittaminen auttaa hahmottamaan ja jäsentämään luettua. Huomaan monesti miettiväni teosta kunnolla vasta kirjoittaessani siitä. Siksi nimesin blogini Kirjainten virrassa -nimellä.

3) Mitä muuta puuhailet?
Teen gradua ja sen ohessa kustannustoimittajan töitä Avain-kustantamossa, jonne ajauduin osin blogini kautta. Blogi on hyvä portfolio, sillä siinä näkyy intohimoinen kiinnostukseni lukemiseen ja kirjoittamiseen. Seuraan aktiivisesti kirjallisuuskeskusteluita, lehtikritiikkejä ja uutisointeja. Tällä hetkellä minulle tulee jopa viisi kirjallisuuslehteä. Lukemista siis riittää, sekä töissä, opinnoissa että vapaa-ajalla.

4) Mikä pitää yllä lukuintoasi?
Minulta kysytään usein, millä ajalla oikein luen ja miksi. En oikeastaan tiedä, miten aikaa aina irtoaakin. Toisaalta koen, että kirjallisuudenopiskelijana työni on nimenomaan lukea paljon. Kirjat tuovat lohtua ja järkeä elämään. Kirjallisuus tekee minut valtavan onnelliseksi.

5) Miten valitset kirjat, joista kirjoitat?
Ostan todella paljon kirjoja, joihin saan vinkkejä lehdistä ja blogeista. Luen nyt paljon uutuuksia, koska haluan tietää, mitä alalla tapahtuu ja mistä puhutaan. Opinnotkin ohjaavat lukemista, samoin työt. Kirjavinkkejä tulee kaikkialta, joten koskaan ei ole sellaista tunnetta, että mitäköhän sitä lukisi.

Haastattelija: Noora Valkonen

Finlandia-ehdokkaat - Kaikki naisia!

2011-11-10T10:19:00.001+02:00

Ehdokkaat 2010

Tänään on julkistettu vuoden 2011 Finlandia-ehdokkaat. Myönnän, että Laila Hirvisaaren Minä, Katariina oli toiseksi suurin yllätys minulle. Suurin oli tietysti se, että kaikki ehdokkaat ovat naisia.

Eeva-Kaarina Aronen: Kallorumpu (Teos)
Kristina Carlson: William N. päiväkirja (Otava)
Laura Gustafsson: Huorasatu (Into)
Laila Hirvisaari: Minä, Katariina (Otava)
Rosa Liksom: Hytti nro 6 (WSOY)
Jenni Linturi: Isänmaan tähden (Teos)

Kylläpäs meni omat arvaukset melkolailla täysin pieleen. Mietin Nousiaista, Tervoa, Kyröä, Hotakaista, Karo Hämäläisen Erottajaakin. Jotkut näistä tämän syksyn yhteiskunnallisista teoksista tuntuivat väkisinkin kuuluvan ehdokaslistalle. Väärin meni.

Naisten sotakirjoista Jenni Linturin esikoiskirjaehdokaslistallakin keikkuva ennakkosuosikki Isänmaan tähden oli oma varma ehdokkaani listan esikoiskirjaksi. Katja Ketun Kätikökin tuntui sopivan listalle, mutta Linturia veikkasin. Ihana nähdä, että edes yksi arvaukseni meni oikein. :)

Esikoisista pyörittelin mietteissäni kyllä myös Marisha Rasi-Koskisen Katariinaa, Pekka Hiltusen trilleriä Vilpittömästi sinun, Ida Rauman Katoamisten kirjaa. Ei.Ei.Ei. Laura Gustafsonin Huorasatu on kyllä Helsingin Sanomain esikoiskirjalistallakin, mutta en ole ehtinyt siihen vielä tutustua. Nyt kyllä kiinnostaa, että millainen esikoispaukku minua vielä odottaakin. Nimi ainakin on jännä, jotain kauhean rumaa ja tavattoman kaunista yhtä aikaa.

Suomenruotsalaiseksi kirjaksi ajattelin postuumisti Bo Carpelanin Lehtiä syksyn arkistossa, sillä Katja/Lumiomena perusteli vakuuttavasti, että teoshan siellä on arvioitavana eivät nykyiset ja edesmenneet tekijät. Väärin meni tämäkin arvaus.

Lupasin itselleni, että luen ehdokkaat ennen voittajan julkistamista. Minulla on kaikki ehdokkaat lukematta, joten kirittävää on.

Kuvissa näkyy kolmen edellisen vuoden ehdokkaat. Kuinka moni näistä on luettu?

Mie olen lukenut Sofi Oksasen Puhdistuksen, Pirkko Saision Kohtuuttomuuden vuodelta 2008. Kari Hotakaisen Ihmisen osa on juuri äänikirjana minulla menossa, lisäksi olen vuodelta 2009 lukenut Antti Hyryn Uunin. Vuodelta 2010 luetuksi tuli Erik Wahlströmin Kärpäsenkesyttäjä ja Joel Haahtelan Katoamispiste. Rimmisen Nenäpäivä, Pulkkisen Totta ja Salmelan 27 on mulla ollut nyt pidemmän aikaa kesken. :)
Eli näköjään kaksi kirjaa per vuosi olen tähän mennessä ehtinyt näitä viime vuosien ehdokkaita nautiskella. Entä teillä muilla?

Mitä mieltä tämän vuoden ehdokaslistasta? Yllättikö teitä yhtä paljon kuin minua, että kaikki olivat naisia? Entä jos kaikki olisivat olleet miehiä?

Finlandia-ehdokkaat 2008

Finlandia-ehdokkaat 2009

Tee-se-itse (DIY) Kirjahylly

2011-11-09T21:06:00.003+02:00

Kun viimeksi Juri rakensi kirjahyllyn, esittelin sitä täällä blogissa ja sain kommenteissa kyselyitä siitä, että miten se on oikeastaan rakennettu. Huomasin myös, että blogiini etsiydytään hakusanoilla "kirjahyllyn rakentaminen", "kirjahylly", "DIY kirjahylly" jne.. Nyt kun eilen kirjahylly sai vierelleen kaverin, päätin kuvata eri työvaiheet ja dokumentoida rakentamisen lukijoita varten. Ehkä joku innostuu tekemään samanlaisen kotona tai saa muuten vinkkejä, sillä rakentaminen on todella helppoa. Minun on toisaalta helppo näin sanoa, koska osallistuin rakentamiseen vain kameran linssin takaa. :D

1.
Ensiksi ostetaan tarvittavat materiaalit, jotka tällä kertaa löytyivät Bauhausista. Ideana oli löytää sellaista materiaalia, jota ei tarvitse lähteä sahaamaan oikeaan mittaan. Puut ovat siis valmiiksi sen kokoiset, kun halusimme hyllyn olevan. Puita valitessa kannattaa tarkistaa, että laudat on suurin piirtein suoria ja mitään liian tummia oksankohtia niissä ei ole. Että puut olisivat valmiiksi mahdollisimman kauniita.

2.
Laudat hiotaan kevyesti.

3.
Koska hyllyn on hyvä olla ihan kiinni seinässä, niin päätylautoihin tulee tehdä pienet kolot jalkalistaa varten. Ensiksi mitataan tarvittava syvennys ja puuhun tehdään merkinnät. Juri halusi pyöristää leikkauskulman, joten hän käytti kolikkoa pyöreän kulman piirtämisen apuvälineenä. Tämä oli ainoa työvaihe, jossa käytettiin sahaa. Kuvassa näkyy pistosaha työn touhussa.

4.
Päätypuut asetellaan lattialle. Hyllyn etuseinä tulee ylöspäin, jotta hyllylevyjen etureuna saadaan tasaan päätylevyjen kanssa. Laudoissa on aina pientä heittoa, joten tällä tavalla etureuna näyttää hyvälle ja ne pienet virheet lautojen mitoissa jäävät katseilta piiloon.

Rakentajan huomio: Mittaa aina kahdesti (tai tarkasti) hyllylevyjen paikka ennen ruuvaamista, ettei tule virheitä kuten oikeanpuoleisessa kuvassa näkyy. Juri ei porannut ruuveille reikiä, vaan hän ruuvasi suoraan ne puun läpi. Alin hyllylevy jäi 7cm irti maasta, joten mahtuu imuroimaan alta ja takapuolelle jää myös listalle tilaa.

5.
Ensin rakennetaan ulkokehikko, ja varsinaisia hyllylevyjä aletaan lisäämään vasta tämän jälkeen. Ylimmät ja alimmat hyllylevyt lisätään pystylautoihin ruuveilla. Lopputuloksena on yksi kokonainen nelikulmio ja yksi vajaa, kuten vasemmassa kuvassa näkyy. Keskisauman liitokseen käytetään T-kirjaimen mallista tukirautaa.

HUOM! Ennen liitoksen tekemistä hylly täytyy kääntää toisinpäin, jotta tukirauta jää hyllyn takapuolelle. Tukirauta yhdistää kaksi osaa ja tukee rakennelmaa.

Huomioitava, tukirauta pitää tässä vaiheessa hyllypuolikkaita yhdessä vain keskiliitoksen takapuolelta, joten etureuna voidaan kiinnittää esimerkiksi ruuvaamalla ylöspäin vinottain "kokonaisen" hyllypuoliskon puolelta läpi.

Myös kulmat vahvistetaan takapuolelta kulmaraudoilla.

6.
Raudoittamisen jälkeen: kirjahylly on saanut itselleen raamit.

7.
Seuraavaksi lisätään varsinaiset hyllylevyt. Tämä kannattaa tehdä lattialla, ja hyllyn etureuna on jälleen ylöspäin. Hyllyn rakenne on sellainen, että joka toinen hyllylevy on kiinteä (eli ruuvattu molemmilta puolin kiinni pystylautoihin) ja joka toinen tulee kannattelevien ruuvien varaan.

Ensimmäinen kiinteä hyllylevy laitetaan hyllyn "heikommalle" puolelle tukemaan rakennetta.

Hyllyvälit voi tietenkin jokainen päättää itse tarpeidensa mukaan. Meille tuli väliin yksi kapeampi pokkarihylly, joten hyllyvälit eivät ole keskenään kaikki samankorkuisia. Ne on jaettu niin, että hyllyvälit on keskimäärin noin 22cm korkeita.

8.
Vasemmalla puolen näkyy, että kiinteät hyllylevyt on ruuvattu paikoilleen. Seuraavana on vuorossa ruuvien varaan tulevien hyllylevyjen kiinnittäminen. Nämä hyllylevyt on mahdollista kiinnittää myös ulkosivuilta läpi (näin hyllylevy olisi ruuvin päällä vain keskisauman puolelta), mutta se ei ole tarpeellista, sillä hylly on riittävän tukeva jo tässä vaiheessa. Juri ei myöskään halunnut, että hyllyn päädyissä näkyy liikaa ruuvinkantoja. Hyllyn mahdollinen purkaminen (esim.muuton takia) on näin nopeampaa/helpompaa. Tämä työvaihe kannattaa tehdä hyllyn ollessa jo pystyasennossa.

Oikeassa kuvassa: Irtohyllyjen alle tulevat tukiruuvit sijoitettiin silmämääräisesti (toki mittaakin voi käyttää apuna.) Etureunan ruuvi sijoitettiin ensin ja taaemman paikka katsottiin suorakulman avulla, jotta hyllylevy ei jää kallelleen eteen- tai taaksepäin.

9.
Hylly on valmis.

10.
Hylly täytetään.

11.
Hyllyyn jää ihanasti väljyyttä (vielä toistaiseksi.)

Rakentajan huomio: Kaiken voi tehdä paremmin. Kulmarautoja voi lisätä esim.sisäpuolelle ja näin hyllystä tulee vielä vahvempi. Puun kanssa saa olla maltillinen, sillä ajan mittaan se kuitenkin elää ja mitat eivät ole harrastelijarakentajan kohdalla ihan tarkkoja. Kuitenkin haluttuun lopputulokseen pääsee maalaisjärjellä ja innokkuudella.

Puinen kirjahylly halutulla kapeammalla syvyydellä on kaupasta ostettaessa erittäin kallis (varsinkin opiskelijabudjetille.) Kaikkine materiaaleineen kyseinen kirjahylly maksoin n.130e eli hintaa koko kirjahyllykomeudelle tuli n.260e. Sillä kokonaissummalla sai 3,30m leveän ja 2m korkean kirjahyllyn. Eli hyllymetrejä riittää.

Eiköhän tämä riitä nyt vihdoin lukutoukan tarpeisiin. :)

Kommenteista huomasin, että unohdin tärkeimmän.
Nyt minulla on mahdollisuus järjestää kirjani ihan uudella tavalla. Jaan kirjani kotimaisiin ja käännöskirjoihin. Samoin välissä olevat pokkarit on jaettu samalla tavalla.. Aakkosjärjestykseen tietysti.

Keltaiset, siniset ja punaiset kirjastot kulkevat vielä omaa riviään.
Sitten on Jurin musiikki-, filosofia- ja zen-kirjat erikseen.
Tietokirjat erikseen.
Sarjakuvat erikseen, mutta ne ovat makuuhuoneen kirjahyllyssä.
Kirjallisuustieteen kirjat ovat myös erikseen.
Alla näkyy lehtiä vaakatasossa. Siellä on vanhojen Parnasso-lehtien kokoelmani.

Anna Tommola: Seitsemäs käsiala ja muita kertomuksia

2011-11-08T12:48:00.002+02:00

Anna Tommola: Seitsemäs käsiala ja muita kertomuksia. Wsoy, 2011. Sivuja: 170. Kansi: Marjaana Virta

Anna Tommolan novellikokoelman pisin tarina, niminovelli Seitsemäs käsiala on idealtaan kiehtovin mutta lopulta myös jää eniten vaivaamaan minua sekä positiivisesti että ärsyttäen. Se on kiinnostava tarina ja sopii hyvin teoksen tematiikkaan, sillä siinä päähenkilö yrittää sopeutua ympäristöön ja kadottaa jotenkin oman itsensä kirjoittamalla seitsemälle kirjeenvaihtoystävälleen seitsemällä erilaisella käsialalla. Olisin odottanut, että näistä käsialoista olisi saanut enemmänkin irti tarinan tasolla, mutta arvostan silti ratkaisua tehdä niistä lukemisen avain novelliin: sulautuminen erilaisiin rooleihin, mukautuminen erilaisiin odotuksiin. Näin se on toisaalta älykkäämpi ja herkempi tapa, kuin vääntää väkisin juttua pelkästään näistä erilaisista käsialoista. Se olisi sitten ollut erilainen novelli.

Novellit ovat täynnä neuroottisia ihmisiä, yksi ahdistuu niin siitä, että olen olemassa ja yrittää elää täysin jälkiä jättämättä. Muttei pääse kuitenkaan itseensä käpertymällä eroon muistijäljistä. Toisessa työkaveri hurmioituu päähenkilöstä niin pakkomielteisesti, ettei osaa päästää irti, eikä näe muuta kuin toiveen pariutua tämän kanssa. Kolmannessa päähenkilö haluaa itselleen mahdollisimman pitkän miehen, joka riepottelisi ja retuuttaisi naista kovakouraisesti, vaikkei mies sellaista itse haluaisi tehdä.
Huumoriakin löytyy: Mies kyllästyy pääsiäisperinteisiin ja ovelle kolkuttaviin, räkänokkaisiin tuppisuukakaroihin, jotka kerjäävät karkkia ilman mitään ponnistelua virpomisen eteen. Katja (ranskalaiset kämppikset lausuvat nimen Kha-TI-a) ahdistuu ulkomailla opiskellessaan yhtäkkiä ihmisiin, kämppiksiinsä, juhliin ja esilläoloon. Hän piiloutuu huoneeseensa, eikä uskalla poistua edes vessaan muiden läsnäollessa. Hän pissailee kynämukiinsa sen sijaan.

Erityinen plussa novelleita tematisoivista väliotsikoista: "Hyväänhän kaikki pyrkivät.", "Mitä minä oikein teen?", "Ei ole mitään todellista". Kaikki nämä sitovat novelleita omiksi kokonaisuuksikseen ja lopulta eheäksi kokoelmaksi. Jonkinlaista terävyyttä ja uhkarohkeutta jäin kaipaamaan tarinoihin, mutta tasapainoinen, tasainen ja luettava kokoelma kaiken kaikkiaan. Selvästi teema ja tarinoiden taitava kuljetus erottuivat edukseen.

Novellikokoelmat ovat silti kuin levyjä, aina niistäkin jotkut biisit tuntuvat selvästi paremmilta ja osa vähän välitöiltä. Nytkin huomasin, että osa novelleista unohtui lähes välittömästi ja lopuista jäi sitten pysyvämpi jälki.

”Onko lopulta parempi sanoa vai jättää sanomatta, kun kerran kummastakin joka tapauksessa jää jälki johonkin?”

Erik Wahlström: Kärpäsenkesyttäjä

2011-11-05T17:05:00.001+02:00

Erik Wahlström: Kärpäsenkesyttäjä. Schildts, 2010. Sivuja: 315. Suomentanut: Jaana Nikula. Kansi: Anders Carpelan

Tein kirjastosta hyvän täsmälöydön. Joku oli sopivasti palauttanut kirjan, jonka olen halunnut lukea pitkään. Erik Wahlströmin Kärpäsenkesyttäjä (Schildts, 2010) oli viime vuonna Finlandia-ehdokkaana ja on lisäksi aiheeltaan todella kiinnostava.

Erilainen omaelämäkerta, jossa romaanin vapaudet on yhdistetty Runeberg-tutkimukseen. Sain uutta tietoa kansalliskirjailijasta, mutta teoksen rakenne viehätti erityisesti. J.L.Runebergin läheiset ja tuttavat saivat vuoronperään esiintyä kertojana, mikä teki lukemisesta eläväistä ja moniäänisyys ei tuntunut sekavalle. Aikarakenne vaihteli, välillä oltiin Runebergin nuoruusvuosissa, välillä puolestaan kiikkustuolissa. Teos alkaa vanhuudenpäivistä, mutta lukuisien takaumien kautta nähdään koko elämänkirjo. Kaikkien eri ihmisten puheevuoroista, aikatasojen leikkauksista ja historiallisten tapahtumien ja henkilöiden nopeista vaihdoista tuli teokseen eloa. Aina en ihan hoksannut, kuka kulloinkin oli äänessä, mutta missään tapauksessa tämä ei ollut teokselle moitteeksi. Pidin yllätyksellisyydestä ja eri henkilöiden tarjoamasta näkökulmasta. Ketään ei kääritty silkkiliinoihin. Kaikkein vähiten Runebergia itseään.

Runeberg näyttäytyy lukijalle sadistisena eläinrääkkääjänä, luonnehäiriöisenä aviomiehenä, ilkeänä, itsekkäänä ja turhamaisena miehenä. Perusteetta Wahlström ei ammu päähenkilöään pilkkatauluun ja kirjailijuuden, herkkyyden ja luovuudentuskan kautta Runebergista näyttäytyy kiehtovan herkkä hahmo. Teoksessa saavat silti Runebergiin pettyneet ihmiset ja eläimet puheenvuoronsa ja tilansa kertoa siitä, miten ruma voi kansalliskirjailijamme sisältään olla. Hänen mainettaan ei kuitenkaan pilata, vaan lasketaan vain kansakuntamme kirjahyllyn päältä hieman alemmas. Hän on yhtäaikaa inhimillinen, eläväinen, kuvottava ja kiinnostava. Ihan jotain muuta, millaisena hänet olen kuvitellut luettuani Vänrikki Stoolin tarinat, Hannan ja Hirvenhiihtäjät.

Kärpäsenkesyttäjä on myös muutakin kuin tirkistysmatka Runebergin elämään. Se on kirja kirjoittamisesta ja kirjailijuudesta. Teema, joka tuntuu elävän nyt vahvasti kotimaisessa kirjallisuudessa. Tätäkin aihetta Wahlström lähestyy terävästi. Nautinnollinen lukukokemus, kertakaikkiaan.

"Tiesin siis jo 20-vuotiaana että minusta tulisi impotentti ukko. Ja annoin itselleni anteeksi.
Mutta Suomen kansa ei ole antanut inulle anteeksi, minua jahdataan armotta kuin saalista Hirvenhiihtäjissä. Ihmiset vaativat uusia runoja ällistyttävän julmasti. Aivan kuin he etsisivät runoilijan sielusta haavoittuvimmat kohdat jotta saisivat iskettyä tikarinsa juuri niihin.
Minä vihaan heitä.
Pyörätuoli vapauttaa minut heistä."

Lohtu

2011-11-01T17:10:00.001+02:00

En aio nyt kirjoittaa Tommi Melenderin Lohdusta, vaikka sen kirjastosta lainasinkin, vaan ihan kirjojen ja lukemisen tuomasta lohdusta. Minulta on nyt viime päivinä kysytty usein, että miten ja miksi luen niin paljon kuin luen. Minulla on ollut jo valmiiksi jonkinlainen käsitys siitä, että miksi haluan lukea paljon, mutta vasta kuunneltuani kirjamessuilla Stefan Mosterin sanoja, ymmärsin tärkeän syyn lukemiseeni.

Moster puhui esikoisteoksensa Nelikätisen soiton mahdottomuus tiimoilta lukemisesta ja kirjallisuuden merkityksistä. Minulla on vielä lukematta tämä teos, joten en osaa tähän suoraan nyt etsiä sitaattia lohdusta, joka selventäisi kauniisti näitä ajatuksiani. Täytyy siis yrittää omilla sanoilla.

Käsittelen lukemalla monia asioita ja koen, että lukemalla tulen onnellisemmaksi ja tasapainoisemmaksi ihmiseksi, ainakin omasta mielestäni, ja monestihan se juurikin riittää. Kirjat tuovat lohtua ja lisäävät ymmärrystä itseen, ympäröivään maailmaan ja niihin tunteisiin, jotka kulloisellakin hetkellä jylläävät mielenpäällä. Lukemalla tuntuu siltä kuin en olisi ollenkaan yksin, vaan että olisin kosketuksissa paitsi itseni mutta myös muiden ihmisten kanssa.

Ajattelen myös kirjallisuuden kautta, en voi väittää miettiväni aina mitenkään yleviä ja älykkäitä, mutta kuitenkin jotain, omia ajatuksiani. Peilaan niitä lukemaani ja keskustelen kirjan kanssa. Bloggaaminen tulee tähän sitten mukaan niin, että yritän näitä ajatuksia sitten kirjoittaa ylös. Aina tämä ei toimi harmonisesti, eikä tekstiä meinaa millään syntyä. Jotkut kirjat toimivat paremmin yksityisinä lohtuina, kuin arvioitavina lukukokemusteoksina. Välillä ihan harmittaa, etten pysty sanallistamaan jonkun teoksen nerokkuutta ja sen toimivuutta, mutta yhtälailla se on tärkeä, eikä blogiteksti saakaan olla itselleni ainoa lukemisen mittari. Siten tämä lohtu nousikin nyt esiin.

Kirja voi vetää pitkäksikin aikaa alamaihin, mutta voin silti olla onnellinen. Teos koskettaa ja järisyttää, havahduttaa miettimään. Sivistää. Joku saa uskonsa, toivonsa ja lohtunsa vaikka uskonnosta, minulle se armollisuus löytyy kirjallisuudesta. Lukeminen vaikuttaa, ja haluan tulla usein vaikutetuksi. Siksi koen tämän vuorovaikutuksen lukemisessa hyvin lohdulliseksi. Aina jotain mielenliikettä tapahtuu, vaikkei se olisikaan aina positiivista.

Joillekin muille tämä sama lohtu tulee muista taiteenmuodoista. Minulle sopii lukeminen parhaiten.

Kirjamessulöytöjä

2011-10-30T22:03:00.001+02:00

Huomenna lupaan purkaa kirjamessukuulumisia paremmin blogiini, sillä tänä vuonna messuiluaika oli erityisen kiireistä, enkä ehtinyt juurikaan nähdä kirjailijahaastatteluja tai muita esiintymisiä. Mutta kiinnostava oli olla myös messuilla töissä.

Ostin kuitenkin kirjoja, (Yllätysyllätys!) ja haluan nyt esitellä niitä blogissani. Tänä jouluna kaikki saavat minulta lahjaksi kirjoja, sillä muuten en enää mahdu samaan tupaan näiden kaikkien ihanien tarinoiden kanssa.

Ei ole vaikea huomata, että mistä olen nämä lukuvinkkini saanut. Kirjablogeissa on viime aikoina hehkutettu mm. John Ajvide Lindqvistin uutuutta, mutta päätin kuitenkin ostaa tuon vanhemman pokkarina. Ihan hassu ulkokohtainen yksityiskohta sai minut ostamaan sen. Pokkari on tosi painava, sillä se on tehty kiiltävästä, hienosta ja hyvälaatuisesta paperista. Pitelin ja vaakapainottelin sitä käsissäni ja sitten aloin lukea myös tekstiä. Ajattelin, että kaipaan vähän kauhua elämääni.

Elävältä haudatut, Perhoskerääjä, Kartanpiirtäjä ja Mehiläisten salaisuudet ovat kaikki blogisuosituksia. Näistä jälkimmäisen olen ostanut aiemmin pokkarina, mutta koska sain niin halvalla kovakantisen, päätin, että lahjoitan sen pokkarin eteenpäin ja pidän tämän. ~~Vapaaehtoinen ilmoittautukoon spostilla.~~ Meni jo. :)

Bazarin tiskillä tein puolestani sellaisia kirjalöytöjä, joista en ollut aiemmin kuullut mitään. (Toki pari poikkeusta on) Kirjoja myytiin 3kpl kympillä, joten heittäydyin ihan hurjaksi. Sain paikan päältä myös lukunäytteen kevään kotimaisesta dekkarista. Joo, Bazar on tehnyt uuden aluevaltauksen ja julkaisee keväällä kotimaistakin kirjallisuutta.

Sitten ostin myös uutuussarjakuvia ja Bazarilta sain Roosan ja Tryffelin kaupanpäällisiksi.

Esikoiskirjailijat kilpasilla

2011-10-28T23:55:00.004+03:00

Huomenna selviää, ketkä ovat Hesarin raadin mielestä vuoden parhaat esikoiskirjailijat. Tänä vuonna erityisesti olen seurannut esikoiskirjailijoita tehtyjä kritiikkejä, blogiarvioita ja keskusteluita. Kävin tänään kuuntelemassa kirjamessuilla Jarmo Papinniemen haastattelemia tuoreita esikoiskirjailijoita. Mietin siinä, että kuinkahan moni heistä on valittu myös huomiselle lavalle puhumaan kirjoistaan. Koska en tiedä raadin perusteluita, enkä päätöstä (sehän selviää vasta huomenna), niin leikkimielisesti teen oman listaukseni. Kaikkia suosikkejani en ole vielä ehtinyt edes lukea kokonaan tai ollenkaan (!), mutta minulla on semmoinen tunne, että nämä seuraavat kirjat voisivat olla huomenna vahvoilla.

Antti Leikas: Melominen. Siltala: Unta ja realismia sekaisin. Paremmat perustelut linkin takaa blogiarviossani.
MoosesMentula: Musta timantti. WSOY: Ostin kehuvien blogiarvioiden jälkeen luettavaksi, mutta tällä hetkellä naisesikoiset ovat ajaneet ohi.

PiaPesonen: Urho Kekkonen Strasse. Teos: Ensimmäisen novellin perusteella olen vakuuttunut. Ostin vähän aikaa sitten ja luen nyt useampaa novellikokoelmaa sekaisin. Kirjasta tehdään myös elokuva.

Iida Rauma: Katoamisten kirja. Gummerus: Bloggaajien suosikkikirjoja keväältä.
AnnaTommola: Seitsemäs käsiala ja muita kertomuksia. WSOY: Tämä on minulla tällä hetkellä kesken. Lainasin kirjastosta, mutta pidän niin paljon, että ostan huomenna messuilta omaksi. Oli teos lopulta finalistina tai ei.

Marisha Rasi-Koskinen: Katariina. Avain: Hehkutin Katariinaa kovasti jo heti lukemisen jälkeen. Huikea palapeliteos, joka yllätti minut monessa käänteessä. Teos on saanut kirjablogeissa valtavasti positiivista huomiota!

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun. Gummerus: Tästä teoksesta on otettu jo nopeasti toinen painos. En ole yhtään soraääntä kuullut teoksesta. Tämä on itselle yksi jänskimmistä kirjoista, sillä säästelen sitä pitkään rauhalliseen viikonloppuun. Odotukset ovat korkealla ja lukuisten kiittävien kritiikkien jälkeen odotan teoksen nousevan myös finalistiksi.

Jenni Linturi: Isänmaan tähden. Teos: Tämä sai niin ylistävän arvion Hesarissa, että veikkaisin jopa voittajaksi. Kiinnostava kirja.
Miki Liukkonen: Valkoisia runoja. Runoja luonnontieteen kielellä höystettynä.WSOY

Satu Taskinen: Täydellinen paisti. Teos: Ostettu ja odottaa lukemistaan. Kiinnostava, koska ennakkoon ajattelisin sen olevan

Runoista minun on vaikeampi sanoa, mutta sekä Miki Liukkosen että Suvi Vallin teoksia on minulle suositeltu ja aion myös heidän teoksensa lukea, joten niillä perusteilla valitsin heidät tähän omaan listaani. Koska Valkosia runoja -teosta suositeltiin viimeksi tänään, niin valitsin sen listaani.

Muita mahdollisia:
Saara Henriksson: Moby Doll. Into : Koska teoksessa liikutaan Pohjois-Norjassa kalastuskaupungeissa. Miljöö on itselleni tuttu ja kun tämän tänään kuulin, päätin että Moby Doll päätyy omalle lukulistalleni pian!
KatjaKaukonen: Odelma. WSOY: Koska kirjablogistiystäväni kehuvat teosta ja sanoivat, ettei se ole helpoimmasta päästä, mutta kunhan avautuu, teos on kaunis ja kiinnostava.
Mia Vänskä: Saattaja. Atena: Koska se on naisen kirjoittama kauhuesikoinen.
Suvi Valli: Ohijuoksija. Otava: Koska kun kuulin runoilijan puhuvan teoksestaan aiemmin syksyllä, ajattelin että hänen on täytynyt tehdä valtavasti pohjatyötä.

Mitkä ovat teidän ehdokkaitanne? Miksi? Minkä uskotte löytyvän Hesarin listalta, vaikkei ihan omalle listallenne nousisi?

Rakkaudesta kirjaan -tunnustuspalkinto

2011-10-27T16:01:00.001+03:00

Kyllä. Se on nyt virallista. Rakastan kirjoja, mutta niin tekevät onneksi monet muutkin. Tänään Helsingin kirjamessujen avajaisten yhteydessä jaettiin 11.kertaa Rakkaudesta kirjaan -tunnustus, joka meni tällä kertaa viidelle kirjabloggaajalle.

Tämä on oikeasti huikeaa senkin takia, että tämä on kollektiivipalkinto meille kaikille kirjabloggaajille ja blogikeskusteluihin osallistuneille, sillä nyt verkossa sinkoileva vilkas kirjakeskustelu on noteerattu. Aina puhutaan kirjojen kohdalla uhkakuvista, mutta on hyvä havahtua huomaamaan myös kirjakentän laajentuminen ja kirjakeskusteluiden uudet, erilaiset muodot.

Lainaan messujen tiedotetta:

Rakkaudesta kirjaan -tunnustuspalkinto jaettiin tänään torstaina 27.10. Helsingin Kirjamessujen avajaisissa viidelle blogistille, jotka ovat kirjoittaneet kirjallisuusblogejaan suurella sydämellä rakkaudesta kirjaan. Tunnustuspalkinnon saivat Jessica Andersin, Salla Brunou, Penjami Lehto, Hanna Matilainen ja Hanna Pudas. Nyt ensimmäistä kertaa 5000 e:n palkinto jaettiin viiteen osaan.

Verkko on tiedottamisen ja keskustelun välineenä tullut jäädäkseen ja se toimii erinomaisesti yhteisöllisen lukemiskokemuksen edistäjänä. Blogit ja blogistit ovat tärkeä osa verkossa käytävää keskustelua kirjoista ja kirjallisuudesta. He ovat itse kirjojen suurkuluttajia, ja mikä tärkeintä, he haluavat jakaa kokemuksiaan muiden kirjoista innostuneiden kanssa. He edistävät omalla toiminnallaan lukemisen harrastusta ja avaavat mielenkiintoisia kirjallisuuskeskusteluja.

Hanna Pudaksen Kirjainten virrassa -blogi täytti syyskuussa vuoden, mutta kirjoituksia siihen on kertynyt jo 240, ja blogia on käyty lukemassa yli 55 000 kertaa. Pudas bloggaa nykykirjallisuudesta raikkaasti ja reipasotteisesti. Yksi hänen erityiskiinnostuksen kohteistaan on yhteiskuntakriittiset, omaelämäkerralliset sarjakuvaromaanit. (nyt tosin blogissani on käyty jo n.65 000 kertaa)

Onnittelut myös muille palkituille bloggaajille. Tässä heidän blogeihinsa osoitteet:
Jessica
Salla
Penjami
Morre

Tänään blogissani on ollut vilskettä ja toivotan kaikki uudet lukijat tervetulleiksi keskustelemaan kirjoista!

Linkkejä uutisjuttuihin, jotka ystävällisesti oli minulle facebookkiin linkitetty
HS
Nelonen

Kirjamessut tulevat! Oletko valmis?

2011-10-26T23:35:00.003+03:00

Messuosastot nimittäin ovat (vaikka kuvissa näkyy vielä järjestelykiireitä). Tässä muutamia tunnelmakuvia kirjamessuosastoilta. Tämä kirjabloggaaja nautiskeli kamera kädessään ihanien kirjakasojen järjestymistä. Osastot näyttävät todella upeilta, eikä huomenna avajaispäivänä uskoisikaan millainen hyörinä illalla vielä messukeskuksella oli. Kaikki on nyt valmiina meitä kirjanystäviä varten. Nelipäiväinen urakka alkakoon.

Kirjailijoita, toimittajia, antikvariaatteja, kirjakasoja, löytöjä, uutuuksia, esikoiskirjapaneeleja, keskustelua, tuttujen tapaamista, tungosta, vapaiden tuolien etsimistä, kustantamoiden osastoja, kirjakauppiaita, tekstiä ja puhetta. Ja tuhansia kirjafaneja. Kirjamessuilla minulle tulee aina sellainen hyvänolontunne, kirja voi hyvin, niin kauan kun meitä lukijoita riittää.

Hyviä messuja! Te, jotka eivät tänä vuonna ehdi messuille mukaan, toivon, että näistä messukeskiviikon järjestelykuvista on teille iloa.

Ann Heberlein: Pieni kirja pahuudesta

2011-10-25T12:48:00.000+03:00

Ann Heberlein: Pieni kirja pahuudesta (En liten bok om ondska).
Atena 2011. Sivuja: 300. Suomentanut: Ulla Lempinen

Ostin Ann Heberleinin Pienen kirjan pahuudesta, koska a) aihe kiinnosti, b) sain kirjan edulliseen hintaan, c) K-blogissa oli mielenkiintoinen keskustelu siitä, että mikä kauheassa kiinnostaa meitä lukijoita. (Kannattaa käydä vilkaisemassa keskustelua täältä.) d) Ann Heberlein on kiinnostava kirjailija, vaikken olekaan lukenut hänen aiempaa teostaan En tahdo kuolla, en vain jaksa elää (Atena, 2010). e) pidän rikostarinoista, dekkareista ja television murha-sarjoista, mutta en silti lakkaa ikinä hämmästymästä, että miksi haluan viihtyä kauheuksien äärellä. f) no niin nyt riitti, kirja oli kiinnostava ja ostoperusteluni riittävät.

Miksi haluamme kohdata taiteessa pahaa?
Heberlein pyörittelee erilaisia tosielämän rikostapauksia koulusurmaajista pedofiileihin. Uutisista saa päivittäin lukea, kuinka paljon ikäviä asioita tapahtuu meille ja muille. Usein tuntuu, etten pysty edes lukemaan uutisointeja, koska en halua tietää sitä kaikkea. Silti voin nauttia, viihtyä, samantapaisten asioiden äärellä, kun se tulee esiin kirjallisuudessa. Heberlein pohtii pahuuden kokemusta taiteessa ihmisen tarpeena työstää pelkojaan. Sama pahuus kirjojen kansien välissä on kuitenkin hallitumpaa ja ikäviä tunteita pystyy työstämään taidekokemuksen äärellä. On se sitten populaari- tai korkeakulttuuria. Teos ei arvota ihmisten kokemuksia, eikä taideteoksia keskenään ja on kiinnostava löytää tuttuja kirjoja ja niiden pahuuden analysointia pienen mustan kirjan kansien välistä.

Lionel Shriverin Poikani Kevin on ahdistava teos koulusurmaajasta. Shriver leikittelee filosofisilla, teologisilla ja biologisilla mielikuvilla myötäsyntyisestä pahasta, mutta Heberlein haastaa kirjailjan ratkaisun. Minusta teoksen kiinnostavimpia kohtia olivat juuri nämä lyhyet pohdinnat pahuudesta kirjallisuudessa ja niiden pyörittely eri teemojen valossa. Heberlein yhdistää Poikani Kevinin, Doris Lessingin Viides lapsi -teoksen ja monen muun "paha lapsi" -genren alle. Pohdinnan rinnalle Heberlein tuo koko ajan tapauksia oikeasta elämästä.

Traagisen kohtalon rakentaminen lehdistössä
Pahuutta ei tosiaan käsitellä vain kirjallisuuden kautta, vaikka näin alunperin ajattelin. Teos on monipuolisempi. Vaikka kiinnostukseni onkin pahuuden kuvauksessa taiteessa, niin luin silti innokkaasti myös pohdintoja siitä, miksi juuri pahat asiat myyvät lehdissä. Miksi iltapäivälehdet, jotka kirkuvat kuolemaa, katastrofeja ja raakuuksia ovat myyntimenestyksiä? Missä pahoissa olosuhteissa pääsee syntymään hirviöitä, jotka terrorisoivat lähiympäristöään ja lopulta heille täysin tuntemattomia ihmisiä. Mielenkiintoisimpia ovat ne tapaukset joissa saman teon tehnyt rikollinen voi saada lehdistössä ihan erilaisen kohtelun, jolloin tapaus herättää myös lukijoissa täysin ristiriitaisia tunteita. Näistäkin tapauksista teoksessa on esimerkkejä.

Moni Heberleinin käsittelemä tapaus on Ruotsissa tapahtunut tai ruotsalaisen lehdistön uutisoima, mutta kyllä näistä voi yhtäsuuruus merkin vetää suomalaiseenkin mediakulttuuriin. Haluamme tietää, millainen on paha ihminen. Onko teko harkittu ja onko tekijä nauttinut sen tekemisestä? Vai onko hän traagisten olosuhteiden uhri, jolloin hän on lukijakunnan silmissä lähes syyntakeeton pahoihin tekoihin. Heberlein nostaa esiin erään ruotsalaisen naisen, joka vangittiin Yhdysvalloissa surmista ja muista pahoista teoista, ja kuinka tapausta käsiteltiin lopulta Ruotsissa. Yleisö meni lopulta surmaajan puolelle, sillä taitava toimittaja rakensi todellisen mutta erittäin tunteisiin vetoavan jutun surmaajan taustoista, jolloin hänen tekonsa tuntuivat melkein järkeenkäyviltä ja hänen uhriensa kohtalo jäi toissijaiseksi. Kaikkien näiden tapausten läpikäyminen on teoksessa kiinnostavaa, sillä usein minulla itsellänikään ei ole mitään tuntumaa siihen, että miksi me kaikki toimimme näin. Miksi pahuus kiehtoo niin, että se on suurin myyntivaltti ja jopa monen rakkauskirjeen yllyke. (Viittaan tällä vankiloihin tulviviin kirjemäärin, kun massamurhaajiin rakastuneet naiset lähettelevät rakkaudentunnuksiaan)

Käsittämätöntä, mutta Pieni kirja pahuudesta analysoi pahuuden eri puolia hyvin, vaikkei mitään ratkaisuja tarjoakaan. Teos esittelee erilaisia teorioita ja filosofointeja pahuudesta, eri puolia ja toisiaan tukevia väitteitä. Demonisoinnin, lapsien tekemien pahuuden ja sukupuolijaottuneen pahuuden lisäksi Heberlein kirjoittajaa pahuuden edellytyksistä ja pahuuden suhteesta hyvyyteen. Vaikka luin teoksen kerralla, suosittelisin sen pilkkomista pienempiin lukupaloihin. Moni hyvä ajatus meni nopeasti luettuna ohi ja keskittyminen oli parhaimmillaan niissä teemoissa, joita oli jo ennalta osannut odottaa ja niitä on etukäteen ehkä miettinyt.

Suosittelen niille, joiden mielestä pahuudesta pitää puhua kiihkottomasti.

Ferdinand von Schirach: Rikoksia

2011-10-23T15:22:00.000+03:00

Rikoksia on saksalaisen puolustusasianajaja Ferdinand von Schirachin esikoiskirja, joka koostuu 11 rikostarinasta. Tarinat ovat eräänlaisia muisteluita, sillä kaikki rikokset liittyvät Schirachin puolustamiin asiakkaisiin. Takakansitekstikin jo lupaa, että kyse on tositarinoista, jonka tarkoitus on herättää lukijassa luottamusta ja kiinnostusta näiden "oman elämänsä sankareiden" edesottamuksiin. Eipä sillä. Tämä kyllä toimii ja tarinat imaisee melkein kertahaukkaisulla. Kaikki ovat erilaisia, osa tavanomaisia mustasukkaisuusrikoksia, osa mielenterveyspotilaiden tekemiä, osa uskomattomia, osa liiankin tutunoloisia. Heidän asianajajansa on kirjoittanut muistiin rikollisten taustoja ja rikoksen tapahtumia elävästi ja tarkkanäköisesti, niin että faktasta tulee kiehtovaa fiktiota.

Pääsin rikoksentekijän pään sisälle, eikä sieltä löydy välttämättä mitään suurta ja kaikkivoipaista pahuutta. Typeryyttä, sekavuutta, huonoa tuuria tai tapoja. Tunsin myötätuntoakin rikollisia kohtaan aina välillä. Tässä kohdin herääkin kysymys, että kuinka luotettava kertoja on puolustusasianajaja. Hänen sympatiansa nyt tuntuvat luonnollisestikin olevan tarinan päähenkilöiden puolella. Mutta ainahan "totuus" on väritettyä, näkökulmasta, kertojasta ja tilanteesta riippuen.

Rikoksia oli makoisa välipalakirja, sillä tarinat ovat tasapainossa suhteessa toisiinsa ja laatu pysyy loppuun asti. Tarinoita ei ole pitkitetty ja taustoitettu liikaa, jokainen voi itse päättää, että missä suhteessa rikoksentekijän rangaistus on hänen tekoonsa nähden. Saako ihmisen hengen ottaa, jos vain ei näe muuta pakotietä avioliitostaan. Onko olemassa liioiteltua itsepuolustusta, jossa omaa reviiriään uhkaavat kiusankappaleet saa kylmäverisesti surmata? Missä tilanteessa pankkiryöstö on oikeutettua?

Taitavana puolustusasianajajana kirjoittaja saa minut puolelleen, jolloin ymmärrän kuinka vaikea olisi istua tuomarin pallilla. Lukiessa miettiikin rikoksia melko hyveellisten arvojen kautta, kuka minä olen sanomaan, mikä on paha ja tuomittava teko. Raakuuksia ei kuvata, eikä teoilla mässäillä, sen sijaan rikoksentekijöiden psyykettä ja taustoja kuvataan tarkkanäköisesti. Lempeiden rikostarinoiden ystäville!

Ferdinand von Schirach: Rikoksia
Atena, 2011
Sivuja: 210
Suomentanut: Raija Nylander

Anna Gavalda: Karkumatka

2011-10-19T11:13:00.002+03:00

Anna Gavaldan Karkumatka (Gummerus, 2010) on ensimmäinen "gavaldani", ja uhkaa myös jäädä viimeiseksi, ellei jokin perverssi uteliaisuus aja minua tutkailemaan hänen aiempia käännöksiään. Vaikka taittaja oli saanut tehdä toden teolla töitä, että teos sai edes 120 sivun raamit, oli lukeminen silti yhtä kitkuttelua ja toivoin vain pääseväni loppuun. Vaikka kyse onkin lyhytproosasta, niin odotin tekstiltä jotenkin kunnianhimoisempaa otetta, jolloin lyhyys ei käänny esteeksi, vaan näyttää juuri sopivasti. Jättäen sopivasti lukijan nälkäiseksi, mutta tietoiseksi siitä, että juuri tässä oli kaikki, mitä pitikin olla.

Minun on oikeasti vaikea löytää Karkumatkasta hyvää sanottavaa, enkä ole edes olemassa ylikriittinen lukija. Olen helposti lämpeävä, pidän erilaisista tyyleistä ja arvioin usein kirjoja juuri lajin, tyylin ja kokonaisuuden osana. Nyt tuntuu jopa typerälle sanoa, että tässä teoksessa mätti kaikki.

Kieli olisi ollut tappavan tylsää, ellei sitä olisi rosouttanut töksähtelevä dialogi ja rumat sanavalinnat. Joku maksaa 70ekiä, asioista ei ota erkkikään selvää, jukopliut, helkkari... Helppolukuista, mutta ei anna oikeastaan mitään. Olen novellien, lyhytproosan ja muiden lyhyiden tekstimuotojen ystävä, joten en tarvitse sivutolkulla kuvailua ympäristöstä, henkilöistä ja tunnelmasta, jotta kokisin lukevani jotain syvällistä ja tärkeää. Mutta katkonaiset, muutaman rivin kappaleet vailla mitään kiinnostavaa substanssia, lähinnä ärsyttävät. Miksi on menty siitä, mistä aita on matalin. Tylsää, suoraviivaista kerrontaa, jossa ainoa pakotie henkilöiden jonninjoutavasta dialogista on päästä hetkeksi päähenkilön pään sisälle, kun tämä muistelee sisarustensa luonteenpiirteitä, jolla yritetään rakentaa teoksen toiselle puoliskolle jotain pohjustusta.

Henkilöhahmojen syventäminen ja sisarusparven suhteiden kuvaaminen on kuitenkin niin hätäisten ja tunneköyhien langanpätkien varassa, joten teoksen alleviivattu "ah, näin vietämme aikuisina hetken sisarustemme kanssa hullutellen ja lopulta ymmärtäen, kuinka paljon tämä viiden minuutin seikkailu meitä ihmisenä on taas kasvattanut" -idea lähinnä haukotuttaa.

Jääkö minulta nyt joku ymmärtämättä? Kyllä kai kepeä kirja voi silti olla merkittävä ja edes vähän älykäs. Ostin Karkumatkan alkusivujen perusteella, sillä ihastuin aluksi päähenkilön pirullisiin kommentteihin, kun hän piikittelee kälyään automatkalla kohti sukujuhlia. Ensimmäiset 60 sivua onkin tätä samaista automatkaa ja loppuosa neljän sisaruksen "karkumatkaa" näistä tylsistä sukujuhlista, ja näinä parin päivän aikana he kohtaavat vaikka mitä "seikkailuja".

Eli: Ensimäiset 60 sivua esitetään sitä, kuinka sisarukset ovat lopulta sivistyneitä mutta hulluttelevia, toisiinsa kiintyneitä vaikka luonnollisesti toisiaan täydentäviä, huumorintajuisia, rentoja, sanavalmiita mutta osaavat hillitysti pitää tämmöiset vastakkainasettelut vain omana tietonaan. Kaikkea sitä, mitä autossa räksyttävä käly ei ole. Viimeiset 60 sivua kerrotaan sitten siitä, kuinka typeriä miehiä maaseudulla voi kohdata, kuinka jokainen sisarus on kuitenkin valinnut oman tiensä, kuinka osuvasti perheen kuopus oli osannut valita ipodiin musiikin.

Kiitän kuitenkin kannesta, sillä siitä sai kuvan, mitä näkymiä olisin auton ikkunasta katsellut, mikäli olisin joutunut karkumatkalle heidän kanssaan.

Osana novellikokoelmaa, ehkä. Itsenäisenä romaanina tuomioni on jyrkempi. Älä aloita tästä Gavaldasta!

Anna Gavalda: Karkumatka
Gummerus, 2010
Suomentanut: Lotta Toivanen
120s.

Miika Nousiainen: Metsäjätti

2011-10-12T23:32:00.001+03:00

Miika Nousiainen: Metsäjätti. Otava, 2011. 286s. Kansi: Markus Pyörälä.

Miika Nousiaisen uutuusteos Metsäjätti oli täydellinen palkinto itselleni pitkän työprojektin jälkeen. Olen odottanut Nousiaisen uutuutta, sillä ihastuin Vadelmavenepakolaisen ja viihdyin myös jotensakin toisen teoksen Maaninkavaaran parissa. Odotin, että luvassa olisi kepeä kertomus puuteollisuudesta. Olin tottunut siihen, että Nousiaisen kirjat ovat kyllästetty pienillä tiedonjyväsillä ja niihin on varmasti tehty tuntikausia pohjatyötä, joten minulla oli valmiiksi vahvat etukäteisodotukset.

Kirja tarttui Akateemisesta viime viikon perjantaina matkaani (tai itseasiassa valtuutin puolison ostamaan sen minulle, koska se pitkällinen työprojekti jatkui myöhään perjantai-iltaan asti) ja ajattelin, että kas, nytpä nauran huolet ja väsymykset nurkkaan. Odotin paljon. Sain enemmän.

Metsäjätti on näistä kolmesta teoksesta ehdottomasti vahvin. Se on kepeästi kirjoitettu, mutta siinä on surullinen, todentuntuinen ja koskettava vire, joka pitää otteessaan. Luin lopulta kirjan yhtenä päivänä, sillä en malttanut laskea sitä käsistäni. Tarinassa oli imua ja päähenkilöiden vuorovedoin tapahtuva kerronta jaksotti lukemista niin, että halusin koko ajan ahmia vielä seuraavan ja seuraavan luvun.

Kertojat ovat lapsuudenystäviä. Pasi Kauppi on muuttanut kotiseudultaan Törmälästä Helsinkiin 19-vuotiaana, koska pääsi Kauppakorkeakouluun opiskelemaan ja sai samalla tilaisuuden jättää kipeän menneisyyden taka-alalle. Janne Lahtinen ei puolestaan valmistunut edes paikallisesta lukiosta. Hän ei tavoittele elämässään mitään, koska hänen äitinsä on iskostanut ajatuksen unelmien perässä juoksemisen typeryydestä. Kun mistään ei haaveile, eikä mitään kunnolla yritä, ei voi pettyäkään. Janne työskentelee Törmälän vaneeritehtaalla, kuten lähestulkoon kaikki muutkin Pasin vanhat luokkakaverit ja heidän vanhempansa. Törmälän poliittisessa ja henkisessä ilmapiirissä ei ole vuosikymmeniin tapahtunut muuta muutosta kuin se, että pessimistinen herranpelko on ulottunut tutusta suomenruotsalaisesta tehtaanomistajapatroonasta koskettamaan nyt suurta globaalia Metsäjätti-konsernia ja sen kasvottomia päättäjiä. Ennakkoluulo, pelko ja pessimismi näyttäytyvät törmäläläisten luonteen kaunistuksena kuin kulahtaneet rentunruusut ojanpenkassa.

Törmäläisten ihmistyypin voi hahmottaa kuvittelemalla itsepäisen pohjalaisisännän, joka on savolaisittain kiero, hämäläisittäin empivä ja puhuu kuin karjalainen, mutta pääasiassa huonoja juttuja.

Vaikkei Metsäjättiä olisi "omistettu isälle, isoveljelle ja kaikille muille suomalaista metsäteollisuutta pystyssä pitäneille", tuntuisi se silti omakohtaiselta, omaelämäkerralliselta, rehelliseltä. Pasin ja Jannen muistellessa 80-luvun lapsuus- ja nuoruusvuosiaan, levyhankintoja, Metallican konserttia, pelimatkoja, kujeita ja kolttosia, miettii lukiessa alinomaan että tämä on varmaan tapahtunut kirjoittajalle itselleen. Nousiainen on tarkka pohjatyössä, mutta nyt ei ole kerätty urheilusankareiden tilastoja tai ruotsalaisten Olof Palme -teoksia, vaan kahden lapsen, nuoren, miehen ajatuksia, kun omaa paikkakuntaa uhkaa työttömyys, alkoholismi, lama, perheväkivalta ja syrjäytyminen.

Rankkoja aiheita, mutta tekstin kepeys pitää lukurytmin reippaana. Aihe ja sen todentuntuisuus nappaavat rinnasta, mutta sanojen sujuvuus tasapainottaa yhteiskunnallisen otteen tehokkaaksi kritiikiksi, sormien osoittelun ja nurkista huutelun sijaan.

Jollakin on valta sanoa, että voittoisa vuosi ei ole riittävä. Että ihmisten jatkuva panostus työhönsä ei tuota tarpeeksi voittoa. Työntekijä, joka on tyytyväinen pikkujouluissa saamaansa firman fleece-pusakkaan ja tuntee ylpeyttä työstään ei ole arvokas, mikäli joku jossain tekee hetkellisesti työn halvemmalla ja siitä saa enemmän voittoa. Vaikka sen työn siirtäminen olisi ekologisesti, eettisesti, moraalisesti ja logistiikankin kannalta kestämätöntä pitkällä tähtäimellä. Jos se tuottaa voittoa sille tilivuodelle tarpeeksi pitääkseen osakkeenomistajat tyytyväisinä, se on joidenkin mielestä järkevää.

Tästä Metsäjätti puhuu, mutta ei näin vakavasti. Se on myös tarina lapsuudenystävistä, jotka pitävät yhä Metallicasta.

Miten luet: Pitääkö fiktion olla faktaa?

2011-10-08T10:19:00.004+03:00

Kuuntelin jonkin aikaa sitten radion kirjallisuuskeskustelua, jossa vanhempi rouva perusteli kirjavalintojaan ja suhdettaan lempikirjailijaansa Kaari Utrioon sillä, että hänen kirjoihinsa voi luottaa. Hän tiesi Utrion ottavan asioista tarkkaan selvää, joten lukijan ei tarvitse miettiä, että onko teksti totta vai ei.

Minua kummastutti tämä ajatus, sillä itse miellän uskottavankin tekstin silti aina fiktioksi. Henkilöt, tapahtumat ja heidän ajattelunsa on kuitenkin taiteilijan luomaa fiktiota, vaikka historialliset asiat olisi otettu selville ja kirjaan tehty paljon pohjatyötä. Ymmärrän silti kirjan sivistävän tarkoituksen ja nautin historiallisista tai yhteiskunnallisista kirjoista, joissa itsellänikin on varmuus siitä, että kirjoittaja on tutkinut asiaa, jotta tapahtumiin tulisi jonkin verran uskottavuutta. Silti fktio on fiktiota. Ja niin itse luen kaunokirjoja.

Jari Tervon uutuusromaani Layla on herättänyt kiivasta keskustelua uskottavuusongelmiensa takia. Lakimies Husein Muhammed moittii Tervoa siitä, että hän on mm. kirjoittanut päähenkilön nimen väärin ja sekoittaa muidenkin henkilöiden kurdinimiä. Naiset ovat saaneet miesten nimet jne. Toinen kurdilukija on ehtinyt Tervoa puolustamaan ja onhan kirjailijakin antanut asiasta haastattelun Uuden Suomen sivuille vastineeksi keskusteluun. Kyllähän virheet nimiasioissa ja muissa tiedoissa voivat heikentää teoksen lukumukavuutta ja uskottavuutta, mutta koska en ole teosta ehtinyt lukea ennen tätä keskustelua (enkä tosin vieläkään), niin en voi ottaa vahvasti kantaa suomalaisen lukijan kannalta. Tiedän kuitenkin, etten olisi kuitenkaan tunnistanut näitä virheitä, joita Hussein nosti esiin.

Miksi fiktion pitäisi olla faktaa? Tervo vastaa, että romaanissa todellisuus antaa periksi kaunokirjallisuudenlle. Fiktio vyöryttää faktan. Tällainen lähtökohta on lukiessa ollut itselleni helppo ja mukava tapa. Näin esimerkiksi absurdit, surrealistiset, groteskit, yliluonnolliset ja maagiset asiat on helpompi omaksua, koska teokselle ei lähtökohtaisesti aseta viivaa, jossa asiat menevät joko yli tai ali toden, jolloin kirja on auttamattomasti todellisuuden orja. Kirja on joko hyvä ja todentuntuinen tai huono ja epäuskottava. Ei.

Mutta pitääkö jonkun tietyn lajin olla uskottavampi kuin toisen? Onko joku kirjailija sellainen, johon luottaa kuin taikauskoinen jäniksenkäpälään? Onko puolestaan erityisen epäluotettavia kirjailijoita?

Kysymys kiinnostaa erityisesti oman lukemisen kannalta, sillä lukemisen tavat ja tottumukset kiinnostavat tämänkin kysymyksen ympärille. Huomaako sitä kuitenkin tipahtavan vähän kärryiltä silloin kun todellisuutta venytetään ja tiukemmin, haluaako sitä luottaa lukemaansa.

Kurkista saksalaiseen kirjahyllyyn!

2011-10-04T11:42:00.000+03:00

Tänään oli alunperin tarkoitus tutustua tarkemmin saksalaiseen nykykirjallisuuteen täällä Helsingissä, mutta työkiireiden tähden en pääsekään Goethe-Instituuttiin ja Dubrikoviin kuuntelemaan kirjallisuuskeskusteluita.

Vinkkaan nyt blogini kautta tilaisuuksista, mikäli joku lukija on tänään vapaalla ja innokas käymään tilaisuuksissa. Stefan Mosterin uusin teos on minulla lukupinossa, ja mielelläni olisin iltapäivästä käynyt kuuntelemassa esimerkiksi häntä ja kiinnostavaa saksalaista kirjailijaa Ingo Schulzea.

Katsoessani omaan "saksalaiseen" kirjahyllyyni silmiin osui ainakin Kehlman, Erpenbeck, W.G.Sebal, Böll, Jelinek..

***

Tapahtumat Goethe-Institutissa, Salomonkatu 5 B

10.00 Esitelmä: Dr. Frauke Meyer-Gosau (Literaturen): Saksalaisen nykykirjallisuuden suuntauksista

Dr. Meyer-Gosau on saksalaisen Literaturen-kirjallisuuslehden päätoimittaja. Hän kertoo siitä, mikä tällä hetkellä kiinnostaa ja askarruttaa saksalaisia nykykirjailijoita ja siitä, mikä on tunnusomaista tämän hetken nykykirjallisuudelle?

Tilaisuus on englanninkielinen.

10.45—11.30 Keskustelu: Saksalainen käännöskirjallisuus

Antti Kasper (Otava),

Annamari Arrakoski-Engardt (Akateeminen Kirjakauppa),

Helsingin kaupunginkirjaston edustaja

Kolme kirjamarkkinoiden asiantuntijaa — kolme perspektiiviä: Minkälaiset mahdollisuudet saksalaisella nykykirjallisuudella on Suomen kirjamarkkinoilla? Minkälaista kirjallisuutta käännetään, mikä kiinnostaa suomalaista lukijakuntaa? Onko käsityksemme saksalaisesta kirjallisuudesta vanhentunut?

Keskustelua johtaa: Leena Reimavuo (Goethe-Institut)

Tilaisuus on suomenkielinen.

11.30 alkaen

Pienoismessut: Joukko suomalaisia pienkustantamoita esittäytyy Goethe-Institutissa 4.- 10.10.
Nyt voit hankkia itsellesi saksalaista kirjallisuutta niin suomennoksina kuin alkuperäiskielellä – ja saada käsityksen saksalaisen kirjallisuuden monimuotoisuudesta!

13.00—14.00 Keskustelu:

Ute Wegmann & Paula Havaste: Saksalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden virtauksia

Kirjailija Ute Wegmann juontaa Deutschlandfunk-radioaseman lasten- ja nuorten kirjallisuusohjelmaa „Die besten 7“ (Seitsemän parasta). Hän kertoo saksalaisen lasten ja nuorten kirjallisuuden uusista tuulista ja keskustelee kirjailija Paula Havasteen kanssa, joka on perehtynyt saksalaiseen lasten- ja nuortenkirjallisuuteen Suomen markkinoilla.

Keskustelua johtaa: Gabriele Schrey-Vasara

Tilaisuus on saksan-, suomen- ja englanninkielinen.

14.30—16.30 Keskustelu:

Kirjailijat Ingo Schulze, David Wagner, Kathrin Gerlof ja Stefan Moster pohtivat nykykirjallisuuden trendejä

Neljä kirjailijaa saa nyt puheenvuoron. Mistä he kirjoittavat, mikä on heidän mielestään juuri nyt ajankohtaista saksalaisessa nykykirjallisuudessa, mikä on heidän suhteensa käännöksiin?
Saksaksi käytävää keskustelua johtaa Stefan Moster, joka on itsekin kirjailija ja kääntäjä. Yleisöpuheenvuoroja voi esittää myös englanniksi ja suomeksi.

Tapahtumat Dubrovnikissa, Eerikinkatu 11

19.00 Kirjallisuusilta: Ingo Schulze

Ingo Schulze lukee vasta suomennettua teostaan ”Adam & Evelyn“ ja keskustelee suomentaja Jukka-Pekka Pajusen sekä yleisön kanssa. Keskustelu käydään saksan kielellä ja sitä johtaa Goethe-Institutin johtaja Mikko Fritze. Kysymyksiä voi esittää myös suomeksi ja englanniksi.

20.30 ZEBRA Poetry-Film-ilta:

Christiane Lange (Literaturwerkstatt Berlin) esittelee englanniksi pohjoismaisia ja saksalaisia runovideoita ja esittää niitä yleisölle.
Runovideot ovat uusi itsenäinen taidemuoto, joka sijoittuu kirjallisuuden, elokuvan ja musiikin välimaastoon. Tämä dynaaminen lyhytelokuvagenre kukoistaa Saksassa Berliinin ZEBRA-elokuvafestivaaleilla, josta on muodostunut myös kansainvälisesti yksi tärkeimmistä alan foorumeista.

Tapahtumat järjestetään yhteistyössä Helsingin Saksalaisen kirjaston kanssa.

Arvonnan voittajat ovat...

2011-10-01T18:14:00.000+03:00

Virallinen virallinen valvojakuva

Blogin synttäriarvonnan voittajat on nyt arvottu. 162 arpaa sai askarrella, enemmän kuin koskaan aiemmin. Kiitos kaikille osallistumisesta ja kauniista sanoistanne. Oli ihana lukea viestejä samalla kun laskin arpalippuja.

Ensimmäinen voittaja on kyltymätön lukija.
Toinen voittaja pyörittelee kirjoja käsissään, tunnustelee kansia ja selailee ennen lukumatkan aloittamista.
Kolmas voittaja kuunteli syyskuussa neljä äänikirjaa.
Neljäs voittaja kasaa mielellään palapelejä.

Onnea kaikille voittajille!

Lähettäkää kirjatoiveenne (ja pari varatoivetta, jos joku muu edeltä on ehtinyt jo valita saman kirjan) minulle sähköpostitse osoitteen kera. Lähetän kirjoja sitten sitä mukaa, kun otatte yhteyttä.

Osoite: kirjaintenvirrassaPOISTA@gmail.com

Miten luet: Lukemisen esteet

2011-09-29T15:36:00.000+03:00

Huomaan usein toistavani toisten kirjablogeissa ja kirjavinkkejä kuullessani samaa mantraa: "Kiinnostava kirja. Aion lukea sen kyllä joskus." Mikä estää tarttumasta siihen kiinnostavaan kirjaan heti? Luonnollisestikaan kaikkia kirjoja ei voi lukea yhtä aikaa, mutta olen miettinyt näitä keinotekoisia lukemisen esteitä. mikä minua oikein estää lukemasta sitä kirjaa nyt tai seuraavaksi?

Minulla ei ole mitään fyysisiä esteitä lukea, mutta ymmärrän esimerkiksi, että äitini pystyy vasta nyt vuosien jälkeen nauttimaan lukemisesta, kun kaihit on silmistä leikattu. Lukemisesta ei voi nauttia vapautuneesti, jos on jokin fyysinen vamma estämässä.

Toinen ns.oikea este on puutteellinen kielitaito. En luonnollisestikaan pysty lukemaan kaikkia ihania kirjoja, jos en osaa riittävän hyvin kieltä. Tämän jutun esimerkkikuvat ovat omasta japaninkielisestä Muumi-kirjastani, jonka ostin opintojeni alkuvaiheessa yllykkeeksi ja motivaatioksi itselleni: jonain päivänä tulen vielä lukemaan tämän kirjan. Olen lukenut kirjaa aina välillä, hitaasti, itselleni vieraita sanoja suomentaen. Mutta nyt kun kirjallisuus vei mennessään, on vaikeasti luettava kirja saanut jäädä hyllyn koristeeksi. Voinhan sen joskus vielä lukea, mutta ajan kuluessa ja merkkien unohtuessa katoaa myös ote, into ja mahdollisuus lukea kirjan joskus loppuun asti. Never say never. Mutta.

Nämä ovat kuitenkin melko yksinkertaisia selityksiä, sille miksei jotain kirjaa voi lukea. Minua kiinnostaa kuulla teiltä muilta lukijoilta, että mikä estää tarttumasta kiinnostavaan kirjaan heti, vaikka se selvästi kiinnostaa ja sen itselleen lukuvinkiksi aivojen kätköihin (tai "vasituille" (hälytys! -> murresana-> varta vasten) nettisivustoille) tallentaa.

Aina joku muu kirja ajaa niiden "tulen tämän vielä joskus lukemaan" -kirjojen ohi. Tavallaan sen tietää, ettei ole sen kirjan hetki vielä, mutta toisaalta mistä sen oikeasti voi tietää, ellei sisältöön ole tutustunut kunnolla.

Miksi sinulla pyörii lukemattomia lukemattomia kirjoja "to be read" -listoilla? Miksi kirjahyllyissä on teoksia, jotka olet sinne hankkinut, mutta et vuosikausiin ole niitä lukenut? Vähän johdatteleva kysymys, koska itse olen hamstraaja, mutta luen silti aina jotain muuta, ja oletan etten ole tapojeni kanssa yksin. Väärin: tiedän, koska luin muiden tunnustuksia Jennin kirjahylly-kirjoituksesta.

Mie en itse tiedä, mikä ohjaa omaa lukemistani. Olen ostanut useita kirjoja kirjablogien vinkkien mukaan, enkä silti ole vielä niitä ehtinyt lukea. Yhtäkkiä saan impulssin lukea kirjan, joka on roikkunut luettavissa pitkään. Joskus joku kirja tuntuu kiinnostavalle, mutta kuukausien päästäkin sen sisältö on minulle mysteeri. Joku toinen kiilaa aina eteen. Mikä oikeasti estää sen lukemista?

Sarjakuva-Finlandia (takkatuli-raadin käsissä)

2011-09-28T00:10:00.001+03:00

Pieni otanta vuoden 2010 kotimaisesta sarjakuvasadosta

Luin viikonloppuna muutaman muun "raatilaisen" useita vuoden 2010 Sarjakuva-Finlandia ehdokkaita ja finalisteja. Meillä oli näin puoli vuotta myöhässä oma arvosteluraatimme ja valitsimme suosikkiteoksen monien kokoelmien joukosta. Mukavasti viikonlopun aikana tuli luettua varsin erilaisia kotimaisia sarjakuvateoksia ja sai jonkinlaista kuvaa viime vuoden teoksiin.

Keväällä nelihenkinen valintalautakunta valitsi 57 ehdokkaan joukosta 10 finalistia, joihin taiteilija M.A. Numminen tutustui. Finalistien joukosta Numminen nosti kaksi työtä vuoden 2011 Sarjakuva-Finlandia-palkinnon arvoiseksi (jaetulle toiselle sijalle). Tunnustuspalkinnon saivat Kati Kovácsin Kuka pelkää Nenian Ahnavia? ja Heikki Paakkasen Amerikka. Muistelisin jopa, että Numminen moitti tasoa ja ei siksi osannut päättää voittajaa. Toivoi, että olisi voinut lukea muitakin kuin 10 finalistiteosta.

Voittajateokset eivät tätä raatia miellyttäneet niin paljon, että olisivat nousseet selvästi muiden yläpuolelle. Näistä Kovácsin teos oli värimaailmaltaan rohkea, tarina kiehtova joskin sekava, piirustustyyli ja naiskuva kiehtova (viiksekäs päähenkilö), mutta kaikenkaikkiaan kokonaisvaltainen syke oli niin nopeatahtinen, että lukiessa jäi kaiken sen vyöryn jalkoihin. Paakkasen Amerikan ruudut olivat täynnä tekstiä, isoa fonttia, joka uuvutti lukijan nopeasti ja etäännytti tarinasta. Molemmat jäivät kotikutoisen "takkatuliraatimme" listojen keskivaiheille – kiehtovina, mutta ei mitenkään erityisen tärkeinä teoksina.

Luen mieluummin sarjakuvaromaaneja kuin strippisarjakuva-albumeja. Molempi parempi, mutta koen ensimmäisen mieleenpainuvammaksi kuin jälkimmäisen lajin. Viime viikonloppuna tuli luettua Viiviä ja Wagneria, Fingerporia, Mummoa ja kumppaneita. Kiinnostavampi oli silti löytää huumorisarjakuvia, jotka eivät olleet itselle aiemmin tuttuja. Alla muutamia nostoja. Fok.it. Kuka keksi aamun? Ruma lapsi esikoinen. Taas sieltä jostakin. Samassa järjestyksessä teoksista kuva- ja tyylinäytteet.

Fok.It. oli mieslukijoiden suosiossa, johtuneeko siitä, että vitsit pyörivät viiksien ympärillä. Näissä kaikissa lämmitti jonkinlainen hörähdyttävä pysähtely kuvien kohdalla, mutta itse koin, että vitsit kuluivat nopeasti. Oma yhdenkuvan mustan huumorin tyylilajin suosikkini on Gary Larsonin Kaukana poissa/ Harhama -kuvat. Kuvan joko ymmärtää heti tai sitten vähän ajan päästä tai ei välttämättä koskaan, mutta piirrotyyli ja musta huumori iskevät minuun aina. Näissä kotimaisissa on samaa tyyliä ja hyvää yritystä, hörähdyttävää, mutta toimivat kuin laksatiivit, hetkelliseen helpotukseen, mutta ei suositella pitkäaikaiseen käyttöön.

Stripeissä ja näissä yhden kuvan sarjakuvateoksissa on itselleni sama vika. Kokonaisen teoksen lukeminen puuduttaa ja vitsi kulahtaa. Kaipaan suurempaa kertomusta juonessa. Tarinaa.

Yksi uusi suosikkikokoelma stripeistä löytyi. Jarkko Vehniäisen Kamala Luonto (Zum Teufel) sopi hyvin miljööseen. Kun ulkona riivasivat hiiret, myyrät, tikat ja yli-innokkaat kuukkelit, niin oli helppo samaistua teoksen pirullisiin luontokappaleisiin. Parhaat vitsit syntyivät pienien lastenlaulujen ympärille, semmoisiin viittauksiin, jotka olisivat varmasti hankalia käännettäviä ulkomaalaisille. Lajissaan ja tässä seurassa oma suosikkini.

Lähelle kärkipäätä kipusi Kati Närhin Saniaislehdon salaisuudet (Wsoy). Teos rakentuu episodeista, joissa kaikissa on päähenkilönä orvon Agnes-tytön ympärille. Sivut ovat siniharmaansävyisiä, vain muutama väripilkku näkyy tehosteena. Kun Agnes huomaa ihastuneensa on sivu väriltään vaaleanpunainen, tämmöinen tunteiden värittyminen ilahduttaa. Tarinaan sopii synkkä väritys ja hahmojen irvokkaan ruma ulkonäkö. Eri episodeja kantaa yhtenäinen jatkumo, pääjuonena on Agnesin halu selvittää perheensä salaisuuksia.

On vaikea eritellä, että miksei tämä ollut täysin napakymppi, sillä pidin oikeastaan rumakauniista kuvituksesta, kauhumaisesta maailmasta ja epämiellyttävästä päähenkilöstä. Ei nappi, mutta papukaijamerkki.

Teoksesta ovat bloganneet ainakin Booksy, Erja ja Salla. Näistä voi nähdä myös parempia kuvia teoksen sisäsivuilta.

Muita hyviä..

Entä se voittaja sitten.
Ihana, koskettava, surullinen.

Maailma mustavalkoinen on lähtenyt blogiteksteistä ja kuvista. Nimimerkki PNG on tehnyt huikaisevan koskettavan teoksen lapsettomuudesta. Itse en ole joutunut samoja asioita (ainakaan vielä) miettimään henkilökohtaisessa elämässäni, mutta liikutuin kyyneleihin (enkä ollut ainoa) lukiessani teosta. Miten tavattoman paljon voi sanoa kuvien ja tekstin yhteyskohdissa. Herättää semmoisia tuntemuksia, jotka tuntuvat aidoille. Koskettavat, koska teoksen myötä pääsee lähemmäs todellista asiaa ja surua. Tavattoman upea teos.

Kaksi pingviiniä käyvät läpi lapsettomuuden, kateuden, kipeyden, katkeruuden, rakkauden, keskenmenon, adoptiovaikeuden. Minimalistinen tyyli puree. Tunteita ei liioitella, eikä vähätellä. Se on mitä on.

Kirjainten virrassa goes Lappi

2011-09-22T11:42:00.001+03:00

Olen tällä hetkellä kotiseuduilla käymässä, enkä oikein ehdi koneelle. Kuvailen ruskan värejä ja vietän pientä lomaa kesän ja syksyn taitteessa. Kirjoja on täälläkin mukana, ja mikäli en malta pysyä pois kirjablogien virrasta, niin esittelen nyt luettavana olevan kiinnostavan keltaisen.

Toivon, että viikonloppuna ei sada vettä, sillä suunnitelmissa oli ruskaretki Ylläkselle. Vaelluskengät jalkaan ja kamera kaulaan. Täällä saan aina levättyä, mieli voimaantuu ja virkistyy. Nautin syksystäkin ihan eri tavalla, kun voi tunnelmoida takkatulen ja kynttilöiden lämmössä. Ulkona näkyy väriloistoa, kuin hyvittääkseen sitä että kesä on taas takana. Eilinen ulkosauna kynttilän valossa rentoutti minut näin sentimentaalikseksi bloggaajaksi. Palaan kirja-asioihin pian, mutta nyt ensin levätään hetki.

Toivon kaikille lukijoille oikein mukavia syyspäiviä!

Muistakaa osallistua isoon kirja-arvontaani!